X
Merkillinen katoaminen
Royce tarttui vapisten tuolinsa käsinojaan ja istui hetken aikaa mykkänä. Sitten hän kääntyi minuun.
»Tulkaa tänne, Lester!» sanoi hän käheästi. »Tarvitsin teitä kerran ennen, ja nyt tarvitsen teitä taas. Tämä koskee minuun niin läheltä, että en voi ajatella yhtenäisesti. Kuulkaa, tahdottehan auttaa minua?»
Hänen katseessaan oli rukoileva ilme, mikä ilmaisi äkillistä heikkoutta — rukoilu, jota olisi ollut mahdoton vastustaa, vaikkapa en olisi itse ollut asiasta niin innostunutkaan.
»Mielelläni», vastasin sydämeni pohjasta. »Tarjoan koko kykyni auttaakseni teitä, herra Royce.»
Hän vaipui takaisin tuolilleen ja huokasi syvään.
»Tiesin, että auttaisitte», sanoi hän. »Antakaa Thompsonin kertoa kaikki teille.»
Siirsin tuolin ja istuuduin vanhan hovimestarin viereen.
»Olette varmaan ollut monta vuotta Holladayn perheen palveluksessa, vai kuinka, herra Thompson?» kysyin antaakseni hänelle tilaisuuden vähän tyyntyä.
»Kyllä, hyvin kauan — lähes neljäkymmentä vuotta, luulen.»
»Siis ennenkuin neiti Holladay syntyi?»
»Niin, paljon ennen. Kohta naimisiin menonsa jälkeen herra Holladay osti talon Viidenneltä puistokadulta, jossa hän koko ajan sen jälkeen on asunut, jo silloin minä tulin sinne lakeijaksi.
»Herra Holladay ja hänen vaimonsa olivat kai onnelliset keskenään?» kysyin.
»Hyvin, hyvin onnelliset! He olivat niin rakkaita kuin olisivat olleet äskennaineita, aina rouva Holladayn kuolemaan asti. He olivat kuin luodut toisiansa varten.»
Vaikenin hetken miettiäkseni. Tämä, jos mikään, näytti kumoavan arvelun Holladayn suhteista johonkin toiseen naiseen, ja sittenkin, mikä muu selitys voi olla mahdollinen?
»Ettekö tiedä mitään, joka olisi häirinnyt heidän onneaan? Luonnollisesti», lisäsin, »ymmärrätte te, herra Thompson, että minä en tee näitä kysymyksiä sulasta uteliaisuudesta, vaan jos mahdollista päästäkseni salaisuuden perille.»
»Ymmärrän», vastasi hän nyökäyttäen. »Ei, mitään ei ollut olemassa, joka olisi häirinnyt heidän onneansa, paitsi eräs asia.»
»Ja mikä se oli?»
»Heillä ei ollut lapsia — ei viiteentoista vuoteen. Kun neiti Frances syntyi, tapahtui tietysti suuri muutos.»
»Hänhän syntyi ulkomailla?»
»Niin, Ranskassa. Itse kaupunkia en minä tiedä.»
»Tiedättekö, minä päivänä se tapahtui?»
»Kyllä, kesäkuun kymmenentenä 1876. Vietimme aina sitä päivää juhlapäivänä.»
»Oliko herra Holladay silloin vaimonsa luona?»
»Oli, hän ja hänen vaimonsa olivat olleet ulkomailla melkein vuoden ajan. Herra Holladay oli ollut vähän heikko, ja lääkäri oli kehoittanut häntä ottamaan pitkän lepoajan. Hän tuli kotiin muutamia kuukausia sen jälkeen, mutta hänen vaimonsa jäi ulkomaille. Miten olikaan, rouva Holladay ei enää koskaan tullut terveeksi. Hän oli poissa lähes neljä vuotta, ja herra Holladay kävi pari, kolme kertaa vuodessa tervehtimässä häntä. Lopuksi hän tuli kotiin kuolemaan, ja hänellä oli silloin lapsi mukanaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan meistä näki neiti Francesin.»
»Herra Holladay piti tietysti paljon tyttärestään?»
»Kyllä, sen voi totuuden mukaan sanoa; hän vallitsi koko taloa», sanoi vanha mies yksinkertaisesti.
»Ja neiti Frances puolestaan piti isästään?»
»Niin, enemmänkin, hän ihan jumaloi häntä. Hän oli aina ovella ottamassa isäänsä vastaan, kun tämä tuli kotiin, söi aina päivällisen hänen kanssaan, he viettivät aina iltansa yhdessä. Hän ei välittänyt paljon vieraskutsuista ja muista sellaisista — kuulin hänen usein sanovan isälleen, että hän paljon mieluummin pysyi kotona hänen luonaan. Se oli oikeastaan isä, joka tahtoi, että hän eläisi enemmän maailmassa, sillä herra Holladay oli ylpeä hänen tähtensä, kuten oli syytä ollakin.»
»Niin», sanoin, sillä kaikki tämä sopi hyvin yhteen sen kanssa, mitä olin aina kuullut puhuttavan perheestä. »Muita sukulaisiahan ei ollut olemassa, vain kuinka?»
»Ei ketään. Herra Holladaylla ei enemmän kuin hänen vaimollaankaan ollut ketään sisaruksia, ja heidän vanhempansa olivat tietenkin kuolleet jo monta vuotta sitten.»
»Eikä läheisiä ystäviä myöskään?»
»Ei ketään sellaisia, joita voisi sanoa läheisiksi. Neiti Francesilla oli muutamia koulutovereita, mutta hän oli aina vähän noin — vähän itseensä sulkeutunut.»
»Niin.» Nyökkäsin taas. »Kertokaa nyt», jatkoin sitten, »niin juurtajaksain kuin voitte, mitä on tapahtunut viimeisten kolmen viikon kuluessa».
»Hm, niin», aloitti hän pitkäveteisesti, »isänsä kuoleman jälkeen hän oli aluksi aivan poissa suunniltaan — harhaili ympäri taloa kuin levoton sielu, istui illat kirjastossa, jossa heidän oli tapana istua, ja söi tuskin mitään. Sitten herra Royce alkoi käydä talossa, ja silloin tuli vähän parempaa, ja me toivoimme hänen palautuvan pian entiselleen. Mutta sen sijaan näyttikin hänen laitansa muuttuvan vielä huonommaksi, ja hän lähetti meidät kaikki maalle laittamaan kuntoon Belairia. Tein kuten oli käsketty ja sähkötin hänelle, kun kaikki oli valmista. Hän vastasi, että hän tulisi muutamien päivien perästä. Kymmenen päivää sitten tulivat ne palvelijat, jotka olivat jätetyt kaupunkiin, ja me odotimme emäntäämme joka päivä, mutta häntä ei kuulunut. Lähetin hänelle taas sähkeen, mutta hän ei vastannut mitään, ja lopuksi tulin niin rauhattomaksi, etten tiennyt muuta neuvoa kuin lähteä takaisin kaupunkiin katsomaan, miten asian laita oli. Tulin tänne varhain aamulla ja menin suoraan kotiin. Thomas, toinen käskyläinen, oli jätetty vartioimaan taloa, ja hän sanoi, että neiti Frances ja hänen kamarineitinsä olivat lähteneet Belairiin samana päivänä kuin palvelijat. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän.»
»Hän on siis ollut poissa kymmenen päivää?» kysyin.
»Niin, kymmenen päivää.»
Kymmenen päivää! Mitä kaikkea saattoikaan olla tapahtunut tänä aikana! Tohtori Jenkinsonin arvelu mielenhäiriöstä johtui heti mieleeni, ja olin nyt enemmän kuin koskaan ennen taipuvainen uskomaan sellaisen mahdollisuutta. Miten muuten voitiin tämä pako selittää? Roycen katseesta voin nähdä, että hänen päässään oli kaikki ajatustoimi pysähtynyt.
»Hyvä», sanoin vihdoin paremman puutteessa; »tulemme teidän mukananne kotiin puhumaan tuon käskyläisen kanssa. Ehkä hän voi antaa meille lisätietoja.»
Mutta hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Kymmenen päivää sitten olivat vaunut pysähtyneet portin eteen, ja neiti Holladay ja hänen kamarineitinsä olivat nousseet niihin ja ajaneet tiehensä. Vaunut olivat otetut, luuli hän, jostakin lähistössä olevasta ajuritoimistosta, sillä talon ajuri oli lähetetty pois samalla kertaa kuin muut palvelijat. He olivat ajaneet puistokatua pitkin Viidennelleneljättä kadulle, josta, hän arveli, he olivat kai menneet Long Islandin asemalle.
Kuljimme läpi talon, siellä oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Neiti Holladayn huoneet olivat siinä kunnossa, johon hän aivan luonnollisesti olisi ne jättänyt. Myöskin hänen isänsä huoneet olivat selvästi aivan koskemattomat.
»Tässä on jotakin», sanoin, »mikä voisi olla meille avuksi». Ja otin huostaani valokuvan uuninreunustalta. »Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, että otan tämän?»
Royce otti sen vapisevin käsin ja katseli sitä hetkisen — noita mustia silmiä, totista suuta — sitten hän antoi sen minulle takaisin.
»Ei», sanoi hän, »ei, jos se todellakin voi olla joksikin hyödyksi. Meidän on käytettävä kaikkia käsillämme olevia apukeinoja. Ainoastaan jos…»
»En käytä sitä, jollei se ole ehdottomasti välttämätöntä», vakuutin hänelle, »ja kun ei enää ole mitään tekemistä, hävitän sen.»
»Tehkää kuten tahdotte», sanoi hän, ja niin pistin valokuvan taskuuni.
Mitään muuta ei täällä voinut keksiä, ja lähdimme matkaamme vakuutettuamme molemmille palvelijoille, että he eivät saisi puhua sanaakaan emäntänsä katoamisesta.
Ensimmäinen tehtävä oli nyt tietysti ottaa selvä ajurista, joka oli kyydinnyt neiti Holladayta ja hänen kamarineitiänsä näiden lähdettyä talosta; ja tässä tarkoituksessa kävimme läpi kaikki läheisyydessä olevat vuokra-ajuritoimistot, mutta hän ei ollut mistään näistä tilannut vaunuja. Oliko hän tilannut ne itse jostakin vuokra-ajuritoimistosta, etäisemmässä kaupunginosassa salatakseen aikeensa, tai oliko ne tilannut hänelle hänen kamarineitinsä, ja oliko hän todellakin inhottavan petoksen uhri? Tein Roycelle tämän kysymyksen, mutta hän ei näyttänyt ensinkään olevan sellaisessa tilassa, että olisi voinut tehdä mitään johtopäätöstä. Omasta puolestani olin varma, että hän oli lähtenyt pois omasta vapaasta tahdostaan ja että hän täydellä tarkoituksella oli tehnyt itsensä näkymättömäksi. Mutta minkä vuoksi? Niin, sitä ei ollut helppo sanoa.
Ajoimme takaisin konttoriin ja tapasimme Grahamin siellä. Kerroin hänelle tutkimustemme tuloksista ja esitin niin hänelle kuin Roycellekin kysymyksen, joka oli heti ratkaistava.
»Parhaassakin tapauksessa tämä on hyvin kärsivällisyyttä vaativa asia», huomautin. »Neiti Holladay on selvästi suurella huolella tehnyt suunnitelmansa estääkseen meitä seuraamasta jälkiänsä. Tulee ehkä vaikeaksi todistaa, että hän ei ole lähtenyt aivan vapaaehtoisesti. Hänellä on luonnollisesti täysi oikeus lähteä mihin haluttaa, kysymättä neuvoa meiltä. Onko meillä oikeus hakea häntä vastoin hänen selvää tahtoansa?»
Hetkeen ei Graham vastannut, vaan istui ja naputti sormillansa kirjoituspöytäänsä, syvä miettivä ryppy silmäkulmissaan. Sitten hän nyökäytti päätään painokkaasti.
»Velvollisuutemme on ottaa hänestä selko», sanoi hän. »Minusta on aivan selvää, että kukaan tyttö, jolla on täysi ymmärrys, ei menettele sillä tavoin kuin hän on tehnyt. Hänellä ei ole mitään syytä pettää meitä — karkaamalla. Emme olisi millään tavoin sekaantuneet hänen puuhiinsa ja toimiinsa. Jenkinson oli oikeassa, hänen täytyy sairastaa mielenhäiriötä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sopivaa lääkärinhoitoa.»
»Ehkä se ei ole mielenhäiriötä», arvelin, »niin paljon kuin uuden kamarineidin sopimatonta vaikutusta».
»Siinä tapauksessa velvollisuutemme on vapauttaa hänet takaisin entiseen harkintaansa.»
»Vaikkako loukkaisimme häntä?»
»Vaikka, sen emme saa antaa estää itseämme. Sitäpaitsi hän ei tule loukatuksi, kun taas tulee tuntoihinsa. Kysymys on siitä, miten pääsemme nopeimmin hänen jäljilleen.»
»Poliisi saisi kai sen aikaan nopeammin», sanoin, »mutta koska hän ei voi olla minkäänlaisessa suoranaisessa vaarassa, niin minua epäilyttää vähän, olisiko viisasta kääntyä poliisin puoleen. Neiti Holladay suuttuisi syystä, jos yleisön huomio käännettäisiin taaskin häneen.»
»Mutta», väitti Graham, »kuinka voimme sitten saada hänestä tietoa, jollemme käänny poliisin puoleen? Luonnollisesti tunnustan olevan vähemmän toivottavaa, että hänet tehdään vieläkin suuremman julkisuuden esineeksi kuin jo on tapahtunut, mutta onko mitään muuta keinoa?»
Heitin silmäyksen Royceen ja näin hänen vaipuneen välinpitämättömyyteen.
»Jos saisin muutamien päivien vapauden konttorista», aloitin epäröiden, »niin voisin ehkä löytää jonkun jäljen hänestä. Jos en onnistu, niin voimmehan sitten kääntyä viranomaisten puoleen.»
Roycen katse kirkastui hetkiseksi.
»Se on parasta», sanoi hän. »Antakaa Lesterin tiedustella!»
»Kuten tahdotte», myönsi Graham. »Suostun siihen. Kaikki kulut suoritetaan tietysti konttorista.»
»Kiitos!» Nousin ylös pamppailevin sydämin, sillä seikkailu houkutteli minua kovasti. »Siinä tapauksessa aloitan heti. Mutta yhtä apua tekisi mieleni. Voisitteko antaa käytettäväkseni kolme taikka neljä konttoriapulaista lähettääkseni heidät eri vuokra-ajuritoimistoihin kaupungissa? On luullakseni parasta käyttää omaa väkeämme siihen.»
»Kernaasti», vastasi päällikköni heti. »Huudan heidät sisään, niin voimme antaa heille ohjeet nyt samalla.»
Neljä konttoristia huudettiin siis sisään, ja jokainen heistä sai osakseen yhden kaupunginosan. Ohjeiden mukaan oli heidän tutkittava, mistä vuokra-ajuritoimistosta neiti Holladay oli tilannut vaunut torstai-aamuna huhtikuun kolmantena päivänä. Heidän oli annettava tieto työnsä tuloksista konttoriin joka päivä päivällä ja illalla, siksi kun haeskelu oli loppuun suoritettu. He läksivät heti matkaansa, nousin juuri seisomaan seuratakseni heitä, kun nuoremman päällikköni kasvojen ilme herätti huomiotani.
»Herra Graham, herra Royce on sairas!» huudahdin. »Katsokaa häntä!»
Hän istui raskaasti eteenpäin kumarassa, kalpein ja veltoin kasvonpiirtein, tuijottavin silmin sormet nyppien tuolin kädennojaa. Juoksimme hänen luokseen ja veimme hänet sohvalle. Minä haudoin hänen käsiänsä ja kasvojansa kylmällä vedellä, Grahamin lähettäessä lääkäriä noutamaan. Tohtori tuli pian ja näki heti kuinka asian laita oli.
»Häiriytynyt hermosto!» sanoi hän lyhyesti. »Te lakimiehet turmelette itsenne kokonaan liialla työllä! On ihan ihme, ettette menetä henkeänne kaikkityyni! Tässä tarvitaan huolellista hoitoa, muutoin sairaus päättyy aivokuumeeseen.»
Sitten hän antoi sairaalle jotakin kiihoittavaa ainetta, jonka tämä nautti vastustamatta. Muutamien minuuttien kuluttua hän näytti paremmalta ja alkoi puhua katkonaisesti itsekseen. Saimme hänet tohtorin vaunuun ja veimme kiireesti hänen asuntoonsa, jossa hän heti meni vuoteeseen.
»Luullakseni kohtaus menee ohi», huomautti tohtori katseltuaan häntä hetken aikaa. »Hankin pari sairaanhoitajatarta ja teemme kaiken mitä voidaan tehdä. Onko hänellä ketään sukulaisia täällä New Yorkissa?»
»Ei, he ovat kaikki Ohiossa. Ehkä olisi parasta ilmoittaa heille?»
»Sitä en luule, jollei hän tule pahemmaksi! Hän näyttää olevan lujaluontoinen. Arvelen hänellä olleen jotakin surua?»
»Niin», sanoin. »Hän on ollut hyvin levoton erään juttunsa vuoksi.»
»Varmaankin», myönsi hän nyökäyttäen. »Jos ihmisillä olisi tarpeeksi ymmärrystä olla harmittelematta, niin meillä lääkäreillä olisi paljon vähemmän tekemistä.»
»Haluaisin mielelläni kutsua myöskin tohtori Jenkinsonin», sanoin. »Hän tuntee herra Roycen ja voi ehkä olla hyödyksi.»
»Kernaasti; neuvottelen ilolla tohtori Jenkinsonin kanssa.»
Viimeksimainittu kutsuttiin, ja hän vahvisti taudin laadun. Hän ymmärsi tietysti syyn, miksi Royce oli sortunut, ja kun neuvottelu oli päättynyt ja hänen virkaveljensä poistunut, puhutteli hän minua.
»Herra Lester», sanoi hän, »neuvon teitä menemään kotiinne lepäämään. Tekin näytätte väsyneeltä ja liian vaivautuneelta. Työnne on liian kuluttavaa. Olkaa nyt enää ajattelematta tätä asiaa, muuten teidän käy samalla tavoin kuin Roycen. Hän on kai saanut lisää huonoja uutisia?»
Kerroin hänelle neiti Holladayn katoamisesta. Hän mietti hetkisen vakavana.
»Se vahvistaa minun luuloani, että hän on mielenhäiriössä», sanoi hän. »Äkillinen vastenmielisyys sukulaisia ja ystäviä kohtaan on yksi tavallisimpia taudin oireita. Luonnollisesti on hänestä otettava selko?»
»Aion tehdä sen», vakuutin hänelle ehkä vähän suuremmalla itseluottamuksella kuin mitä itsekään tunsin.
»Hyvä, muistakaa kääntyä puoleeni, jos voin auttaa teitä. Mutta ennen kaikkea menkää kotiinne ja nukkukaa kymmenen tuntia — kaksitoistakin, jos voitte. Ja muistakaa, ei mitään työtä sitä ennen — ei mitään mietiskelemistä. Silloin olette entistä ripeämpi huomenna.»
Huomasin, että hänen neuvonsa oli viisas, mutta yksi tehtävä minun oli kuitenkin suoritettava ensin. Otin ajurin ja ajoin lähimmälle lennätin-asemalle. Sieltä sähkötin Brooksille, Holladayn ajurille ja pyysin häntä tulemaan New Yorkiin ensimmäisellä junalla ja käymään luonani konttorissa. Kun tämä oli tehty, annoin ajurille osoitteeni ja nojauduin takaisin vaunun nurkkaan.
Ei mitään mietiskelyä, oli Jenkinson sanonut: mutta vaikeata oli joka tapauksessa pitää ajatuksia hiljaa. Missä oli Frances Holladay? Minkä vuoksi hän oli paennut? Oliko hän todellakin mielenhäiriössä? Oliko salaisuus ollut liian raskas hänen kannettavakseen? Taikka oliko hän vain joutunut sen rikollisen naisen vaikutusvallan alaiseksi? Mutta jos hän oli mielenhäiriössä, niin mitä meidän olisi silloin tehtävä hänelle, kun olemme hänet löytäneet? Ja jos hän ei ollut mielipuoli, niin mikä laillinen oikeus meillä oli sekaantua hänen asioihinsa? Nämä ja sadat muut kysymykset ajelehtivat päässäni, kunnes kaikki meni sekasotkuksi ja istuin neuvotonna, välinpitämätönnä.
»Olemme perillä», sanoi ajuri hypäten alas istuimeltaan temmaten oven auki.
Maksoin hänelle ja menin kuin puolihorroksissa alempia portaita ylös.
Seisoessani ja hapuillessani avaintani, avasi joku oven sisäpuolelta.
»Ei, kas vain, herra Lester!» kuulin Martignyn äänen sanovan. »Mutta mitä nyt? Ettehän toivoakseni liene sairas?»
»En», mutisin, »ainoastaan läpiväsynyt».
Ja menin kuin unissakävijä portaita ylös.
»Sallikaa minun auttaa teitä», sanoi hän; ja samalla hän otti minua käsivarresta ja saattoi minut ylös, avasi oveni ja sytytti kaasun.
»Kiitos», sanoin vaipuen tuolille.
Hän asettui äänetönnä eteeni, ja niin väsynyt kuin olinkin, huomasin, että hänen silmänsä viipyivät minussa läpitunkevin katsein.
»Olemme saaneet kuulla jotakin neiti Holladaysta tänään», huomautin väkinäisesti vastaten hänen silmäinsä äänettömään kysymykseen.
Hän ei vastannut hetkeen, mutta minä olin sulkenut silmäni ja olin liian väsynyt avatakseni niitä taas katsoakseni häneen.
»Ah», sanoi hän matalasti. »Ja hän voi hyvin?»
»Hän on kadonnut.»
»Tarkoitatte —»
»Tarkoitan, että hän on karannut», sanoin heräten samalla vähän.
»Ja hän on ilmoittanut teille —»
»Ei, ei; me olemme juuri saaneet sen selville. Hän on ollut poissa kymmenen päivää.»
»Ja nyt aiotte ryhtyä etsimään häntä?» kysyi hän huolimattomasti tauon jälkeen.
»Niin, minä alan aikaisin huomisaamuna.»
Taas seurasi hetken vaitiolo.
»Ah!» sanoi hän omituisella painolla. »Ah!»
Sitten hän nousi ja meni. Ja minä heittäydyin huolimattomasti sänkyyni.