II
Vaikuttavia asianhaaroja
Ulompi huone oli pakaten täynnä kansaa ja sen ilmakehä tukehduttava ja vastenmielinen. Ainoastaan tutkintotuomarin pöydän edessä olevan pienen aitauksen takana oli vähän väljää, ja me istuuduimme siinä sijaitsevan pöydän ääressä oleville tuoleillemme huoaten helpotuksesta.
Ei voi kuvitellakaan, kuinka monta sanomalehteä New Yorkissa on läsnä jonkin tärkeän rikosasian käsittelyssä, joka kiinnittää niiden lukijakunnan huomiota. Reportterit anastivat suurimman alan tuosta pienestä huoneesta, paperia ja kyniä näkyi kaikkialla, ja eräässä nurkassa seisoi mies mukanaan valokuvauskone, ottaakseen, päättelyni mukaan, valokuvan neiti Holladaysta, jos hänet kutsuttaisiin todistajapenkille, kun mitään hänen kuvaansa ei ollut muulla tavoin saatavissa.
Näin Singletonin, yleisen syyttäjän, tulevan sisään ja asettuvan tutkintatuomarin viereen, jonka jälkeen lautakunnan miehet marssivat saliin huoneestansa ja asettuivat paikoilleen. Yritin tehdä havaintoja heistä, yhdestä toisensa jälkeen, vähän levottomana, mutta he näyttivät kaikki olevan valistuneita ja sangen hyvinvoipia miehiä. Royce luki läpi heidän nimiluettelonsa ja pani huolellisesti merkin jokaisen nimen kohdalle, sen mukaan kuin kirjuri luki heidät. Sitten hän ojensi tutkintatuomarille listan pienellä nyökkäyksellä.
»Olkaa hyvä ja alkakaa!» sanoi hän. »He ovat luullakseni täysilukuiset.
— Näyttäväthän ne kelvollisilta.»
»Se on hyvä lautakunta», vastasi tuomari, ottaen paperin. »Parempi kuin tavallisesti. Oletteko valmis, herra Singleton?»
»Kyllä», sanoi yleinen syyttäjä. »Vaikka odottakaapas hetkinen», lisäsi hän, nousten ylös ja astuen meidän pöytämme luo. »Kutsutte kai todistajaksi neiti Holladayn, otaksun…»
»Ja panen hänet alttiiksi kaikelle tälle?» Royce heitti silmäyksen ympäri huonetta. »Ei, jos vain minun vallassani on estää se!»
»Minä en käsitä, miten te voisitte sen tehdä. Alibi on ainoa, mikä voi pelastaa hänet tulemasta tuomituksi.»
»Aikaa on kyllä puhua siitä sitten kun tullaan niin pitkälle», vastasi Royce. »Minä puolestani uskon, että kanne häntä vastaan raukeaa kohta todistusten puutteessa.»
»Niin, jos se on mielipiteenne, niin…» Ja pureksien miettiväisenä viiksiänsä meni Singleton takaisin pöytänsä ääreen.
Vaalinsa jälkeen, joka oli tapahtunut vuosi taaksepäin, hän oli hankkinut erityisen maineen sekavien rikosjuttujen ratkaisijana ja oli tuonut valoa kahteen, kolmeen huomiotaherättäneeseen tapaukseen, jotka yhteen aikaan olivat uhanneet tehdä poliisin älykkäisyydestä pilaa. Nyt hän vainusi todennäköisesti jotakin samanlaista tässä jutussa, muutoin olisi hän siirtänyt sen jollekin apulaiselleen. Lisättäköön kuitenkin, että vaikka hänen etevyytensä olikin tehnyt hänet tavattoman suosituksi suuren yleisön keskuudessa, niin hän oli kuitenkin etevyytensä ohella osoittanut hänen asemassaan olevalle miehelle huonosti sopivaa käytöstä, mikä saattoi virkaveljet katsomaan häntä vähän kieroon.
Hetkisen kuluttua nyökäytti hän tutkintotuomarille päätään, sisällä olijoita kehoitettiin järjestykseen ja ensimmäinen todistaja kutsuttiin sisälle.
Se oli Rogers, konttorin ensimmäinen mies. Tunsin tietysti hänet, olin usein puhellut hänen kanssaan liikeasioista ja kunnioitin häntä suuresti. Hän oli ollut Holladayn palveluksessa paljon kauemmin kuin minä Graham & Roycella ja hänen maineensa oli, kuten Graham oli viitannut, nuhteeton.
Tutkintotuomari Goldberg teki tavalliset valmistavat kyselynsä: mikä nimi, ikä, missä asunto jne. Hän oli todellinen taituri ristikuulustelun pidossa ja tuli pian asian ytimeen.
»Missä teidän työpöytänne sijaitsee Holladayn konttorissa?» kysyi hän.
»Siellä on eteiskonttori, joka on konttoristeja varten, siitä tullaan pienempään huoneeseen, jossa minun pöytäni on, ja minun huoneestani vie ovi herra Holladayn yksityiskonttoriin.»
»Onko Holladayn huoneessa mitään muuta ovea?»
»Ei.»
»Oliko mahdollista päästä sinne ikkunain kautta?»
»Ei, ne ovat kadun puolella, ja konttorimme on kahdeksannessa kerroksessa.»
»Ja paloportaat?»
»Ne ovat rakennuksen perällä — kadun puolelta ei mene mitään paloportaita — siellä on vain kohtisuora seinä.»
»Niin että sen, joka tulee sisään tai menee ulos yksityiskonttorista, on ehdottomasti kuljettava teidän työpöytänne ohitse?»
»Niin, aivan ehdottomasti.»
»Olisiko kukaan voinut kulkea teidän ohitsenne näkemättänne?»
»Ei, se olisi ollut ihan mahdotonta.»
Tutkintotuomari oikaisi selkänsä tuolin selustaa vastaan. Yhdestä asiasta oltiin siis päästy selvyyteen.
»Herra Rogers», sanoi hän, »olkaa nyt hyvä ja puhukaa meille omalla tavallanne ja niin seikkaperäisesti kuin mahdollista, mitä tapahtui konttorissanne kello vähää vaille viisi eilisiltana!»
Näin, että Rogers oli hermostuksissaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hän kostutti lakkaamatta hermostuneesti huuliansa ja puristi vavahdellen käsillään tuolinsa käsinojaa. Hänen kertomuksensa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.
»Niin», alkoi hän, »meillä oli kova kiire eilen, ja viivyimme konttorissa melkoista myöhempään kuin tavallisesti, mutta viiden aikaan olimme lopettaneet päivän työn, ja kaikki konttoristit menneet kotiinsa. Ainoastaan konttoripoika oli jäljellä. Olin tehnyt muutamia muistiinpanoja herra Holladayn sanelun mukaan ja mennyt jälleen pöytäni ääreen työskentelemään muistiinpanoineni, kun etummainen ovi avattiin ja herra Holladayn tytär tuli sisään. Hän kysyi minulta, oliko hänen isällään vieraita, ja kun minä vastasin 'ei', avasi hän sisähuoneen oven ja meni hänen yksityiskonttoriinsa. Siellä hän viipyi noin kymmenen minuuttia; sitten hän tuli taas ulos, meni kiireesti ohi katsomatta minuun ja lähti, kuten otaksun, talosta. Kun olin lopettanut muistiinpanojeni järjestämisen, lähdin herra Holladaylta kysymään, oliko hänellä antaa vielä jotakin tehtäväkseni, löysin hänet makaamassa työpöytänsä ääressä kumarassa, veitsi pistettynä kaulaan ja vuotaen verta. Hain apua, mutta hän kuoli tulematta tuntoihinsa — niin, tahtoisin sanoa, että hän varmasti oli kuollut jo minun sisääntullessani.»
Tunsin pikemmin kuin kuulin sen hiljaisen kohahduksen, joka kävi läpi huoneen. Jotakin kuvaamattoman salaperäistä oli tässä kertomuksessa ja siinä johtopäätöksessä, johon se välttämättömästi vei.
»Palatkaamme nyt vielä hetkiseksi taaksepäin», sanoi tutkintotuomari, kun Rogers vaikeni ja kuumeentapaisesti pyyhki otsaansa. »Haluan, että lautakunta saa aivan täyden selvyyden kertomuksestanne. Herra Holladay oli sanellut teille, sanoitteko niin?»
»Kyllä.»
»Ja hän oli aivan terve?»
»Niin — kuten tavallisesti. Viime aikoina oli hän kärsinyt jotakin vatsakipua.»
»Mutta hän voi kuitenkin hoitaa liikeasiansa?»
»Kyllä, varsin hyvin. Hänen sairautensa ei ollut mitään vakavaa laatua.»
»Te läksitte hänen huoneestansa ja menitte takaisin omaan huoneeseenne.
Kuinka kauan olitte ollut siellä, kun ulomman konttorin ovi avattiin?»
»En kauempaa kuin viisi minuuttia.»
»Ja kuka oli tulija?»
»Neiti Frances Holladay, päämieheni tytär.»
»Oletteko aivan varma siitä? Tunnetteko hänet hyvin?»
»Oikein hyvin. Olen tuntenut hänet monta vuotta. Hänellä oli tapana ajaa konttoriimme iltapäivisin noutamaan isäänsä. Luulin hänen eilen tulleen samassa tarkoituksessa.»
»Katsoitteko häneen tarkkaavasti?»
Rogers käännähti kärsimättömänä tuolillaan.
»Minä katsahdin häneen, kuten aina teen», sanoi hän. »En tuijottanut.»
»Mutta olette aivan varma siitä, että se oli neiti Holladay?»
»Ehdottomasti varma. Hyvä Jumala», huudahti hän, hermojensa samassa antaessa perään, »luuletteko, että minä tekisin sellaisen ilmiannon, jollen olisi asiasta ehdottoman varma?»
»En», vastasi tutkintotuomari tyynnyttäen; »sitä en tietysti luule, en hetkeäkään, herra Rogers. Minä tahdon vain, että lautakunta näkee, kuinka varma olette tuntemisestanne. Saanko jatkaa?»
»Olkaa hyvä!» sanoi Rogers. »Koetan olla maltillisempi.»
»Saatan huomata, että se on teistä vaikeata», huomautti tuomari ystävällisesti; »ja säästän teitä niin paljon kuin voin. No niin, kun neiti Holladay oli mennyt yksityiskonttoriin, kuinka kauan hän oli siellä?»
»Noin kymmenen minuuttia, luullakseni; ei ainakaan kauempaa.»
»Kuulitteko mitään keskustelua tai mitään muuta tavatonta melua sisältä?»
»En. Kuuluakseen olisi melun pitänyt olla tavattoman kovaäänistä. Herra Holladayn konttorin seinät ovat paksut ja estävät kaiken äänen pääsemästä ulos.»
»Ja niin tuli neiti Holladay ulos?»
»Niin.»
»Ja meni teidän ohitsenne?»
»Niin, hän meni hyvin kiireesti ohi.»
»Eikö se teistä ollut kummallista?»
»Ei tietysti, sillä hänellä oli harvoin tapana pysähtyä puhelemaan minun kanssani. Minulla oli kiire, niin että en kiinnittänyt siihen seikkaan sen enempää huomiota.»
»Kiinnitittekö huomiotanne hänen ulkomuotoonsa? Näyttikö hän kiihtyneeltä?»
»Sitä seikkaa en pannut merkille. Minä katsoin vain vilkaisemalla ylös ja kumarsin. Sitäpaitsi en nähnyt hänen kasvojaan lainkaan, sillä hän käytti harsoa.»
»Harsoa!» toisti tutkintotuomari. »Ette ole maininnut ennen, että hänellä oli harso.»
»En. Kun hän tuli konttoriin, oli hänellä se nostettuna hatunreunustan yli — tiedätte kyllä, kuinka naisilla on tapana pitää sitä.»
»Vai niin, te näitte hänen kasvonsa selvästi, kun hän tuli sisään?»
»Näin.»
»Mutta kun hän poistui, oli hänellä harso laskettuna alas. Oliko se tiheä?»
»Hm.» Todistaja epäröi. »Se oli aivan tavallinen harso, luullakseni.»
»Mutta kuitenkin tarpeeksi tiheä salaamaan hänen kasvonsa?»
»Niin.»
Tutkintotuomari nyökäytti päätään.
»No, herra Rogers, kuinka kauan aikaa kului naisen poislähdöstä siihen, kun te menitte yksityiskonttoriin?»
»Ei kauempaa kuin kolme, neljä minuuttia. Arvelin, että herra Holladay ehkä valmistautui lähtemään tyttärensä mukana, enkä halunnut häntä pidättää.»
»Ja silloin näitte hänet, sanoitte niin, makaamassa pöytänsä yli kumarassa, veitsi kaulassa veren virratessa haavasta. Tunsitteko veitsen?»
»Kyllä, se oli hänen veitsensä — sama, joka hänellä oli kirjoituspöydällä kynien teroitusta ja raaputtamista varten.»
»Oliko se terävä?»
»Siinä oli vain yksi terä, joka oli hyvin terävä.»
Tutkintotuomari otti käteensä veitsen, joka oli hänen edessään pöydällä.
»Onko se tämä?» kysyi hän.
Rogers katseli sitä tarkoin.
»Kyllä se on se», vastasi hän.
Sen jälkeen lähetettiin veitsi kiertämään lautakunnan keskuuteen. Kun he olivat katselleet sitä, tutkimme Royce ja minä sitä. Veitsi oli tavallinen, yksiteräinen raaputusveitsi, varustettuna norsunluisella päällä. Se oli käännetty auki ja huomatakseni oli terä, jonka pituus oli noin kaksi ja puoli tuumaa, todellakin hyvin terävä.
»Oletteko hyvä ja selitätte herra Holladayn asennon», jatkoi tuomari.
»Hän oli kumarassa pöydän ääressä, kädet ojennettuina ja pää vinossa.»
»Ja verta oli vuotanut paljon?»
»Hirveän paljon! Joku oli nähtävästi koettanut pysähdyttää sen vuodon, sillä jonkun matkan päässä siitä oli läpeensä verinen nenäliina.»
Tutkintotuomari otti esiin nenäliinan ja ojensi sen todistajalle.
»Onko se tämä?» kysyi hän.
»Kyllä», vastasi Rogers hetkisen perästä.
»Onko se miehen vai naisen nenäliina?»
»Naisen luonnollisesti.»
Lautakunta tarkasteli sitä ja niin teimme mekin. Nenäliina oli pieni, nelikulmainen, palttinainen ilman mitään nimimerkkiä, jonka minä olisin voinut huomata, ihan verinen — epäilemättä naisen. Rogers kertoi nyt lopun tapausten kulusta — kuinka hän oli hakenut apua ja ilmoittanut poliisille.
»Nyt on jäljellä vain yksi kysymys, herra Rogers», sanoi tuomari lopuksi. »Oletteko tiennyt jotakin Holladaysta tai hänen liikkeestään, joka aiheuttaisi luulemaan, että kysymyksessä on itsemurha?»
Todistaja ravisti varmasti päätään.
»En mitään», sanoi hän painolla. »Hänen liikeyrityksensä kukoistivat, hän oli iloinen ja tyytyväinen — niin, hän tuumitteli juuri tehdä ulkomaamatkan tyttärensä kanssa.»
»Otaksukaamme hetkeksi», jatkoi Goldberg, »että hän todellakin olisi itse pistänyt veitsen itseensä tyttärensä läsnäollessa; mitä olisitte luonnollisesti odottanut tyttären silloin tehneen?»
»Huutaneen apua, kutsuneen väkeä», vastasi Rogers.
»Tietysti, se on selvää.» Goldberg nyökäytti päällikölleni päätään.
»Jätän nyt todistajan teille, herra Royce», sanoi hän.
»Herra Rogers», alkoi päällikköni juhlallisesti, »te tiedätte luonnollisesti, että koko asia tällä hetkellä riippuu siitä, tunnetteko tai ettekö tunne sitä naista, joka otaksuttavasti oli herra Holladayn yksityiskonttorissa silloin kun hän pistettiin kuoliaaksi. Haluan täysin varmentua tästä teidän tuntemisestanne. Oletteko hyvä ja sanotte, miten hän oli puettuna?»
Todistaja mietti vähän aikaa.
»Hänellä oli tummanpunainen puku», vastasi hän vihdoin, »ja siinä jonkunlaiset kapeat reunusteet — mustat ehkä. Siinä on kaikki, mitä minä voin teille sanoa.»
»Ja hattu?»
»Hattuun en kiinnittänyt huomiota. Katsoin häneen vain kiireisesti.»
»Mutta tästä kiireisestä katseesta huolimatta, herra Rogers, ettekö nähnyt mitään eriskummaista — mitään, joka olisi herättänyt teissä ajatusta, että se ehkä ei ollutkaan neiti Holladay?»
»En, en mitään.»
»Ei mitään erikoista hänen olennossaan — tai ulkomuodossaan?»
Todistaja epäröi.
»Ajattelin, että hän ei ollut aivan yhtä hyvän näköinen kuin tavallisesti», sanoi hän pitkäveteisesti. — »Hän näytti vähän kalpealta ja heikolta.»
»Konttorissahan oli pimeä kello viiden aikaan eilisiltana, vai kuinka?»
»Olimme sytyttäneet kaasun puoli tuntia aikaisemmin.»
»Onko teidän konttorinne hyvin valaistu?»
»Minulla on lamppu pöytäni kohdalla, ja toinen lamppu on seinässä.»
»Ette siis voinut nähdä kävijän kasvoja ihan selvästi?»
»En, mutta kaikessa tapauksessa kyllin selvästi tunteakseni hänet», lisäsi hän äreästi.
»Ja mielestänne hän näytti kalpealta ja heikolta.»
»Niin, sellainen oli minun havaintoni.»
»Ja kun hän kysyi herra Holladayta, käytti hän sanontaa 'isäni', kuten todistuksessanne ilmoititte.»
Taas epäröi todistaja koettaen muistella.
»Ei», vastasi hän vihdoin. »Luullakseni hänen sanansa olivat: 'Onko herra Holladaylla vieraita?'»
»Ja ääni oli neiti Holladayn?»
»Sitä en minä voi sanoa», vastasi todistaja pyyhkien taas hikeä otsaltaan. »Minulla ei ole mitään halua tarpeettomasti syyttää neiti Holladayta. Enhän tunne edes hänen ääntänsä tarpeeksi hyvin voidakseni vannoa siihen nähden.»
»No, kun te vastasitte hänen kysymykseensä kieltävästi, niin eikö hän epäröinyt ennenkuin meni yksityiskonttoriin?»
»Ei, hän meni suoraan sisälle.»
»Onko ovella olemassa mitään nimikilpeä?»
»Kyllä, tavallinen 'Yksityiskonttori'.»
»Niin että jos huoneisto ei ollut hänelle tuttu, hän olisi yhtäkaikki ymmärtänyt, mihin oli mentävä?»
»Niin, niin otaksun.»
»Ja tehän sanoitte myöskin, että ette olisi voinut kuulla mitään sananvaihtoa yksityiskonttorista, jos sellaista olisi ollut?»
»Niin.»
»Olette tietysti ollut kauan herra Holladayn palveluksessa, herra
Rogers?»
»Yli kolmekymmentä vuotta.»
»Silloin teillä täytyy olla tiedot hänen asioistaan?»
»Täysin tarkat.»
»Oletteko koskaan näiden vuosien kuluessa tavannut jotakin — jotakin menoerää, kirjeenvaihtoa taikka mitä muuta hyvänsä — joka olisi johtanut teitä ajatukseen, että herra Holladayta kiristettiin tai että hänellä olisi joskus ollut yhteyttä jonkun naisen kanssa?»
»En», vastasi todistaja. »Ei, ei! Voin vannoa, että mikään sellainen ei ole mahdollista. Kaikella muotoa olisin saanut siitä tiedon, jos niin olisi ollut asian laita.»
»Tässä on kylliksi tällä kertaa», sanoi Royce. »Mutta tarvitsen luultavasti vielä kerran kutsua todistajan kuultavaksi, herra tuomari.»
Tutkintotuomari nyökäytti päätään, ja Rogers astui alas todistajapaikalta, vieläkin vavisten mielenliikutuksensa viimeisestä puhkeamisesta. Myönnän puolestani olleeni sitä mieltä, että olimme ajaneet auttamattoman lujasti.
Sen jälkeen kutsuttiin esiin konttoripoika, mutta hänellä ei ollut mitään uutta lisättävänä. Hän oli mennyt viemään postiin muutamia kirjeitä; naisen oli täytynyt tulla konttoriin hänen poissaollessaan. Vasta sitten kun nainen tuli taas ulos, hän oli nähnyt hänet, mutta ei luonnollisesti hänen kasvojaan. Hän oli äskettäin saanut paikan konttorissa eikä tuntenut neiti Holladayta.
Sitten kutsuttiin sisään lääkärit, jotka oli haettu kuolleen luo, ja he todistivat, että veitsenterä oli tunkeutunut läpi vasemman kaulavaltimon ja että hän oli kuollut verenvuotoon — niin, tosiasiallisesti ollut kuollut jo ennenkuin he tulivat paikalle. Vei ehkä kymmenen minuuttia aikaa, ennenkuin sellainen verenpaljous, jonka Rogers oli nähnyt, oli ennättänyt virrata ulos — ainakin enemmän kuin viisi minuuttia, jonka vuoksi piston on täytynyt tapahtua ennenkuin nainen lähti sisemmästä konttorista.
Poliisikonstaapeli, joka kutsuttuna oli rientänyt paikalle, todisti, että hän oli tutkinut ikkunat ja että molemmat ikkunat olivat lukitut säpeillä sisäpuolelta, seikka, joka teki mahdottomaksi ylhäältä laskeutumisen taikka alhaalta ylös kiipeämisen. Ei mitään ollut huoneessa epäjärjestyksessä. — Vielä muutamia vähempiarvoisia todistuksia kuultua kutsuttiin sisään neiti Holladayn kamarineito.
»Oliko emäntänne poissa kotoa eilen iltapäivällä?» kysyi tutkintotuomari.
»Oli, hän käski valjastaa vaunut kello kolmeksi. Ja kohta sen jälkeen hän lähti.»
»Mihin aikaan hän tuli takaisin?»
»Kuuden aikaan; niin että hänellä oli juuri parahiksi aikaa pukeutua päivälliselle.»
»Huomasitteko mitään omituista hänen olennossaan, kun hän tuli kotiin?»
Tyttö epäröi, nähtävästi peläten, että hän voisi puhua liian paljon.
»Neiti Holladay valitti päänkivistystä aamulla», sanoi hän hetken perästä. »Hän oli huononnäköinen lähtiessään ulos, ja ajelu teki hänet pahemmaksi. Hän näytti hyvin hermostuneelta ja sairaalta. Neuvoin häntä paneutumaan makuulle eikä pukeutumaan päivälliselle, mutta hän ei halunnut kuullakaan minua. Hän söi aina päivällisen yhdessä isänsä kanssa eikä antanut hänen syödä yksin. Hän oli hyvin kiihkeä, sillä hän pelkäsi, että herra Holladay ennättäisi kotiin ennenkuin hän oli valmis.»
»Ja olette varma, että hän todellakin odotti häntä?»
»Kyllä, niin! Menipä hän eteiseenkin katsomaan, eikö hän jo tulisi. Hän oli hyvin levoton isänsä suhteen.»
Tämä oli ainakin yksi meille suotuisa asia.
»Ja kun tieto hänen isänsä kuolemasta saapui, miten hän käyttäytyi silloin?»
»Hän ei tehnyt kerrassaan mitään», vastasi kamarineiti ja veti henkeä tukehduttaakseen nyyhkytyksen. »Hän pyörtyi. Jälkeenpäin hän oli aivan kuin tiedotonna, kunnes lääkäri tuli.»
»Siinä kaikki. Onko teillä mitään kysyttävää todistajalta, herra Royce?»
»Vain yksi kysymys», sanoi päällikköni nousten ylös.
Minä tiesin, mikä se oli ja pidätin henkeäni jännityksestä, sillä minä ihmettelin oliko viisasta tehdä sitä.
»Muistatteko, millainen puku emännällänne oli eilen iltapäivällä?» kysyi hän.
»Kyllä, hyvinkin», vastasi tyttö, ja hänen katseensa kirkastui. »Se oli tummanpunainen, hyvin yksinkertaisesti ommeltu, ainoastaan vähäisellä kapealla, mustalla nauhalla reunustettu.»