V
Syön päivällistä tuntemattoman kanssa
Tutkintotuomari vapautti lautakunnan ja tuli alas pudistamaan käsiämme.
»Palkitsen teidän älykkyytenne, herra Royce», sanoi hän. »Tahdotteko viedä tämän hyvän uutisen neiti Holladaylle?»
Päällikköni ei voinut olla punehtumatta ilosta, mutta onnistui kuitenkin vastaamaan luontevasti.
»Kyllä, tietysti, mielelläni, jos sitä haluatte», sanoi hän.
»Sitä juuri haluan», toisti Goldberg hienotunteisuudella ja arvonannolla, joka ihmetytti minua. »Voitte lähettää pois konstaapelin, joka on hänen luonaan.»
Päällikköni katsoi kysyvästi yleiseen syyttäjään.
»Ennenkuin lähden, haluaisin kysyä teiltä, mitä aiotte vielä tehdä?» sanoi hän.
»Aion ottaa selvän siitä, kuka on kirjoittanut tämän kirjeen», vastasi
Singleton hymyillen.
»Mutta neiti Holladayhin nähden?»
Singleton naputti miettivästi lyijykynällä huuliaan.
»Ennenkuin vastaan», sanoi hän vihdoin, »haluaisin tulla mukaanne ja tehdä hänelle yhden kysymyksen.»
»Tehkää niin!» sanoi Royce heti ja meni näyttäen tietä edellä siihen huoneeseen, jossa neiti Holladay meitä odotti.
Hän nousi punehtuen mielenliikutuksesta, kun me astuimme sisään, ja seisoi katsoen meihin virkkamatta mitään, mutta huolimatta hänen tavattomasta mielenmaltistaan ymmärsin, mitä kauheata tuskaa hän kärsi.
»Neiti Holladay», alkoi päällikköni, »saanko esittää herra Singletonin, yleisen syyttäjän? Hän haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä.»
»Ainoastaan yhden», oikaisi Singleton kumartaen. »Olitteko isänne konttorissa eilen iltapäivällä, neiti Holladay?»
»En!» vastasi hän heti painolla. »En ole ollut isäni konttorissa runsaaseen viikkoon.»
Näin Singletonin tutkivasti katselevan häntä hetkisen; sitten hän kumarsi jälleen.
»Siinä kaikki», sanoi hän. »En luule, että todistukset oikeuttavat minua pidättämään suojattianne, herra Royce.»
Sen sanottuaan hän lähti huoneesta, ja minä seurasin häntä, sillä tiesin, ettei minulla ollut enää mitään osaa näyteltävänä päällikköni asiassa. Menin sitten takaisin pöytämme ääreen ja kokoilin kapineitamme. Huone oli vähitellen tyhjentynyt, ja kymmenen minuutin perästä olivat ainoastaan tutkintotuomari ja hänen kirjurinsa jäljellä. Heidän oli otettava uusi juttu käsiteltäväksi, niin näytti — uusi juttu, joka ehkä saisi aikaan yhtä paljon levottomuutta ja tuskaa kuin meidänkin juttumme oli tehnyt. Viisi minuuttia tämän jälkeen tuli päällikköni kiireisesti luokseni ja loistava ilme silmissänsä kertoi minulle, kuinka hänet oli otettu vastaan.
»Neiti Holladay on lähtenyt kotiin kamarineiteineen», sanoi hän. »Hän pyysi minua kiittämään teitä siitä, mitä olette tehnyt tänä päivänä, Lester. Sanoin hänelle, että itse asiassa te teitte kaiken. — Niin, niin se oli!» lisäsi hän vastaukseksi kieltävään eleeseeni. »Minun harhaillessani avutonna pimeydessä te löysitte tien valkeuteen. Mutta tulkaa nyt, meidän täytyy joutua takaisin konttoriin.»
Saimme ajurin kadulta, ja kohta ajoimme takaisin samaa tietä, jota olimme kulkeneet aamulla — ääretön aika sitten, tuntui minusta. Kello oli vasta muutamia minuutteja yli kolmen, ja ajattelin itsekseni, että nyt minulla olisi aikaa käydä läpi Hurdin jutun asiakirjat, ennenkun lähden konttorista illalla.
Graham istui vielä työpöytänsä ääressä ja pyysi heti meitä kertomaan tutkinnon kulusta. Menin takaisin työhöni ja kuulin paikalleni ainoastaan pari sanaa silloin tällöin, mutta kylliksi kaikessa tapauksessa huomatakseni, että tuo merkillinen juttu kiinnitti vanhemman päällikköni mieltä. Mitä minuun tulee, työnsin päättävästi luotani kaikki ajatukset siitä ja antauduin yksinomaan siihen työhön, joka minulla oli. Vihdoin oli se valmis ja helpotuksen huokauksella lukitsin pöytäni. Graham nyökäytti minulle ulos lähtiessäni ystävällisesti päätään, ja jätin konttorin ilokseni tuntien, että olin tehnyt kunnon päivätyön tänään sekä omaksi että päämieheni hyväksi.
Eräs nuori mies, joka nähdäkseni oli kävellyt edestakaisin käytävässä, seurasi minua hissiin.
»Anteeksi, ettekö ole herra Lester?» kysyi hän juuri sen lähtiessä laskeutumaan alas.
»Kyllä», vastasin ja katsoin kummastellen häneen.
Hän oli hyvin puettu ja hänellä oli eloisat, valppaat silmät ja merkikkäät, miellyttävät kasvonpiirteet. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä.
»Menette kai syömään päivällistä vai kuinka, herra Lester?» jatkoi hän.
»Niin», myönsin vielä enemmän kummastellen.
»Toivoakseni ette pidä minua tunkeilevana», sanoi hän hymyillen hämmästyneelle katseelleni, »mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte syödä tänään päivällistä kanssani. Lupaan, että te tulette saamaan yhtä hyvän päivällisen kuin missään muualla New Yorkissa.»
»Mutta minä en ole päivällispuvussa», panin vastaan.
»Se ei tee mitään — enhän ole minäkään, kuten näette. Tulemme olemaan kahdenkesken.»
»Missä», kysyin minä.
»Mitä sanotte 'Studiosta'?»
Hissi oli nyt tullut pohjakerrokseen, ja me lähdimme siitä yhdessä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä seuralaiseni minusta tahtoi, ja kuitenkin voi sillä olla vain yksi selitys — sen täytyi olla jollakin tavalla yhteydessä Holladayn jutun kanssa. Jos vain ei — ja minä katsoin häneen taas. Ei, varmasti hän ei ollut mikään kujeilija — ja vaikkapa sellainen olisi ollutkin, niin minulla ei olisi mitään pientä seikkailua vastaan. Uteliaisuuteni voitti.
»Hyvä», sanoin, »otan tarjouksenne kiitoksella vastaan, herra —»
Hän nyökäytti hyväksyvästi.
»Nyt puhuitte kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin. No niin, ette tule jäämään palkitsematta. Nimeni on Godfrey. Ei, te ette tunne minua, mutta minä esittelen kohta itseni. Tässä on ajuri.»
Nousin siihen ja hän seurasi. Minusta näytti kuin tänään olisi tavattoman monta ihmistä vetelehtinyt talon portin ulkopuolella, mutta muutamassa hetkessä me olimme poissa, enkä ennättänyt ajatella heitä sen enempää. Vierimme tiehemme Broadwayta pitkin ja poikkesimme sitten pohjoiseen tuolle kolmen mailin pituiselle, Union Squarelle vievälle suoralle tielle. Huomasin heti, että ajoimme tavattoman kovaa vauhtia ja että se aina lisääntyi ajajan saadessa vapaan ja avoimen tien eteensä. Seuralaiseni avasi katoksessa olevan luukun, kun poikkesimme Kolmannelletoista kadulle.
»Hyvinkö kaikki, Sam?» huusi hän.
Kyytimies virnisti meille aukosta.
»Kaikki hyvin, herra», vastasi hän. »Ne eivät voineet pysyä meidän mukanamme kauan. Ne ovat kaukana perässämme.»
Luukku pamahti taas kiinni, me poikkesimme Seitsemännelle puistokadulle ja pysähdyimme kohta senjälkeen Studioravintolan edustalla — harmaa ja pelottava ulkoapäin, mutta satumaisen kaunis sisältä. Seuralaiseni osoitti tien portaita ylös erääseen yksityiseen huoneeseen, jossa oli pöytä valmiiksi katettuna meille. Ostereita tuotiin sisään melkein ennenkuin olimme ennättäneet istuutua.
»Kuten näette», sanoi hän hymyillen, »olin niin uskalias ja uskoin teidän tulevan mukaani, että tilasin päivällisen ennakolta.»
Katsoin häneen vastaamatta. En käsittänyt lainkaan. Ehkäpä tämä oli se henkilö, joka kirjoitti salaperäisen kirjeen? Mutta mikä oli siinä tapauksessa hänen tarkoituksensa? Ennen kaikkea, miksi hän saattaisi itsensä ilmi?
Hän hymyili taas kohdatessaan silmäykseni.
»Ihmettelette tietysti, mitä tämä merkitsee», sanoi hän. »No niin, minä tunnustan heti kaikkityyni. Tahdon puhua kanssanne Holladayn jutusta ja arvelin, että päivällinen 'Studiossa' olisi kaikkein paras tilaisuus.»
Nyökäytin. Liemi oli ihmeen ylellinen.
»Olitte oikeassa», myönsin. »Se oli neronleimaus.»
»Tiesin, että pitäisitte siitä. Näettekö, aina aamusta alkaen olen tutkistellut teitä. Teidän kepposenne oikeussalissa iltapäivällä oli suurenmoinen — loistavinta mitä olen nähnyt.»
Kumarsin kiitokseksi.
»Olitte siis siellä?» kysyin.
»Tietysti, se oli jotakin, jota en koskaan unohda.»
»Olihan värisokeuden ajatus niin lähellä.»
»Niin, niin lähellä, että kukaan muu ei sitä hoksannut. Olemme yleensä kernaita unohtamaan yksinkertaisimmat selitykset, jotka, kun kaikki käy ympäri, melkein aina ovat oikeita. Ainoastaan kirjoissa me tapaamme vastakohdan. Kuten ehkä muistatte, neuvoo Gaboriau aina epäilemään todennäköistä?»
»Niin. Mutta minulla ei ole samanlainen mielipide kuin hänellä.»
»Ei minullakaan. Katsotaanpa vain tätä asiaa esimerkiksi! Luullakseni voi varmuudella väittää, että murha, kun se ei ole seurauksena väkivallan himosta, aina tehdään joko koston tai voiton himosta. Mutta neiti Holladayn elämän ovat sanomalehtien kertojat jotenkin perinpohjaisesti tutkineet, eikä minkään ole huomattu ilmaisevan, että hän olisi tehnyt jonkun verivihollisekseen, ainakaan siitä ihmisten luokasta, joka turvautuu murhaan — siten on ajatus, että se olisi tehty koston himosta, kokonaan mahdoton. Toiselta puolen ei kukaan tule herra Holladayn kuolemasta hyötymään — mutta monet sitävastoin häviämään — itse asiassa kaikki, joilla on ollut hänen kanssaan tekemistä. Ensi silmäyksellä voi olettaa, että hänen tyttärensä siitä hyötyisi; mutta minä luulen, että hän häviää kaikista enimmän. Hänellä oli jo niin paljon rahaa kuin tarvitsi, ja hän kadotti isänsä, josta, sen mukaan kuin varmuudella tiedetään, hän piti sydämellisesti. Mitä siis jää jäljelle?»
»Vain yksi asia», sanoin huvitettuna hänen perusteluistaan. »Väkivallan himo.»
Hän nyökäytti päätään riemukkaana.
»Juuri se! No, kuka nyt oli nainen! Ensimmäisestä hetkestä asti olin varma, että se ei voinut olla hänen tyttärensä — paljas ajatuskin siitä oli mahdoton. Ja yhtä mahdottomalta näyttää ajatus, että Holladaylla olisi ollut läheisiä suhteita jonkun toisen naisen kanssa. Hänellä ei varmasti ole sellaisia ollut viime neljännesvuosisatana — mutta sitä ennen — niin, se ei, tietysti ole niin varmaa. Ja on olemassa eräs silmäänpistävä seikka, joka todella viittaa johonkin sellaiseen.»
»Niin, te tarkoitatte luonnollisesti konttorissa kävijän yhdennäköisyyttä Holladayn tyttären kanssa?»
»Niin juuri. Sellaisen yhdennäköisyyden täytyy olla olemassa — tavattoman, vieläpä erityistä huomiota herättävän yhdennäköisyyden — muuten ei Rogers olisi antanut pettää itseänsä. Teidän on kuitenkin muistettava, että Rogersin konttori ei ollut erinomaisesti valaistu ja että hän katsoi häneen vain pikimmittäin. Mutta mitä vähempiä erilaisuuksia hänellä mahtoi ollakin, niin kokonaisuudessaan oli nainen neiti Holladayn näköinen. Kasvonpiirteiden yhdennäköisyyttä voidaan usein tavata sattumaltakin, mutta kun koko olento, käytös, kaikki tämä sopii yhteen, niin asia on toinen — se ilmaisee sukulaisuutta. Mielipiteeni on, että hän on avioton lapsi, ehkä neljä, viisi vuotta vanhempi kuin neiti Holladay.»
Istuin hiljaa muutaman hetken ja mietin. Tämä perustelu ei ollut niinkään hullu, mutta silläkin oli vikansa.
»Katsokaamme nyt, mihin tämä meidät johtaa!» jatkoi hän. »Otaksukaamme, että Holladay oli vuosikausia pitänyt huolta tästä aviottomasta tyttärestään! Vihdoin kävi niin, että hän syystä taikka toisesta riisti tytöltä tämän tuen; taikka myöskin tyttö ehkä ajattelee, että hän saa liian vähän. Miten tahansa — voimme kyllä otaksua sitä — hän keksi, pyydettyään kirjeellisesti turhaan apua, epätoivoisen keinon — mennä isänsä konttoriin panemaan henkilökohtaisesti vastalauseensa. Hän tapaa isänsä taipumattomana — mehän tunnemme hänen maineensa itsepäisyydestä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Hän soimaa häntä — muistakaa, että hän on jo mielettömänä raivosta — ja isä vastaa sillä purevalla ivalla, josta hän oli tunnettu. Vihan puuskassa tempaa nainen veitsen ja pistää sillä häntä; sitten hän koettaa omantunnon soimauksesta estää veren vuodon. Lopuksi hän näkee, ettei se hyödytä, ettei hän voi pelastaa häntä, ja poistuu konttorista. Onhan kaikki tämä otaksuttavaa, vai kuinka?»
»Täydellisesti», myönsin minä ja katsoin häneen vähän hämmästyneenä. »Mutta yhden asian unohdatte. Rogers selitti, että hän tunsi kaikki isäntänsä asiat ja että hän ehdottomasti olisi saanut tietoonsa jokaisen sellaisen suhteen, josta puhutte.»
Kesti-isäntäni istui hetken ja mietti.
»En usko, että Rogersin välttämättä tarvitsi tietää sitä», sanoi hän vihdoin. »Mutta, jos niinkin olisi ollut asian laita, niin on olemassa toinen selitys. Holladay ei ole pitänyt huolta aviottomasta lapsestaan, joka eräänä kauniina päivänä saa tietää, että hän on hänen isänsä ja etsii hänet käsiinsä vaatiakseen oikeuksiaan. Se sopii yhteen, vai kuinka?»
»Kyllä», tunnustin minä. »Se on myöskin otaksuttavaa.»
»Enemmän kuin otaksuttavaa», huomautti hän tyynesti. »Mitkä asian yksityiskohdat lienevätkin, niin on itse arvelun todenmukaisuus epäämätön — se on ainoa, joka sopii yhteen olosuhteiden kanssa. Luulen sen kestävän koetuksen. Ja kirje auttaa lisäksi todistamaan sen; ettekö huomaa sitä?»
»Kirje?»
Säpsähdin kuullessani sen sanan, ja epäluuloni heräsivät taaskin eloon. Heitin pikaisen silmäyksen häneen, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet pöytäliinaan, jolla hän vieritteli pieniä leivänmurupalloja.
»Kirje», jatkoi hän, »todisti kaksi asiaa. Ensiksi, että sen kirjoittaja otti osaa neiti Holladayn kohtaloon; toiseksi, että hän, mies taikka nainen, tunsi Rogersin, konttoristin, hyvin — niin, enemmän kuin hyvin — melkein niin hyvin kuin lääkäri tuntee vanhan potilaansa.»
»Minä yhdyn ensimmäiseen kohtaan», sanoin, »mutta toisen kohdan saatte selittää vähän tarkemmin.»
»Toinen on itsestään selvä. Mitenkä voi kirjeenkirjoittaja olla selvillä Rogersin viasta?»
»Viasta?»
»Niin — hänen värisokeudestaan. Minun on tunnustaminen, että se on minulle arvoitus. Miten voi joku toinen tietää sen, kun ei Rogers itse sitä tiennyt? Siihen haluaisin saada selityksen. Ehkäpä on koko maailmassa vain yksi, mies taikka nainen, joka tiesi sen — ja se on hän, joka on kirjoittanut kirjeen. Kuka hän mahtaa olla?»
»Mutta…» aloin äkkiä — mutta samassa maltoin mieleni. Ilmaisisinko hänelle erehdyksensä? Tai oliko se vain ansa, jonka hän oli eteeni virittänyt?
Hänen silmänsä eivät enää olleet suunnatut pöytäliinaan vaan minuun. Ja niissä oli sellainen hohde, jota minä en oikein ymmärtänyt. Tunsin, että minun täytyi olla varovainen.
»Pitäisi olla jotenkin helppoa päästä kirjeen kirjoittajan jäljille», sanoin.
»Poliisi ainakaan ei ole arvellut samaa.»
»Eikö?»
»Ei. Kirjeen jätti ovenvartijalle eräs poika — aivan tavallinen kaksitoista-, neljätoistavuotias poika. Ovenvartija ei kiinnittänyt tarkempaa huomiota häneen. Hän sanoi, ettei kirjeeseen tule mitään vastausta, ja meni tiehensä. Mitenkä voisi poliisi saada käsiinsä hänet? Mutta voimme otaksua, että se olisi mahdollista. Todennäköisesti on silloin kaikki, mitä hän voi puhua, siinä, että eräs herra pysähdytti hänet kadun kulmassa ja antoi hänelle lantin siitä, että veisi kirjeen tutkintotuomarille.
»Hän voisi selittää miehen ulkomuodon», rohkenin lausua väliin.
»Oh, minkä arvoinen olisi sitten poikanulikan selitys? Parhaassa tapauksessa se olisi häilyvä ja epämääräinen. Sitäpaitsi he eivät ole päässeet lainkaan pojan jäljille. Mutta palatkaamme kirjeeseen!»
Olimme päässeet kahviin ja sikaareihin, ja minusta tuntui jo olevan aika panna vastaan.
»Ennenkuin palaamme kirjeeseen, herra Godfrey», sanoin minä, »haluaisin tehdä teille kaksi suoraa kysymystä. Miksi tämä asia kiinnostaa teitä?»
»Samasta syystä kuin kaikkia muita, jotka työskentelevät rikoksen selville saamiseksi», vastasi hän hymyillen.
»Kuulutte siis poliisiin?»
»Minä olen kuulunut siihen. Nykyään minulla on toinen toimi.»
»Ja mikä oli tarkoituksenne tuodessanne minut tänne tänä iltana?»
»Osittain olen sen saanut jo toteutetuksi kauttanne. Muuten pyytäisin teitä antamaan minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä.»
»Ja kuka oli se, joka ajoi meitä takaa Broadwaylla?»
»Oh, minulla on kilpailijoita», hymähti hän. »Olen hyvilläni että suoriuduin heistä sangen kauniisti. Kuulkaa, oletteko hyvä ja annatte minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä, herra Lester?»
»En», vastasin selvästi. »Jos haluatte saada sellaisen, saatte kääntyä poliisin puoleen. Minä olen asiasta erossa.»
Hän kumarsi minulle pöydän yli nauraen. Hänen järkähtämättömän hyvä luontonsa lauhdutti minua.
»Yhden asian sanon kaikessa tapauksessa», lisäsin minä »Kirjeen kirjoittajalla ei ollut tietoa Rogersin värisokeudesta. Siinä asiassa olette harhateillä.»
»Olenko?» kysyi hän hämillään. »Kuinka te sitten tiesitte, herra
Lester?»
»Luulen, että te salapoliisit sanoisitte sitä intuitioniksi — se oli tekemäni johtopäätös.»
Hän veti miettiväisenä pari savua sikaaristaan, katsellen tutkivasti minuun.
»No, minun täytyy sanoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan, »että te ryöstätte minulta vakaumukseni! Johtopäätös! Sepä oli todellakin nerokkaasti teiltä!»
Taas hän kumarsi minulle kiitokseksi.
»Ja se on kaikki, mitä voitte minulle sanoa!» lisäsi hän.
»Niin, pelkään.»
»No, kiitos joka tapauksessa kaikesta», sanoi hän ja karisti poron sikaaristansa. »Nyt pelkään, että minun täytyy erota teistä. Minulla on kovin paljon tehtävää, ja te olette antanut minulle monta mieltäkiinnittävää tietoa seuratakseni. Pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että minulla on ollut erittäin hupainen ilta ja toivon, ettei teilläkään ole ollut ikävä?»
»Päinvastoin», sanoin sydämellisesti. »Oikein hauska.»
»Siis pyydän teiltä viimeistä suosiota. Ajurini on tuolla oven ulkopuolella. Minä en voi häntä käyttää, niin että pyydän teitä olemaan hyvä ja käyttämään.»
Näin, että hän todellakin halusi sitä.
»Mielelläni», sanoin.
»Kiitos, kiitos!»
Hän seurasi minua eteishuoneeseen, huusi ajurin ja puristi lämpimästi kättäni.
»Hyvästi, herra Lester», sanoi hän. »Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Muuten en ole mikään salaperäinen henkilö — tällä hetkellä se vain kuuluu toimialaani. Toivon tapaavamme toisiamme joskus uudelleen.»
Ajuri ei näyttänyt pitävän lainkaan kiirettä kyyditessään minua kotiini, niin että minulla oli hyvää aikaa ajatella illan tapahtumia, mutta kuitenkaan en voinut tulla niistä mihinkään johtopäätökseen. Mitä Godfrey oli hyötynyt minusta kestityksellään, en voinut käsittää. Ja kuitenkin näytti hän tyytyväiseltä. Mitä hänen arvoituksenratkaisuunsa tulee, niin tunnustin, että se ei ollut ainoastaan älykäs vaan myöskin mestarillinen — varmasti parempi kuin mihin itse ilman apua olisin pystynyt.
Rattaat pysähtyivät asuntoni edessä. Astuin alas, annoin kyytimiehelle juomarahaa ja juoksin portaita ylös eteishuoneen ovelle. Emäntäni kohtasi minut kynnyksellä.
»Voi, herra Lester!» huudahti hän. »Mikä kauhea ilta minulla on ollut! Joka viides minuutti on joku tullut etsimään teitä, ja huoneessanne on parastaikaa kokonainen lauma ihmisiä. Olen koettanut saada heidät lähtemään tiehensä, mutta se ei auta!»