IX
Tutustun monsieur Martignyyn
Konttorityömme sattui tähän aikaan olemaan hyvin kiireistä ja voimia kysyvää. Vaikka oikeudenkäynti Brownin jutussa ei oikeastaan kiinnittänyt suuren yleisön huomiota, niin siinä oli kuitenkin yksityiskohtia, jotka herättivät niin laajaa mielenkiintoa, että koko New Yorkin lakimieskunta seurasi sitä jännityksellä. Hurdin korvausjuttu oli vaikuttavampi ja herätti varsinkin sanomalehdistön mielenkiintoa, sen vuoksi, että yksi varsinaisimpia uhreja oli ollut Preston McLambergin, Rekordin iäkkään toimitusjohtajan vanhin poika, ja jutun nostaminen koski kipeästi hänen sukunsa kunniaan — mutta se on vielä liian tuoreessa muistissa tarvitakseen tässä uudelleen verryttelyä, vaikka se olisikin yhteydessä kertomuksen juonen kanssa. Kiusallinen työ rasitti kovasti molempia päälliköitämme ja minuakin, niin että eräänä iltana palasin, syötyäni päivällisen, asuntooni lujasti päättäneenä mennä aikaisin levolle. Mutta tuskin olin pukeutunut yöpukuun, istuutunut lepäämään tuoliini ja saanut piipun sytytetyksi, kun kuului koputus ovelle.
»Sisään!» huusin luullen, että se oli rouva Fitch, emäntäni.
Mutta ne eivät olleet rouva Fitchin kalpeat kasvot harmaahiuksisine kruunuineen, jotka näyttäytyivät oven aukeamassa, vaan pyöreät ja tavattoman kukoistavat kasvot.
»Anteeksi, mutta minä olen juuri huomannut, ettei minulla ole tulitikkuja sytyttääkseni kaasun. Saisinko mahdollisesti lainata teiltä yhden?» sanoi syvä, soinnukas ääni jo ennenkuin lyhyt, tanakka vartalo astui kynnyksen yli valopiiriin.
Kummastuksekseni näin, että vieras ei ollut kukaan muu kuin ranskalainen pyörivine r:neen, jota olin puhutellut Rotinassa ja jota oli näyttänyt niin suuresti kiinnostavan Holladayn rikosta koskeva juttu.
»Olkaa hyvä!» vastasin ja ojensin hänelle laatikon, joka oli vieressäni pöydällä.
»Kiitoksia paljon», sanoi hän; ja kun hän lähestyi ja näki minut selvemmin, päästi hän pienen hämmästyksen huudon. »Oh, se on herra — herra…»
»Lester», lisäsin nähdessäni hänen epäröivän.
»No olipa oikein hauskaa», sanoi hän ottaessaan tulitikut, »oikein hyvä onni, joka vei minut tähän taloon. Tuntee itsensä toisinaan vähän yksinäiseksi — ja niin haluaisin saada yhden neuvon. Jos teillä mahdollisesti olisi aikaa, niin uskaltaisin ehkä…»
»Kernaasti, olkaa hyvä ja käykää istumaan!» Viittasin kädelläni erästä tuolia.
»Kiitos, hetkisen kuluttua», sanoi hän. »Anteeksi!»
Ja hän katosi ovesta.
Hän tuli melkein heti takaisin mukanaan savukkeita, jotka hän pani pöydälle. Sitten hän veti esiin tuolin. Pienellä liikkeellä raapaisi hän tulta yhteen tulitikkuuni sytyttääkseen savukkeen.
»Se oli todellakin kaasua varten», sanoi hän nähdessään minun hymyilevän, »ja kaasu oli savukkeita varten.»
Hänessä oli jotakin aivan erityisesti puoleensa vetävää, jotakin hyväluontoista ja toverillista olennossaan — vauhtia ja voimaa; silminnähtävästi hän oli mies, joka tiesi mitä tahtoi. Katseeni sattui hänen täyteläisiin, hermostuneihin käsiinsä, kun hän sytytti tulitikulla savukettaan; sen jälkeen se siirtyi hänen kasvoihinsa — mustaan, siellä ja täällä harmahtavaan tukkaansa, kirkkaisiin, tuuheain kulmakarvojen alla syvällä piileviin silmiinsä, paksuihin huuliinsa, joita eivät hyvin hoidetut viikset peittäneet, ja pistävään leukaansa pienine pujopartoineen. Ne olivat pontevuutta ilmaisevat, joskaan eivät kauniit kasvot, ja niissä oli erityinen voimakkuuden ilme.
»Niin, minä tarvitsen todellakin neuvoa», alkoi hän, puhaltaen pitkäveteisesti savupilven. »Nimeni on Martigny, Jasper Martigny» (nyökäytin kuin jonkinlaiseksi tervehdykseksi), »ja olen Ranskasta, kuten te kyllä jo kauan sitten olette ymmärtänyt. Haluaisin Amerikan kansalaiseksi.»
»Kuinka kauan olette ollut Amerikassa?» kysyin.
»Ainoastaan kaksi kuukautta. Aikomuksenani on perustaa viiniliike täällä.»
»Niin», selitin minä, »jolloinkin kolmen vuoden kuluttua voitte mennä oikeuteen ja ilmoittaa haluavanne tulla kansalaiseksi. Kahden lisävuoden kuluttua saatte paperit siitä.»
»Tarkoitatteko todellakin», sanoi hän epäröiden, »että siihen täytyy kulua niin monta vuotta?»
»Kyllä, viisi vuotta on ensin asuttava täällä.»
»Mutta», tässä epäröi hän taas, »minä olen luullut — että…»
»Että se oli helpompaa? Niin, tapahtuuhan laittomuuksia; mutta ryhtymään mihinkään sellaiseen, herra Martigny, te tuskin voitte odottaa minun neuvovan.»
»Ei, en luonnollisesti!» huudahti hän äkisti vastaansanovalla liikkeellä. »Minä en tiennyt — se ei tee mitään — minä voin odottaa — minä kunnioitan lakia.»
Hän otti uuden savukkeen, sytytti sen toisella ja heitti pätkän pois.
»Ettekö halua koettaa yhtä?» kysyi hän nähdessään piippuni olevan tyhjän, ja seuraavassa minuutissa istuin poltellen parasta savuketta, mitä olen koskaan vedellyt. »Ymmärrättehän te ranskaa, vai kuinka?»
»En kylliksi, että sen puhuminen huvittaisi minua», vastasin.
»Sepä oli ikävää, luulin, että te pitäisitte tästä kirjasta, joka on parastaikaa luettavanani», sanoi hän ja otti esiin jotenkin pahoinpidellyn teoksen taskustaan. »Olen lukenut sen — oh, niin monta kertaa, niinkuin kaikki muutkin — vaikka tämä luonnollisesti on mestariteos.»
Hän piti sitä niin, että minä voin nähdä nimen. Se oli »Monsieur Lecoq.»
»Olen lukenut sen englanninkielellä», sanoin.
»Ja ettekö pitänyt siitä? Minä olen niin mieltynyt salapoliisikertomuksiin. Se on sentähden, kun minun mieltäni kiinnittää se neiti — neiti — oh, olenko minä nyt kokonaan unohtanut nimen! Teikäläiset nimet ovat niin vaikeita minulle.»
»Tarkoitatteko neiti Holladayta?» kysyin.
»Tietysti! No, ovatko ne saaneet mitenkään ratkaistuksi salaisuutta?»
»Ei», vastasin. »Onnettomuudeksi salapoliiseissamme ei ole mitään
Lecoqia».
»E-ei», hymyili hän. »Ja tuo nuori nainen — minä otan niin elävästi osaa hänen kohtaloonsa — kuinka hänen laitansa on?»
»Isku oli vähän liian kova hänelle», sanoin. »Hän on lähtenyt maalle saadakseen lepoa. Toivoakseni hän pian toipuu.»
Hän oli ottanut kolmannen savukkeen ja oli sytyttävinään sitä huolimattomasti, katse puoliksi poiskäännettynä minusta. Panin merkille, että hänen niskansa oli aivan punainen.
»Oh niin, hän tointuu kyllä», myönsi hän hetken kuluttua. »Ainakin minusta olisi ikävää uskoa muuta. Mutta jo on myöhä; huomaan, että olette väsynyt. Saan siis kiittää ystävällisyydestänne.»
»Kaikin mokomin, ei mitään kiittämistä», väitin. »Toivon teidän tulevan toisenkin kerran, kun tunnette itsenne yksinäiseksi.»
»Tuhannet kiitokset! Olkaa varma, että tulen käyttämään kutsuanne hyväkseni. Minun huoneeni on käytävän vastakkaisella puolella», lisäsi hän avatessani oven hänelle. »Olisi hauskaa nähdä teidät jonkun kerran siellä.»
»Kiitos, kiitos!» sanoin sydämellisesti. »Hyvää yötä!»
Seuraavan viikon kuluessa olin aika paljon yhdessä Martignyn kanssa. Saatoin tavata hänet portaissa tai eteisessä; hän tuli sisään tervehtimään minua, ja pari päivää tämän jälkeen vastasin hänen vierailuunsa, jossa tilaisuudessa hän otti esiin kaksi pulloa Chateau d'Yquemia, niin hienoa, että se oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja joka kerralla pidin yhä enemmän hänestä — hän kertoi minulle paljon Pariisin elämästä — jossa hänellä, kuten näytti, aina oli ollut kotinsa — sukkelasti ja hauskasti, mikä miellytti sitä enemmän hänen kevyen murteensa ja jotenkin muodollisen puhetapansa vuoksi; hän osoitti minulle mieluista, ystävällistä harrastusta suunnitelmiini ja oli aina huomaavainen, kohtelias ja hyväntahtoinen. Selvästi hän oli kokenut mies, joka oli nähnyt elämää ja jolla oli terävä havaintokyky sekä elämänkatsomus, tosin usein hämmästyttävä aineellisuutensa vuoksi, mutta mieltäkiinnittävä raikkautensa ja usein huvittava vilpittömyytensä vuoksi. Ja hän näytti pyrkivän suostuttelemaan minua, sillä varmasti hän etsi minua enemmän kuin minä häntä. Hän oli kohdannut vaikeuksia, selitti hän, liikkeensä perustamisessa: hän ei voinut saada juuri sitä paikkaa, jota hän halusi; mutta yhden taikka kahden viikon kuluttua tulisi muuan huoneisto vapaaksi siellä. Hän pyysi minua laatimaan sopimuksen. Odotellessa tuntui aika hänestä kuitenkin hiukan pitkältä.
»Vaikka ei minua se pahoita», lisäsi hän istuessaan eräänä iltana huoneessani. »Minun täytyy ottaa elämä keveältä kannalta, sillä sydämeni on hieman heikko ja on jo antanut minulle aihetta huoleen. Muuten onhan minulla teidän seuranne, joka on suuri huvi minulle ja josta saan teitä kiittää. No niin, toivon, että neiti — neiti — mikä hänen nimensä taas olikaan — Holladay — voi taas hyvin.»
»Emme ole kuulleet mitään hänestä», vastasin. »Hän on vielä kesäasunnossaan.»
»Oh, hän on kyllä toipunut, ajattelen — hän miellyttää minua niin paljon — anteeksi, jos väsytän teitä puhumalla hänestä.»
»Väsytätte minua? Sitä ette suinkaan tee!»
»Siinä tapauksessa saan ehkä olla niin rohkea ja kysyä — oletteko ajatellut — miten rikoksen teko mahdollisesti on tapahtunut?»
»En», vastasin, »en ole ajatellut mitään muuta kuin sitä, mikä oli sanomalehdissä — tuo kertomus aviottomasta tyttärestä. Luullakseni olette sen lukenut. Se selitys voisi sopia asiaan.»
Hän nyökäytti päätään miettien.
»Mutta jos nyt kuvittelisi, missä valossa monsieur Lecoq olisi nähnyt asian. Olisiko hän uskonut sen olevan murhan vain sen vuoksi, että se siltä näytti? Eikö teidän mieleenne ole koskaan johtunut, että neiti Holladay todella oli käynyt isänsä luona ja että hänen kuolemansa ei ensinkään ollut murha, vaan onnettomuustapaus?»
»Onnettomuustapaus?» toistin. »Mitenkä se voisi sitä olla? Kuinka ihminen voi saada veitsen kaulaansa onnettomuustapauksesta? Sitäpaitsi, jos se olisikin sellainen, niin kuinka se voisi selittää sen, että hänen tyttärensä ryntäsi pois konttorista yrittämättä pelastaa häntä, huutamatta apua? Jos se ei ollut murha, niin minkävuoksi nainen pelästyisi, kuka hän lieneekin? Kuinka muuten on selitettävissä hänen pakonsa?»
Hän katseli minua miettiväisenä.
»Kaikessa, mitä nyt sanotte, on paljonkin totta», virkkoi hän. »Se osoittaa, että olette paljon ajatellut asiaa. Teillä on varmasti myöskin erityistä harrastusta salaperäisiin rikoksiin, vai kuinka, herra Lester?»
Ja hän katsoi hymyillen minuun.
»Sitä en ole koskaan ajatellut», vastasin nauraen, »ainakaan ennen tämän jutun esille tuloa. Mutta tarttuma on tavannut minutkin.»
»Tietysti», sanoi hän vähän epävarmasti, »todennäköisesti en ymmärtänyt oikein».
»Välistä on todellakin päähäni pälkähtänyt», myönsin, »että olisi hauska ottaa mieskohtaisesti osaa tiedusteluihin — vaikka luonnollisesti se ei voi koskaan tulla kysymykseen. Meillä ei ole enää mitään tekemistä jutun kanssa.»
Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja sytytti uuden savukkeen.
»Otaksutaan, että saisitte tehtäväksenne ottaa selvän salaisuudesta, miten menettelisitte?»
»Koettaisin saada selville sen salaperäisen naisen.»
»Mutta jos käsitätte oikein, on poliisi jo koettanut, mutta epäonnistunut», väitti hän. »Miten te sitten voisitte onnistua?»
»Oh, se ei kyllä tulisi tapahtumaan minullekaan», vastasin nauraen, sillä tuo asian ottaminen vakavammalta kannalta kuin asianhaarat vaativat, tuli minulle niin yhtäkkiä. »Minä luultavasti epäonnistuisin aivan yhtä hyvin kuin poliisikin.»
»Ranskassa», huomautti hän, »ei ole tavallista, että lakimiehet…»
»Ei, ei täälläkään», selitin. »Vaikka eihän luonnollisesti lakimieskään voi välistä välttää joutumasta asiaan sotketuksi; toiset asiat vaativat enemmän salapoliisityötä ja ovat samalla kertaa liian arkaluontoisia uskottavaksi poliisille.»
»Se on myöskin meidän poliisillamme vikana, että se pitää liian paljon lukua sanomalehdistä, että se niiden kautta asettaa asiansa yleisön silmäiltäväksi, mutta niinhän on ihmisluonteen laita, saanen uskoa.»
»Puhutte englanninkieltä niin hyvin, herra Martigny», sanoin, »että ihmettelen missä olette sen oppinut».
»Oh, olen ollut jonkun verran Englannissa, viiniliikeasioissa, ja silloin omistin aikani täydellä todella kielen oppimiseen. Mutta sittenkin minusta tuntuu välistä vaikealta ymmärtää teitä amerikkalaisia — te puhutte niin paljon epäselvemmin. Teillä on tapa vetää yhteen sanoja, niellä kokonaisia tavuja…»
»Niin», hymyilin, »ja se on juuri, mitä me puolestamme valitamme teistä ranskalaisista».
»Oh, meidän kuulumattomat tavumme noudattavat varmoja lakeja, jotka jokainen käsittää, kun taas täällä…»
»Jokainen noudattaa omia lakejaan. Muistakaa, että Amerikka on vapauden maa ja…»
»Lupakirjain kotimaa, vai kuinka?» lisäsi hän hoksaamatta pilaa.
Niin, pidin itseäni todellakin onnellisena Martignyn tuttavuuden vuoksi. Avattuaan liikkeen hänellä ei luonnollisesti tulisi olemaan niin paljon aikaa omistaa minulle, mutta saisimme kuitenkin joka tapauksessa viettää monta hauskaa iltahetkeä yhdessä, ja odotin niitä suurella ilolla. Hän oli hauska itsessään — hän oli miellyttävä, ja hänellä oli paljon kärsivällisyyttä ja hyvä tuuli, josta jo olen maininnut ja jotka ominaisuudet olivat huomattavimmat piirteet hänessä. Ja niin — myönnänkö sen? — minäkin tunsin yksinäisyyttä joskus, kuten luulen jokaisen nuorenmiehen täytyvän tuntea; ja sen vuoksi olin mielissäni kun sain seuraa.
Oli maanantai, huhtikuun 14 päivä, ja olimme juuri avanneet konttorin, kun eräs konttoristeista tuli kiiruhtaen Roycen luo.
»Eräs mies on tuolla ulkona ja pyytää puhutella teitä heti, herra Royce», sanoi hän. »Hän sanoo nimensä olevan Thompson ja että hän on neiti Frances Holladayn hovimestari.»
Royce hypähti puoliksi tuoliltaan kiihkosta, mutta hillitsi kohta itsensä ja painui takaisin paikalleen.
»Antakaa hänen tulla sisään!» sanoi hän, ja silmät jännittyneinä kiinnittäen oveen hän istui ja odotti.
Panin osaaottaen merkille, kuinka riutuneelta ja kuihtuneelta hän näytti. Luonnollisesti voitiin tästä jonkun verran laskea hänen työnsä osalle, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Hän näytti melkein sairaalta.
Hetken kuluttua ovi avattiin, ja harmaatukkainen, noin kuudenkymmenen vuotias mies astui sisään. Hän hengitti vaivaloisesti ja oli nähtävästi kovin liikuttuneena.
»No, Thompson, mitä ikävää nyt on tapahtunut?» kysyi Royce.
»Oh, jotakin aivan kauheata!» sanoi toinen. »Ne ovat vieneet pois emäntäni! Hän matkusti kaupungista vähän enemmän kuin viikko sitten, Belairiin, jossa me kaikki odotimme häntä, ja sen jälkeen emme ole nähneet häntä.»