XII
Cafe Jourdainissa
Talo n:o 54 Läntisen Houston kadun varrella, kolme korttelia etelään Washington Squarelta, oli kapea, viisikerroksinen, harmaista tiilistä rakennettu talo pahoin turmeltunein ruunikivikoristuksin — aikoinaan ehkä ollut muodikas asuinrakennus, mutta jonka ihanuuden viimeiset jäännökset olivat jo kauan sitten kadonneet. Maakerroksessa oli likainen suutarintyöpaja, ensimmäisessä kerroksessa sijaitsi ravintola. Likaiset pitsiverhot riippuivat ikkunoissa ja kätkivät ravintolan sisustan kadulle näkymästä, mutta kun nousin ulkoportaita ylös ja astuin sisään, huomasin paikan olevan hyvinkin luokkansa veroisen. Istuuduin erään pienen nelikulmaisen pöydän ääreen ja pyysin pullon viiniä. Sen tarjoili monsieur Jourdain itse, tanakka pieni mies, puettuna tiukasti ruumiinmukaisiin housuihin ja tavattoman kirjavaan liiviin. Iltaliikenne ei ollut vielä oikein alkanut, niin että hän oli hetkisen vapaana ja suostui tyhjentämään lasin viiniä kanssani. Olin tilannut erästä lajia, jonka piti olla »superieur».
»Teillä on luullakseni huoneita vuokrattavana ylemmissä kerroksissa?» kysyin.
Hän katsoi minuun kierosti silmälasiensa lävitse, tutkiakseen ranskalaisella viekkaudella ajatukseni, ennenkun vastasi.
»Hm. Tietysti meillä on huoneita; mutta monsieurin tapainen mies tuskin tahtoisi…»
»Tavat eivät aina ole suhteelliset rahakukkaron kanssa», huomautin.
»Se on totta», sanoi hän hymyillen ja maisteli viiniänsä.
»Monsieur haluaa siis huonetta?»
»Voinhan katsoa, mitä teillä on tarjottavana.»
»Monsieur ymmärtää», selitti hän, »että tämä on hyvä kaupunginosa, ja meidän huoneemme eivät ensinkään ole tavallista lajia, ei, ne ovat paljon paremmat! Ne ovat hyvin haluttuja — meillä on vain yksi huone vapaana tällä kertaa — niin, enkä ole aivan varma, onko sekään enää vapaana. Kutsun vaimoni.»
Hän huusi vaimoansa, joka seisoi valvomassa tarjoilupöydän takana, ja esitti madame Jourdainin minulle. Tarjosin hänelle lasin.
»Tämä monsieur etsii huonetta», aloitti hän. »Onko se toisessa kerroksessa pihan puolella oleva huone vielä tyhjänä, Cécile?»
Hänen vaimonsa mietti hetkisen ja katseli minua terävillä pienillä silmillään.
»En tiedä oikein», sanoi hän vihdoin. »Meidän täytyy kysyä monsieur
Bethunelta ensin. Hän sanoi, että hän ehkä tarvitsisi sen uudelleen.
Hän on maksanut siitä viidenteentoista päivään asti.»
Se säpsäytti minua, tämä nimi. Ajattelin, että oli taottava raudan kuumana ollessa ja että viisainta oli esiintyä rohkeasti; sillä jos he saisivat aikaa puhua vainoojani kanssa, niin en saisi koskaan niitä tietoja, joita olin etsimässä.
»Juuri monsieur Bethunen kautta olen saanut teidän osoitteenne», sanoin rohkeasti. »Hän sairastui pahoin aamulla, sydän, tiedättehän…»
Kopautin rintaani.
He nyökäyttivät, mutta katsoivat minuun silti epäilyksestä siristävin silmin.
»Niin, tiedän, monsieur», sanoi Jourdain, »meille ilmoitettiin heti sairaalasta».
»Se ei ole ensimmäinen kohtaus», jatkoin edelleen välttämättömyyden pakottamalla julkeudella. »Hänellä on ollut sellaisia ennenkin, vaikkei koskaan niin vakavalaatuisia kuin tämä.»
He nyökkäsivät taas osaaottavasti. Selvästi vuokralainen oli tehnyt hyvän vaikutuksen heihin.
»Niin että hän tietää nyt vihdoinkin», jatkoin kuten ennen, »että hänen tilansa on paljon huolestuttavampi, ja aikoo viipyä sairaalassa muutamia päiviä, kunnes on täysin tointunut. Voinhan sillä aikaa ottaa toisessa kerroksessa pihan puolella olevan huoneen, joka oli naisilla.»
Viimeiset sanat lausuin teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ilman että olisin silmääkään räpäyttänyt, vaikka vapisin sisällisesti, sillä panin niillä sanoilla kaikki peliin. Mutta jo seuraavana hetkenä hengitin keveämmin. Huomasin, että olin osunut maaliin ja että heidän epäluulonsa katosi.
»He eivät luonnollisesti tule takaisin», lisäsin, »ainakaan ei pitkään aikaan, niin että hän ei voi enää käyttää huonetta. Tänään on neljästoista päivä — minä voin sitten muuttaa huomenna.» He vaihtoivat silmäyksiä, ja madame Jourdain nousi ylös.
»Kuten tahdotte, monsieur», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja tulkaa katsomaan huonetta.»
Hyvän onnen ilosta puolihuumaantuneena seurasin häntä portaita ylös.
Hän avasi erään oven ja sytytti kaasuliekin seinänviereen.
»Olen varma siitä, että tulette pitämään huoneesta, monsieur! Kuten näette, se on suuri ja hyvin mukava.»
Huone oli todellakin suuri ja hyvin kalustettu. Vuode oli jonkinlaisessa sänkykomerossa ja sen edessä oli kylpyhuone, odottamaton ylellisyys! Mutta eräs asia oli minusta kummallinen. Ikkunat olivat varustetut paksuilla luukuilla, jotka olivat suljetut sisäpuolelta, ja haat olivat lukitut munalukoilla.
»Luonnollisesti haluan saada ikkunat auki», huomautin. »Ovatko ne teillä aina tuolla tavoin suljetut.»
Hän epäröi sekunnin ajan ja näytti vähän neuvottomalta.
»Niin, nähkääs, minä sanon miten se oli», selitti hän vihdoin. »Monsieur Bethune on itse pannut niihin munalukot, sillä hän pelkäsi, että hänen sisarparkansa heittäytyisi ulos pihalle, joka on kivetty, ja silloin hän olisi tietysti loukannut itsensä kuoliaaksi. Hän oli hyvin pahassa pulassa muutamia päiviä, raukka. Minä olin oikein iloinen, kun he veivät hänet pois, sillä paljas ajatuskin hänestä teki minut murheelliseksi. Huomisaamuna avaan ikkunat ja tuuletan huoneen kunnollisesti.»
»Siitä tulee hyvä», sanoin niin huolettomasti kuin voin. Tiesin tehneeni sattuman avulla uuden havainnon, vaikka minulla ei vielä ollut aavistusta sen laajuudesta ja merkityksestä. »Mitä te vaaditte huoneesta?»
»Kymmenen dollaria viikolta, monsieur», vastasi hän ja katsoi minuun silmiään siristäen.
Tiesin, ettei se ollut sen arvoinen, ja muistaen osani, peräydyin ensimmäisestä aikeestani päättää kauppa.
»Se on liian paljon», sanoin epäröiden. »Eikö teillä ole huokeampia huoneita, madame Jourdain?»
»Tämä tässä on ainoa huone, joka nyt on vapaana, monsieur», vakuutti hän.
Menin ovea kohti vähän huoaten.
»Pelkään, etten voi ottaa sitä», sanoin.
»Monsieur ei ymmärrä», intti hän. »Siihen hintaan tulee aamiainen myös, nähkääs.»
»Ja päivällinen?»
Hän oli kahden vaiheella ja katsoi taaskin terävästi minuun.
»Dollarilla lisää tulee päivällinenkin.»
»Olkoon menneeksi, madame!» huudahdin. »Maksan yhden viikon etukäteen.» Suoritin summan heti. »Mutta», lisäsin sitten, »muistakaa tuulettaa huone hyvin huomenna, täällä on niin ummehtunutta. Vaikka toisaalta Bethune teki luonnollisesti oikein varoessaan, ettei hänen sisarensa tekisi itselleen mitään pahaa.»
»Niin», vastasi hän nyökäyttäen päätään pistäessään huolellisesti ja ahnein ilmein rahat vanhaan kukkaroonsa. »Niin — se oli niin äkillistä hänelle — kaiketikin se oli äidin poismatkustaminen, joka sen sai aikaan, niin luulen.»
Nyökkäsin miettiväisenä.
»Kun he ensin tulivat tänne, kuusi viikkoa sitten, niin oli hän aivan terve. Mutta sitten hänen äitinsä sai jonkun paikan ja muutti pois; ja sen perästä hän ei mennyt koskaan ulos, vaan istui täällä ja itki tai ravisteli ovia ja ikkunoita. Hänen veljensä oli aivan epätoivoinen hänen suhteensa — hän ei antanut kenenkään muun hoitaa häntä. Mutta toivoakseni hän on nyt jo terve, lapsi raukka, sillä nyt hän on äitinsä luona taas.
»Tuliko äiti noutamaan häntä?» kysyin.
»Kyllä, vähän enemmän kuin viikko sitten, ja he lähtivät yhdessä. Tähän aikaan he ovat kyllä taas kotona rakkaassa Ranskassa.»
Olin näyttävinäni henkilöltä, johon asia ei lainkaan kuulunut, sillä pelkäsin, että kasvojeni ilme ilmaisisi minut. Salamannopeasti ymmärsin kaikki. Ei ollut enää mitään asiaa koskevaa, josta madame Jourdain olisi voinut minulle kertoa.
»Niin», toistin koettaen tehdä ääneni vakavaksi. »Niin, rakkaassa
Ranskassa!»
»Monsieur Bethune on itse ollut poissa viikon ajan», lisäsi hän »liikeasioissa. Hän ei ollut varma tulisiko enää takaisin, mutta maksoi kuitenkin meille viidenteentoista päivään asti.»
Nyökkäsin hänelle.
»Niin, huomenna siis muutan.»
»Laitan sen kuntoon, monsieur.»
Hetkisen olin kahden vaiheella. Käyttäisinkö hyväkseni valokuvaa? Oliko se välttämätöntä? Miten selittäisin, että se oli minun hallussani? Enkö jo tiennyt kaikkea, mitä madame Jourdain voi sanoa minulle? Menin portaita kohti.
»Nyt minun täytyy mennä», sanoin, »minulla on vähän asioita toimitettavana».
Ja me laskeusimme alakertaan yhdessä.
Ravintola oli juuri täyttymäisillään päivällisvieraiden sekalaisella joukolla, mutta pysähdyin ainoastaan vaihtamaan päännyökkäyksen monsieur Jourdainin kanssa ja riensin sitten pois. Pakolaiset olivat luonnollisesti käyttäneet ranskalaista höyrylaivalinjaa, ja kiiruhdin Morton kadulle, jonka päässä ranskalaisen linjan laituri oli. Erästä höyrylaivaa lastattiin juuri parhaallaan matkalle lähtöä varten, ja laiturikatos oli vielä avoinna. Eräs virkamies näytti minulle purjehduslistaa, ja silmäys siihen vahvisti arveluni. Torstaina huhtikuun kolmantena päivänä kello kymmenen oli La Savoie lähtenyt Hovreen.
»Saanko nähdä La Savoien matkustajaluetteloa?» kysyin.
Hän antoi sen minulle.
Luonnollisesti en odottanutkaan löytäväni neiti Holladayn nimeä siitä, mutta kuitenkin toivoin tarkastuksen palkitsevan vaivan, enkä siinä erehtynytkään. Eräällä rouva G. R. Folsomilla kahden tyttärensä kanssa oli loistohytti 436, 438, 440; höyrylaivayhtiön luettelosta, joka minulle annettiin, näin sitäpaitsi nuoremman tyttären nimen perään merkittynä sanan »sairas».
»La Lorraine lähtee kai ylihuomenna, vai kuinka?» kysyin.
»Niin, sir.»
»Ovatko kaikki paikat jo myydyt?»
»Ei, vuodenaika on vielä liian varhainen.» Ja hän otti esiin hyttien luettelon ja näytti minulle niitä, jotka olivat vapaita. Valitsin kaksoishytin ulkosivulta ja maksoin puolen lipun hinnan varatakseni sen.
Ei ollut enää mitään tekemistä tänä iltana, sillä katsahtaessani kelloon huomasin olevan jo myöhän. Tultuani ulos laiturikatoksesta tunsin äkkiä olevani sekä nälkäinen että väsynyt, niin että otin ajurin ja ajoin suoraan kotiin. Kylpy ja pieni päivällinen virkistivät minua jälleen ja lopuksi istuuduin piippuineni levossa muistelemaan'päivän tapauksia.
Olin kieltämättä edistynyt. Ei ollut epäilemistäkään ettenkö ollut päässyt pakolaisten jäljille; olin saanut selon kaikesta, jota olin voinut toivoa saavani. Ja sittenkin oli iloni lyhytaikainen. Vaikka olinkin heidän jäljillään, niin kuinka paljon lähempänä olin itse asiassa onnistumista? Tiesin heidän lähteneen Ranskaan, mutta mihin osaan Ranskaa? He nousisivat maihin Hovressa — miten voisin, tultuani parin viikon perästä Hovreen, saada selon minne päin he olivat siitä lähteneet? Oletetaan, että he olivat matkustaneet Pariisiin, joka oli uskottavinta, niin kuinka voin toivoa saavani heistä siellä milloinkaan tietoa? Ja jospa vielä olisin tiedonkin saanut, niin miten ennättäisin estää Martignyn toteuttamasta suunnitelmiaan? Pääni meni pyörälle ajatellessani sitä tehtävää, joka nyt oli edessäni — tavoittaa kolme henkilöä suuressa Ranskassa! Mutta ehkäpä se ei kaikissa tapauksissa ollut »kovin suuri». Luultavasti olivat nuo naiset jostakin niistä kaupungeista, joissa Holladay vaimoineen oli käynyt Ranskassa oleskellessaan. Mitä kaupunkeja ne olivat, sitä en minä luonnollisesti tiennyt, mutta sittenkin olin varma siitä, että keksisin jonkun keinon niiden selville saamiseksi. Se oli oleva tehtäväni seuraavana päivänä.
Puoli tuntia kului, ja istuin vielä turhissa mietteissä, katseeni seuratessa sinisiä sikaarinsavun ylöskohoavia renkaita. Sillä olin yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennenkin. Keitä olivat nämä ihmiset? Mikä heidän tarkoituksensa oli? Miten he olivat voineet voittaa neiti Holladayn puolellensa kuuntelemaan houkutusta, seuraamaan heitä, pakenemaan ystäväinsä luota — ennen kaikkea päällikköni Roycen luota? Miten olivat he voineet saada aikaan sellaisen muutoksen hänessä Roycea kohtaan? Taikka olivatko he todellakin vieneet hänet pois vastoin tahtoaan? Oliko todellakin vaara uhkaamassa, vaara, että hän samoin kuin isänsäkin joutuisi heidän konnamaisten suunnittelujensa uhriksi? Kuka oli Martigny? Ja ennen kaikkea, mikä oli tämän salahankkeen tarkoituksena? Mitä hän toivoi hyötyvänsä? Mitä ajoi hän takaa? Mikä oli se korkea tarkoitusperä, jonka eteen hän niin paljon näki vaivaa?
Näihin kysymyksiin en voinut löytää oikeaa vastausta; harhailin vielä pimeydessä, ja pelkässä neuvottomuudessa panin vihdoin pois piipun, sammutin valon ja menin levolle.