XIII
Matkalla
Grahamin onnentoivotukset seuraavana aamuna ihan yllättivät minut.
»En odottanut milloinkaan sellaista perinpohjaista ja nopeata edistymistä, herra Lester», sanoi hän lämpimästi. »Olette suorittanut suurtyön!»
Viittasin hänelle, että kun kaikki kävi ympäri, niin menestykseni oli vain sattuman tulos. Jos olisin todellakin ollut terävä-älyinen, niin olisin heti ymmärtänyt tuon asemasillalla tapahtuneen äkillisen sairastumisen merkityksen, kiiruhtanut takaisin paikalle ja seurannut Martignya — kuten häntä vielä ajatuksissani kutsuin — sairaalaan hankkiakseni mahdollisesti hänen alkuperäisen osoitteensa. Jos sallimus ei olisi suosinut minua, niin olisin ollut yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennen. Minä ihan värisin ajatellessani, miten heikosta langasta voittoni oli riippunut.
Mutta Graham ei halunnut kuullakaan minua; hän selitti, että ihmistä on arvosteltava hänen toimiensa mukaan ja että hän arvosteli minua ponnistusteni tulosten mukaan.
»Otetaanpas selvä, miten ystävämme voi!» sanoi hän vihdoin ja soitti sairaalaan.
Vastaukseksi tiedusteluumme ilmoitettiin, että potilas oli terveempi, mutta ei pääsisi sängystä kahteen kolmeen päivään.
»Jourdainin väki kertoo hänelle kyllä, että olen ollut heidän luonaan», sanoin. »He alkavat epäillä, ettei kaikki ole oikein, kun en tule tänään takaisin — vaikka toisaalta voivathan he myöskin odottaa minua pari päivää — heillähän on rahojani, ja yksi päivä on kaikki mitä minä tarvitsen. On sitäpaitsi mahdollista, etteivät he puhu asiasta mitään. He eivät hyödy siitä mitään — muuten heillä ei varmaan ole mitään tekemistä salajuonen kanssa. Joka tapauksessa en ole heidän ylettyvissään huomenna.»
Graham nyökäytti päätään.
»Niin, se on selvästi seuraava askel. Teidän on seurattava heitä Ranskaan, mutta mistä paikoista Ranskassa etsitte heitä? Sitä en ole ennemmin ajatellut. Vasta nyt luulen varsinaisen etsimisen alkavankin. Pidin mahdottomana saavuttaa sitä tulosta, jonka te jo olette saavuttanut, mutta se näyttää nyt helpolta tämän uuden tehtävän rinnalla.»
»Niin», myönsin, »on koetettava saada selvä, minne naiset ovat lähteneet, ja toivoakseni voi Rogers auttaa meitä siinä. Uskoni on, että he ovat jossakin niistä kaupungeista, joissa Holladay kävi oleskellessaan ulkomailla, ja Holladayn on täytynyt olla enemmän taikka vähemmän yhteydessä konttorinsa kanssa siihen aikaan.»
Päällikköni hypähti seisomaan ja otti hattunsa.
»Juuri niin, niin!» huudahti hän. »Se perustelu ei ainakaan riipu mistään hyvästä onnesta, Lester! Tulkaa, minä seuraan teitä!»
»Pelkään, vain», lisäsin mennessämme yhdessä alas, »että etsiskely johtaa Pariisiin, sillä Martigny on pariisilainen».
»Ja löytää joku henkilö Pariisista…»
En vastannut; purin ainoastaan hampaitani ja sanoin itsekseni sadannen kerran, että minun täytyi onnistua.
Rogers oli edelleen hoitanut jokapäiväisiä liiketehtäviä isäntänsä kuoleman jälkeen ja valvoi, että kaikki laskut tulisivat perityiksi sekä piti huolta niistä moninaisista pikkuseikoista, joista oli huoli pidettävä ennenkuin liike voi lakata. Tapasimme hänet yksityiskonttorissa ja puhuimme hänelle heti asiamme.
»Niin, luonnollisesti herra Holladay oli yhteydessä konttorin kanssa», sanoi hän. »Katsokaamme päivämääriä.»
»Jos alkaisimme tarkastaa kirjeenvaihtoa ensimmäiseltä puolivuodelta vuonna 1876», esitin.
Hän otti esiin kirjesäiliön tältä ajalta ja tarkisti kirjeet.
»Niin, tässä ne ovat», sanoi hän hetken kuluttua. »Tammikuussa hän kirjoittaa Nizzasta, jossa he näyttävät viipyneen myöskin helmi- ja maaliskuun. Huhtikuun puolivälissä lähtivät he pohjoiseen — tässä on kirje päivättynä Pariisissa huhtikuun 19 päivänä — ja Pariisista menivät he erääseen Etretat nimiseen paikkaan. Siellä he viipyivät touko-, kesä- ja heinäkuun ajan. Kaikki nämä kirjeet ovat niiltä ajoilta. Otanko esille uuden nipun?»
»Ei, kiitos», vastasin, »mutta pyytäisin teitä tekemään luettelon kaikista paikoista, joissa Holladay oleskeli koko ulkomailla olonsa aikana ja lähettämään sen konttoriimme ennen iltaa, ei myöhemmin.»
»Kyllä», sanoi hän, sitten hyvästelimme ja poistuimme.
»Mutta miksi ette antanut hänen tarkastaa pitemmälle?» kysyi Graham ulosmennessämme.
»Siksi, että luulen löytäneeni paikan», vastasin. »Ettekö huomannut — se aika, jolloin he oleskelivat Etretatissa, on juuri neiti Holladayn syntymäaika, ja olen varma siitä, että näillä ihmisillä on jotakin sen kanssa yhteistä. Meidän on haettava kartalta Etretat.»
Teimme niin, heti kun olimme tulleet takaisin konttoriin, ja saimme selville, että se oli pieni kalastus- ja kylpypaikka Englannin kanavan rannalla, ei kaukana pohjoiseen Hovresta.
»Arvelen, että kun lapsen syntymisen aika läheni», sanoin, »matkusti Holladay vaimoineen Pariisiin hankkimaan ehkä kokeneen lääkärin apua taikka ehkä sairaanhoitajaa tai liinavaatteita tai muuta sellaista. Kun se oli tehty, he jatkoivat matkaansa Etretatiin, jossa he kenties olivat olleet jo ennenkin ja tiesivät sen olevan hiljaisen ja rauhallisen paikan, jossa oli vahvistava ja hyvä ilmanala — juuri sellainen paikka, jota he aivan luonnollisesti halusivat. Täällä syntyi tyttö, ja täältä, siitä olen vakuutettu, tulemme löytämään arvoituksen avaimen, vaikka en nyt voi arvioida, miten asia sittemmin kehkeytyy. Mutta minulla on muuan aavistus — naurakaa vain jos haluatte — minulla on aavistus siitä, että löydän Etretatista etsimäni johtolangan.»
Kun nyt muistelen noita sanoja, tuntuu minusta siltä kuin en olisi ollut aivan vähän narrimainen ja itseeni luottava; mutta kun katsoo tulosta… No niin, missään tapauksessa ei päällikölläni ollut halua nauraa, vaan hän istui muutamien silmänräpäysten ajan syviin ajatuksiin vaipuneena.
»En epäile, etteikö perustelunne ole oikea», sanoi hän vihdoin. »Olipa miten oli, joka tapauksessa luotan teidän kokemukseenne, varsinkin kun minulla itselläni ehdottomasti ei sitä ole tällaisissa asioissa. Minun ei tarvitse sanoa, että minulla on rajaton luottamus teihin. Järjestän heti niin, että saatte rahojennostovaltuuden, niin ettei teidän tarvitse kärsiä rahanpuutetta — sanommeko viisituhatta dollaria aluksi?»
Änkytin jotakin, että mielestäni siinä oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta hän keskeytti minut viittauksella.
»Saatte nähdä, että ulkomaanmatkat maksavat enemmän kuin luulettekaan», sanoi hän. »Ja voihan tapahtua, että rahoista on teille aineellista hyötyäkin tiedusteluissanne. Teillä pitää olla kaikkea mitä tarvitsette, älkää siis säästäkö! Kun tarvitsette lisää, niin älkää epäröikö kääntyä puoleemme!»
Kiitin häntä ja olin juuri ottamaisillani hyvästit, sillä minulla oli vähän matkatavaroiden järjestämistä ja yksityisasioita hoidettavana, kun tuli kirje tohtori Jenkinsonilta. Graham hymyili sitä lukiessaan.
»Royce on parempi», sanoi hän, »paljon parempi. Hän kysyy teitä, ja Jenkinsonin mielestä olisi hyvä, jos menisitte hänen luokseen, varsinkin jos teillä on hyviä uutisia mukananne.»
»Juuri niitä, niin!» huudahdin. »Kaikessa tapauksessa minun on mentävä sanomaan hänelle jäähyväiset.»
Ja puolen tunnin kuluttua minut vietiin Roycen huoneeseen. Hän oli puoleksi makaavassa asennossa suuressa lepotuolissa ja näytti kalpealta ja heikolta, mutta sai väriä niin pian kuin näki minut ja ojensi minulle innokkaasti kätensä.
»En voinut kauemmin odottaa, Lester», alkoi hän. »Minusta tuntuu siltä kuin olisi kulunut kokonainen ihmisikä siitä kun olen nähnyt teidät. Olisin lähettänyt noutamaan teitä jo ennemminkin, mutta tiesin, että aikanne oli varattu.»
»Niin», sanoin hymyillen, »aikani on ollut todellakin varattua».
»Käykää istumaan ja kertokaa!» pyysi hän. »Kaikki, joka ainoa pikku asia!»
Ovi avautui hänen puhuessaan, ja tohtori Jenkinson tuli sisään.
»Tohtori», kysyin, »kuinka paljon voi tälle sairaalle tehdä mieliksi?
Hän pyytää minua kertomaan erään jutun hänelle.»
»Onko se hupainen?» kysyi tohtori.
»Kyllä, sangen hupainen.»
»Kertokaa sitten! Saanko viipyä ja kuunnella myöskin?»
»Kernaasti», sanoimme Royce ja minä samalla kertaa, ja tohtori siirsi tuolinsa esiin.
Kerroin niin lyhyesti kuin voin kaiken, mitä oli tapahtunut viimeisinä kahtena päivänä sekä siitä sattumankaupasta, jolla olin saanut hakemani osoitteen. Roycen katse säteili, kun olin lopettanut.
»Ja te matkustatte Ranskaan huomenna?» kysyi hän.
»Huomisaamuna, laiva lähtee kello kymmenen.»
»Minä tulen mukaanne!» virkkoi hän.
»Mutta», änkytin hämmästyneenä hänen innostaan, »onko teillä voimia siihen? Olisin hyvin iloinen saadessani seuraa, mutta luuletteko todellakin voivanne? Mitä sanotte, tohtori?»
Jenkinson hymyili.
»Se ei ole mikään typerä ajatus», sanoi hän. »Herra Royce tarvitsee lepoa ja rauhaa enemmän kuin mitään muuta, ja hänen täytyy saada viikon lepo merellä, mikä on paljon enemmän kuin hän voi täällä saada. Hänen aivonsa eivät voi pysyä hiljaa, olisipa hän missä tahansa. Täällä hän vain huolittelisi, mutta yhdessä teidän kanssanne hän olisi tyytyväinen. Sitäpaitsi on hänen oltava muassa, sillä aavistan löytöretken onnistuvan!»
Minäkin uskoin samoin; mutta Jenkinsonin sanoissa huomasin vain sen houkuttelevan, miellyttävän optimismin, joka oli auttanut häntä niin paljon tullakseen siksi taitavaksi lääkäriksi, joka hän oli. Puristin taas Roycen kättä ilosta saada hänet mukaani. Mitä häneen tulee, niin hän näytti aivan kuin muuttuneen, ja Jenkinson katsoi häneen hiljaisen tyytyväisyyden ilmein.
»Teidän on laitettava matkatavarat kuntoon», sanoin. »Voinko minä olla mitenkään apunanne?»
»Ette, sairaanhoitajatar saa sen tehdä tämän tohtorin avulla», vastasi hän nauraen. »Teidän on pidettävä huoli omista matkatavaroistanne ja varmaan ajateltava kaikkea muuta mahdollista. Sitäpaitsi ei meistä kumpikaan tarvitse paljon matkatavaroita. Älkää unohtako varata tuota toista hyttinne kojua minulle.»
»En», sanoin ja nousin. »Tulen noutamaan teitä huomisaamuna.»
»Hyvä; olen silloin matkakunnossa.»
Tohtori seurasi minua ulos antaakseen muutamia varovaisuutta tarkoittavia hyviä neuvoja. Royce oli vielä kaukana parantumisestaan; hän ei saanut vaivata itseään ylenmäärin; häntä oli niin paljon kuin mahdollista pidettävä iloisella mielellä ja hyvissä toiveissa; ennen kaikkea hän ei saanut olla huolissaan; levollisuus ja meri-ilma saisivat aikaan muun.
Kiiruhdin takaisin konttoriin ilmoittautuakseni viimeisen kerran päällikölleni ja saadakseni sen otteen, jonka Rogers oli luvannut lähettää minulle ja joka jo odotti minua työpöydälläni. Graham oli oikein iloinen saadessaan tietää kumppaninsa tekevän minulle seuraa, vaikka hän meidän poissaolomme vuoksi selvästi sai itse lisätyötä. Tiedustelut vuokra-ajuritoimistoissa olivat olleet tuloksettomat, mutta epäilin nyt, että Martigny oli itse vuokrannut vaunut ja ehkäpä vielä itse ollut ajurina — niin helppoa ja käsillä olevaa keinoa meidän eksyttämiseksemme vakoiluissa hän tuskin olisi päästänyt käsistänsä.
Suoritin loppuun eräät tehtävät, jotka vielä vaativat huomiotani, jonka jälkeen vihdoin sanoin jäähyväiset Grahamille lähtien kotiini. Tavaroiden kuntoonlaittaminen oli pian suoritettu, ja heittäydyin mukavaan tuoliini ajatellakseni viimeisen sikaarin kanssa asemaa.
Edellisenä päivänä olin kuullut jotakin, jota en voinut ymmärtää. Olin saanut toteen, että kaksi naista oli sekaantuneena asiaan, ja uskoin heidän olevan äidin ja tyttären, mutta minun oli mahdotonta käsittää, minkä vuoksi nuorempaan heistä oli koskenut niin kipeästi se, että vanhempi oli lähtenyt pois neiti Holladayn kanssa. Mietin kaikin tavoin, mutta en voinut keksiä mitään uskottavaa syytä. Olihan tosin mahdollista, että tuo nuorempi oli jo alkanut katua osallisuuttansa salaliitossa (ei ollut epäilemistäkään, etteikö se ollut hän, joka oli riistänyt Holladayn hengen), vieläpä, että hän oli kieltäytynyt olemasta enää mukana hankkeessa ja että hänen rikostoverinsa näkivät välttämättömäksi sulkea hänet sisään, mutta sittenkin se näytti niin epätodenmukaiselta, että minun oli vaikea uskoa sitä. Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä enemmän aloin epäillä Godfreyn selityksen paikkansa pitävyyttä, vaikka minulla ei ollut mitään muuta selitystä asetettavana tilalle; hukuin arvailujen sokkeloihin, ja lopuksi minun täytyi luopua yrityksestä ratkaista arvoitus ja mennä levolle.
Sopimuksen mukaan noudin Roycen, ja yhdessä ajoimme Morton kadulle. Hänkin oli tyytynyt vain yhteen laukulliseen matkatavaroita. Tapasimme erään merimiehen, joka kantoi ne hyttiimme, menimme sen jälkeen ulos kannelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia. Laiturilla vallitsi sellainen melu, jota saa nähdä vain Atlantin-laivan lähtiessä. Viimeiset lastitavarat vietiin laivaan vimmaisella kiireellä: laiva ja laituri olivat ahdetut täyteen kansaa, joka oli tullut hyvästelemään ystäviään; kaksi hinaajalaivaa puhkui valtamerilaivan vieressä, valmiina auttamaan meitä ulos virralle. Matkatoverini näytti aivan terveeltä, ja häntä tuntui huvittavan hyörinä ja pyörinä yhtä paljon kuin minuakin. Hän punehtui ilosta, kun sai nähdä Grahamin tunkeutuvan luoksemme ihmisjoukon läpi.
»Oletpa kovin ystävällinen!» huudahti hän ja tarttui Grahamin käteen. »Tiedän, kuinka paljon tekemistä konttorissa nyt on, kun me molemmat hylkäämme sinut tällä tavoin.»
»Sh! sh!» vaiensi Graham hänet hymyillen. »Sinä tarvitset hetken vapautta, vai kuinka? En voinut antaa sinun lähteä jäähyväisittä. Sitäpaitsi», lisäsi hän, »sain juuri tänä aamuna tietää, että kaksi hyvin rakasta ystävääni matkustaa tällä laivalla — rouva Kemball ja hänen tyttärensä — Jim Kemballin leski, sinä tiedät».
Royce nyökäytti päätään. »Minäkin muistin nimen — Jim Kemball oli ollut New Yorkin parhaita lakimiehiä kaksikymmentä vuotta sitten ja olisi varmasti tehnyt nimensä kuuluisaksi, jollei olisi ennen aikojaan kuollut. Olin kuullut satoja kertomuksia hänestä.»
»Esittelisin teidät mielelläni», jatkoi Graham katsellen ympärilleen joka suunnalle. »Ah, tuolla he ovat!» ja hän veti kumppaniaan mukanaan laivan keulaan päin.
Näin hänen kumartavan eräälle harmaapäiselle, pienelle rouvashenkilölle sekä eräälle nuoremmalle ja pitemmälle, joka seisoi selkä minuun päin. He tarinoivat ja nauroivat yhdessä hetkisen, kunnes soitettiin viimeisen kerran ja laivan virkailijat alkoivat poistaa vieraita laivasta. Suuntasin uudelleen huomioni laiturille, mutta sain heti paikalla taas aiheen kääntyä ympäri, sillä Graham huusi minua.
»Luulin, että olimme kadottaneet teidät, hyvä Lester», sanoi hän leppeästi. »Saanko esittää teidät rouva Kemballille ja hänen tyttärelleen, jotka tulevat olemaan matkatovereitanne! Herra Lester on tavattoman hauska ja kekseliäs nuori mies», lisäsi hän kääntyen naisiin. »Antakaa hänen hauskuttaa teitä!»
Ja sen sanottuaan kiiruhti hän matkaansa ennättääkseen rantaportaan yli, ennenkuin se vedettiin sisään.
Kumarsin rouva Kemballille ja ajattelin itsekseni, etten ollut koskaan nähnyt rakastettavampia, miellyttävämpiä kasvoja. Hetkisen sen jälkeen katsoin siniseen silmäpariin, jotka kerrassaan hurmasivat minut.
»Älkäämme unohtako herra Grahamin neuvoa», sanoi hilpeä ääni. »Siispä valmistautukaa kohtaloonne, herra Lester!»
Samassa kuului kovaa parkunaa takaani rantalaudalta, ja siniset silmät katsoivat ohi olkapääni ylitse.
»Katsokaa», sanoi hän, »ihmisparkaa, joka näkyy tulleen liian myöhään».
Käännyin ympäri ja katsoin rautaportaalle päin. Sen toinen pää oli juuri heitetty irti, mutta kaksi merimiestä oli kuitenkin auttamassa uutta matkustajaa pääsemään sille. Hän näytti heikolta ja avuttomalta, ja he tukivat häntä, yksi kummaltakin puolelta. Väkinäinen huudahdus nousi huulilleni saadessani nähdä hänet; tukehdutin sen. Sillä se oli Martigny, joka oli noussut sairasvuoteestaan seuratakseen meitä.