XIV
Osoittaudun huonoksi suojelusvartijaksi
Minun oli mahdotonta irroittaa silmiäni hänestä, ennenkuin hän katosi hytinovesta. En voinut punnita, kuinka paljon voimainponnistusta oli vaadittu laahautumiseen sängystä, mitä rauhattomuutta ja tuskaa hänen oli täytynyt kärsiä uskaltaakseen tämän. Jourdainit, alettuaan ihmetellä, kun minä en tullut takaisin ja kun eivät voineet hillitä kieltään — niin, ehkäpä olivat epäilleet pahoja aikeita heitä itseäänkin kohtaan — olivat luultavasti menneet sairaalaan ja kertoneet hänelle käynnistäni — sitä vastaan minulla ei ollut mahdollisuutta suojata itseäni. Lopun hän oli helposti arvannut. Hänen oli ainoastaan tarvinnut tarkastaa matkustajaluetteloa saadakseen selville, että Royce ja minä olimme laivalla. Ja nyt seurasi hän meitä toivoen — mitä? Mitä voi mies toimittaa sellaisessa tilassa kuin hän? Mitä syytä meillä oli pelätä häntä? Ja sittenkin hänessä oli jotakin — jotakin itse hänen ympärillään olevassa ilmakehässä — joka melkein säikäytti minut. Toinnuttuani jälleen todellisuuteen huomasin että Royce ja rouva Kemball olivat vetäytyneet kappaleen matkaa kauemmas ja että neiti Kemball katseli minua hymyillen puoleksi suljetuin silmin.
»Vai niin, te olette jo taas hereillä, herra Lester» sanoi hän. »Onko teillä useinkin tuollaisia kohtauksia?»
»Suokaa anteeksi», änkytin, »asian laita on niin, että minä — että minä —»
»Tehän näytitte ihan kauhistuttavalta», jatkoi hän armottomasti. »Pelkästä kauhusta. Minä puolestani en voinut nähdä mitään peloittavaa hänessä.»
»Ette, te ette tunne häntä!» väitin, mutta pidättäydyin puhumasta liian paljon.
Nyt hän hymyili avoimesti; ihana hymy, joka sai silmäkulmat hiukan ryppyyn ja salli minun vilahdukselta nähdä rivin pieniä valkoisia hampaita.
»Ehkä käymme istumaan», sanoi hän. »Ette näytä vieläkään oikein tointuneelta. Äitini ja herra Royce ovat hylänneet meidät.»
Etsimme paikan peräkannelta, josta voimme nähdä kaupungin vähitellen katoavan matkan päähän, suuren laivamme liukuessa kauemmas lahteen ja sen koneiden aloittaessa poljennollisen musiikkinsa, joka ei lakkaisi ennenkuin matkan lopussa. Saatan suoraan tunnustaa, että tunsin itseni rauhattomaksi. Enhän ollut hetkeäkään ajatellut, että Martignylla olisi uskallusta seurata meitä samassa laivassa kuin me — ja sittenkään, kun kaikki kävi ympäri, se ei ollut niin merkillistä, hänellä kun ei ollut aavistustakaan siitä, että epäilin häntä, että tiesin hänen ja Bethunen olevan saman henkilön. Tämä oli suuri etuni. Joka tapauksessa meidän ei tarvinnut lainkaan pelätä häntä; hän seurasi meitä luultavasti vain varoittaakseen rikostovereitaan siinä tapauksessa, että he olivat vaarassa joutua ilmi meille. Ainakaan tällä hetkellä he eivät olleet missään vaarassa ja kenties eivät tulisi koskaan olemaankaan. Mutta että hän seurasi meitä, että hän ei välittänyt siitä suuresta vaarasta, jossa hän itse oli, se pani minut paremmin arvostelemaan sen välinpitämättömyyden astetta, jolla hän toteutti päätöksensä pettää meitä. Mielikuvituksessani hän seisoi mustan pilven ympäröimänä, jonka syvyydestä hän katseli meitä, julmana, kalpeana, uhkaavana.
— Kertoisinko Roycelle tämän uuden havainnon? — kysyin itseltäni, mutta samassa muistin tohtorin sanat. Hänen tuli saada lepoa ja rauhaa lähimmän viikon aikana; hänen tuli olla vapaana kaikesta harmista ja huolesta.
»Toivon, etten häiritse, herra Lester?» lausui vieno, hurmaava ääni vierestäni ja heräsin tietoisuuteen siitä, että olin taaskin tehnyt itseni syypääksi seuralaiseni unohtamiseen.
»Neiti Kemball», aloitin epätoivoisena, »minun on tunnustettava teille, että olen kovin epämiellyttävässä asemassa. Ja se seikka, etten voi pyytää neuvoa, tekee asian vielä pahemmaksi.»
»Ettekö voi pyytää sitä edes herra Roycelta?» kysyi hän kohotetuin silmäluomin.
»Häneltä kaikkein vähimmän! Tiedätte, että hän on juuri paranemaan päin vaikeasta hermostumiskohtauksesta — hänen on oltava levollinen — siinä on syy, miksi hän tekee tämän matkan.»
»Ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään.
Katsoin häneen taas — noita avoimia, ujostelemattomia silmiä, vakavaa suuta ja leukaa — ja tein sukkelan päätöksen.
»Neiti Kemball», sanoin, »aion pyytää teitä avukseni, jos saan».
»Luonnollisesti saatte.»
»No, hyvä. Se henkilö, joka tuli laivaan viimeksi, on sekä herra Roycen että minun pahin vihollinen. Olemme ryhtyneet ottamaan selvää eräästä konnanjuonesta, jossa hän on mukana. Minulla on syytä uskoa hänen pystyvän mihin hyvänsä — hän on oikea paholainen neuvokkuudessa. En tiedä, mitä pahoja juonia hän meitä kohtaan keksineekään, mutta että hän jotakin keksii, siitä olen vakuutettu. Herra Royce ei tunne häntä edes ulkonäöltä eikä häntä saa tehdä levottomaksi; mutta jollei häntä varoiteta, voi hän syöksyä suoraan vaaraan. Jos vartioimme hyvin, niin minun ei tarvitse varoittaa häntä. Tahdotteko auttaa minua.»
Hänen silmänsä loistivat, kun hän katsoi minuun.
»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Vai niin, meillä on siis salaisuus, meillä kahdella!»
»Niin, meillä kahdella!» toistin ja tunsin äkkiä veren virtaavan nopeammin suonissani.
Hän katsoi minuun hetken vähän kahden vaiheella.
»Minun on muistettava herra Grahamin varoitus», sanoi hän. »Ettehän vain ole keksinyt tätä merkillistä juttua vain huvittaaksenne minua, herra Lester?
»Kunniasanalla, en», vastasin tavalla, joka vivahti närkästykselle.
»Toivoakseni se on sillä hyvä!»
»Suokaa anteeksi, herra Lester», sanoi hän vähän katuvasti; »minun ei olisi pitänyt epäillä teitä! Se tuntui vain niin romanttiselta, niin uskomattomalta…»
»Se tuntuu uskomattomalta», myönsin, »mutta onnettomuudeksi se on joka tapauksessa totta. Meidän on pidettävä silmämme auki monsieur Martignyn eli Bethunen suhteen.»
»Mikä hänen oikea nimensä on?»
»Nämä ovat ainoat, jotka tunnen, mutta epäilen, onko kumpikaan niistä oikea.»
Royce ja rouva Kemball tulivat luoksemme, ja me istuimme katsellen Long Islandin matalia, kaukaisia rantoja, kunnes kello kutsui aterialle. Olimme sopineet stuertin kanssa ja sillä tavoin saaneet pienen pöydän eräässä sivulla olevassa komerossa — rouva Kemball ja hänen tyttärensä luopuivat mielellään ja iloisina kunniasta istua kapteenin pöydässä esiintyäkseen sen sijaan emäntänä meille — ja ruokailu oli hyvin hilpeätä. Roycekin oli niin hyvällä tuulella, että se vahvisti minua päätöksessäni olla tekemättä häntä levottomaksi kertomalla Martignyn olosta laivassa.
Jokaisena hetkenä, joka kului, tuntui pelkoni vähenevän vähenemistään. Olihan hyvin mahdollista, ajattelin itsekseni, että kuvittelin aaveita keskellä kirkasta päivää. Ranskalainen ei näyttäytynyt salongissa, ja jälkeenpäin tiedusteltuani sain laivan lääkäriltä kuulla, että hän oli huolestuttavan sairaana eikä kyennyt lähtemään hytistänsä.
Niin kului iltapäivä ja ilta. Laivalla oli muitakin, jotka tahtoivat myöskin saada nauttia vähän rakastettavan rouva Kemballin ja hänen tyttärensä seurasta. Roycekin tunsi muutamia heistä ja esitti minut heille, mutta miten olikaan, heidän keskustelunsa tuntui minusta mauttomalta ja epämiellyttävältä. Sitäpaitsi matkatoverini näytti minusta väsyneeltä, ja lopuksi hiivimme niiden joukosta pois kannelle, jossa istuimme korituoleissamme yli tunnin ajan ja katselimme tanssivia laineita ja kuuntelimme veden kohinaa laivan kohotessa ja laskeutuessa. Päällikköni ajatteli luultavasti erästä kaunista ruskeasilmäistä, jonka oikut olivat hänelle selittämättömiä.
Mitä minuun tulee — no niin, minä olin äkkiä alkanut ihailla sinisiä silmiä.
Voin perin mielelläni myöntää heti olleeni merikipeä. Oireet tuntuivat seuraavana aamuna kymmenen minuuttia hytistäni lähtemisen jälkeen — vaikka ei se ollut ankara meritauti vain heikkous ja pyörrytys, joka sai minut ikävöimään hyttiin jälleen. Mutta Royce ei tahtonut kuulla puhuttavankaan menemisestä alas. Hän sai minut ylös kannelle ja alas tuoliini, joka oli sijotettuna niin, että raitis tuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Pitkä rivi tuoleja oli asetettu sinne, ja päättäen useimpain niiden omistajain ulkomuodosta ymmärsin, että he olivat paljon kipeämmät kuin minä. Tämän menettelyn ansiosta olin tunnin perästä melkein terve taas ja voinpa vielä sangen hyvällä ruokahalulla nauttia sen aterian, jonka Royce lähetti minulle ylös. Hetkisen kuluttua tuli tohtori katsomaan, miten voimme, pakisten meidän jokaisen kanssa muutaman hetken. Sairaimmat olivat alhaalla kannen alla, eikä kukaan meistä tarvinnut muuta kuin vähän rohkaisua.
»Ettekö halua istuutua hetkeksi, tohtori?» kysyin, kun hän tuli luokseni, ja tarjosin hänelle Roycen tuolin.
»Mitä, ettehän te näytä sairaalta», intti hän nauraen, mutta istuutui kuitenkin tyhjälle tuolille.
»En minä haluakaan puhua itsestäni», sanoin. »Mitenkä se teidän toinen sairaanne voi — hän, joka tuli viimeiseksi laivaan?»
Hänen katseensa sai heti totisen ilmeen.
»Hänen nimensä on Martigny», sanoi hän, »ja hän on pahassa pulassa. Hänelle on täytynyt olla hyvin tärkeätä tulla takaisin Ranskaan juuri tällä laivalla. Minua ei olisi yhtään ihmetyttänyt, jos hän olisi kaatunut kuoliaana rantaportaalle.»
»Sydäntautiako hän sairastaa?»
»Niin, ja pitkäaikaista. Hän ei voi luonnollisesti koskaan tulla terveeksi, mutta voisi elää joka tapauksessa kauan, jos vain olisi varovainen.
»Onko hän vielä vuoteen omana?»
»No, jos hän tottelee neuvoani, niin hän ei nouse ylös koko matkan aikana. Hänen on annettava sydämelleen niin vähän työtä kuin mahdollista, muuten se loppuu kokonaan vielä laivamatkalla. Hänellä ei ole paljon toisin menettelemisen varaa.»
Sitten hän alkoi puhua muista asioista, ja muutaman hetken kuluttua hän lähti kiertämään edelleen. Mutta minun ei tarvinnut olla kauan yksinäni, sillä pian näin neiti Kemballin tulevan vastaani reippaana ja ruusuisena kuin Diana.
»Vai niin, meritauti on ollut ankara teitäkin kohtaan, herra Lester!» sanoi hän iloisesti.
»Ei sanottavasti», vastasin. »Mutta lieväkin on vähemmän miellyttävä.
Ettekö sääli maamiesparkaa ja tarinoitse vähän hänen kanssaan?»
»Ei, sehän on aivan päinvastainen suhde!» intti hän, mutta istuutui kuitenkin suureksi tyydytyksekseni. »Tehän olitte se, jonka piti hauskuttaa minua! Onko Mefistofeleksemme jo tullut ulos?» kysyi hän matalammalla äänellä. »Minäkin tunnen hänen velhovaikutustansa ja ikävöin häntä taas.»
»Mefistofeles taistelee vielä sydämensä kanssa, jonka on vaikea pitää verta tarpeenmukaisessa kiertokulussa, kuten näyttää. Tohtori sanoi juuri äsken, että hän luultavasti saa viettää koko matkan vuoteessa.»
»Meille ei sitten jää mitään tekemistä! Tiedättekö, herra Lester, haluaisin todellakin tulla naispuoliseksi Lecoq'ksi!»
»Ehkäpä vielä saatte siihen tilaisuuden», sanoin synkästi. »Epäilen suuresti sitä, että Mefistofeles pysyisi toimettomana. Hän ei näy olevan sitä laatua.»
Hän taputti käsiänsä ja nyökäytti päätään eräälle ohikulkevalle tutulle.
»Oletteko menossa Pariisiin, neiti Kemball?» kysyin.
»Pariisiin, kyllä. Te kai tulette myös sinne? Teidän täytyy, kun kerran matkustatte Ranskaan.»
»Tiemme vie ensin Etretatiin», sanoin, mutta keskeytin, kun hän nauraen nojausi taaksepäin tuolissaan. »Mitä merkillistä siinä on?» kysyin vähän kummastuneena.
»Merkillistä? Ei mitään. Etretat on ihana paikka — se muistutti minua vain eräästä hauskasta tapauksesta — mitenkä eräät siellä kylpemässä olevat näyttelijät kerran harjoittivat ilkeyttä äitiäni kohtaan. Se on kaikista kaunein pieni kalastuspaikka ihanimpine kallioineen, mitä koskaan olen nähnyt. Mutta kesäkausihan tuskin on vielä alkanut Etretatissa — taiteilijat eivät vielä ole ennättäneet tulla. Teistä varmaan tuntunee siellä hyvin hiljaiselta ja yksitoikkoiselta.»
»Me emme jää sinne oleilemaan», sanoin. »Mutta kuvailkaa minulle sitä!
Haluaisin tietää vähän siitä.»
»Etretat», sanoi neiti Kemball, »on oikeastaan taiteilijain pesäpaikka. Alphonse Karr löysi sen pitkät ajat sitten ja teki sen tunnetuksi. Etretatin asukkaat olivat hyvin kiitollisia hänelle ja nimittivät kylän pääkadun hänen mukaansa — ja sen jälkeen on joukko taiteilijoita ja teatteriväkeä rakentanut huviloita sinne. Siellä on pieni hiekkaranta, jossa väki kylpee koko päivän. Ja kun on väsynyt kylpemään, niin ovat jäljellä vielä kalliot ja hietasärkät ja iltaisin kasino. Te kai puhutte ranskaa, herra Lester?»
»Luin sitä tietysti hiukan koulussa», selitin. »Muistan vielä j'ai tu as, il a.»
»Kyllä muistatte enemmänkin, kunhan pääsette Etretatiin», sanoi hän nauraen. »Silloin teidän on pakko muistaa, muuten kuolette nälkään.»
»Osaan myöskin sen lauseparren, jonka Mark Twain on tehnyt kuolemattomaksi.»
»Tiedän — 'Avez-vous-du-vin?'»
»Ja vielä luulen myöskin hämärästi muistavani miten ranskaksi lausutaan voileipä, juusto ja liha. Niin että emme me suinkaan nälkään kuole. Sitä paitsi tuleehan herra Royce sangen hyvin toimeen kielessä. Hän on ollut Ranskassa.»
»Niin, kyllä! Tuossa hän nyt tulee vaatimaan tuoliansa.»
»Sitä minä en anna hänelle, jos vain haluatte käyttää sitä vielä», panin vastaan.
»Minun täytyy mennä tieheni joka tapauksessa», ja hän nousi nauraen ylös. »Olenko huvittanut kylliksi?»
»Enemmän kuin kylliksi; en halua ketään muita huvittamaan itseäni.»
»Mutta te ette tarvitsekaan ketään tämän jälkeen, minä en todellakaan usko, että olette enää sairas!»
Nyökäten Roycelle hän poistui odottamatta vastaustani, joka jäikin sanomatta, ja minä jäin istumaan ja unelmoimaan mitä ruusuisimpia, uskomattomia unelmia.
Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat, ilman että mitään muuta huomattavaa olisi tapahtunut kuin on tavallista kaikilla matkoilla. Tyyneys ja meri-ilma vaikuttivat oikein suotuisasti matkatoveriini, ja hän alkoi vähitellen saada takaisin entisen terveydentilansa. Minä sen vuoksi tunsin itseni yhä enemmän ja enemmän vapaaksi omistautumaan neiti Kemballille — kun hän niin salli — ja huomasin hänellä olevan joka kerralla yhä suuremman vetovoiman minuun. Martigny makasi edelleenkin vuoteessaan ja oli, tohtorin ilmoituksen mukaan, paranemaan päin, vaikka se kävikin hitaasti.
Tiistai-iltana olivat rouva Kemball ja hänen tyttärensä yhtyneet seuraamme kävelykannella, ja lopuksi, väsyneinä Straussin valsseihin ja Sousan marsseihin, ohjasimme me askeleemme laivan keulaan, jossa orkesterin pauhina ylettyi meihin vain katkonaisin sävelin. Löysimme istuinpaikan peräsinkojun varjossa ja istuimme kauan aikaa puhellen kaikenlaisista asioista ja katsellen kuun heijastusta veteen. Vihdoin nousimme lähteäksemme takaisin, ja Royce ja rouva Kemball kulkivat tapansa mukaan edellä, jota tekoaan, kun nyt jälkeenpäin sitä ajattelen, Royce saa kiittää.
»Kahden päivän perästä olemme Hovressa», sanoin, »minulle tulee hyvin ikävä, neiti Kemball».
»Ikävä? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olitte niin mieltynyt mereen!»
»Ei se merestä johdu», väitin; ja kun nyt oli kuutamo, kaunis ilta ja houkutteleva tilaisuus — »aika, paikka ja rakastettu, kaikki yhdessä» — niin en tiedä mihin hullutuksiin olisin tehnytkään itseni syypääksi, jos ei tuo nuori tyttö olisi äkkiä hypännyt esiin huudahtaen kovasti.
»Herra Royce!» huusi hän. »Äiti!»
He pysähtyivät ja kääntyivät ympäri juuri kun raskas nostopuomi ryskien syöksyi alas kannelle heidän eteensä.