IV
Saan onnellisen päähänpiston
Mykkänä hämmästyksestä tuijotin riveihin. »Rogers valehtelee», oli siinä. Mutta mitä ihmeen syytä hänellä voisi olla kulkea valheen kengillä? — Sitäpaitsi olisin, nähdessäni hänet todistajanpaikalla, voinut vannoa, että hän puhui totta, jopa paljon vasten tahtoaankin. Olin aina ylpeillyt ihmistuntemuksellani — olisinko siihen määrään voinut erehtyä tässä tapauksessa. »Naisella, joka oli Holladayn luona, oli tummanvihreä puku», luin uudelleen ja taas uudelleen. Kuka oli kirjeen kirjoittaja? Miten hän tiesi hänen pukunsa värin? Oli ainoastaan yksi mahdollinen selitys — hän tunsi naisen. Selvästi hänen oli täytynyt olla läsnä tutkinnossa aamulla. Mutta jos hän tiesi näin paljon, niin minkätähden hän ei astunut itse esille? Tähän löytyi vain yksi vastaus — hänen täytyi olla rikostoveri. Mutta jos hän olisi rikostoveri, niin miksi hän antautuisi sitten vaaraan kirjoittamalla tämän kirjeen, sillä hyvin todennäköistähän oli, että hänen jälkiänsä seurattaisiin? Minulla oli sellainen tunne kuin jos olisin tullut vielä kauemmas pimeään labyrinttiin, vielä pitemmän matkan päähän valosta joka askeleella.
»Haluatteko kutsua todistajia, herra Royce?» kysyi tutkintotuomari vielä kerran. »Siinä tapauksessa lykkään minä mielelläni jutun käsittelyn huomiseksi.»
Royce ponnisteli kootakseen ajatuksiansa.
»Kiitos», sanoi hän. »Ehkä saan pyytää teitä tekemään sen hiukan myöhemmin. Nyt haluaisin kutsuttavaksi sisään herra Rogersin uudelleen.»
»Hyvä», sanoi tuomari, ja Rogers huudettiin todistajain huoneesta.
Katsoin tarkkaavasti häneen, koettaen tutkia hänen ajatuksiansa, lukea silmien syvyydestä; mutta kuinka terävästi häneen katselinkin, niin en voinut huomata muuta kuin surua ja huolta hänen katseessaan. Hän oli harmaantunut Holladayn konttorissa. Hän oli satoja kertoja osoittautunut luotettavaksi mieheksi; hänellä oli täysi syy omistaa isännälleen mielihartautta ja kiitollisuutta, ja olin varma siitä, että hän omistikin; samoin tiesin, että hänellä oli suuri palkka ja että hän eli hyvissä olosuhteissa.
Että hän itse olisi tehnyt rikoksen tai ollut siinä jollakin tavoin osallisena, sitä oli ihan mahdoton ajatella. Mutta miksi hän sitten valehtelisi? Ennen kaikkea, miksi hän koettaisi vetää isäntänsä tyttären tuon hirveän tapahtuman yhteyteen. Ja miten oli hän voinut, jos tämä todella oli hänen halunsa, tietää neiti Holladayn puvun värin? Kuinka synkkä, sotkuinen olikaan se kysymys, joka nyt oli edessämme!
Seuraavina hetkinä näin, että Roycekin tutki häntä ja koetti löytää jonkun valonsäteen ohjaajaksi. Jos me emme onnistuisi nyt…
Luin kirjeen uudelleen — »tummanvihreä puku» — ja yhtäkkiä, jonkun magneettisen voiman vaikutuksesta, pisti päähäni selitys tähän salaperäiseen asiaan. Vavisten innosta kumarruin niinä päällikköni puoleen.
»Herra Royce», kuiskasin hänelle puoliksi tukahtuneella äänellä, »luulen ratkaisseeni arvoituksen. Pidättäkää Rogersia todistajanpaikalla siksi kunnes tulen takaisin.»
Hän katsoi kummastellen minua; sitten hän nyökäytti päätään minun ottaessani hattuni ja lähtiessäni tunkeutumaan ihmisjoukon läpi. Tultuani ulos juoksin likimpään kangaskauppaan — kolme korttelia oikeuspaikasta, ja kuinka hirveän pitkät nämä korttelit sitten olivat! — sekä sitten takaisin tutkintosaliin. Rogers oli vielä sisällä, mutta silmäys Royceen selitti minulle, ettei hän ollut saanut urkituksi häneltä mitään uutta.
»Ottakaa te hänet huostaanne nyt, Lester!» sanoi hän istuutuessani hänen viereensä. »Minä olen ihan väsynyt.»
Rauhattomuudesta vavisten nousin ylös. Oli ensi kertaa, kun minulle oli uskottu pääosan esittäminen näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Nyt minulla oli tilaisuus näyttää mihin kykenin. Ajattelepas, etteivät perustelmani pitäisikään!
»Herra Rogers», aloitin, »olette varmaan ollut silmienne suhteen huolissanne viime aikoina, vai kuinka?»
Hän katsoi hämmästyneenä minuun.
»Hm, kyllä, vähän», vastasi hän. »Vaikka ei niin paljon, että siitä maksaisi vaivaa puhua. Kuinka tiesitte sen?»
Itseluottamukseni oli palannut. Olin siis oikealla tiellä!
»En sitä tiennyt», sanoin, hymyillen ensi kerran sen jälkeen kun olin tullut huoneeseen. »Mutta epäilin sitä. Tässä minulla on muutamia erivärisiä kangaslappuja. Haluaisin nyt, että valitsisitte niistä sen lapun, joka on enimmän saman värinen kuin konttorissanne eilisiltana käyneen naisen puku.»
Minä ojensin hänelle kimpun kangasnäytteitä, ja sitä tehdessäni näin yleisen syyttäjän kumartuvan pöytänsä yli jännityksen ilme kasvoillaan. Todistaja katseli hitaasti näytekasan läpi minun silmäillessäni kuumeentapaisesti häntä. Royce oli aavistanut tarkoitukseni ja katseli myöskin tarkkaavasti toimitusta.
»Näiden joukossa ei ole ainoatakaan», sanoi Rogers vihdoin, »joka olisi aivan samanvärinen. Mutta tämä on jotenkin lähellä sitä väriä.»
Hän piti ylhäällä yhtä lappua. Se sattui hyvään paikkaan; kuulin huoneessa läsnäolijoiden puolitukahutetun, kummastusta ilmaisevan huudahduksen, ja lautakunnan miehet ojensivat vartaloitaan tuoleillansa.
»Ja minkä värinen tämä lappu on?» kysyin.
»Tummanpunainen, tietysti! Senhän olen jo sanonut.»
Loin riemullisen silmäyksen Goldbergiin.
»Herra tuomari», sanoin niin tyynesti kuin voin, »luulenpa, että olemme löytäneet vian ketjusta. Herra Rogers on selvästi värisokea. Kuten näette, on hänen valitsemansa lappu väriltään tummanvihreä.»
Tuntui siltä kuin olisivat kaikki läsnäolijat vetäneet syvän henkäyksen ja halua paukuttamaan käsiä huomattiin eri tahoilla huonetta. Sanomalehtikertojain kynät rapisivat — tässä he nyt olivat saaneet jotakin oikein mielensä mukaista! Royce oli tarttunut minun käteeni ja kuiskasi liikuttuneella äänellä:
»Rakas poikani, te olette paras meistä kaikista — minä en tule koskaan unohtamaan sitä!»
Mutta Rogers seisoi tyhmistyneenä ja tuijotti vuoroon meihin vuoroon kädessään olevaan kangaslappuun.
»Vihreä!» änkytti hän. »Värisokea! Sellaisia tyhmyyksiä! Siitä minulla ei ole koskaan ollut aavistustakaan!»
»Se on hyvin uskottava», myönsin minä. »Te olette epäilemättä tullut siksi äskettäin. Useimmat värisokeat eivät tiedä sitä, ennenkuin heidän silmänsä tutkitaan. Luonnollisesti me tulemme antamaan lääkärin tutkia teitä; mutta luullakseni on todistus jo riittävän kumoava.»
Goldberg nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi ja yleinen syyttäjä nojautui taaksepäin tuolissaan.
»Meillä ei ole mitään muuta kysyttävää todistajalta tällä kertaa», jatkoin. »Haluan vain että otatte talteen tämän kangaslapun.»
Annoin sen Goldbergille.
Hän pani sen muiden pöydällänsä olevien esineiden joukkoon, ja minä istuin taasen päällikköni viereen. Tämä oli saanut takaisin kaiken entisen pontevuutensa ja näytti aivan toiselta ihmiseltä.
»Jos sallitte, haluaisin minä kutsuttavaksi neiti Holladayn kamarineidin uudelleen», sanoi hän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti. Tyttö huudettiin sisään ja Rogers meni huumaantuneena todistajain huoneeseen.
»Oletteko aivan varma, että teidän emännällänne oli tummanpunainen puku päällään eilen iltapäivällä?» kysyi hän tytön seisoessa jälleen todistajanpaikalla.
»Olen aivan varma!»
»Eikö se ollut tummanvihreä? Ajatelkaa tarkoin!»
»Minun ei tarvitse ajatella», vastasi hän terävästi nytkäyttäen päätään. »Neiti Holladaylla ei ole yhtään tummanvihreää pukua — eikä vaalenvihreää liioin — hän ei pidä siitä väristä — se ei sovi hänelle.»
»Hyvä on», sanoi Royce, ja tyttö meni takaisin todistajain huoneeseen ymmärtämättä hitustakaan kysymyksen tarkoitusta.
»No niin, ottakaamme nyt sisään vielä konttoripoika», jatkoi hän; ja tämä nuori kunnon mies huudettiin esiin.
»Sanotte, ettette nähnyt naisen kasvoja, kun hän läksi konttorista eilen illalla?»
»Niin, herra.»
»Mutta te näitte hänen pukunsa?»
»Sen näin.»
»Ja minkä värinen se oli?»
»Tummanvihreä.»
»Hyvä», sanoi Royce ja istuutui tuolilleen huoaten helpotuksesta. Meillä oli ollut kysymyksen ratkaisukeino käsissämme jo aamupäivällä, ja olimme laiminlyöneet sen! No, nyt olimme kaikessa tapauksessa löytäneet sen. »Herrani», jatkoi hän kovasti kuuluvalla äänellä ja loistavin katsein, hypäten ylös ja kääntyen lautakunnan puoleen, »olen valmis tuomiollenne. Tahdon ainoastaan viitata, että sillä käänteellä, jonka asia nyt on saanut, kumoutuu koko kanne neiti Holladayta vastaan! Se oli mahdoton ensi hetkestä asti!»
Hän istuutui taas ja loi silmäyksen tuomariin.
»Herrat lautakunnan jäsenet», alkoi Goldberg, »minun on vain muistutettava teitä, että tuomionne, millainen se tulleekin olemaan, ei ole ratkaiseva tässä jutussa. Poliisiviranomaiset tulevat jatkamaan tiedustelujansa, että syyllinen ei pääsisi pakoon. Minun mielestäni ei meidän tehtäviimme kuulu tämän asian enempi käsitteleminen — se jätettäköön sellaisissa asioissa taitavampiin ja kokeneempiin käsiin, enkä myöskään arvele, että meidän pitäisi syyttää jotakin henkilöä niin kauan kuin löytyy uskottavaa syytä epäillä hänen rikostansa. Odotamme tuomiotanne.»
Lautakunta marssi verkalleen pois, ja minä tutkiskelin levottomasti heidän katseitaan. Tutkintotuomarin ohjausta muistaen heidän ei pitänyt voida muuta kuin antaa yksimielinen tuomio; mutta tiesin, että lautakunnan mielipide aina on ennakolta arvaamaton ja usein tulee mitä odottamattomimpiin tuloksiin.
Syyttäjä tuli alas paikaltaan ja puristi meidän molempien käsiä.
»Sepä oli uljas työ!» sanoi hän vilpittömällä ihastuksella. »Mikä teitä johti epäilemään jotakin sellaista?»
Vastaukseksi Royce ojensi hänelle kirjeen. Hän luki sen ja tuijotti hämmästyneenä meihin.
»Mitä tämä on?» puhkesi hän sanoiksi. »Kuka on kirjoittanut tämän?»
»Se on kirje, joka annettiin meille hetki sitten», vastasi Royce. »Tiedätte siitä yhtä paljon kuin mekin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin se olisi sangen tärkeä todistuskappale. Luovutan sen teille.»
»Tärkeä!» huudahti Singleton. »Uskonpa sen. Herrani», hänen silmänsä vilkkuivat, »tämän on kirjoittanut joko joku rikostoveri tai nainen itse!»
Päällikköni nyökäytti.
»Oikein», sanoi hän. »Koetan viipymättä päästä kirjeen kirjoittajan jäljille.»
Singleton käännähti ympäri ja kuiskasi muutamia sanoja eräälle kirjurille, joka riensi ulos huoneesta. Sitten hän antoi merkin kahdelle parrattomalle, vahvarakenteiselle miehelle, jotka istuivat lähellä, puhui muutamia sanoja tutkintotuomarin kanssa ja vetäytyi sitten noiden molempien miesten seuraamana viimeksimainitun yksityishuoneeseen. Sanomalehtikertojat kokoontuivat ympärillemme onnitellen ja kysellen. He vainusivat salaisuutta. Mikä se oli, jonka Singleton sai? Mikä uusi todistus se oli, joka oli ilmaantunut? Oliko kirjeessä jotakin oikeudenkäyntiä koskevaa? Mitä siinä oli?
Royce hymyili.
»Herrat», sanoi hän, »toivoakseni minulla ei muutamien minuuttien kuluttua ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Enempien tietojen saamista varten neuvon kääntymään yleisen syyttäjän puoleen — juttu on hänen käsissään.»
Mutta ne miehet, jotka Singleton oli ottanut mukaansa yksityiskonttoriin, olivat Karle ja Johnston, taitavimmat salapoliisit, mitä voitiin saada. Mitä hänellä oli heidän kanssaan tekemistä? Royce kohautti vain olkapäitään vastaukseksi, minkä jälkeen kertojat luopuivat hänestä ja pakkautuivat tutkintotuomarin huoneen oven ulkopuolelle.
Hetkisen kuluttua se avautui, ja molemmat salapoliisit tulivat kiiruhtaen ulos. He eivät katsoneet oikealle eikä vasemmalle, vaan tunkeutuivat välinpitämättöminä joukon läpi eivätkä huolineet vähääkään heille sataneista kysymyksistä. Sitten tuli yleinen syyttäjä. Hän käsitti heti aseman.
»Herrat», sanoi hän kohottaen ääntään, »en voi vastata mihinkään kysymyksiin! Pyydän teitä asettumaan jälleen paikoillenne, muuten minun täytyy kehoittaa tuomaria tyhjentämään huone.»
Kertojat tiesivät, että hän tarkoitti mitä sanoi, ja alakuloisina ja suuttuneina he siis menivät tuoleilleen, turhaan koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua. Tutkintotuomarin kirjuri sai kuitenkin heidät luopumaan mietiskelystään.
»Lautakunta on valmis antamaan päätöksensä», ilmoitti hän.
»Hyvä! Antakaa heidän tulla!»
Ja lautakunta asteli hitaasti takaisin paikoilleen. Minä katselin jokaisen kasvoja erikseen ja kirosin itsekseni inhimillisten kasvonpiirteitten ilmeettömyyttä.
»Oletteko tulleet yksimielisyyteen tuomiostanne, herrat?» kysyi tuomari.
»Olemme», vastasi eräs heistä ja ojensi kirjurille paperin.
»Onko tämä teidän tuomionne, herrat?» kysyi tuomari. »Oletteko kaikki siitä yksimieliset?»
He vastasivat myöntävästi kaikki sen mukaan kuin heidän nimensä huudettiin.
»Kirjuri saa lukea tuomion», sanoi Goldberg.
Tämä nousi ylös ja rykäisi.
»Me lautakunnan jäsenet», luki hän, »kutsuttuina tuomitsemaan Hiram W. Holladay-vainajaa koskevassa jutussa, olemme huomanneet, että hän on kuollut veitsen pistosta kaulaan, jonka piston on kynäveitsellä tehnyt yksi taikka useampi tuntematon henkilö.»