JOHDANTO.
Muistojen Porvoossa tapaamme Runebergin kodissa, hänen puolisonsa työhuoneen seinällä, suuren himmeän kuvan, josta katsojaan iskeytyy kaksi läpitunkevaa ruskeaa silmää, kaarevan otsan alta, tummantuuheasta kiharametsästä. Ollen kodin harvoja maalattuja muotokuvia — nerokkaan C.J.L. Almqvistin todella "elävä taulu", käyttääksemme erästä kirjailijan sanontatapaa — tämä on todistuksena siitä mielenkiinnosta, millä Suomen runoruhtinas seurasi silloisen Ruotsin nerollisimman kirjailijan tuotantoa. Runebergin muutenkin Almqvistia ihaileva arvostelu lienee riittävänä syynä suomenkieliselle yleisölle esittää tätä kuuluisaa henkilöä, joka toisestakin syystä, kaunokirjallisen kiistailun johdosta nerokkaan J.V. Snellmanin kanssa, on ansainnut huomiota Suomen sivistyshistoriassa.
Kun Ranskasta lähteneen valistuskauden vaikutus Ruotsin kirjallisuuteen Kustaa III:n, nerokuninkaan, aikana oli saavuttanut huippunsa hovipiirin hienostuneissa runoilijoissa, alkoi 1800-luvun alkupuolella jyrkkä vastavaikutus tätä kylmän järjen ja siron ulkomuodon runoutta vastaan, vaatien tunteen hehkulle ja mielikuvituksen lennolle liikuntavapautta runouden taikatarhoissa. Ensimäinen sysäys tuli Saksan romanttisesta suunnasta, ja pian syttyi Ruotsissa ilmisota "akateemisen" eli järkeilevän ja "fosforistisen" eli "uusromanttisen" koulun välillä. Tänä Ruotsin runouden kultakautena esiintyivät sen parhaimmat nerot, kuten Tegnér, Geijer, Atterbom, Franzén, Wallin, kyntäen kukin syvät vakonsa Ruotsin sivistyselämään, samaan aikaan kun Suomi, Venäjään liittyneenä, alkoi hapuilla epävakain askelin omintakeista tulevaisuutta kohti.
1830-luvulla Ruotsin kirjalliset olot soluivat uuteen uomaan, "porvarillisen liberalismin" eli yhteiskunnallisen vapaamielisyyden väljemmille vesille. Vanhat ihanteet leijailivat liiaksi pilvien tasalla, sanottiin; siksi oli palattava jälleen tukevalle maankamaralle, oli lähdettävä todellisuuden arkipiiristä ja siihen sovellettava elämänihanteet. Kaunokirjallisuuskin muutti muotoa: helkkyvien runojen tilalle astui suorasanainen romaani ja novelli, joka nimenomaan, kuten Fredrika Bremerillä, tahtoi esittää "Arkielämän kuvauksia" (Teckningar ur hvardagslifvet) taikka kaunokirjalliseen muotoon siirtää ajassa liikkuvat uskonnolliset ja yhteiskunnalliset uudistusvirtaukset. Jälkimäiseen suuntaan kääntyi myös Bremer, saattaen Hertha-teoksellaan naiskysymyksen kiivaan pohdinnan alaiseksi. Mutta etenkin Carl Jonas Love Almqvist on mainittava neron säkenöivällä voimalla esiinryntäävänä uudistuskirjailijana, samalla kun hänet runoilijana subjektiivisen, tunnehehkuisen ja fantasiakylläisen kirjoituslaatunsa tähden voidaan lukea edellisen uusromantiikan tyypillisimmäksi jatkajaksi.
Almqvistin elämänvaiheet olivat yhtä kirjavat ja särmikkäät kuin hänen tuotantonsakin. Syntyneenä v. 1793 Uplannissa, Antunan maatilalla, hän jo kodissaan sai ristiriitaisia vaikutteita, jotka ikäänkuin jakoivat hänen persoonallisuutensa kahtia. Toiselta puolen hän isältään, sotakomisarjukselta, peri järkeilevän ja riitaisan kamreeri-sielun, toiselta puolen äidin haaveilevan herkkä, uskonnollinen luonteensävy kehitti pojan vilkasta mielikuvitusta ja "runollista sielua". Saatuaan koulunkäyntinsä aikana lisäksi oppineelta herrnhutilaiselta äidinisältään, kirjastonhoitaja Gjörwelliltä, tieteellisiä ja uskonnollisia herätteitä sekä monikirjavasta kaunokirjallisuuden luvusta runollisia vaikutteita hallitsi Almqvist jo nuoresta pitäen runsasta ja erilaista sivistysaineistoa. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1808 ja maisteriksi v. 1815 hän vietti kesälomat 1814-20 Suomessa Uudenmaan Fagervikissä kotiopettajana tehtaanisäntä Hisingerillä, jolta ajalta muutama perheelle omistettu runo on säilynyt. V. 1815 hän oli saanut viran Kuninkaan kansliassa sekä amanuenssin paikan Kuninkaallisessa kirjastossa.
Näihin aikoihin tunneherkkä saksalainen romantiikka pani nuorukaismielen kuohumatilaan, josta se pian pursui laitojensa yli. Eräiden opettajien ja älykkään oppilaspiirin kesken oli Tukholmassa v. 1816 perustettu Manhem-yhdistys, jonka puheenjohtajaksi pian Almqvist tuli. Tämän seuran tarkoitus oli tutustua Skandinaavian muinaisuuteen sekä aikakausittain tutkia koko ihmiskunnan historiaa vertauskuvallisesti, "puhdas ruotsalaisuus" silmämääränä. Samalla Almqvist, joka aikaiseen oli ihaillut Rousseaun luonnonfilosofiaa ja Thorildin yhteiskunnallisia uudistusaatteita, yhä enemmän innostui yksinkertaiseen talonpoikaiselämään ja päätti puhdistaa maailman liikasivistyksen kasvannaisista. Mutta seuran sääntöehdotus sai kokea ankaraa arvostelua akateemisen suunnan puolelta ja sitä kiellettiin Almqvistin isän toimesta painattamasta, josta syntyi kiivas erimielisyys isän ja pojan välillä. Kohta tämän jälkeen A. alkoi painattaa fantastista rakkausromaania Amorinaa, jonka kuitenkin esti ilmestymästä eräs hänen setänsä, Hernösandin piispa. Nämä vastoinkäymiset kehittivät nuorukaisessa sitä yhteiskunnallista uudistushalua, joka pian ilmeni hänen elämässään ja kirjallisessa tuotannossaan.
Jo varemmin oli A. eräissä kaunokirjallisissa teoksissa kiivaillut yhteiskunnan epäkohtia vastaan; nyt hän päätti teossa osoittaa koko kultuurielämän onttouden. Hän luopui molemmista viroistaan ja otti vaimokseen lapsuutensa lemmityn, kouluakäymättömän talontyttären Antunasta. Tällä oli hyvä käytännöllinen järki, mutta häneltä puuttui ymmärtämystä A:n korkealentoisiin haavetuumiin nähden. Nuori pariskunta ynnä pari ystäväperhettä asettuivat erääseen Vermlannin luonnonihanaan seutuun uudisviljelijöinä. Maamiehen toimilta liikenevän ajan A. käytti kirjallisiin töihin ja karttojen piirustukseen. Mutta jo parin vuoden päästä hän kyllästyi tähän "ihannoituun talonpoikaiselämään" ja palasi Tukholmaan. Täällä hänet kirjailija-ansioittensa tähden v. 1829 nimitettiin "Nya elementarskolan" nimisen opiston rehtoriksi, jonka ohjelma rakentui uudemmille periaatteille. Tässä toimessa hän herätti huomiota erinomaisena opettajana ja oppikirjain laatijana erilaisten opetusaineiden alalla. Samalla hän vilkkaasti jatkoi kaunokirjallista toimintaansa, käyttäen siihen kaikki joutohetkensä. Näin oli Almqvistin maine noussut korkeimmalle asteelleen, kun aavistamatta tuli äkkikäänne hänen elämässään.
Ulkonaisena syynä Almqvistin elämänrattaan kääntymiseen lienee mainittava hänen v. 1839 hukkaanmennyt hakemuksensa Lundin yliopiston estetiikan ja uusien kielten professorinvirkaan. Nyt liekehti kauan kytenyt viha yhteiskunnan laitoksia vastaan ilmituleen. Hänen kirjailijamaineensa pohjana oli v. 1832 julkaistu ensimäinen osa "Orjantappuraruusun kirjaa" (Törnrosens bok), joka sisälsi mitä erilaatuisimpia tuotteita runouden kaikilta aloilta. Yhä enemmän pohdittuaan yhteiskunnallisia ongelmia hän v. 1839 julkaisi ennen kielletyn romaaninsa Amorinan sekä novellin "Käy laatuun" (Det går an), jossa hän puolusti vapaan avioliiton solmimista, pitäen virallisesti vahvistettua tarpeettomana, jopa henkisesti vahingollisenakin. Jos edellisen vastaanotto oli laimeanlainen, herätti "Det går an" tavattoman kiivaan kynäsodan myötä ja vastaan. J.V. Snellman, joka silloin oleskeli Ruotsissa, kirjoitti novelliin sukkelan "Jatkon", osoittaen ne surkeat seuraukset, joihin vapaa avioliitto lopulta vie. Upsalan tuomiokapitulikin ryhtyi asiaan ja haastatti A:n, joka v. 1837 oli vihittänyt itsensä papiksi, vastaamaan mielipiteistään. Hän sai, vuosikausia ovelasti pidettyään puoliansa, lopulta varoituksen, ja hänen oli pakko erota rehtorinvirastaan.
Tämän jälkeen A:n elämä synkkeni synkkenemistään. Kirjallinen toiminta suuntautui yhä enemmän yhteiskunnanvastaiseksi ja kaunokirjailijamaine himmeni. Vaikka A. työskenteli kuumeentapaisesti vapaamielisessä sanomalehdistössä ja erinäisissä tilapäisissä toimissa, rappeutuivat raha-asiat päivä päivältä. Ystävät aluksi koettivat auttaa, ja kuningas antoi hänelle rykmentinpastorin viran ja pienen palkan. Mutta vähitellen hän joutui koronkiskureista riippuvaksi. Lopulta tehtiin häntä vastaan syytös vekselinväärennyksestä ja erään tällaisen suosijan myrkytysyrityksestä. Vaikka rikosta ei voitu edes todennäköiseksi todistaa, oli A. kaikissa tapauksissa kasannut niin paljon tulisia hiiliä päänsä päälle, että hän katsoi parhaaksi karata kotimaasta ja siirtyä Amerikkaan. Siellä tuntematon "Mr. Gustavi" kierteli kaupunkeja ja siirtolaismetsiä 15 vuoden kuluessa, elättäen henkeänsä kielenopettajana ja sanomalehtikynäilijänä, kunnes lopulta koti-ikävä palautti hänet valtameren takaa Bremenin kaupunkiin. Täällä hän jatkoi kirjailijatointaan, kunnes v. 1866 kuoli "professori Westermannina" köyhäinsairaalassa. Tyttärensä hänet sittemmin löysi köyhäin yhteishaudasta, orjantappuraruusu rintaan kiinnitettynä. Ennen kuolemaansa A. oli sepittänyt liikuttavan "Jäähyväisrunon elämälle", jossa hän tekee selkoa elämänsä tarkoituksesta ja periaatteista.
Almqvistin vaiherikkaan elämän puitteihin sisältyy harvinaisen runsas ja välähtelevän nerokas tuotanto. Se voidaan ryhmittää kahteen osaan: kaunokirjalliseen ja yhteiskunnalliseen, jotka enimmäkseen sulautuvat yhteen. Pyrkimyksensä taiteen keinoilla "kuvastaa koko maailmaa" on hän ilmaissut merkkiteoksessaan Törnrosens bok, jossa hän tutkittuaan erikoisilmiöiden yhtenäisyyttä ja yhteyden moninaisuutta väittää maailman olevan yhtaikaa "säveltä, väriä, tuoksua, itkua, hymyä, runoutta, uskontoa, filosofiaa". Täten hän pyrkii tasoittamaan rajat eri elämänalojen väliltä ja korottamaan taiteen yksinvaltiaaksi elämänarvoksi. Almqvistissa yhtyy yksilöisyyden ihantelu elämänkatsomuksen panteistiseen perussävyyn. Hänen toivonsa oli että "uudet ruusut kerran kukkisivat", jolloin taide ja uskonto sulautuisivat kokonaisuudeksi. "Elämän pyhät ilmaukset: työ, kauneus, rakkaus ovat mystillisen maailmanruusun eri lehtiä. Tästä ruususta oli hänen oma elämäntyönsä, 'Orjantappuraruusun kirja', kaikista maista, eri ajoilta ja elämänaloilta saatuine aiheineen, oleva vertauskuvana." Näin sanoo Ellen Key, joka pitää Almqvistia "Ruotsin nykyaikaisimpana runoilijana".
Runoilijakäsityksensä on Almqvist ilmaissut osaksi erinäisissä tutkielmissa, osaksi eräissä keskusteluissa, jotka "Törnrosens bok"-sarjan ensimäisessä kertomuksessa Jaktslottet tapahtuvat Neriken metsästyslinnassa. Siellä sen omistaja — entinen hovimarsalkka Hugo Löwenstjerna — joka ilta kokoo ympärilleen nuorisopiirinsä, jolloin joku heistä tai kummallinen naapuri, Rikhard Furumo, kukin vuoroonsa esittää runollisia tuotteita, jotka yhteen koottuina muodostavat "Orjantappuraruusun kirjan". Väliin siellä myös hämärässä erivärisessä valaistuksessa — A. panee painoa väreihin — esiripun kohottua esitetään omituisia lyyrillisiä "Unennäköjä" (Songes), joihin Almqvist itse on säveltänyt yhtä omituisia kuin kauniita sävelmiä.
Almqvist nimittää kaipuutaan yhtenäiseen maailmankatsomukseen "orjantappuraruusu-elämäkseen". Tämä toiselta puolen on vaipumista oman sielunsa syvyyksiin, siis puhtainta individualismia, toiselta puolen kaikkien maailman ilmiöiden sulattamista tähän teoriaan, josta johtuu yhteiskunnan yksilöä-sitovien perusaatteiden kumoaminen. Edelliseltä kannalta hän tuli siihen tulokseen, että ainoastaan yksilön tunteen puhtaus ja luonnonelämän yksinkertaisuus ovat ihmisen arvoisia elämänohjeita. Jälkimäinen pyrintö saattoi hänet hankauksiin yhteiskunnan kanssa, pannen kieltämään valtionuskonnon ja yhteiskunnan muotojen, etenkin virallisen avioliiton oikeutuksen. Tämän elämänsä dualismin ja sisäisen taistelun hän johtaa vanhemmiltaan saamansa henkisen perinnön kahtiajaosta, josta hänelle koituivat "orjantappuraruusun" rehevät ilot ja okaiset kärsimykset.
Almqvistin aaterikkaan hengen ristiriidat näyttäytyivät jo nuoruusvuosina. Terävä kumouskirjailija Thorild, luonnonfilosofi Rousseau ja henkiennäkijä Svedenborg ovat kukin antaneet osuutensa hänen henkiseen kehitykseensä, saksalainen romantiikka sittenkin vähemmässä määrin. Taipumus romanttiseen haaveiluun näkyy jo aikaisin allegoorisessa satukokoelmassa "Kultalintu paratiisissa" (Guldfågeln i Paradis), yhteiskunnallinen uudistushalu omituisessa rakkausnovellissa Amorina. Jälkimäisen muoto on vaihdellen vuoropuhelua ja eepillistä kertoilua; sisällys on sovitettu Tukholman ympäristöön, jossa eriskummaiset seikkailut ja hirmutapahtumat vuorottelevat. Päähenkilö Amorina on murhakiihkon riivaama neitonen, joka vanhemmiltaan on saanut perinnöksi kauhean verenhimonsa. Teoksellaan tahtoo runoilija todistaa, että rikokset ovat perinnäisiä tai ruumiinhäiriöiden aiheuttamia sielullisia tauteja. Täten hän kieltää tahdon vapauden ja tähtää tietoisesti "miekankärjen ihmiskunnan arimpaan hermoon". Tämä nuoruudenteos oli sodanjulistus sovinnaista yhteiskuntaa vastaan.
Muita vaistoelämän välittömyyttä ja luonnon vapautta ylistäviä kaunokirjallisia tuotteita ovat "Kuningattaren hohtokivikoriste" (Drottningens juvelsmycke) ja "Kauneuden kyyneleet" (Skönhetens tårar). Edellisessä Almqvist esittelee "androgynisen" olennon, joka vuoroin esiintyy pojan vuoroin tytön hahmossa, vuoroin ihmisen vuoroin eläimen luontoisena. Kaikista rajoituksista riippumattomana se kauheassa kaameudessaan A:n mielestä vaikuttaa "ihmeelliseltä keväältä, jäljittelemättömältä keveydeltä ja kristallikirkkaudelta". Ihmisen suurimpana rikoksena Almqvist pitää "luonteensa ensimäisen uran rikkimurtamista". Hänen mielestään kaikkinainen harkinta ja sovinnaisuus rikkoo ihmishengen vaistomaisen välittömyyden. Jälkimäisessä tunnelmatuotteessa hän antaa julkean jättiläisen halki avaruuksien hätyyttää taivaallista immyttä; vihdoin tämä haavoittuu otsaan, veripisara yhtyy silmän kyyneleeseen, joka veren painamana, mutta veden kannattamana jää riippumaan avaruuteen: "tämä kyynel, ystäväni, on maailma, jossa asut". Elämän tummat ja valoisat ainekset siis yhdessä muodostavat sen kokonaisuuden.
Elämän dualismin sovinto, siirtymys maallisesta taivaalliseen mielialaan tapahtuu lapseksi jälleen tulemisella. Runoilijan voimanlähteenä oli tietoisuus siitä, että hän mietinnän pirstoavasta levottomuudesta oli siirtynyt välittömän kokonaiskatsomuksen rauhaan. Tällaisen sielunrauhan hän luuli löytäneensä alkuperäisen apostoliuskon iloisesta maailmankieltämisestä. Marjamissa hän nostaa keihäänsä Paavalin dogmikristillisyyttä vastaan. Ormuzd ja Ahriman tulkitsee hyvän ja pahan ainaista taistelua ihmiskunnan omistamisesta. "Hyvyys" esiintyy "hurskaana, halveksittuna, narrimaisena olentona", kuitenkin kaikkialla "yksin kooten, missä kaikki hajoittaa; yksin rakentaen, missä kaikki tuhoaa". Kuvaavin on dualismi rikollisen sydämessä. Teoksessa "Kolme rouvaa Smoolannissa" (Tre fruar i Småland) Almqvist tarkemmin esittää tätä ristiriitaa. "Rikosten kautta ihmiskunta on edistynyt, ja jokainen uusi sivistysjakso on ollut pahin kuolemansynti, jonka edellinen sivistysmuoto on ennen muita kieltänyt"… "Tämä tai ne osoittavat portin, josta uusi jakso saapuu: josta ihmiskunta nousee ja avartuu… Sentähden juutalaiset ristiinnaulitsivat Kristuksen, koska se, mitä hän saarnasi, avarsi juutalaisuuden rajoja." Tähän tapaan Ellen Key selostaa Almqvistin kantaa.
Läheistä sukua näille A:n tunnehaaveiluille on hänen uskonnollinen katsomuksensa. Joskin hän vieroi virallista kristillisyyttä — vaikka olikin papiksi vihitty — hän toiselta puolen on muutamissa teoksissaan ihmeteltävän liikuttavasti esittänyt tosihurskauden ja hartauden hyveitä. Sellaisia hehkuvan yleviä ajatuksia tapaa esim. pikkuteelmissä "Elämän apu", "Ihmisen turva", "Terveyden evankeliumi". "Työn kunnia" on ihana uskonnollinen hymni, ja idyllinen kansannovelli "Kappeli" esittää uskonintoisen nuoren papin siunauksellista työtä luonnonihanassa saaristoseurakunnassa.
Tähän välittömään lapsenuskoon liittyy yksinkertaisen maalaiskansan ihantelu. Itse oli Almqvist nuorena etsinyt "ihannoidusta talonpoikaiselämästä" sopivinta elämänmuotoa, vaikkei hänen levoton henkensä siinä kauan viihtynyt. Hänen kansankuvailunsa panevat ajattelemaan eräitä myöhemmän ajan ilmiöitä, esim. Björnsonin norjalaisia novelleja. Almqvistin kansannovelleissa on sama todellisuudentaju kuin myöhemmän realismin tuotteissa, mutta runollisuutta kannattaa mystillinen tai fantastinen pohjasävel, joka liittää lukijan näkymättömin sitein metsäkuvaukseen "Grimstahamnin uudistalossa" tai jännittävään tarinaan "Skällnoran myllyssä". — Keskiluokan ajatuskantaa valaistaan tukholmalaisen porvarisneidon sirona kirjevaihtona Araminta May-novellissa ja Kustaa III:n hovipiirin oopperamaista, onttoa eleganssia jo mainitussa "Kuningattaren hohtokivikoristeessa".
Kertoilevankin runouden alalla Almqvist osoitti suurta kykyä, kuten "Artturin metsästys" nimisessä keskiajan-aiheisessa ritarieepoksessa tai nuubialaista satua käsittelevässä Schemsel-Nihar'issa.
Näytelmärunouteen oli Almqvistilla suuret psykologiset edellytykset, jos hänen näytelmänsä vain soveltuisivat näyttämölle. Fosforistien päämies Atterbom ihaili Signora Lunaa, Runeberg kirjoitti ylistelevän arvostelun Ramido Marinescosta. Kaunis lyyrillinen satunäytelmä on "Ipsaran joutsenluola", ylevä kristinuskon ylistely "Tadmorin Isidoros".
Käytännöllisempään suuntaan kääntyi Almqvistin tuotanto, kun hän v. 1839 oli saanut Amorinan ja "Käy laatuun" (Det går an) novellinsa painetuiksi. Romaanikirjallisuuden alalta hän nyt heittäytyi sanomalehdistössä kynäsodan tuoksinaan, jossa sai kestää monta kovaa iskua. Entistä kiihkeämmin hän vaati uudistuksia kirkon ja yhteiskunnan oloissa, kuten on jo huomautettu. Vapaamielisistä sanomalehdistä Aftonbladet ja Dagligt Allehanda, jotka ennen olivat häntä vastustelleet hänen haaveilevan romanttisuutensa tähden, hän nyt sai äänitorvet uudistustuumilleen, erottuaan rehtorintoimestaan. Hän kirjoitteli ahkeraan opetuskysymyksistä, harrastaen yksilöllisyyden kehittämistä sekä välitöntä suhdetta oppilasten ja opettajain kesken. Yhteiskunnallisia ongelmia valaisi teos "Ruotsalaisen köyhyyden merkityksestä", joka sisältää erinomaisia huomioita ruotsalaisesta kansallisluonteesta. Rikollisten parantamista lempeillä kasvatuskeinoilla hän tarkoitti teoksellaan "Rikollisten kohtelusta". Lisäksi hän kirjoitteli kansanedustuksen parantamisesta, raittiuskysymyksestä, ja etenkin naisasiasta. Huomattavin yhteiskunnallinen reformikirja on sosialismiin vivahtava teos "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet", jonka Almqvist julkaisi v. 1850, vuotta ennen maastakarkaamistaan. Monet muut kaunokirjalliset ja yhteiskunnalliset teokset — Almqvist on julkaissut kaikkiaan noin 150 nidettä — on tässä suppeassa yleiskatsauksessa sivuutettava.
Suurimman melun nosti Almqvistia vastaan hänen kantansa avioliittokysymyksessä. Edellä on jo viitattu niihin jyrkkiin mielipiteisiin, jotka ilmenevät Amorinassa. Kun tämä vihdoin saatiin painetuksi, ei se enää herättänyt erikoisempaa huomiota. Sitä suuremmaksi nousi myrsky, kun A. samana vuonna (1839) julkaisi nyt suomennetun tendenssinovellinsa.
Oppineiden kesken on paljon väitelty siitä, mikä sai Almqvistin yhtäkkiä sotajalalle säännösteltyä avioliittoa vastaan. Toiselta puolen on siihen pääsyyksi mainittu Almqvistin katkerat elämänkokemukset vanhempainsa ja omasta avioliitosta. Vanhemmat, kuten jo on huomautettu, olivat luonteeltaan ja harrastuksiltaan täydellisiä vastakohtia. Omasta avioliitostaan on A. monessa kohden ilmaissut pettymyksensä, vaikka hän hyväsävyisenä perheenisänä ei sitä vaimolleen tositeossa osoittanut. Kun ensimäinen onnenhuumaus Vermlannin uudismajassa oli häipynyt, huomasi Almqvist yhä enemmän, kuinka vähän hänen vaimonsa kykeni hänen mystillistä aate-elämäänsä ymmärtämään. Vaimo taasen; joka oli suhteellisesti lahjakas, mutta ei osannut muodostaa kotiansa viehättäväksi, vetäytyi raskasmielisenä kuoreensa. Tästä johtui, että Almqvist useinkin lähti pitkille matkoille halki Ruotsin maakuntien, joilta retkiltä hän tuotannolleen ammensi rikkaita vaikutteita, taikka lähetti perheensä maalle lepäämään. Näin oli olemassa juopa puolisojen välillä, josta A. ei syytä yksin vaimoaan. Avioliitosta puuttui se "sydämellinen rakkaus ja henkinen sopusointu", joka — tarvitsematta ulkonaista sidettä tai kaavaa — Almqvistin mielestä yksin voi tehdä avioliiton onnelliseksi. Sentähden hän myös jyrkästi tuomitsi sellaiset avioliitot, jotka eivät perustu rakkauteen. Jo nuoruudenteoksessaan Parjumouf hän lausui nämä ankarat sanat: "Hirtetään setelinväärentäjät — mutta se, joka tuhansista muista syistä, muttei rakkaudesta, yhdistyy henkilöön jota ei rakasta, ja siten muodostaa kelvottoman kotoisen piirin — eikö hän tee rikosta, jonka oma suuruus ja jonka arvaamattomat seuraukset nyky- ja jälkimaailmaan levittävät paljon kauheampia onnettomuuksia kuin miljoonain setelien väärentäminen?"
Toiselta puolen on johdettu Almqvistin avioliittokauhu kirjallisista vaikutteista. Yleensä katsottiin 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella rakkauden vaatimusta avioliiton solmimiseen ylemmissä säädyissä vähemmän tärkeäksi. Rahalliset näkökohdat useimmin asian ratkaisivat. Englannin kaunokirjailijat olivat jo kauan saarnanneet vaimon käytännöllistä riippumattomuutta avioliiton omaisuusyhteydestä sekä hänen oikeuttaan omintakeiseen työhön ja kasvatukseen; ranskalaiset taas, kuten George Sand, painostivat eroottisen tunteen oikeutusta virallisten avioliittositeiden edellä. Rousseaun "La nouvelle Héloïse" ja Goethen "Die Wahlverwandschaften" lienevät jossakin määrin olleet Almqvistille tienviittana. Englantilainen käytännöllinen katsantokanta kuvastuu Fr. Bremerillä, eroottinen tunteenpuhtauden vaatimus Almqvistilla. Ehkä vielä enemmän vaikutti Almqvistiin Ranskan sosialistinen (saint-simonilainen) avioliitonpohdinta, joka muun muassa sai aikaan, että hän novellinsa päähenkilöt valitsi aliluokan piiristä, sillä painostaen riitakysymyksen koskevan koko yhteiskuntaa.
Det går an-novellissa Almqvist esittää aliupseeri Albertin, joka Mälarin-laivassa on matkalla sisämaahan, eräitä maatiloja tarkastamaan, ja lasimestarintyttären Sara Videbeckin, joka samassa laivassa on kotimatkalla Lidköpingiin, missä hän, äidin ollessa rappiolla, johtaa isä-vainajan lasiliikettä. Laivalla tehty tuttavuus johtaa siihen, että nuoret yhteisissä maalaisvaunuissa tekevät matkan Lidköpingiin. Arkaluontoisista tilanteista selviytyy Sara tahdikkaasti, kunnes lopulta matkatoverit toisiinsa kiintyneinä päättävät siirtyä asumaan saman katon alle. Mutta ei laillisesti vihittynä parina, vaan niin kauaksi kuin rakkautta riittää. Tämän on Sara matkalla Albertille selvittänyt, vedoten vanhempainsa onnettomaan avioliittoon, jossa isä on juonut kaiken omaisuuden ja äitikin lopulta langennut juoppouteen. Siksi Sara myös tahtoo että vaimon pitää yksin hallita omaisuuttaan.
Tällä n.s. vapaan rakkauden julistuksella ei Almqvist kuitenkaan tahtonut puolustaa tilapäisten, höllien siteiden solmimista. Siitä hän päinvastoin varoittaa monessa kohdin, esim. "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteissa", jonka ensi luku käsittelee avioliittokysymystä. Hän vain tahtoo sanoa, että yksistään se avioliitto on todellisesti hyväksyttävä, jossa vallitsee äsken mainittu "henkinen sopusointu". Sen solmimisessa ei kirkollinen tai siviili-vihintä anna avioliitolle pyhyyden arvoa, koska se kuitenkin asiain vaatiessa on purettavissa. Mitä lapsiin tulee, siirtyvät ne Almqvistin mukaan yksinomaan äidin holhouksen varaan, kun taaskin mies maksakoon osuutensa valtion "lastenvakuutusrahastoon" kasvatusta varten.
Tällaiset mielipiteet, koulunjohtajan esiintuomina, herättivät luonnollisesti suuttumuksen myrskyn. Ei ymmärretty eikä tahdottu ymmärtää, että Almqvist teoksellaan tahtoi korottaa avioliittokäsitteen arvoa eikä vetää sitä lokaan. Kirjoituksia ja lentolehtiä sinkoili tuhkatiheään. Kun harvat uskalsivat puolustaa noin muka epäsiveellisiä ajatuksia, ryhtyi Almqvist itse eri salanimillä kantaansa selvittämään — tapa, jota hän muutenkin ovelasti osasi käyttää. Huomattavimmat vastustajat Almqvist sai kirjailijaystävistään J.V. Snellmanista ja August Blanchesta. Selostan tässä lyhyesti heidän vastakirjoituksiansa (O. Sylwánin mukaan).
J.V. Snellman julkaisi v. 1840 "Tauluna elämästä" Almqvistin novelliin jatkon, joka oli painoasultaan tämän kaltainen ja muuten terävästi jäljitteli sen kirjoitustapaa Almqvistin suureksi harmiksi. Toiminta on siirretty noin kymmenen vuotta myöhemmäksi. Albert kersantti on omilla opinnoillaan ylennyt luutnantiksi, hyljännyt Sara Videbeckin ja siirtynyt Tukholmaan. Sara ei tahtoisi hänestä luopua, mutta ei myöskään luovuta isälle lapsia. Tukholmassa Albert ihastuu neiti Celestineen, jolla on avioliitosta sama käsitys kuin Saralla, ja he rakentavat vapaan avioliiton. Albert on eronnut sotapalveluksesta ja elättää aluksi molempia muotokuvien maalauksella. Mutta omantunnonvaivat Saraan nähden, epäluulo Celestinen uskottomuudesta ja taloudelliset huolet tekevät Albertin elämän onnettomaksi. Silloin hän tapaa kerjäläispojan, jonka huomaa omaksi pojakseen Saran kanssa. Epätoivoisena hän viimeisillä rahoillaan lähettää pojan leipurinoppiin ja itse hukuttautuu Norrströmin virtaan. —
Snellmanin vastauksessa on huomattava mielikuvituksen lento, jota ei odottaisi abstraktiselta filosofilta, jäljittelyn sattuva kärkevyys sekä hieno ja syvä ironia. Almqvist puolestaan närkästyi siinä määrin Snellmanin salanimiseen "Jatkoon", että hän Aftonbladetiin otetussa vastineessaan syytti tätä "petoksesta" ja "rahakeinottelusta". Välit rikkoontuivat, mutta paranivat myöhemmin. Toisena Almqvistin vastustajista esiintyi tunnettu kaunokirjailija August Blanche. Hän julkaisi vielä uuden jatkon Snellmanin teokseen nimellä: "Sara Videbeck. Taulu elämästä. Jatkoa novelliin Det går an N:o 1 ja Det går an N:o 2". — Albert onkin pelastunut virrasta ja ruvennut näyttelijäksi. Matkoillaan hän Lidköpingissä tapaa sekä Saran että Celestinen, kummankin uusiin seikkailuihin antautuneina, samoin kuin itsekin oli tehnyt. Nyt esiintyy ennenmainittu leipurinoppilas, varastaa Albertin lompakon ja joutuu vankeuteen, jolloin vasta Albertille selviää, että varas on hänen ja Saran poika. Tarinan lopuksi Albert hukuttautuu Venneriin neljän rakastajattarensa kanssa — kaksi on tullut lisää! Vainajain lapset päättävät Lidköpingin pappi ja pormestari lähettää kasvatettaviksi — Tukholman Nya elementarskolaan, siis Almqvistin opistoon! — Vaikka Blanchen esitys yleensä on karkea ja liioiteltu, on siinä sattuviakin piirteitä, esim. Amorinan loppukohtausta ivallisesti mukaileva hukuttautumisnäytelmä.
Mainitut kaksi hyökkäystä olivat liberaalisen puolueen huomattavimmat. Kun Almqvist puolustautui omana arvostelijanaan ja sai puolelleen Eos-lehden toimittajan, Lenströmin, jatkoi Snellman itsepäisesti arvostelua Freja-lehdessä, jonka toimittaja oli Blanche. Tällöin Almqvist iski myrkyllisin nuolin Blanchen persoonalliseen maineeseen, josta johtui pitkä ja Almqvistille vähemmän kunniakas riitajuttu.
Mutta myöskin uusromantiikan leiristä käytiin Almqvistin kimppuun. Upsalan professori Palmblad, entinen akateemisen koulun vastustaja, otti Almqvistin koko tuotannon arvostelun alaiseksi ja antoi Almqvistille neuvon jättää yhteiskunnallisen kaunokirjailunsa ja jälleen "runovaunuissaan" kohota "runouden valoisimpiin ja sinitaivahisiin avaruuksiin". Palmblad muun muassa kertoo "herra Hugon akatemiassa" toimeenpannusta kilpailusta Det går an-kirjan vastustamiseksi, jolloin pääpalkinnon sai herra Hugon sisar, neiti Eleonora, joka tiesi kertoa Saran lopulta — hurskaan kirkkoherra Carlssonin käännyttämänä — suostuneen lailliseen avioliittoon Albertin kanssa.
Monet muut vastaväitteet — niiden joukossa suomalaisen ylioppilaan Z.
Cajanderin (Sakari Sakarinpojan) — on tässä sivuutettava.
Mainittakoon vain, että Almqvistin teos antoi aihetta useihin
avioliittoa pohtiviin kaunokirjallisiin teelmiin, kuten Sophie von
Knorringin kuuluisaan "Torppariin".
Mikä sitten oli Almqvistin tarkoitus tendenssinovellillaan, jota hän ei tahtonut siksi tunnustaa? Siitä ovat tutkijat häntä eri tavoin arvostelleet. Niinkuin moni lausunto teoksessa "Eurooppalaisen tyytymättömyyden perusteet" osoittaa, ei hän ainakaan tarkoittanut kaikenlaisten löyhien hetkenliittojen perustamista, kuten monet hänet käsittivät. Päinvastoin hän tahtoi avioliiton korotettavaksi korkeammalle tasolle henkisen harmonian vaatimuksellaan. Kuinka tämmöinen teoria, sitä seuraavine ristiriitoineen lastenkasvatukseen y.m. nähden, oli käytännössä toteutettavissa, siihen ei Almqvist kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Otettakoon kuitenkin tähän hänen avioliittosysteeminsä pääkohdat äskenmainitun yhteiskunnallisen teoksen perusteella (J. Mortensenin mukaan): 1) avioliitto on solmittava rakkaudesta, ei ulkonaisista, taloudellisista tai yksinomaan lihallisista syistä; 2) puolisot eivät saa sitoa toisiaan vihkimisellä, voidakseen erota, valtion tai kirkon asiaan sekaantumatta, jos liitto osoittautuisi epätyydyttäväksi; 3) he eivät saa taloudellisesti riippua toisistaan, vaan elättäkööt kukin itsensä; 4) äiti omistaa ja kasvattaa lapsen, joka myös hänen omaisuutensa perii. Tämänlaatuisia periaatteita, joista Almqvistin aikalaiset niin suuresti pahastuivat, on myöhemmin, 1880-luvun realistisessa kirjallisuudessa, totuttu näkemään paljon räikeämmässä muodossa, jonkatähden nykyajan lukijaan Almqvistin esitys vaikuttaa verraten vaarattomalta.
Taiteelliselta kannalta Det går an-novellilla on suhteellisesti korkea arvo; se on Almqvistin paraimpia. Luonteenkuvaukset ovat sattuvia ja paikallisväritys oivallinen. Albert edustaa järkevää ja käytännöllistä porvarissäätyä, jonka elämänkäsityksessä on monta jaloa piirrettä. Sara taas on tyypillinen pikkukaupungin "mamsseli", katsantokannaltaan ahdas ja pikkumainen, mutta sannalla hienotunteinen, säästeliäs, rehellinen ja kelpo tyttö. Hänen vastahakoisuutensa laillistettuun avioliittoon on kyllin perusteltu synkkien kotiolojen kuvailulla. Sovinnaista avioliittoa vierovat mielipiteet astuvat näkyviin vain kylmästi harkitsevista puheista. Harvoin tunne-elämä pääsee valloilleen, mutta silloin hän voi esiintyä naisellisen vienonakin. Muuten käyttää Almqvist, siirtyen arkimaisesta runollisuuteen, usein hienoa ironiaa ja hymyilevää huumoria, joka antaa teokselle taiteellisen leiman.
Almqvistin esteettiset ansiot J.V. Snellmankin tunnusti, kuten näkyy hänen v. 1842 Frejassa julkaisemastaan Gabrièle Mimanso romaanin arvostelusta. Hän sanoo: "joka sivulla tuntee mestarin käden ja siveltimen, värit niin vaihtelevat ja loisteliaat, kuin ainoastaan hän ne ymmärtää valmistaa, puolihämyt niin viehkeät ja kirmakat, jotka yksin hän niin viisaasti voi jaella ja arvioida". Mutta tästäkin kirjasta hän sanoo puuttuvan "sisäistä totuutta", joten "sen laskee kädestään kylmästi ihaillen tekijää, lämpiämättä tapauksille tai henkilöille".
Muutenkin Suomessa, aivan toisin kuin Ruotsissa, Almqvistilla on aina ollut ihastuneita lukijoita. Nuorison ihailun häntä kohtaan tulkitsee kaunosielu Fredrik Cygnaeus kyhäelmässään Literaturens varg i Veum: "Ensi hetkestä, jolloin tämä kirjallisuuden satakäsivartinen Briareus suurisuuntaisena esiintyi, sinkosi hänen neronsa tuotteista sähkökipinä kaikkiin nuoriin sydämiin, jotka täällä joutuivat niiden kanssa kosketuksiin. Ei vielä koskaan ole runoilija nykyaikaisella kielellä niin yleisesti, niin nopeasti, niin syvästi tarttunut kaikkiin sielun soittimiin kuin Almqvistin mahtava henki Suomen rajojen sisäpuolella."
Nerokkaimman puolustajansa Almqvist sai J.L. Runebergistä. Jo Törnrosens bok-sarjan ensimäisten osien ilmestyessä hän erilaisesta maailmankäsityksestään huolimatta asetti Almqvistin tavattoman korkealle. Mutta he yhtyivät yhdessä kohden: että kunkin todellisen runotuotteen tuli hersyä välittömästä sieluninnoituksesta. Hän oli valmis asettamaan Almqvistin Ruotsin kaikkien aikojen kaikkien runoilijain yläpuolelle, etenkin draamallisena kirjailijana. Kun muiden runoilijain tuotteet, näytelmätkin, kulkivat lyyrilliseen suuntaan, oli Almqvistin laita toinen. "Kaikki on hänellä eloa, liikuntaa, luonnehikkuutta, ja muutamilla harvoilla, mutta kirkkailla siveltimenvedoilla hän piirtää kuvan, ulkoisen tai sisäisen, ja kiiruhtaa toiseen. Kekseliäisyydessä — se on yleisesti tunnustettua — ei hänellä ole vertaistaan Ruotsin kirjallisuudessa." Kun Almqvistissa oli moitittu elämän varjopuolien esittämistä, epätaiteellista ja eriskummaista kielenkäyttöä, vastasi Runeberg: "Ei mikään voi olla väärempää. Sommitteluissaan hän kaikkialla ilmaisee terävintä taiteilijakatsetta, ei koskaan kadota kokonaisuuden näkemystä, kuinka rikkaana se levinneekin… Hänen runoilussaan on sentähden, sen luonteen ja ulkoasun todellisuudentajusta huolimatta, samalla jotakin taivahisen hienoa ja haaveilevaa, jotakin tuulikanteleen kirkkaista, mutta henkevistä sävelistä." Runeberg silti huomauttaa heikkouksiakin eräissä mainitun teoksen osissa, esim. yleiskuvailun epävarmuutta ja henkilökuvien puuttuvaa havainnollisuutta "Metsästyslinna" novellissa. Sattuvimmin hän lienee ilmilausunut Almqvistin runouden mystillisen perussävyn seuraavassa "Naarashirvi" (Hinden) novellia koskevassa vertauskuvassaan: "Jos tahtoisi kokonaisuutta johonkin verrata, niin sitä voisi verrata syvään, aavistukselliseen metsään, jonka halki kulkee, usein kävelyn vaivaamana, mutta kaikkialla ikäänkuin näkymättömäin henkien ympäröimänä. Häiriintyy, havahtuu, hymyilee. Mutta tuokion kuluttua on jälleen haltioitunut ja odottaa sykkivin sydämin ilmestystä."
Runebergin puoliso, joka yleensä ei taipunut miehensä Almqvist-ihailuun, on kirjailijana historiallisissa romaaneissaan tietämättään saanut häneltä syviä vaikutteita tyyliin ja kuvakieleen nähden. Vielä suuremmassa määrässä tämä huomataan Z. Topeliuksen nuoruudentuotteissa. Itse hän tunnustaakin tämän ihastuksensa seuraavin sanoin (Svea-kalenterissa 1892): "Hän (Almqvist) ilmestyi kuin kuusta. Ensimäinen vaikute oli ihmettely, toinen kysyvä epävarmuus, kolmas ihailu, joka useimmissa nuorissa pian yltyi ihastukseksi. Ei ollut koskaan luettu moista. Tyylin rohkeus ja omaperäisyys, sisällyksen mystillinen runous, jossa hentoisin romantiikka vuorotteli kisailevan, joskus verisen satiirin kanssa, kaikki lumosi kuin jokin unennäön kaltainen." Topeliuksen aikaisemmista runoista varsinkin "20-vuotiaana" ja "Valdemarin salaisuus" innoituksen välittömyydessä ja tunteen intohimoisessa kiihkeydessä vetävät vertoja Almqvistin tunne-"hymistyksille". Mutta varsinkin Topeliuksen historiallisissa romaaneissa, "Talvi-iltain tarinoissa" ja "Välskärin kertomuksissa" huomaa Almqvistin vaikutusta. Ei niin ettei Topelius itsenäisesti olisi keksinyt ja kehittänyt aiheitansa. Mutta yhteisiä kosketuskohtia on esim. salaperäisyyden tavoittelu, kertomuksen keskeyttäminen tekijän mielipiteen selvittelyillä sekä yliluonnollisten voimien käyttäminen toimintaan vaikuttavina. Almqvistiin viittaa myös välskärin ja hänen yliskamaripiirinsä käyttäminen kertomuksen kehyksenä samoin kuin Hugo Löwenstjernan perhepiirin Almqvistin "Metsästyslinnassa".
"Det går an"-kysymyksen pohdintaan on Topelius tavallaan ottanut osaa novellissaan "Suomen herttuatar", jossa hän on esittänyt Eva Merthenin kohtalon niin, kuin voisi sellainen joskus "käydä laatuun". Nuoruudessaan Topelius innokkaasti harrasti Almqvistin edistysmielisiä aatteita, vaikka hän vanhemmiten jonkin verran vieraantui hänen yhteiskuntaa myllertävistä tuumistaan. Kauniin todistuksen Almqvistin oikeamielisestä arvioinnista on Topelius antanut lehdessään Helsingfors Tidningar v. 1843: "Hänen maansa ja hänen aikalaisensa eivät ymmärrä häntä ja parjaavat hänessä eroa tekemättä oikeata ja väärää… Mutta seikka, jonka moni tietäjäkatse jo varmuudella ennustaa, on semmoinen, että yhden tai korkeintaan kahden ihmisiän kuluttua, kun tuskin kukaan muistanee nyt pöyhkeästi rehentelevää kynäsotaa, saatikka niiden nimiä, jotka ovat sitä käyneet… silloin Almqvistin teoksia luetaan niin kaukana kuin Ruotsin kieltä puhutaan, ehkäpä hyvän matkaa kauempanakin, ja harvoja nimiä Ruotsin kirjallisuudessa on jälkimaailma asettava tämän rinnalle."
Tähän Topeliuksen ennustukseen saatamme lopettaa. Paljon kauniita suurmiestemme arvosteluita — mainittakoon niistä etenkin Fredrik Cygnaeuksen ja Lars Stenbäckin kirjoittamat [ks. A.H. Bergholmin "Studier öfver C.J.L. Almqvist">[ — voitaisiin lisätä, mutta pääasia on todeta, että Almqvist-arvostelu tällä puolen Pohjanlahtea kaiken aikaa on pysynyt järkevämmällä ja ymmärtävämmällä tasolla kuin Ruotsissa. Vasta 1870-luvulla ilmestyi Ruotsissa kaksi arvokasta Almqvist-elämäkertaa (Ahnfellin ja Lysanderin), ja myöhemmän ajan tutkimus (Ellen Key, Sylwán, Mortensen, Ruben Berg) on myöntänyt Almqvistille kirjallishistoriallisen kunnian olla Ruotsin rikkaimpia kirjailijaneroja. Tosin Suomessakin Almqvistin myrkytysjuttu ja äkillinen maastapako herättivät aikoinaan hänen ihailijoissaan syvää surua, mutta arvostelu pysyi sittekin säädyllisyyden rajoissa. Kun Runebergiltä kerran kysyttiin hänen kantaansa Almqvistin vaarallisiin mielipiteihin nähden, vastasi hän sattuvasti: "ne eivät ole kapalolapsia varten". Ja kun Runeberg ainoalta Ruotsin-matkaltansa palatessaan v. 1851, jolloin hän surukseen ei enää saanut Almqvistia tavata, kohtasi Topeliuksen syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa, mainitsi tämä ohimennen Almqvistin nimen; silloin Runeberg värähtelevin äänin tarttui hänen käsivarteensa ja lausui nämä merkilliset sanat: "Näetkös, kun Herramme soittaa kauniin sävelmän, ei hän välitä, vaikka valitsisi särkyneen viulun." Kun Topelius myöhemmin kerran oli Runebergin vieraana Porvoossa, tuli Almqvistin pako Ruotsista puheeksi. Topelius kertoi tämän jälkeen kääntäneensä työhuoneessaan riippuvan Almqvistin kuvan seinää vasten. Siihen Runeberg lyhyesti huomautti: "Käännä sinä se jälleen oikeaan asentoon!" Huolimatta Almqvistin elämän rikkinäisistä puolista, ei Runeberg siis lakannut pitämästä häntä Ruotsin kirjallisuuden verrattomana mestarina. Samoin uudempi kirjallisuustutkimus on kääntänyt Almqvistin kuvan jälleen oikeaan asentoonsa ja myöntänyt hänelle sen leimuavan neron arvon, jota hänen aikalaisensa Ruotsissa eivät tahtoneet hänelle tunnustaa.
Tässä tarjotaan nyt suomalaiselle yleisölle lähes 80 vuotta ruotsiksi ilmestymisensä jälkeen ensimäinen suomennos Almqvistin kuuluisasta avioliittonovellista Det går an. Jo 1840-luvulla Aug. Ahlqvist julkaisi pari Almqvistin kansannovellia suomeksi, mutta senjälkeen on hänen teoksistaan tietääkseni vain pari pienempää suomennettu. On nyt valittu juuri tämä teos, koska sen aikoinaan herättämä huomio lienee verrattavissa vain 1880-luvun kynäkiistaan Henrik Ibsenin avioliittodraamoista. Johdannossa olen ottanut varteen huomatuimmat tutkimukset Almqvistista sekä saanut arvokkaita huomautuksia prof. Yrjö Hirniltä ja toht. A.H. Bergholmilta, jotka ovat lukeneet käsikirjoitukseni ja joille täten lausun syvän kiitollisuuteni. Kustantajan toimesta käännätetään edelleen muitakin suuren runoilijan hengentuotteita.
Suomentaja.
Käy laatuun.
Viikon vaiheet.