VIIDES LUKU
Teikarimainen Nash seisoi ovella ja hymyili liehittelevästi ihmisille, jotka edustivat ylhäistä hienoutta ja komeutta. Suuri muotisankari taivutteli ruumistaan yhtämittaisessa sarjassa eri asteisiin sovellettuja, mutta moitteettomia kumarruksia: leskiarmojen edessä hän melkein lakaisi lattiaa syvimmästi kunnioittaen; hiukan arvokkaasti kumarsi hän nuorille teikareille, nerot vastaanotettiin alentuvalla ystävällisyydellä ja veitikkamaisella silmäniskulla; nuorille kaunottarille kumarsi hän isällisen ritarillisesti. Hänen tervehdyksensä mittasi tervehdittävän arvoasteen yhtä täsmälleen kuin varma tuntilasi mittaa ajan.
Bathin kuningas oli onnellinen, sillä neroa, kauneutta, hienoutta — tai lyhyemmin sanoen: aatelismiehiä, kaunottaria, pelureita, teikareita, valtiomiehiä ja runoilijoita — kokoontui hänen valtakuntaansa. Oli vähintäinkin kuin satunäytelmässä tai operetissa. Pelattiin yhä korkeampaa peliä, ja Nashin lippaat täyttyivät kullalla. Jotta hänen ilonsa olisi täydellinen, oli eräs Ranskan kuninkaallinen prinssi, nuori Beaujolais'n kreivi, juuri puolenpäivän aikaan koko komeudessaan saapunut Bathiin Pariisista, Ludvig XV:n lähettilään, markiisi de Mirepoix'n, saattamana, keikaroiva Nash ylisteli suuresti ruhtinaan tuloa, joka oli kunnia Bathille ja myöskin sen seremoniamestarille. Mutta vielä parempi oli, että oli tulossa muutamia tuottoisia tunteja kortti- ja noppapelin ääressä. Sen vuoksi Nash tänä iltana hymyili entistä suopeammin. Huoneissa helkkyi hopeankirkkaita naisääniä ja naurua, viulut soivat hilpeästi, ja niiden säveleet olivat sopusoinnussa hänen iloisen mielialansa kanssa.
Jokaisen keskustelun alkuaiheena oli lähettilään röyhkeä palvelija, joka niin ovelasti ja häikäilemättömästi oli esiintynyt säätyhenkilönä. Kävi ilmi, että oli vain kolme henkilöä, jotka eivät alusta saakka olleet epäilleet häntä, ja merkillistä kyllä oli terävä-älyisin kaikista paljastajista juuri vanha Bicksit, matkustaja, joka kerran oli käynyt Chateaurien'ssä. Sillä, mikäli kerrottiin, hän oli diplomaattisella tempulla solminut petturin sanoistansa ja saanut hänet myöntämään, että semmoista paikkaa ei ollut. Kuitenkin 'oli hän, kunnianarvoisa vanhus, samoin kuin onneton kapteeni Badger, vaiennut asiasta Wintersetin herttuan vuoksi. Tämä ylimys, jota siihen saakka oli salassa halveksittu, epäilty pelipetoksista eikä koskaan ihailtu, oli nyt saavuttanut arvoa ja kunniaa, hän kun oli osoittanut niin pahoitelleensa erehdystään ja pyrkinyt sovittamaan, mitä oli rikkonut, eikä korkean syntyperänsä nojalla ollut nauranut seurapiireille vasten naamaa. Hänen menettelynsä oli sitäkin ylistettävämpää, kun petturin paljastaminen myöskin paljasti hänen oman hairahduksensa tuon röyhkeän esittelijänä. Tänä iltana käveli tämä onnenpoika lady Mary Carlisle käsipuolessaan läpi huoneiden, suoden ja saaden hyväntahtoisia hymyilyjä. Sanottiin, että uutisrakennustyôt herttuan tilalla tulisivat alkamaan tuota pikaa ja että muutamat häviöön joutuneet juutalaiset saisivat täyden maksun. Ihmiset katselivat komeaa ja kookasta, mutta vaatimatonta sankaria ladyn rinnalla ja sanoivat, että siitä tulee muhkea pari. Lady oli jo kauan suosinut häntä, ja hän oli loistavasti suoriutunut ranskalaisesta, joka oli ollut hänen ainoa todellinen kilpailijansa. Missä he kulkivatkin, siellä kuului maireista kehua.
Nash, joka näki heidät lähellään, tuli kumartaen heidän luokseen.
Herttua ja teikari vaihtoivat pari sanaa syrjässä.
»Minä sain tietoja siitä roistosta tänä iltana», kuiskasi Nash. »Hän makasi eräässä maalaistalossa aina eiliseen saakka, jolloin hän hävisi sieltä hurjien miestensä kanssa.»
»Oletteko ryhtynyt mihinkään toimiin?» kysyi herttua.
»Neljätoista konstaapelia on vahdissa ulkopuolella, hän ei voi lähestyä ampumatkan päähän. Jos he näkevät hänet, vangitaan hänet heti, eikä hänen rosvojoukkonsa voi auttaa häntä vähääkään. Se hävytönhän oli vannonut olevansa täällä kello yhdeksän tänä iltana, eikö totta?»
»Niin hän sanoi, ja hän on vikkelä liikkumaan, sir.»
»Kello on juuri yhdeksän.»
»Kuulustelkaa, onko häntä tavattu.»
»Kernaasti.» Nash antoi merkin eräälle palvelijalle ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.
Moni oli kierrellyt näiden herrain lähettyvillä ilmeisesti kuullakseen heidän puheluansa. Ne, jotka olivat saaneet napatuksi jonkun sanan, kertoivat kuulemaansa salamyhkäisesti edelleen, ja tämä hillitty puhe, joka vahvisti epämääräisen huhun, että Beaucaire yrittäisi ilmestyä tänne tänä iltana, antoi koko illalle miellyttävää, mielenkiintoista jännitystä. Ranskan prinssi, lähettiläs ja näiden saattue ilmoitettiin. Vaikka koolla oleva seura oli säädyllistä, oli se kuitenkin uteliasta, ja suorastaan tungeksittiin näkemään vastasaapuneita. Lady Mary oli kalpea ja kävi vielä kalpeammaksi, kun ihmiset tungeksivat hänen ympärillään. Hän loi liikuttavan katseen herttuaan, ja tämä riensi taluttamaan hänet tungoksesta syrjään.
»Odottakaa tässä», sanoi hän. »Minä noudan teille lasin viiniä.» Hän katosi. Hän ei tullut ajatelleeksi tuolin hankkimista. Lady Mary tunsi itsensä yhä heikommaksi, etsi jotakin istumapaikkaa ja huomasi silloin olevansa erään sivuhuoneen ovella. Ihmiset väistyivät taaksepäin tehdäkseen tilaa Ranskan lähetystölle ja tunkivat taas lähelle. Hän aukaisi oven ja meni sivuhuoneeseen.
Huoneessa istui vain kaksi herraa, jotka kaikessa rauhassa pelasivat korttia erään pöydän ääressä. Ne katsahtivat ylös, kun hän tuli sisään. Herrat olivat Beaucaire ja Molyneux. Hän huudahti, nojautui seinää vasten ja painoi kädellään poveaan. Beaucaire, vaikka kalpea ja heikko, oli tuonut hänelle tuolin, ennenkuin Molyneux oli vielä ehtinyt hievahtaa.
»Neiti —»
»Älkää kajotko minuun!» sanoi tämä, niin värisevää kauhua äänessään, että hän seisahtui. »Herra Molyneux, te olette kummallisessa seurassa!»
»Neiti», vastasi Molyneux ja kumarsi yhtä syvään Beaucaire'ille kuin hänelle, »minä katson teidän kummankin läsnäolon itselleni kunniaksi.»
»Oh, oletteko hullu!» huudahti lady Mary pilkallisesti.
»Tämä herra on kunnioittanut minua luottamuksellaan, neiti», vastasi hän.
»Aiotteko syöstä itsenne turmioon? Eikö siinä ole kylliksi skandaalia, että tuo henkilö on täällä? Kuinka hän pääsi sisään —»
»Anteeksi, neiti», keskeytti Beaucaire. »Sanoinhan tulevani. Herra
Molyneux oli niin ystävällinen, että meni puolestani vastuuseen hänen
ylhäisyytensä Wintersetin ja tämän neljäntoista ystävän ynnä herra
Nashin suhteen.»
»Ettekö tiedä», ja neiti kääntyi kiivaasti herra Molyneux'n puoleen, »että hänet ajetaan ulos heti, kun minä lähden tästä huoneesta. Haluatteko te samaa kohtaloa? Teidän vuoksenne, sir, koska olen aina katsonut teidät kunnialliseksi mieheksi, annan teille tilaisuuden pelastaa itsenne ylenkatseesta — ja — seuralaisenne vankeudesta. Antakaa hänen hiipiä ulos jotakin takatietä, ja sitten voitte tarjota minulle käsivartenne ja me menemme viereiseen huoneeseen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tulkaa, sir —»
»Neiti —»
»Herra Molyneux, minä en halua kuulla mitään teidän kumppanistanne. Ellen olisi nähnyt teitä yhdessä pelipöydän ääressä, olisin luullut, että hän oli palvelijanne. Suostutteko edulliseen tarjoukseeni, sir?»
»Neiti, sinä yönä en voinut sanoa teille —»
»Te voitte ilmoittaa jalosyntyiselle ystävällenne, herra Molyneux, että minä silloin kuulin kaikki, mitä hänellä oli sanomista; että minulla kerran oli suuri kunnia kuulla hänen korkeutensa tunnustus.»
»Oh, onko jaloa ivata ketään hänen syntyperänsä vuoksi, neiti? Ah, ei! Minun maassani on eräs mies, joka sanoo merkillisen asian: ihminen ei ole isänsä, vaan oma itsensä.»
»Te voitte sanoa ystävällenne, herra Molyneux, että hänellä kerran oli tilaisuus puolustautua syytöksiä vastaan; että hän sanoi kaikki —.»
»Että minä sanoin kaikki, mitä minulla silloin oli voimia sanoa. Neiti, te ette nähnyt, — mikä oli niinkuin pitikin — että eräs iso ampiainen oli minua pistänyt. Ei erin pahasti, olipahan vain pieni naarmu. Mutta, neiti, minua huimasi ja kuu pyöri silmissäni maassa. En voinut antaa sen ampiaisen huomata, että hän oli minua pistänyt. Ja senvuoksi täytyi minun sanoa teille vain, mitä saatoin, ja seistä pystyssä, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Sitäpaitsi oli minulla muitakin syitä. Oo, teidän täytyy uskoa minua! Minä lähetin noutamaan herra Molyneux'tä ja kerroin hänelle kaikki, koska hän oli kohtelias nuorelle ranskalaiselle, ja minä voin luottaa häneen. Minä luotan teihinkin, neiti — jo kauan — ja olisin sanonut teille kaikki, se oli vain — niin juuri asian romanttisuuden, seikkailupuolen vuoksi! Uskotteko minua? Kaikki on niin selvää nyt. Uskotteko minua, neiti?»
Tämä ei edes katsonut häneen. Beaucaire kohotti vedoten kättänsä häntä kohti. »Eikö ole mitään luottamusta —» lausui hän arasti, mutta keskeytti sitten sanansa. Neiti oli ääneti, seisoi kuin kuvapatsas, hänen armonsa Ylenkatse.
»Jos ette olisi luullut minun olevan petturin, jos en koskaan olisi sanonut olevani Chateaurien; jos olisin vain ollut herra Beaucaire siinä tarinassa, jonka he kertoivat teille, mutta ilman palkollisen mielenlaatua, vain ollut kunniallinen mies, mies, se mies, jonka tunsitte, joka oli omaa itseänsä, olisitteko te —» hän koetti pitää ääntänsä tyynenä, mutta nähdessään neidon säteilevän kauneuden, oli kuin hänen henkeänsä olisi ahdistanut ja hän kopeloi vapisevin sormin kauluriansa. »Olisitteko te — silloin antanut minun ratsastaa vierellänne sinä kuutamoyönä?» Lady Maryn katse sivuutti hänet kuin olisi sivuuttanut jonkun palvelijan tai huonekalun. Beaucaire oli komeassa puvussa ja hänen rinnallaan kimalsi useita ritarimerkkejä? Lady Mary ei kiinnittänyt häneen edes sen vertaa huomiota, että olisi sen huomannut.
»Neiti — minulla on kunnia kysyä teiltä: jos olisitte tietänyt, että tuo Beaucaire oli kunniallinen mies, vaikka halpaa syntyperää, olisitteko te —»
Lady Marya pöyristytti vaistomaisesti, vaikka hänen ryhtinsä olikin kankea ja kylmä. Syntyi hetken äänettömyys.
»Herra Molyneux», sanoi lady Mary, »huolimatta säädyttömyydestänne, että sallitte palvelijan puhutella minua, tarjoan teille viimeisen tilaisuuden päästä tästä huoneesta ilman häväisyä. Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne?»
»Suokaa anteeksi, armollinen neiti», sanoi Molyneux.
Beaucaire istahti tuolille. Hänen päänsä painui syvään ja hänen käsivartensa oli oikoisena pöydällä. Vähitellen, väkisin, kihosi hänen silmiinsä kyyneleitä ja kaksi kirkasta pisaraa vierähti nuoren miehen poskipäille.
»Ja elävät ihmiset saattavat olla pelkkää — nimeä!» sanoi herra
Beaucaire.