III
Juttu kärjistyy
Siitä henkäyksettömästä hiljaisuudesta, joka seurasi hänen vastaustaan, kamarineiti huomasi, että hän oli jollakin tavoin antanut emännälleen kovan iskun, ja hän puhkesi hillittömään, epätoivoiseen nyyhkytykseen. Näin, miten päällikköni kalpeni. Hän oli lyönyt uuden niitin ketjuun — juuri sen, jota tarvittiin pitämään sitä lujasti koossa. Pääni meni pyörälle. Olisiko mahdollista, että tämä hieno, sivistynyt tyttö todellakin, kun kaikki kävi ympäri, voi olla sellainen paholainen sielultaan ja sydämeltään, että saattoi murhata… Ajoin kammolla sellaisen ajatuksen mielestäni. Se oli alhaista, uskomatonta.
Tutkintotuomari ja yleinen syyttäjä istuivat kuiskaillen keskenään, ja näin ensiksimainitun heittävän silmäyksen edessään pöydällä olevaan veriseen nenäliinaan, siirtääkseen sen tämän jälkeen todistajanpaikalla olevalle itkevälle tytölle. Tarvittiin vielä se — että hän tunsi tuon pienen liinalapun — niin oli todistusketju täydellinen. Tuomari epäröi hetkisen, puhui vielä muutamia sanoja Singletonille ja ojentautui sitten tuolissaan. Ehkäpä hänen mielestään ketju jo oli tarpeeksi vahva; taikka ehkäpä arveli hän vain, ettei todistaja ollut sellaisessa tilassa, että olisi voitu jatkaa.
»Onko vielä mitään muuta, herra Royce?» kysyi hän.
»Ei tällä kertaa», vastasi päällikköni.
Luulen, että hän oli juuri huomaamaisillaan täydellisesti, kuinka toivoton asiamme oli.
»Siinä tapauksessa annamme todistajan poistua toistaiseksi», sanoi tutkintotuomari. »Saamme luultavasti kutsua hänet sisään sitten uudelleen.»
Tyttö vietiin melkein hysteerisessä tilassa takaisin todistajain huoneeseen, ja Goldberg alkoi selailla pöydällään olevia papereita.
»Meillä on vielä yksi todistaja jäljellä», sanoi hän vihdoin, »neiti Holladayn ajuri, ja kentiespä joku vastatodistajakin. Jos haluatte aamiaislomaa, herra Royce, niin yhdyn mielelläni siihen.»
»Kiitos», sanoi päällikköni, iloisena saadessaan tilaisuuden tointua ja valmistaa puolustussuunnitelman. »Sitä vastaan minulla ei todellakaan ole mitään.»
»Hyvä, siis keskeytämme istunnon kello kahdeksi.»
Ja hän lykkäsi tuolinsa taaksepäin.
»Saanko sanoa pari sanaa ennenkun menette, herra tuomari?» kysyi Royce.
»Kernaasti.»
»Haluaisin puhua neiti Holladayn kanssa muutamia minuutteja eri huoneessa. Tahdomme luonnollisesti neuvotella puolustautumisestamme.»
Tutkintotuomari katsoi häneen hetken jonkun verran uteliaasti.
»Annan mielelläni teille luvan tavata hänet eri huoneessa», sanoi hän auliisti. »Olen hyvin pahoillani, ettemme voineet saada teistä tietoa eilen illalla, jotta olisitte saanut tilaisuuden valmistautua tutkintoon. Tunnen, ettemme tavallaan ole menetelleet teitä kohtaan oikein, vaikka en näekään, että viivytys olisi voinut muuttaa asiain tilaa; ja sellaisessa tapauksessa kuin tämä on hyvin tärkeätä käsitellä asia nopeasti. Minulla ei ollut aikomusta asettaa neiti Holladayta kuulusteltavaksi, sen vuoksi katsoin parhaaksi alkaa tutkinnon heti. Teidän on myönnettävä, herra Royce, että asian nykyisellä kannalla ollessa minulla on vain yksi tie avoinna.»
»Pelkään sitä», sanoi toinen surullisena. »Tapaus on aivan käsittämätön. Todistusketju näyttää olevan ehdottomasti täydellinen, ja kuitenkin olen vakuutettu — kuten jokaisen viisaan ihmisen täytyy olla — että joku onneton erehdys on tapahtunut, joka, kerran huomattuna, tulee sortamaan koko rakennelman. Minun tehtäväni on ottaa siitä selvä.»
»Niin, ihmeellisiä asioita tapahtuu tässä maailmassa, herra Royce», huomautti Singleton filosofisesti, kokenut kun oli.
»Mahdoton ei tapahdu koskaan!» vastasi päällikköni. »Toivon saavani näyttää teille, että tämä asia kuuluu siihen luokkaan.»
»Minä toivon samaa», sanoi yleinen syyttäjä. »Olisin iloinen, jos rikollisen huomattaisiin olevan joku toinen.»
»Olen tekevä parhaani», lupasi Royce. »Lester», sanoi hän kääntyen minuun, »on parasta, että menette syömään aamiaista. Näytätte aivan nääntyneeltä.»
»Tuonko jotakin teillekin?» kysyin minä. »Taikka, vielä parempi, minä tilaan niin, että ruoka on valmis teille puolen tunnin kuluttua? Meillähän on 'Rotin' tässä viereisessä kulmassa.»
Luulen, että hän olisi antanut kieltävän vastauksen, jollei tutkintotuomari olisi sekaantunut asiaan.
»Parasta on, että lähdette, herra Royce», sanoi hän. »Te näytätte itsekin aivan nääntyneeltä. Ehkäpä voitte houkutelia neiti Holladaytakin syömään jotakin. Olen varma, että hän on sen tarpeessa.»
»No niin sitten, tilatkaa aamiainen kahdelle hengelle valmiiksi puolen tunnin kuluttua, Lester», sanoi hän. »Menen nyt neiti Holladayn luo ja tulen sitten suoraan Rotiniin.»
Hän läksi tutkintotuomarin perässä ja minä menin hitain askelin Rotinin ravintolaan antamaan tarpeelliset määräykset. Valitsin pöydän hauskassa huoneen nurkassa ja otin sanomalehden, jota koetin lukea. Sen huomattavin uutinen oli Holladayn murhaa koskeva, ja kiehuin vihasta nähdessäni, kuinka suurella itsetietoisuudella ja varmuudella lehti puolusti ajatusta tyttären rikollisuudesta. Ja kuitenkin — ajattelin — voiko heitä soimata siitä? Voiko soimata ketään ihmistä siitä, että hän uskoi tämän todistajain kuulustelun jälkeen hänen olevan syyllisen? Mitenkä muuten oli se mahdollista? Niin, jopa itsekin…
Ei, tämä oli hirveätä! Koetin aprikoida tyynesti löytääkseni ulospääsyn sokkelosta. Ja kuitenkin, kuinka täydellinen olikaan todistusketju! Ainoa etu, jonka tähän asti olimme voittaneet, oli se että salaperäisen Holladayn luona kävijä oli kysynyt »herra Holladayta» eikä »isäänsä» — ja mikä vähäinen etu tämäkin itse asiassa oli! Oletetaan, että he olivat riidelleet, että heidän välilleen oli tullut jotakin, joka edensi heidät toisistaan, eikö silloin olisi aivan luonnollista, että hän käytti juuri näitä sanoja. Eivätkö nuo mustat silmät, täyteläiset huulet, lämmin ulkokuori ilmaisseet, kun kaikki kävi ympäri, voimakasta ja kiivasta luonnetta, syviä tunteita, pikavihaisuutta? Mutta mistä voisi löytää syyn sellaiseen katkeruuteen, sellaiseen vihollisuuteen, joka johtaa moiseen kauheaan murhenäytelmään? Mikä oli syynä?
Silloin yhtäkkiä vaikeni minulle asia. Vain yksi peruste voi löytyä — niin, yksi ainoa! Jos on syvät tunteet, niin voi myöskin rakastaa kiihkeästi. Ehkäpä hän rakasti jotakuta, ehkä hän oli pitänyt hänestä kiinni vastoin isänsä tahtoa! Tunsin hänen isänsä maineen ankaruudestaan, kylmästä välinpitämättömyydestä tuomioissaan. Tässä oli varmaankin selitys!
Mutta jo seuraavassa minuutissa oikaisin taas harmistuneena ajatuksiani. Tässä istuin ja haudoin mielessäni hänen rikollisuuttaan — koetin etsiä pohjaa hänen rikokselleen —löytää sille perustetta! Muistin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet ajelemassa isänsä kanssa; johdattelin mieleeni monta kuulemaani kertomusta heidän kiintymyksestään toisiaan kohtaan; ajattelin kuinka koko hänen elämänsä, niin paljon kuin tunsin sitä, tiesi tavattoman tyyntä ja hillittyä, hyvää ja rakastettavaa luonnetta. Ja mitä siihen tuli, että hän olisi tehnyt rikoksen rakkaussyistä — eikö hänen silmäinsä loiste hänen nähdessään Roycen puhunut kerta kaikkiaan sellaista oletusta vastaan? Varmasti täytyi löytyä joku virhe todistuksissa, ja meidän oli otettava siitä selko.
Pienellä kevennyksen huokauksella nojasin pääni takanani olevaa seinää vasten. Millainen narri olinkaan! Luonnollisesti saisimme asian selville. Royce oli sanonut samoin, yleinen syyttäjä oli neuvonut tavan. Meidän tarvitsi vain todistaa alibi. Ja seuraava todistaja tulisi sen tekemään. Hänen kyyditsijänsä tarvitsi vain sanoa, minne oli vienyt hänet, missä paikoissa hän oli pysähtynyt, ja kaikki olisi selvää. Aikana, jolloin rikos tapahtui, hän oli epäilemättä ollut kaukana Wallstreetiltä! Juttu olisi siten päättynyt — ja päättynyt ilman, että neiti Holladayn tarvitsi kärsiä ristikuulustelun vaikeaa koetusta.
»Mitä merkillisin juttu tämä tässä», sanoi eräs ääni vieressäni, ja kun käännyin syrjittäin, näin, että aivan minun takanani olevalla tuolilla istui herra, joka myöskin luki kertomusta rikoksesta.
Hän pani sanomalehden pois kädestään ja katsoi minuun.
»Mitä merkillisin juttu!» toisti hän, kääntyen minuun.
Nyökäytin päätäni ja heitin häneen vain pikaisen silmäyksen, kun olin liian paljon omissa ajatuksissani kiinnittääkseni huomiota häneen. Sain sellaisen käsityksen, että hän oli punaposkinen, tanakka ja hyvinpuettu mies sekä ulkomuodoltaan selvästi ranskalainen.
»Suokaa anteeksi», sanoi hän ja kumartui hiukan eteenpäin. »Muukalaisena tässä maassa kiintyy huomioni teidän oikeudenkäyntilaitokseenne. Olin tänä aamuna läsnä tutkinnossa ja näin teidät siellä. Minusta tuntui siltä kuin nuori nainen olisi — mitenkä sanoisi — pahassa pulassa.»
Hän puhui englanninkieltä erinomaisen hyvin, ainoastaan hieman murtaen. Silmäsin vielä kerran häntä ja näin, että hänen silmänsä loistivat ja olivat tarkkaavasti kiintyneet minuun.
»Näyttää siltä», myönsin minä, haluamatta keskustella, vaikka en samalla kertaa tahtonut olla epäkohtelias.
»Sitä juuri olen minä sanonut itsekseni!» jatkoi hän vilkkaasti. »Tämä omituinen — kuinka sanoisin — sattuma pukuun nähden esimerkiksi!»
Minä en vastannut; en ollut lainkaan sillä tuulella, että keskustelu asiasta olisi minua huvittanut.
»Pyydän anteeksi», uudisti hän suostuttelevalla äänellä, yhä istuen eteenpäin kumartuneena, »mutta se on asia, jonka minä mielelläni haluaisin tietää. Jos hänet katsotaan syylliseksi, niin mitä sitten tapahtuu?»
»Siinä tapauksessa hänet luovutetaan rikosasiain oikeudelle», selitin minä.
»Se tahtoo sanoa, hänet pannaan vankeuteen?»
»Tietysti.»
»Mutta jos olen ymmärtänyt teidän lakinne oikein, voidaan hänet päästää vapauteen takausta vastaan?»
»Ei henkirikosasioissa», vastasin minä; »ei sellaisessa tapauksessa kuin tämä, jolloin tuomiona saattaa olla kuolemanrangaistus.»
»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään hitaasti. »Häntä ei siis vapauteta ennenkuin syyttömyytensä on todistettu? Ja kuinka kauan siihen kuluisi?»
»Sitä on mahdoton sanoa — kuusi- kuukautta — vuosi kenties.»
»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän taas ja tyhjensi lasin absinttia, jonka ääressä hän oli istunut ja leikkinyt, »kiitos selityksestänne.»
Hän nousi ja meni hitain askelin ulos, ja minä tarkkasin tuota vahvarakenteista vartaloa ja lyhyttä, paksua kaulaa.
Samassa tuli tarjoilija tuoden voileipiä, yhtäkkiä huomasin, että puoli tuntia jo kauan sitten oli kulunut. Odotin vielä turhaan neljännestunnin Roycea; sitten söin, otin eväsrasian kainalooni ja kiiruhdin takaisin tutkintotuomarin luo. Astuttuani sisään sain nähdä kokoonvaipuneen olennon istumassa pöydän ääressä, ja rohkeuteni lannistui, kun tunsin hänessä päällikköni. Koko hänen olentonsa ilmaisi täydellistä epätoivoa.
»Olen ottanut mukaani vähän aamiaista teille, Royce», sanoin niin iloisena kuin voin. »Asian käsittely alkaa puolen tunnin kuluttua, parasta on, että syötte vähän.»
Ja minä avasin rasian. Hän katsoi siihen hetkisen ja alkoi sitten konemaisesti syödä.
»Näytätte aivan kuihtuneelta», rohkenin sanoa. »Eikö olisi parasta, että hankin teille lasillisen konjakkia? Se virkistäisi teitä.»
»Kuinka tahdotte», suostui hän haluttomasti, ja minä kiiruhdin toimittamaan asiaani.
Konjakki loi hänen kasvoilleen vähän väriä, ja hän alkoi syödä suuremmalla ruokahalulla.
»Tilaanko aamiaisen neiti Holladaylle?» kysyin.
»Ei», vastasi hän. »Hän sanoi, ettei hän halua mitään.»
Hän vaipui äänettömyyteen. Silminnähtävästi häntä oli kohdannut uusi isku minun poissaollessani.
»Mutta, herra Royce», aloitin, »meidän on vain toteennäytettävä alibi, niin koko tämä korttihuone romahtaa kumoon.»
»Niin, ainoastaan se», myönsi hän. »Mutta olettakaa, ettemme voi sitä tehdä, Lester.»
»Emme voi sitä tehdä?» änkytin. »Tarkoitatteko…»
»Tarkoitan, että neiti Holladay kivenkovaan kieltäytyy sanomasta, missä hän oli eilen iltapäivällä.»
»Mutta eikö hän sitten ymmärrä, että se on välttämätöntä?» kysyin minä.
»Kyllä. Tein sen hänelle niin selväksi kuin mahdollista. Olen aivan neuvoton, Lester.»
Niin, jos hänkin alkoi epäillä, niin olivat asiat todellakin huonosti.
»Se on käsittämätöntä!» huokasin ajateltuani muutaman hetken hajanaisesti sinne ja tänne. »Se on…»
»Niin. Se on uskomatonta.»
»Mutta ajuri?»
»Ajurin todistus ei tule auttamaan meitä paljoa, pelkään — pikemmin päinvastoin.»
Vedin tosiasiallisesti henkeä — tunsin olevani kuin hukkuva, jonka kädestä pelastusköysi on äkkiä jollakin käsittämättömällä tavalla tullut tempaistuksi.
»Siinä tapauksessa…» aloitin, mutta pidättäydyin heti.
»Siinä tapauksessa?»
»Täytyy meidän keksiä joku toinen keino», lopetin veltosti ajatuksen.
»Onko olemassa mitään muuta keinoa, Lester?» kysyi hän kääntyen rajusti tuolillaan minuun päin. »Löytyykö mitään muuta ulospääsyä? Jos sellainen on, niin näyttäkää Jumalan nimessä minulle se!»
»Sellaisen täytyy löytyä», väitin innokkaasti, koettaen vakuuttautua siitä itse. »Sen täytyy olla olemassa, vaikka pelkään sen löytämisen vaativan aikaa.»
»Ja sillä aikaa tulee neiti Holladay pidettäväksi vangittuna!
Ajatelkaa, mitä se merkitsee hänelle, Lester!»
Olin ajatellut sitä. Olin yhtä epätoivoinen kuin hänkin — mutta löytääkseen virheen, heikon kohdan todistusketjussa, tarvitaan paremmat aivot kuin minun, sen tunsin. Olin äärimmäisen neuvottomuuden saaliina.
»No, meidän täytyy tehdä parhaamme joka tapauksessa», jatkoi hän tyynesti hetken kuluttua. »En ole kadottanut toivoa vielä — sallimus ohjaa usein tällaisia asioita. Pahimmassa tapauksessa uskon, että neiti Holladay tulee vielä muuttamaan mielensä. Mikä hänen salaisuutensa lieneekin, parempi on, että hän ilmaisee sen kuin viettää yhden ainoankaan tunnin vankilassa. Hänen yksinkertaisesti täytyy muuttaa mielensä! Ja kiitos, Lester, toimeliaisuudestanne, te olette puhaltanut minuun uutta elämää.»
Korjasin pois aamiaisen jäännökset, ja muutamia minuutteja sen jälkeen alkoi kansa jälleen täyttää huoneen. Vihdoin tulivat tutkintotuomari ja yleinen syyttäjä yhdessä, ja ensiksi mainittu koputti pöytään kehottaakseen hiljaisuuteen.
»Tutkinto jatkuu», sanoi hän, »neiti Holladayn ajurin, John Brooksin, kuulustelulla.»
Voin kertoa hänen todistuksensa muutamilla sanoilla. Hänen emäntänsä oli ajanut puistokatua pitkin suoraan Washington Squarelle. Siellä hän oli noussut pois vaunuista, käskenyt häntä odottamaan ja jatkanut matkaa eteläänpäin likaiseen ranskalaiseen kaupunginosaan. Ajuri oli melkein heti kadottanut hänet näkyvistään ja hiljalleen ajellut ympäri enemmän kuin kahden tunnin ajan, ennenkuin hän tuli takaisin. Silloin neiti Holladay oli käskenyt häntä ajamaan kotiin niin nopeasti kuin voi, eikä sitten ollut pysähdytty ennenkuin perillä. Minkänäköinen oli hänen pukunsa? Niin, hän oli nähnyt, että se oli tummanpunainen. Hänen kasvojansa ei ajuri ollut nähnyt, sillä hänellä oli ollut tiheä harso. Ei, hän ei ollut koskaan ennen kyydinnyt häntä tähän suuntaan.
Vavistuksella käsitin, että ainoastaan yksi henkilö voi vapauttaa Frances Holladayn siitä verkosta, jota kudottiin hänen ympärilleen. Hän itse. Jos hän edelleen pysyi vaiteliaisuudessaan, niin hänellä ei ollut mitään toivoa. Mutta oli varmaa, että hän yhä kieltäytyisi puhumasta, jollei…
»Siinä kaikki», sanoi tutkintotuomari. »Tahdotteko kuulustella todistajaa, herra Royce?»
Päällikköni ravisti hiljaa päätänsä, ja Brooks lähti todistajapaikalta.
Taaskin kuiskailivat tuomari ja Singleton keskenään.
»Kutsumme sisään neiti Holladayn kamarineidin vielä kerran», sanoi ensiksimainittu vihdoin.
Hetkinen senjälkeen seisoi kamarineiti taas tuomarin edessä, tyynempänä kuin ennen, mutta kuolonkalpeana.
»Ovatko emäntänne nenäliinat jollakin tavoin merkityt?» kysyi Goldberg häneltä.
»Kyllä, toiset niistä — hänen nimikirjaimillaan kirjainyhdistelmän muodossa. Useimmat niistä ovat aivan yksinkertaiset.»
»Tunnetteko te tämän?»
Ja hän ojensi todistajalle kamalan todistuskappaleen.
Pidätin henkeäni tytön katsellessa ja käännellessä nenäliinaa vapisevin käsin.
»En!» vastasi hän painolla, antaen sen takaisin tuomarille.
»Onko teidän emännällänne nenäliinoja, jotka ovat samanlaisia kuin tämä?»
»Kyllä, niitä hänellä on; tämä on tavallinen nenäliina hyvää lajia, sellainen, joita useimmat naiset käyttävät.»
Vedin syvän helpotuksen huokauksen; tässä kohden ainakin onni suosi meitä.
»Siinä on kaikki. Onko teillä mitään kysyttävää, herra Royce?»
Taas ravisti päällikköni päätänsä.
»Tämä on tärkeä todistus jutussanne», lisäsi tuomari. »Onko teillä todistajia kutsuttavana?»
Mitä todistajia me voisimme saada? Ainoastaan yhden — ja mielestäni lautakunnan miehet odottaen katselivat meitä. Jos suojattimme todella olisi syytön, niin minkä vuoksi empisimme toimittaa kuulustelua hänen kanssaan, antaaksemme hänelle tilaisuuden puolustautua, muutamilla harvoilla sanoilla hajoittaa koko tämän kamalien asioiden ketjun, jota niin nopeasti taottiin hänen ympärillensä? Jos hän olisi syytön, niin eikö hän silloin aivan luonnollisesti haluaisi puhua oman asiansa puolesta? Eikö vaikuttanut jo yksinään hänen inhonsa…
»Pyytäkää lykkäystä!» kuiskasin. »Menkää neiti Holladayn luo ja sanokaa, että jos hän ei katkaise vaitioloansa…»
Mutta ennenkuin Royce ennätti vastata, tunkeutui eräs poliisikonstaapeli esiin huoneen perältä antaen tuomarille kirjeen.
»Eräs lähetti oli täällä juuri nyt ja jätti tämän», selitti hän.
Tutkintotuomari katsoi päällekirjoitusta ja antoi kirjeen päällikölleni.
»Se on teille, herra Royce», sanoi hän. »Näin että osoite oli:
»Puolustusasianajaja Royce.»
Hän avasi kuoren silmäten kiireesti sisältöä. Sitten hän luki sen läpi vielä kerran ja ojensi sen jälkeen paperin mitä ällistyneimmän näköisenä minulle. Kirje kuului:
Rogers valehtelee. Naisella, joka oli Holladayn luona, oli tummanvihreä puku.