VII
Neiti Holladay tulee oikulliseksi
Seuraavana sunnuntaina Hiram Holladayn kuoleman jälkeen laskettiin hänen maalliset jäännöksensä hautakammioon hänen vaimonsa viereen Woodlawinin hautausmaalla; ja kaksi päivää sen jälkeen avattiin ja jätettiin hänen testamenttinsa, jonka oli laatinut Graham ja joka oli säilössä konttorin kassakaapissa, valvottavaksi. Kuten oli odotettu, oli hän määrännyt koko omaisuutensa ilman mitään ehtoja tyttärelleen Francesille. Poikkeuksena tehtiin vain muutamia lahjoituksia vanhoille palvelijoille; Rogers sai kauniin testamentin, ja noin puoli miljoonaa annettiin erinäisille hyväntekeväisyyslaitoksille, joita vainaja harrasti elämänsä aikana. Muu kaikki jätettiin hänen tyttärensä vapaaseen käytäntöön.
Huomasimme, että hänen omaisuutensa oli arvioitu liian suureksi, mutta kuitenkin jäi enemmän kuin neljä miljoonaa dollaria tuolle nuorelle tytölle — sangen kauniit myötäjäiset! Hän sanoi meille heti haluavansa jättää kaikki liikeasiat meidän käsiimme ja tahtovansa kokonaan seurata neuvojamme raha-asioissa. Suurimman osan näitä asioita hoiti Royce, ja vaikka hän luonnollisesti ei puhunut minulle asiasta mitään, niin oli kuitenkin selvää, että neiti Holladayn ystävälliset tunteet häntä kohtaan eivät olleet heikontuneet. Kaikki konttorissa olijat olivat enemmän taikka vähemmän samassa uskossa asian suhteen ja toivottivat hänelle onnea ja menestystä.
Niin kului kahdeksan, kymmenen päivää. Huolimatta sanomalehtien ja poliisin ponnistuksista ei mitään uutta valoa ollut langennut tuohon kammottavaan murhenäytelmään, ja suurelta yleisöltä se oli jo jäänyt taka-alalle ja unohtunut antaakseen tilaa muille huomiotaherättäville tapauksille. Alutta mitä ainakin minuun tulee, oli harrastukseni vieläkin vähentymätöntä, ja useammin kuin kerran kävin läpi kaikki yksityiskohdat, vakuuttautuakseni uudelleen, että arvelumme oli oikea. Ainoastaan yhdessä kohdin minusta näytti kuin se viittoisi vastakkaiseen. Jos oli olemassa avioton tytär, niin tuo kuolettava pisto, jonka hän oli antanut isälleen, oli riistänyt häneltä koko sen aineellisen tuen, jonka tämä oli antanut hänelle ja samalla kaikki toiveet saada vielä lisää häneltä. Hän olisi siis menetellyt omaa parastansa vastaan — mutta näinkin ollen voisi se, mitä Godfrey nimitti väkivallanhimoksi, selittää asian. Ja sitäpaitsi voihan olettaa, että neiti Holladay pitäisi yltäkylläisen huolen sisarestaan, kunhan vain hänen ensimmäinen surunsa olisi mennyt ohitse. Tämän myöntäen olettamus oli täysin paikkansa pitävä.
Mutta eräs toinen asia aiheutti minulle paljon päänvaivaa. Kuinka nainen oli välttänyt poliisin? Tiesin, että tuossa ranskalaisessa kaupunginosassa häntä oli haeskeltu ilman mitään tulosta kaikki paikat, mutta olin myöskin varma siitä, että etsiskely oli toimitettu huolimattomasti, muuten olisi varmaan löydetty joku jälki hänestä. Neiti Holladay kieltäytyi luonnollisesti jyrkästi vastaamasta kaikkiin kysymyksiin, ja tähän nähden huomasin taas olevani pulassa. Epäilemättä hän ei lainkaan halunnut, että rikollinen nainen löydettäisiin, ja kuitenkin hänet oli mielestäni löydettävä, jos ei muun niin neiti Holladayn itsensä vuoksi — vapauttaakseen hänet sen pilven viimeisestäkin varjosta, joka häälyi hänen yllänsä.
Silloin tapahtui hämmästyttävän nopeasti käänne uusiin kehkeämismahdollisuuksiin. Eräänä päivänä vähää ennen konttorin sulkemisaikaa tuli eräs konttoristeista sisempään konttorihuoneeseen ja sanoi, että ulkona oli eräs nainen, joka sanoi haluavansa puhutella herra Roycea. Hän ei ollut ilmoittanut nimeänsä, mutta Royce, joka sillä hetkellä sattui olemaan vapaana, käski ohjaamaan hänet sisään. Niin pian kun sain nähdä vieraan, tunsin hänet, ja niin teki päällikkönikin — hän oli neiti Holladayn kamarineiti. Näin myöskin, että hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja kun hän istuutui Roycen kirjoituspöydän viereen, alkoi hän itkeä uudelleen.
»Mitä nyt, mitä on tapahtunut?» kysyi Royce. »Eihän emännällenne liene mitään ikävyyttä tapahtunut?»
»Hän ei ole enää emäntäni», nyyhkytti tyttö. »Hän on eroittanut minut tänään palveluksestaan.»
»Eroittanut teidät!» toisti Royce. »Mistä se johtuu? Luulin, että hän piti teistä.»
»Niin, sitä olen minäkin luullut, mutta hän on eroittanut minut joka tapauksessa.»
»Mutta minkävuoksi?» intti toinen.
»Sitä juuri haluaisin tietää. Pyysin ja rukoilin, että hän sanoisi minulle sen, mutta hän ei tahtonut edes nähdä minua. Niin tulin tänne. Ajattelin, että ehkä voisin saada jotakin apua täältä.»
»Antakaa minun kuulla kaikki, mitä on tapahtunut», sanoi Royce tyynnyttäen. »Onhan mahdollista, että voin olla jollakin tavalla teille hyödyksi.»
»Voi, jospa niin hyvin olisi!» huudahti hän. »Minä kun olen niin mieltynyt neiti Francesiin! Olen ollut hänen luonaan lähemmäs kahdeksan vuotta, ja kun hän sitten kohtelee minua tällä tavalla, se on niin ikävää, että voin surra itseni kuoliaaksi! Olin häntä pukemassa tänään kahden aikaan, ja hän oli yhtä kiltti kuin muulloinkin minua kohtaan — vieläpä antoi minulle rintaneulankin, joka ei häntä enää miellyttänyt. Sitten hän läksi ulos ajelemaan ja tuli takaisin noin tunnin kuluttua. Menin heti hänen huoneeseensa auttamaan häntä riisuutumisessa, ja kun koputin ovelle, tuli eräs vieras nainen ovesta ja sanoi, että neiti Frances oli ottanut hänet kamarineidikseen eikä tarvinnut minua enää, ja antoi minulle kuukauden palkan. Ja seisoessani siinä niin ällistyneenä etten voinut liikahtaakaan, hän löi oven kiinni nenäni edessä. Kun olin tointunut vähän, pyysin puhutella neiti Francesta, jos ei muuten niin sanoakseni hyvästi; mutta hän ei tahtonut ottaa minua vastaan. Hän käski tervehtiä sanoen, että hän ei voinut hyvin eikä halunnut tulla häirityksi.»
Tytön nyyhkytykset kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän voinut jatkaa.
Roycen katse ilmaisi hämmästystä, enkä ihmetellyt sitä. Miten oli neiti Holladay yhtäkkiä saanut vastenmielisyyden tätä hyväluontoista, häneen niin mieltynyttä olentoa kohtaan?
»Sanotte, ettette tuntenut tuota toista kamarineitiä?» kysyi päällikköni.
»Niin, hän ei ole koskaan ennen ollut talossa. Niin paljon kuin ainakin minä tiedän. Neiti Frances toi hänet mukanaan kotiin vaunuissa.»
»Minkä näköinen hän oli?»
Tyttö epäröi.
»Niinkuin ulkomaalainen, minun mielestäni», sanoi hän vihdoin.
»Ranskalainen ehkä — päättäen siitä, miten hän äänsi 'r':n.»
Tulin tarkkaavaksi. Sama aatos heräsi Roycessa ja minussa samalla kertaa.
»Onko hän yhdennäköinen neiti Holladayn kanssa?» kysyi hän äkisti.
»Neiti Holladayn! Ei! Hän on paljon vanhempi, aivan harmaapäinen.»
No niin, neiti Holladaylla oli luonnollisesti oikeus ottaa kamarineidikseen ken hyvänsä ja eroittaa kaikkikin palvelijansa, jos häntä huvitti; mutta sittenkin tuntui hänen tapojansa vastaan merkillisen sotivalta tämä perin väärä esiintyminen toista kohtaan.
»Sanotte hänen lähettäneen terveisiä, että hän oli sairas?» sanoi Royce vihdoin. »Oliko hän sairas teidän pukiessanne häntä?»
»E-ei», vastasi tyttö pitkäveteisesti. »En tahdo sanoa, että hän oli juuri sairas, mutta hän näytti alakuloiselta ja huolestuneelta jonkun asian vuoksi. Luulen hänen itkeneen. Hän on muuten itkenyt paljon isänsä kuoleman jälkeen, raukka!» lisäsi hän.
Tämä voi tosin selittää asian. Mutta todennäköisesti ei se ollut ainoastaan suru isän kadottamisesta, joka oli syynä Frances Holladayn kyyneleihin.
»Eikä hän näyttänyt teitä kohtaan vihaiselta?»
»Ei, ei tietysti! Hänhän antoi minulle rintaneulan, kuten äsken sanoin.»
»Pelkään, etten voi tehdä teidän hyväksenne mitään», sanoi Royce pitkäveteisesti, mietittyään hetkisen. »Luonnollisesti en voi sekaantua sellaiseen asiaan; neiti Holladaylla on oikeus hoitaa talouttansa niinkuin itse parhaaksi näkee. Mutta jos ette pääse takaisin entiselle emännällenne, niin voisi tapahtua, että minä voin hankkia teille paikan jossakin muualla. Voittehan tulla takaisin kolmen, neljän päivän perästä, niin katson, mitä olen saanut aikaan.»
»Sen teen. Paljon kiitoksia!» sanoi hän ja meni.
Minun oli toimiteltava vähän omia asioitani tänä iltana, minkä vuoksi en ajatellut sen enempää Frances Holladayta ja hänen asioitaan, mutta seuraavana aamuna sain taas voimakkaan muistutuksen siitä.
»Saitko neiti Holladayn allekirjoituksen valvonta-asiakirjaan?» sattui
Graham kysymään kumppaniltaan.
»En», vastasi Royce vähän hätäytyneenä. »Olin hänen kotonaan eilisiltana, mutta hän lähetti minulle terveiset ilmoittaen, että hän oli liian sairas tullakseen alas puhumaan kanssani tai toimimaan liikeasioita.»
»Ei suinkaan se ole mitään vakavaa laatua?» kysyi toinen kiireisesti.
»Ei, sitä en luule. Arvattavasti se on vain pientä hermostumista.»
Mutta kun hän uudelleen meni hänen luokseen illalla, sai hän saman vastauksen, ja samalta hovimestarilta, joka oli ollut monta vuotta perheen palveluksessa, sen tiedon, että neiti Holladay oli yhtäkkiä päättänyt jättää kaupungin ja muuttaa kesäasuntoonsa Long Islandiin. Oli vasta maaliskuun loppupuoli, niin että kokonaista kaksi kuukautta oli vielä kesäkauden alkuun; mutta hän tunsi olevansa hyvin heikko, ei voinut edes lähteä huoneestansa ja luuli, että raitis ilma ja maaelämän hiljaisuus vaikuttaisivat paremmin kuin mikään muu hänen turmeltuneihin hermoihinsa. Sen vuoksi tulisi koko talousväki, lukuunottamatta hänen kamarineitiään, keittäjää, sisäpalvelijaa ja käskyläistä, lähtemään kaupungista seuraavana päivänä laittaakseen kesäasunnon heti kuntoon.
»En ihmettele, että hänen tarvitsee vähän vahvistaa itseänsä», huomautti Graham osaaottavasti. »Hänen on täytynyt kestää vaikea koettelemus, erittäinkin vaikea tytölle, joka on saanut sellaisen kasvatuksen kuin hän. Parin kolmen kuukauden hiljaisuus ja lepo tulevat tekemään hänelle hyvää. Milloin hän itse aikoo lähteä?»
»Viikon perästä, luullakseni. Päivää ei ole vielä varmasti määrätty.
Riippuu siitä, kuinka pian kaikki saadaan järjestykseen maalla.
Eihän ole tarpeellista häiritä häntä nyt millään liikeasioilla? Tämä
valvonta-asiakirja…»
»Voi odottaa siksi kun hän tulee takaisin. Niin, annamme hänen olla rauhassa niin paljon kuin mahdollista.»
Mutta, kuten näytti, hän oli tullut paremmaksi tai muuttunut, sillä kaksi päivää sen jälkeen tuli kirje, jonka hänen kamarineitinsä oli kirjoittanut hänen edestään Grahamille ja jossa hän pyysi häntä tulemaan luoksensa seuraavan päivän iltana, koska hän halusi puhua muutamista liikeasioista hänen kanssaan. Minusta näytti hyvin kummalliselta, että hän kääntyi Grahamin puoleen, mutta tämä otti kaikessa tapauksessa ajurin ja lähti, tekemättä mitään huomautusta. Tunti sen jälkeen avautui konttorin ovi ja hän tuli sisään omituinen ilme kasvoillaan.
»Toden totta minä en käsitä hitustakaan!» puhkesi hän istuessaan tuolilleen.
Royce kääntyi sivuttain häntä kohti sanomatta mitään, mutta näkyi kuitenkin selvästi, kuinka levoton hän oli.
»Ajatella, että niin hyvällä ymmärryksellä varustettu tyttö kuin Frances Holladay on osoittanut olevansa, nyt saa päähänsä sellaisia oikkuja! Se on käsittämätöntä! Mutta sittenkään en voi olla ihailematta hänen älykkyyttään. Täällä olen minä oleillut ja uskonut, ettei hän pitänyt lukua liikeasioistaan ja ettei hänellä olisi pienintäkään selkoa, mutta hänellä näkyy joka tapauksessa olleen silmät auki.»
»Mistä on kysymys?» kysyi Royce, kun toinen keskeytti puheensa.
»Hän aloitti muistuttamalla minua siitä, että hänen omaisuutensa oli kokonaan hänen käytettävissään, ja että hän sai tehdä sen kanssa mitä itse tahtoi, mikä minun luonnollisesti oli myönnettävä. Sitten hän jatkoi ja sanoi tietävänsä, että hänen isänsä aikomuksena eläessään oli tehdä useampia lahjoituksia ja että hän olisi ne tehnyt, jollei olisi niin äkkiä kuollut; että lahjoitukset olivat sen luontoisia, ettei hän halunnut nimensä asettamista niiden yhteyteen ja että hän aikoi toimittaa ne nimettömästi.»
»Sitten?» kysyi Royce.
»Sitten», sanoi Graham pitkäveteisesti, »hän pyysi minua myymään sellaisia arvopapereitaan, jotka hyväksi näkisin, niin että voisin huomenna jättää hänelle satatuhatta dollaria puhtaassa kullassa — satatuhatta dollaria!»