XV
Kaksin on parempi kuin yksin
Salamannopeasti ymmärsin, mitä oli tapahtunut ja juoksin portaita ylös ylemmälle kannelle, päättäen tehdä kerta kaikkiaan tilin viholliseni kanssa. Etsin häntä kaikkialta, katselin veneiden sisään ja alle ja savupiippujen ja ilmanvaihtotorvien taakse, mutta en voinut keksiä jälkeäkään kenestäkään. Kun tulin takaisin kävelykannelle, oli sinne kokoontunut pieni joukko ihmisiä, jotka olivat kuulleet putoavan nostopuomin jysähdyksen; kymmenen, kaksitoista laivamiestä oli nyt hinaamassa sitä jälleen paikoilleen.
»En ymmärrä, miten nuo kiinnikkeet ovat voineet aueta», sanoi vahdissa oleva upseeri. »Kiinnitimme tuon puomin ennen lähtöämme, ja tiedän, että se tuli tehdyksi kunnollisesti.»
Minä tarkastelin köysiä. Niitä ei ollut leikattu poikki, kuten olisi odottanut näkevänsä, vaan avattu. Martigny oli epäilemättä tehnyt sen meidän istuessamme ja pakistessamme — hän oli taitava rikoksissa tehdäkseen itsensä syypääksi mihinkään niin kömpelöön temppuun kuin nuorien katkomiseen.
»No, onneksi ei ole mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka olipa niin ja näin että pääsimme alta», huomautti Royce teennäisen iloisesti. »Jos ei neiti Kemball olisi huutanut, olisi puomi pudonnut suoraan päällemme.»
Rouva Kemball, jonka kädet vapisivat vähän, käänsi katseensa siihen suuntaan, josta Roycen ääni kuului hänelle, ja upseeri rypisti otsaansa ja näytti synkältä ja miettivältä. Samassa tuli kapteeni, ja he kaksi vetäytyivät sivulle pitämään neuvottelua niin hiljaisella äänellä, että ainoastaan muutama ranskankielinen sana silloin tällöin kuultiin. Minä käännyin neiti Kemballiin, joka kalpeana ja silmät suurina kauhusta seisoi laivan reunakaidetta vasten nojautuneena.
»Mutta se ei ollut mikään tapaturma, herra Lester», kuiskasi hän. »Näin haamun kumartuneena raakapuun ylitse — vain niin kuin varjo-olennon — mutta tiedän, etten ole voinut erehtyä.»
Nyökkäsin.
»En epäile ensinkään sitä. Mutta älkää sanoko sitä äidillenne! Se saisi hänet vain tarpeettomasti huolestuneeksi. Keskustelemme siitä enemmän huomisaamuna.»
Hän sanoi hyvää yötä ja vei äitinsä mukanaan hyttiin. Minä menin heti etsimään laivan lääkäriä ja tapasin hänet salonkiportaiden alapäässä.
»Mitenkä Martigny voi, tohtori», kysäisin.
»Huonommin, pelkään», vastasi hän kiireesti. »Hän on juuri lähettänyt sanan minulle.»
»Mikä hytti hänellä on?»
»Numero 375, ulkohytti ylemmällä kannella.»
Sen sanottuaan hän juoksi portaita ylös.
Menin vielä tupakkahuoneeseen ja tutkistelin siellä riippuvaa värillistä laivan karttaa. Hetken kuluttua minulle oli selvänä, kuinka helposti Martigny oli välttänyt joutumasta kiinni — hänellä oli ollut ainoastaan viisi, kuusi metriä käytävänä avatakseen ovensa ja paneutuakseen taas sänkyyn. Mutta selvästi tämä pienikin voimainponnistus oli ollut liian suuri hänelle, ja tulin taas siihen synnilliseen ajatukseen, että ehkäpä vihollisemme vapauttaisi meidät itsestään.
Kun seuraavana aamuna otin paikkani neiti Kemballin vieressä, sulki hän kirjansa ja kääntyi minuun päättävä ilme kasvoillaan.
»Herra Lester», alkoi hän, »jos luulette, että se voi vahingoittaa, niin minä luonnollisesti en tahdo, että te sanotte sanaakaan; mutta muuten olen mielestäni oikeutettu saamaan selityksen».
»Se on myöskin minun mielipiteeni», myönsin. »Olette osoittanut olevanne parempi tähystäjä kuin minä. Olin kokonaan unohtanut Martignyn — minä ajattelin jotakin aivan toista — minulla ei ollut ajatustakaan vaarasta.»
»Sitä ei ollut minullakaan», sanoi hän kiireesti. »Mutta tulin sattumalta katsahtaneeksi ylös ja sain silloin nähdä mustan haamun kumartuneena eteenpäin heidän ylitsensä, ja ennenkuin minulla oli aikaa ajatella, kirkaisin heille — aivan tahtomattani.»
»Se oli juuri heidän pelastuksensa. Jos olisitte pidättäytynyt ajatellaksenne ensin, niin se olisi ollut liian myöhäistä.»
»Niin, mutta jälkeenpäin saatoin tosiaankin ajatella! Minun tarvitsi vain sulkea silmäni yöllä, niin näin hänet siellä taas, väijyen meitä, odottaen sopivaa tilaisuutta. Ja niin en luonnollisesti voinut olla murehtimatta kaiken sen johdosta.»
»Teidän ei tarvitse surra enää», sanoin ja katsoin ympärilleni vakuuttautuakseni, ettei ketään ollut läheisyydessä.
Alkaen Hiram Holladayn kuolemasta kerroin sitten kohta kohdalta koko jutun. Hän kuunteli kädet ristissä ja jännittynein ilmein, mutta ei sanonut mitään ennenkuin olin lopettanut. Silloin nojautui hän taaksepäin tuolissaan ja huokasi syvään.
»Se on kauheata!» kuiskasi hän. »Kauheata ja käsittämätöntä. Mutta te ette ole sanonut minulle vielä mitenkä selitätte asian, herra Lester.»
»Minulla ei ole mitään selitystä», vastasin avuttomasti »Olen mietiskellyt sinne ja tänne, mutta mikään punnitsemiseni ei ole näyttänyt pitävän paikkaansa. En tiedä mitä uskoa; jollei vain neiti Holladay olisi joutunut hypnotismin taikka jonkinlaisen mielipuolisuuden uhriksi, joka myöskin on uskottavaa.»
Hän istui hetken ja katsoi miettivänä eteensä.
»On olemassa tapa, luulen, jolla mahdollisesti voitaisiin selittää se, osittain ainakin. Ehkä se ei ollut lainkaan neiti Holladay, joka ajoi Washington Squarelle uuden kamarineidin kanssa. Ehkä se oli joku muu nainen ja että nuo lukitut ikkunat itse asiassa olivat neiti Holladayn vankina pitämistä varten. Ajatelkaa häntä siellä, Martignyn ollessa vanginvartijana!»
»Mutta hän ei ollut siellä!» väitin vastaan. »Näimmehän me hänet antaessamme hänelle rahat. Sekä herra Royce että minä näimme — ja herra Graham myös.»
»Niin — melkein pimeässä huoneessa kääre otsalla ja ääni niin sortuneena, ettei voinut puhua. Eipä ihme, että herra Royce tuskin tunsi häntä!»
Vaikenin hetken miettiäkseni.
»Muistakaa, että se selittäisi useamman kuin yhden asian, kun ei kerran löydy muuta uskottavaa selitystä», jatkoi neiti Kemball. »Esimerkiksi ne teljetyt ikkunat ja vangin käytös.
»Niin, se on totta», myönsin, vaikka tämä arvelu ei ensi silmänräpäyksessä saanut hyväksymistäni. »Mutta uskotteko todellakin, että neiti Holladay on viety pois väkivallalla?»
»Tietysti! Jos hän lainkaan olisi kadottanut ymmärryksensä, niin olisi se tapahtunut heti, eikä kaksi viikkoa murhan jälkeen.»
»Mutta jos hän oli surrut sitä», intin.
»Sitä hän ei tehnyt, ainakin hän oli lakannut siitä. Olettehan kuullut sekä herra Roycelta että hovimestarilta, että hän oli paranemaan päin, iloisempi ja muuten enemmän kaltaisensa. Minkä vuoksi hän olisi uudelleen antautunut surun valtaan?»
»En tiedä», sanoin neuvotonna. »Kuta enemmän mietin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntuu. Sitäpaitsi tämä juttu on eilisiltana saattanut minut sellaiseen tuohtuneeseen mielentilaan, etten voi punnita selvästi. Minä en voi olla ajattelematta, kuinka huolimaton olin, etten täyttänyt velvollisuuttani.»
»Sitä en pahoittelisi, jos olisin teidän sijassanne! Mutta eräs toinen asia», lisäsi hän vähän ankarasti, »tehän olette nyt huomannut, että teidän syyksenne yksin lankeaa, että Martigny on täällä laivassa?»
»Mutta minun oli pakko mennä Jourdainiin», puolustelin itseäni; »enkä voinut auttaa sitä, että he menivät hänen luokseen — pyytää heitä olemaan menemättä olisi saanut heidät epäilemään minua heti».
»Niin, niin tietysti; mutta eihän teidän ainakaan tarvinnut lähettää heitä. He eivät ehkä olisi menneet lainkaan muuten — eivätkä varmasti niin pian — jollette olisi lähettänyt heitä.»
»Lähettänyt heitä!» toistin ja tuijotin hämmästyneenä häneen, epätietoisena siitä, olinko kuullut oikein.
»Niin, lähettänyt», sanoi hän vielä kerran painolla. »Minkä vuoksi he menivät sairaalaan niin varhain seuraavana aamuna?»
»Luullakseni heidän epäluulonsa oli kasvanut minua kohtaan.»
»Lorua! Mitä syytä heillä olisi ollut epäillä teitä? Se oli päinvastoin juuri sen vuoksi, että he eivät epäilleet teitä, sen vuoksi että he tahtoivat tehdä teidän mieliksenne ja tuuletuttaa huoneenne; sanalla sanoen, sen vuoksi että te pyysitte heitä menemään — he menivät noutamaan noiden ikkunalukkojen avaimia. Ne olivat tietysti Martignylla.»
Hetken ajan istuin vailla vastausta. Saatoin vain tuijottaa häneen.
Mutta vihdoin palautui puhekykyni jälleen.
»Oh, millainen pölkkypää olen ollutkin!» jatkoin minä katkerasti. »Etten hoksannut sitä ennen! Olin sellaisessa järkkyneessä mielentilassa havaintoni vuoksi sinä päivänä, että en voinut ajatella mitään muuta. Luonnollisesti tuli koko juttu ilmi, kun he pyysivät avaimia.»
»No, minä en olisi niin ankara itseäni kohtaan», sanoi neiti Kemball nauraen ja katsoi ilkamoivasti minuun istuessani siinä katuvannäköisenä. »Omasta puolestani minusta on sangen hyvä, että hän on mukana laivassa.»
»Hyvä? Sitä ette kai voine tarkoittaa?»
»Kyllä, sitä juuri tarkoitan. Otaksukaa, että Jourdainit eivät olisi menneet hänen luokseen; silloin hän olisi joka tapauksessa lähtenyt sairaalasta parin kolmen päivän perästä — sillä hän ei ole sellainen, joka makaa toimetonna tietäessään teidän ajavan pakolaisia takaa. Hän olisi niin muodoin tullut takaisin huoneeseensa samassa talossa, jossa teidän asuntonne on; emäntänne olisi ilmoittanut hänelle teidän matkustaneen Eurooppaan, ja hänen olisi vain tarvinnut lukea läpi tämän höyrylaivan matkustajaluettelo saadakseen nähdä nimenne. Niin että, kuten näette, ei ole paljon syytä suruun.»
»Mutta kaikissa tapauksissa», muistutin, »hän olisi jäänyt Amerikkaan. Hän ei olisi ennättänyt tavata meitä. Meillä olisi ollut hyvä ennätys hänestä.»
»Niin, hän ei olisi ennättänyt tavata teitä, se on totta, mutta sen sijaan olisi sähkösanoma mennyt teidän ohitsenne yli meren ja varoittanut hänen liittolaisiaan. Jos he saavat aikaa piilottaa vankinsa, niin ette tule koskaan saamaan tietoa hänestä — teidän ainoa toivonne on siinä, että yllätätte heidät valmistautumattomina. Ja vielä yksi syy — kun hän on kerran laivassa, niin meillä on vielä hyvä tilaisuus urkkia enemmän — vaikka mennä tarinoimaan hänen kanssaan? — Silloinhan saatte sen 'älykkyystaistelun', jota ikävöitte.»
»Olen kyllä ajatellut sitä», sanoin, »mutta pelkään, etten voi näytellä osaani».
»Osaanne?»
»Niin, näytellä luulemattomuutta, näyttää avoimelta ja suoralta häntä kohtaan, olla kertovinani hänelle kaikki suunnitelmani. Pelkään, että hän näkee lävitseni heti ensi silmänräpäyksessä ja saa minut kiinni jostakin hairahduksesta. Se on liian suuri vaiva.»
»Mutta etu olisi teidän puolellanne», muistutti hän. »Voisitte puhua hänelle niin monta asiaa kuin hän jo tietää ja kun hänellä ei ole mitään syytä epäillä teidän tietävän, että hän tietää. Se on hyvin mutkallista — mutta ymmärrättehän te joka tapauksessa?»
»Tietysti.»
»Ja niin olisi aivan luonnollista, että menitte hänen luokseen niin pian kuin saitte tietää hänen olevan sairaana. Vältellä häntä olisi samaa kuin tunnustaa epäilevänne häntä.»
»Mutta hänen nimensä ei ole matkustajaluettelossa. Jollen olisi sattumalla huomannut häntä, kun hän tuli laivaan, niin en luultavasti olisi koskaan saanut tietää hänen olevan täällä.»
»Ehkäpä hän näki teidät samalla kertaa.»
»Ehkä, siinä tapauksessa ovat asiat vielä pahemmin», sanoin. »Jos hän tietää, että minä tiedän hänen olevan laivassa, niin hän arvaa myöskin minun epäilevän häntä; ja jos ei hän sitä tiedä, niin, silloin ei hänellä ole mitään syytä luulla, että saisin tiedon hänestä, jos hän vain ei näyttäydy salongissa, mikä ei näytä hyvin uskottavalta.»
Hän istui hiljaa pari minuuttia katsellen vettä.
»Ehkä olette oikeassa», sanoi hän vihdoin; »ei maksa vaivaa antautua uusiin vaaroihin. Asia houkutteli minua, minusta itsestäni olisi hupaista pakinoida puoli tuntia ja mittailla voimia hänen kanssaan.»
»Mutta te olettekin nerokkaampi kuin minä», selitin. »Sen olette selvästi osoittanut viimeisten minuuttien kuluessa.»
»Eikö mitä, sitä en ole tehnyt; olen vain näyttänyt teille, että olette sivuuttanut pikku seikat. Ja uskon teidän olevan oikeassa mitä tulee vaaraan, joka johtuisi käynnistänne Martignyn luona. Ensimmäinen velvollisuutemme on neiti Holladayta kohtaan; meidän on pelastettava hänet, ennenkuin Martigny ennättää varoittaa rikostovereitaan, niin että he vievät hänet jonnekin, josta emme voi häntä löytää.»
Se teeskentelemätön tapa, jolla hän sanoi »me», täytti minun sieluni selittämättömällä onnella.
»Mutta miksi he kiusautuvat pitämällä lainkaan vankina? Eiväthän he häikäilleet tappaessaan hänen isänsä.»
»Eivätkä he ehkä häikäile tappaessaan hänetkin, kun vain otollinen tilaisuus ilmestyy», vastasi hän tyynesti. »Se on helpompaa Ranskassa kuin New Yorkissa — ehkäpä ovat he jo suorittaneet tarpeelliset valmistukset — ehkä he epäröivät vain vähän — Martignyn varoitus voisi tulla heidän epäröimisensä vaa'aksi.
»Minua puistatti se ajatus. Ajatella, jos todellakin tulisimme liian myöhään!»
»Mutta en voi olettaa, että he menisivät sellaisiin äärimmäisyyksiin, herra Lester», jatkoi neiti Kemball. »Uskon varmasti, että saatte selon hänestä ja ratkaisette arvoituksen. Minun selitykseni ei sitä ratkaise, se tekee sen vain yhä sotkuisemmaksi. Itse arvoitus käsittää kysymykset: Keitä ovat nuo ihmiset? — Miksi he tappoivat Holladayn? Minkä vuoksi he ovat vieneet pois hänen tyttärensä? — Mikä on heidän salavehkeilynsä tarkoituksena?»
»Niin», myönsin; ja taaskin istuin siinä hämilläni ja neuvotonna, kuten ihminen, joka tuijottaa alas mustaan kuiluun.
»Mutta kun olette löytänyt hänet», kysyi hän, »niin mitä aiotte tehdä hänelle?»
»Tehdä hänelle? Viedä kotiinsa, tietysti.»
»Mutta silloin hän on luultavasti aivan murtunut, ehkäpä hysterian rajalla. Sellaiset kokemukset voisivat järkyttää minkä naisen hermostoa tahansa, vaikka hän olisi kuinka vahva hyvänsä. Hän tulee tarvitsemaan lepoa ja hoitoa. Teidän tulee tuoda hänet meidän luoksemme Pariisiin, herra Lester.»
Oivalsin hänen sanoissaan esiintyvän viisauden ja sanoin sen.
»Olette hyvin ystävällinen», lisäsin. »Olen varma siitä, että herra Royce antaa mielellään siihen suostumuksensa, mutta meidän on ensin löydettävä hänet, neiti Kemball.»
Olin iloinen myöskin omasta puolestani; huominen ero ei siis tapahtuisi ainaiseksi. Vielä kerran saisin tavata hänet. Yritin sanoa jotakin tästä, mutta kieleni kieltäytyi tottelemasta, eivätkä sanat tulleet ulos.
Hetken kuluttua hän lähti luotani, ja enemmän kuin tunnin ajan istuin siinä yksin punniten hänen salaisuudenselitystään kaikilta puolin. Tosin ei ollut mitään, joka olisi todistanut sen olevan väärän, mutta sittenkin se kelpasi, kuten hän itse oli sanonut, vain tekemään asian yhä sotkuisemmaksi. — Keitä olivat nämä ihmiset, jotka uskalsivat lähteä niin rohkeaan ja vaaralliseen peliin? — kysyin taas itseltäni. Tuo avioton tytär voi kyllä näytellä neiti Holladayta; mutta kuka oli se vanhempi nainen? Hänen äitinsäkö? Siinä tapauksessa täytyi suhteiden vallita Ranskassa sillä mahdotonta oli erehtyä hänen ääntämistavastaan; mutta olihan Holladay aina Ranskassa ollessaan yhdessä vaimonsa kanssa. Sitäpaitsi nuorempi nainen puhui englanninkieltä varsin hyvin. Tosin hän oli sanonut vain muutaman sanan ja äänen sortuminen voi olla teeskenneltyä tarkoituksessa salata sen erilaisuus — mutta miten voitiin selittää vanhemman naisen yhtäläisyys Hiram Holladayn tyttären kanssa? Olivatko he molemmat avioliiton ulkopuolella syntyneitä? Mutta olihan mieletöntä ajatella sellaista, sillä Holladayhan oli pitänyt häntä lapsenaan, oli rakastanut häntä…
Ja Martigny? Ken hän oli? Missä suhteessa hän oli näihin naisiin? Että rikos oli huolellisesti suunniteltu, sitä en voinut epäillä; ja se oli suoritettu hämmästyttävällä taitavuudella. Ei näkynyt mitään epäröimistä noissa lujissa katseissa, ei mitään kahden vaiheella olemista, ei mitään neuvottomuutta, vaan sen sijaan melkein pirullista toiminnan kylmäverisyyttä, joka ilmaisi voimaa ja tottumusta sellaisissa asioissa. Epäilemättä se oli Martigny, joka oli punonut salajuonen ja myöskin toteuttanut sen. Ja kuinka uskaliaasti! Hän ei ollut pelännyt olla läsnä tutkinnossa, kuten ei myöskään lähestyä minua ja keskustella kanssani asiasta. Suutuksissa itseeni, kun olin kiinnittänyt niin vähän huomiota siihen, koetin muistella keskustelumme yksityiskohtia. Hän oli kysynyt, muistelin, mitä tapahtuisi neiti Holladaylle, jos hänet huomattaisiin syylliseksi. Hänelle oli siis tärkeätä pelastaa hänet. Hän oli — niin, nyt käsitin sen! — kirjoittanut kirjeen, joka pelasti hänet; hän oli antautunut vaaraan tulla ilmi saadaksensa hänet vapaaksi!
Mutta minkä vuoksi?
Jospa minulla olisi ollut edes yksi johtolanka seurattavana! Yksi ainoa valonsäde olisi kylliksi! Silloin voisin löytää tieni tästä toivottomasta sekasotkusta, silloin tietäisin miten menetellä. Mutta harhailla sokean tavoin ympäri pimeydessä — se voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Niin, ja sitten oli vielä eräs toinen asia, jota minun oli varottava. Mikä esti häntä niin pian kuin tuli maihin sähköttämästä rikostovereilleen ja kehoittamasta heitä pakenemaan? Taikka myöskin hän voi odottaa ja vakoilla meitä, kunnes näkisi, että he todellakin olivat vaarassa. Oli miten oli, joka tapauksessa he voisivat helposti paeta; neiti Kemball oli ollut oikeassa muistuttaessaan, että meidän ainoa toivomme onnistumisesta oli siinä, että yllättäisimme heidät valmistautumattomina. Jospa vain voisin hänet eksyttää, pettää hänet, vakuuttaa hänelle, ettei hän ollut missään vaarassa!
Kiusaus oli liian voimakas vastustaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jalkeilla — mutta, ei — hämmästyttämällä häntä herättäisin hänen epäluulojansa! Huusin luokseni erään stuertin.
»Menkää tämän kanssa monsieur Martignyn luo», sanoin, »numeroon 375, ja kysykää häneltä onko hän niin terve, että voi ottaa vastaan minut!»
Samalla hetkellä kun hän kiiruhti pois, minut valtasi äkkiä epäröiminen, ja hämmästyen omaa rohkeuttani avasin suuni huutaakseni hänet takaisin. Mutta en tehnyt sitä; sen sijaan istuuduin jälleen ja tuijotin veteen. Olinko menetellyt oikein? Oliko viisasta kiusata sallimusta? Olisinko viholliseni veroinen? Seuraavan puolentunnin kuluessa saisin näihin kysymyksiin vastauksen. Mutta ehkäpä hän ei ottaisi minua vastaan; hän voisi sanoa syyksi sairauden, taikka voisi hän olla todellakin sairas.
»Monsieur Martigny», sanoi stuertin ääni vierestäni »vastaa, että hän mitä suurimmalla ilolla ottaa vastaan herra Lesterin nyt heti».