TANNHÄUSER.
Jonkun aikaa Pariisissa oltuaan Wagner alkoi ikävöidä takaisin Saksaan. Tämä isänmaankaipuu herätti samalla myös vetovoimaa kaikkeen saksalaiseen, ja kun Wagnerin käsiin niinä aikoina joutui muuan "Venusberg"-niminen kansankirjanen, jossa esitetään vanhat tarut Tannhäuser- ritarista ja Wartburgin laulajasodasta, tunsi hän kohta, että niistä voisi saada oopperan pohjaksi kelpaavan aiheen. Tarinat kiinnittivät hänen mieltään, ne vastasivat hänen ajatuksiaan sillä hetkellä, ja niin ryhtyi hän innokkaasti tutkimaan, miten ooppera olisi rakennettavissa niitten pohjalla.
Tannhäuser-taru polveutuu jo 13:nneltä vuosisadalta. Siinä paavi kiroaa Venusvuoresta katuvana ja syyllisyydestään tietoisena hänen luokseen tulleen Tannhäuserin, sanoen tämän saavan syntinsä anteeksi vasta kun paavin kädessä oleva sauva alkaisi viheriöidä. Ihme tapahtuu: kolmantena päivänä sauva viheriöi, paavi lähettää noutamaan Tannhäuseria, mutta tämä on tuskassaan mennyt takaisin Venusvuoreen, josta ei enää pääse pois.
Myöskin "Wartburgin laulajasota" on 13:nnelta vuosisadalta. Maan huomattavimmat runoilijat ovat kokoontuneet Thüringenin maakreivin hoviin kilpalaulantaan. Tappiolle joutunut Heinrich von Ofterdingen pakenee maakreivittären turviin, joka levittää suojellen vaippansa hänen ylitseen. Tässä lyhyesti tärinäin sisältö.
Oopperan sisältöä tutkittaessa huomaamme, että Wagner on siinä sulattanut nämä molemmat aiheet yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Elisabethista on tullut se "maakreivitär", joka pelastaa Tannhäuserin ikuisesta kadotuksesta. Näin on taasen nainen kaikkiuhraavan rakkauden edustajana "Tannhäuserissa", kuten Senta oli ollut "Lentävässä hollantilaisessa".
Ensimmäinen luonnos syntyi vasta kesällä v. 1842 Teplitzin kylpypaikassa — Wagner oli saman vuoden huhtikuussa saapunut Dresdeniin, jossa hän muilta töiltään ei saanut oopperain kirjoittamiseen lainkaan aikaa. Mutta libretto oli valmis jo toukokuussa v. 1843. Sävelasuun pukeminen ei sentään käynyt niin nopeasti kuin "hollantilaisen": partituurin viimeiseltä sivulta näemme, että sävellystyö on loppuunsuoritettu huhtik. 13 p:nä 1845.
"Tannhäuserin" henkilöt ovat:
/*
Hermann, Thüringenin maakreivi basso.
Tannhäuser tenori.
Wolfram von Eschenbach barytoni.
Walther von der Vogelweide tenori.
Biterolf basso.
Heinrich der Scheiber tenori.
Reinmar von Zweter basso.
Ritareja ja laulajia tenori, basso.
Elisabeth, maakreivin veljentytär soprano.
Venus soprano.
Nuori paimen soprano.
Thüringiläisiä kreivejä, ritareja, aatelismiehiä ja -naisia,
vanhoja ja nuoria pyhiinvaeltajia. Sireenejä, najaadeja,
nymfejä, bachanteja ja satyyreja y.m.
*/
Alkusoitto alkaa kaukaa kuuluvalla pyhiinvaeltajalaululla, joka lähestyy ja sitten jälleen etenee. Iltahämärä, tanssirytmin hekumallisia säveleitä kantautuu korviimme: Tannhäuser tuntee vetoa Venusvuoren houkutteleviin iloihin ja nautintoihin laulaen rakkauden jumalattaren kunniaksi intohimoisen ylistyksen. Hänet temmataan Venusvuoren hurjiin riemuihin ja hän tyhjentää ihastuneena rakkauden päihdyttävän maljan. Sitten katoaa kaikki, jälelle jää vain hiljainen sävelten väreily — aamu sarastaa. Kaukaa kuuluu jälleen lähestyvien pyhiinvaeltajien laulu, paisuen ja kasvaen — auringon säteet hälventävät pimeyden, ihastusta ja riemua uhkuvat sävelet täyttävät ilman, julistaen vapautta ja pelastusta Venusvuoren kahleista.
Väliverho nousee. Näyttämö esittää Hörselvuoressa Eisenachin luona olevan Venusluolan sisusta. Avarassa luolassa vietetään aistihurmoista juhlaa: orkesteri säestää kaikkea alkusoitossa esiintyneillä aiheilla. Tannhäuser on jo väsynyt lemmennautintoihin, hän haluaisi takaisin maan päälle, mutta jumalattaren houkutuksesta hän virittää rakkauden kunniaksi ylistyslaulun. Sitten hän vielä horjuu kahden vaiheilla, kunnes yhtäkkiä tekee ratkaisevan päätöksensä: "Mua auttakoon Neitsyt Maria!" Tuskin ovat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun Venusvuori kaikkine ihanuuksineen katoaa ja Tannhäuser seisoo pyhän jumalanäidin kuvan edessä kevätpukuisessa Thüringinlaaksossa Wartburgin edustalla. (Näyttämönvaihdos, joka tekee katsojaan suurenmoisen vaikutuksen.) Nyt ei kuulu enää aistillisia, syntiin houkuttelevia sireenien lauluja eikä hekumallisen nautinnon ylistyksiä; nuori paimen vain soittaa korkealla töyräällä somaa laulua pillillään. Wartburgista Roomaan menossa olevat vanhat pyhiinvaeltajat kulkevat ohi hurskasta pyhiinvaelluslauluaan veisaten. Tannhäuser vaipuu polvilleen, palavassa rukouksessa kääntyen hädässään taivaan puoleen. Torventoitotukset ilmoittavat maakreivin ja tämän metsästysvieraitten lähenevän. Laulajaritarit saapuvat, tuntevat Tannhäuserin, ja sydämellisiä tervehdyksiä vaihdetaan. Tannhäuser haluaisi lähteä pois tuosta loistavasta seurasta, mutta Wolfram asettuu hänen tielleen ja sanoo painokkaasti: "Tääll' on Elisabeth!" Tämän nimen mainitseminen saa Tannhäuserin jäämään. Ja ihanassa laulussa tuovat nyt laulajat ilmi ilonsa toverin paluun johdosta. Koko seurue lähtee sitten Wartburgin linnaan.
Toisen näytöksen alkusoitto kuvailee riemukkain sävelin iloa, jonka aikaansaa laulajien kokoontuminen Wartburgin laulajasaliin. — Esirippu nousee. Elisabeth rientää ilosta liikutettuna sisään: Tannhäuser on jälleen saapunut! Wolfram ja Tannhäuser saapuvat. Tannhäuser rientää Elisabethin jalkojen juureen. Neito katselee ensin hämillään ja ujona edessään olevaa ritaria, mutta alkaa sitten kysellä, missä Tannhäuser on ollut. Seuraa tunnelmallinen lemmenkohtaus. Molempien ritarien poistuttua saapuu maakreivi ilmoittamaan laulajasodan alkamisesta. Torventoitotukset linnanpihalta tiedoittavat ritarien ja laulajien tuloa. Juhlallisen marssin sävelten soidessa täyttyy sali — viimeksi saapuvat laulajat. Jalon laulutaiteen ylimpänä suojelijana ilmoittaa maakreivi, että kilpalaulun on käsiteltävä rakkauden olemuksen ydintä, ja että voittajan palkintona on Elisabeth-neito. Wolfram von Eschenbach aloittaa kilpailun: harpun juhlallisesti säestäessä hän esittää henkevän ja ilmehikkään laulun rakkaudesta sen puhtaimmassa muodossa. Tannhäuser maalailee aistillisen houkuttelevin värein rakkauden todellisinta olemusta. Taistelu kiihtyy, ja lopuksi Tannhäuser kaikkien läsnäolevien suureksi kauhuksi laulaa Venuksen ja aistillisen rakkauden ylistystä. Naiset vetäytyvät kauhistuneina pois hänen läheltään. Miekat paljastettuina rientävät ritarit ja laulajat kohti tuota onnetonta surmatakseen hänet heti. Sydäntä vihlovasti huudahtaen heittäytyy Elisabeth silloin miesten väliin ja suojelee Tannhäuseriä. Tannhäuser vaipuu maahan; hän huomaa tehneensä itsensä syntiin syypääksi ja syvä katumus valtaa hänet: Elisabeth oli tahtonut nostaa hänet oikealle tielle, mutta saanut palkakseen vain pilkkaa ja julkeita katseita! — Maakreivi vaatii, että Tannhäuserin on nuorten pyhiinvaeltajien keralla vaellettava Roomaan paavilta anteeksiantoa saamaan. Ja kun nyt pyhiinvaeltajain kuoron sävelet kajahtelevat halki salin, on Tannhäuser siinä huomaavinaan korkeamman tahdon johdatuksen: toivo syntinsä anteeksisaamisesta palaa jälleen hänen sydämeensä ja huudahtaen: "Nyt Roomaan!" kiiruhtaa hän nopeasti pois salista. Kaikki läsnäolijat huutavat hänen jälkeensä: "Nyt Roomaan!" — ja juhlallisin soinnuin päättyy musiikki tähän suurenmoisen valtavaan näytökseen.
Kolmannen näytöksen alkusoitto kuvaa Tannhäuserin vaivaloista, mutta turhaa Rooman-matkaa. Juhlallisin sävelin piirtää orkesteri kuvan mahtavasta ja taipumattomasta paavista. Edellisten näytösten aiheiden avulla palautetaan mieleen Tannhäuserin sieluntuskat ja katumus syntiensä tähden, joille hän toivoo anteeksiantoa. Kun esirippu nousee, on edessämme jälleen Wartburgin laakso, tällä kertaa syksyisessä puvussa. Elisabeth on Marian kuvan edessä syvään ja palavaan rukoukseen vaipuneena. Siitä löytää hänet uskollinen Wolfram von Eschenbach. Pyhiinvaeltajat palaavat kotiin, saavuttamastaan armosta iloisina veisaten "hallelujaansa"; Elisabeth katsoo etsien heidän joukkoaan; sitä, jota hän odottaa, ei näy ei kuulu. Neito vaipuu jälleen polvilleen, virittäen rukouksensa, jossa anoo taivaan armoa itselleen ja anteeksiantoa Tannhäuserille. Rukoiltuaan jää hän kirkastunein kasvoin katsomaan taivasta kohti, hetken kuluttua hitaasti lähtien astumaan kohti Wartburgia — Wolfram haluaisi seurata häntä, mutta jää kuitenkin paikoilleen Elisabethin kadotessa näkyvistä. Wolfram istuutuu ja harpullaan säestäen esittää "laulun iltatähdelle", tuoden siinä ilmi surunsa ja ikävänsä. On yö. Paikalle ilmestyy harpun sävelien houkuttelemana Tannhäuser, puettuna rikkinäisiin ja repaleisiin pyhiinvaeltajan vaatteisiin, kasvoillaan sanoin kuvaamaton suru ja tuska. Wolframin kysymykseen vastaa Tannhäuser kertoen onnettoman matkansa kulusta ja paavin kirouksesta ja ilmoittaen palanneensa kotitanhuville jälleen löytääkseen Venus-jumalattaren. Hänen toivomuksensa täyttyy: tuttujen intohimoa ja aistillisuutta uhkuvien sävelten soidessa ilmestyy kirkkaassa ruusunpunaisessa valaistuksessa Venus ja lausuu "uskottoman" miehen tervetulleeksi. Lyhyt kiihkeä kamppailu kahden tunteen välillä alkaa Tannhäuserin sydämessä. Hän on juuri heittäytymäisillään viettelevän naisen syleilyyn, kun Wolfram lausuu sanan: "Elisabeth!" Harhanäky häviää. Yö on mennyt: aamuruskon punatessa taivaanrantaa lähtee Wartburgin portista ulos surullinen saattue: avonaisessa arkussa lepää vainajana Elisabeth-neito, jonka sydän on murheesta murtunut. Kun vainaja on Tannhäuserin kohdalla, vaipuu tämä kovia kokenut laulaja kuolleena arkun viereen, viime sanoikseen huudahtaen: "Rukoile, Elisabeth, puolesta mun!" Liian myöhään saapuvat paikalle pyhiinvaeltajat ilmoittamaan, että paavin sauva on alkanut viheriöidä — armo on siis ihmeen kautta saavutettu ja Tannhäuser pelastunut siitä ikuisesta kadotuksesta, johon paavi oli hänet tuominnut.
"Tannhäuserin" ensi esitys oli lokak. 19 p:nä 1845 Dresdenissä. Uudistui sama ilmiö kuin "Lentävän hollantilaisen" ensi-illassa: yleisö oli erittäin innostunutta, mutta arvostelijat pysyivät kylminä. Tämä ei ollut Wagnerille mikään yllätys: hän tiesi itsekin, että aiheen käsittely sekä näyttämöllä että orkesterissa jälleen oli silloisissa totutuissa oloissa aivan uutta, jota vanhan oopperakoulun vakiintunut ihailija tai kuulija ei heti voinut tajuta. Olihan "Hollantilaisessakin" käytetty n.s. johtoaiheita, mutta "Tannhäuserissä" Wagner käytti niitä entistään suuremmassa mittakaavassa. "Tannhäuserissä" ei enää ole jyrkästi ympäristöstään eroavia laulunumerolta, vaan suuria kohtauksia, jotka kaikki ovat sisäisessä elimellisessä yhteydessä keskenään. Vanhan oopperatyylin resitatiivit ovat muuttuneet deklamatooriseksi lauluksi, eri henkilöitten luonteet on karakterisoitu erittäin selkeästi ja johdonmukaisesti. Orkesterimusiikki on maalailevaa ja eri tilanteita selvästi kuvailevaa; ensimmäinen ja kolmas alkusoitto kuuluvat suosituimpiin numeroihin orkesterien ohjelmistossa. — Vain harvat ja valitut ymmärsivät Wagnerin aikana, mikä uraauurtava merkitys "Tannhäuserillä" oli oopperan alalla: näyttämöllä tarvittiin nyt ennenkaikkea lämminsydämistä "ihmistä", ei kylmää, koloratuuriaarioilla häikäisevää laulajaa — piirre, jota Wagnerin ajoista lähtien uudemmankin ajan säveltäjät ovat oopperateoksissaan noudattaneet.
"Tannhäuser" ei siis Dresdenissä saavuttanut menestystä. Yhtä huono oli aluksi menestys muuallakin. Kului aikaa, ennenkuin sekä yleisö että arvostelu muuttui suopeammaksi. Suuri voitto "Tannhäuserille" oli se, että Franz Liszt Weimarissa oli ottanut oopperan teatterin ohjelmistoon. Ensiesitys oli siellä huolellisen harjoituksen jälkeen helmik. 16 p:nä 1849, vastaanotto sekä yleisön että arvostelun puolelta suurenmoinen ja innostunut. Berliinissä esitettiin ooppera ensi kerran vasta v. 1857. Nykyään ei ole oopperanäyttämöä, joka ei olisi liittänyt "Tannhäuseria" ohjelmistoonsa.