ENSIMÄINEN LUKU.
Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan — muttei myöskään oikein parempaa säätyä.
Kauniina torstaiaamuna heinäkuussa virtaili paljon kansaa ohi Ritariholman kirkon Tukholmassa ja riensi Kamarioikeuden ja Valtiokonttorin välistä mäkeä alas ehtiäkseen ajoissa Mälarin rantaan, jossa höyrylaivat olivat. Kaikki kiiruhtivat "Yngve Freyn" laiturille ja soluivat nopeasti porraslavan yli, sillä lähdön hetki oli jo lyönyt ja laivan kapteeni komensi "vieraat laivasta pois!"
Vieraat sanoivat sentähden lyhyehköt jäähyväiset lähteville ystävilleen ja palasivat rannalle. Porraslava vedettiin ylös ja laiva lähti liikkeelle. Muutaman minuutin kuluttua se oli jo kaukana vesillä.
"Turhaan! Liika myöhään, hyvä rouva!" jupisi ilvehtien yksi ja toinen matkustaja hampaitten kolosta, kun muuan iäkäs rouvashenkilö nyt laskeutui alas Ritariholman rantaan ja nenäliinaa huiskuttaen sekä kiihkeästi viittoen ilmaisi olevansa matkustaja, jonka piti päästä mukaan. Ei ollut purjevenettä rannassa saatavilla, ja laiva itse oli ehtinyt suoraan Owensin kohdalle, — niin, jopa se nuolen nopeudella liiti Linnansairaalan sivutse.
Kuitenkin herätti eräänlaista, joskin äkkiä haihtuvaa mielenliikutusta matkustajissa, kun he kuulivat etukannelta nuoren matkustajattaren pari kertaa huudahtavan puoliääneen: "Täti! Täti!" Ollen häpeissään hän ei näyttänyt tahtovan ääneensä huutaa, mutta kuitenkin saattoi ymmärtää hänen ikävällä tavalla joutuneen erilleen sukulaisestaan, arvatenkin lukuunotetusta ja hänelle tärkeästä matkaseurasta.
Mutta ollaanpa usein niin itsekkäitä, että unohdetaan lähimmäisensä; ja ihmiset, jotka ovat ostaneet matkalipun salonkiin ja peräkannelle, eivät liioin ota selkoa siitä, mitä tapahtuu rahvaalle tuolla etukannella ja sen katoksen alla. "Paremmat" matkustajat olivat tällä kertaa vanhahkoja herrasmiehiä, miltei kaikki ikävännäköisiä. Heidän seurassaan olivat rouvat ja lapset, eivät juuri kaikkein nuorinta lajia, mutta sillä hoilakalla ikäasteella, jolloin naiivisuus on haipunut, tunteen ja järjen vielä ehtimättä sijalle astua. Kaikki sellaiset ihmiset ovat ylen itsekkäitä, ja varsin ymmärrettävistä syistä. Nuo hyvin kasvatetut lapset ovat tavallisesti niin kykenemättömiä tulemaan toimeen omin päin, että he joka hetki huutavat apua: milloin on kengännauha höltynyt, milloin hansikas pudonnut järveen, milloin he ovat nälissään, milloin janoissaan, ja koko maailma on heistä epäkunnossa. Heidän äideillään on siis heistä paljon rasitusta, paitsi kaikkea sitä vaivaa mikä heillä pakostakin on omasta ruumiistansa, päästäkseen ylös ja alas ahtaissa höyrylaivaportaissa; ja perheenisät taasen koettavat kyllä virkistäytyä nuuskaamalla ja sanomalehtiä lukemalla, mutta tämäkään tuskin tuntuu riittävän.
He eivät voi suurta huomiota kiinnittää muihin, koska heillä on kylliksi tekemistä oman itsensä, rouviensa ja lastensa ylläpitämisestä, ja ennen kaikkea heidän täytyy ylen huolellisesti harkita, mitä uskaltaisivat laivassa suuhunsa panna, ettei ruumis raukka menisi aivan pilalle: kaikki siitä luonnollisesta syystä, että kun sielun puhdas ilo, joka on ruumiin pahoinvoinnille ja heikkouksille paras lääke, puuttuu, on ihminen alinomaa mille tahansa altis ja voi helposti pahoin sekä siitä mitä syö että siitä minkä syömättä jättää. Monella laivassa olevalla herrasmiehellä oli vielä koleran maininkeja muistissa. Eipä siis ihme, jos itsekukin vain ajatteli itseänsä ja vakain elein, joka olisi kelvannut Rooman senaattorille, harkitsi, tuumiskeli, neuvotteli ja vihdoin, mikäli mahdollista, ratkaisi suunnitelmansa matkan ruokajärjestykseen ja muihin tähdellisiin seikkoihin nähden.
Jos salonkimatkustajain joukosta olisi löytynyt joku nuorehko ja naimaton mieshenkilö, niin tällaisella varmaankin olisi ollut aikaa tuntea sääliä etukannella olevaa rouvashenkilö-poloista kohtaan, joka oli joutunut tädistään erilleen; ainakin hän olisi tähystellyt, minkä näköinen hän oli, ja tiedustanut hänen nimeään.
Tällä kertaa ei "Yngve Freyn" paremman väen keskuudessa ollut sellaista mieshenkilöä tavattavissa. Mutta etukannen matkustajain joukossa oli pitkä ja komea aliupseeri — niin, suoraan sanoen, kersantti — joka, rahallisten esteiden tai muiden syiden takia, tällä matkalla ei ollut välittänyt olla enempää kuin kannellakulkija. Ollen siisti ja säädyllinen, hän kuitenkin keskusteli milloin minkin salonkiperheiden jäsenen kanssa. Häntä ei käsketty pois; sillä hänen viiksensä olivat tummat, pystyt ja miltei kauniit; hänen virkatakkinsa — tshakoo — kyllin sievä rouvia miellyttämään, ja eräänlainen olemuksen miehekkyys vaikutti, että muuten jäykät ja ylhäiset herrat isät alentuivat keskusteluun henkilön kanssa, joka näytti vaiteliaisuudellaan lupaavan olla pysähtymättä aliupseerin arvoon, vaan aikaa myöten nousta, ellei kapteenin tai majurin, kumminkin luutnantin asteelle.
Nuori, siisti kersantti oli etukannella havainnut neidon, joka oli joutunut eroon tädistään, ja hänen huomiotansa herätti, että tämä laivan lähtiessä oli pitänyt päässään sievää valkoista pikku kamritsihattua, mutta hetken kuluttua oli irroittanut hatun päästään, esiintyen sensijaan silkkihuivi päälaella, kuten "neitsyillä" on tapana. Kysymyksenalaista oli siis: oliko tämä matkustajatar neiti vai neitsy? Ja kummassakin tapauksessa, mistä johtui, että hän oli vaihtanut päähinettä?
Tuntien harrastusta neitoa kohtaan hänen ensimäisen onnettomuutensa tähden alkoi kersantti yhä enemmän oleksia etukannella, jonne hän myös oikeudenmukaisesti kuului, ja hän herkesi yhä enemmän keskustelemasta salonkihienoston kanssa. Minusta tuntuu, sanoi hän itselleen, että tämä kaunis tyttö on neiti — jostakin maaseudulta arvatenkin — ja on matkalla kotiin, jonkun vanhemman sukulaisen seuraamana ja suojaamana, jonka kuitenkin kahvikuppinsa esti ajoissa ennättämästä laivaan. Kun näin sattui, luopui neitonen äkkiä neidin hahmosta, ottamalla hatun päästään, jotta hän välttäisi turvatonna matkustamisen sopimattomuuden, ja panemalla huivin päähänsä, hän sensijaan tekeytyy neitsyeksi, samanlaiseksi kuin nuo muut etukannella olevat, neljä tai viisi neitsyttä, jonkajälkeen hän sellaisena voi kulkea, koko Mälaria ainakin, ilman panettelua, joskin ilman tätiä.
Olipa tuo perusteellista ajattelua tai ei, kersantti kuitenkin kiinnitti huomionsa tähän pieneen kohtaukseen. Yhä tuntui hänestä ratkaisemattomalta, oliko tyttö itsessään parempaa vai huonompaa kansaa; hän oli kumminkin aika sievä ja siisti tummansinisessä kapottipäähineessään. Hienosta, vaaleanpunaisesta, miltei valkoisesta silkkikankaasta tehty iso silkkihuivi, siellä täällä kulkevine kapeine, vihreine raitoineen, jonka hän oli köyttänyt kiinni leuan alle ja niskassa kampansa yläpuolella oli aistikkaasti järjestänyt päähineeksi — taikka, kuten muinoin olisi voinut sanoa, hunnuksi — miellytti kersanttia eikä pannut häntä ikävöimään kamritsihattua. Hän meni alas kapteenin luo, saadakseen tietoa neidon nimestä. Kun silmäiltiin matkustajaluetteloa, huomattiin hänen olevan nimeltään Sara Videbeck, lasimestarintytär Lidköpingistä. Tavattoman seikkaperäinen tiedonanto höyrylaivan matkustajalistassa! Mutta se johtui siitä, että hänellä oli mukanaan passi, jota muuten laivassamatkustajat harvoin käyttävät, ja että hänellä oli ollut kylliksi järjestysaistia jättää passinsa kapteenille matkan varrella, saadakseen kaikkea mahdollista turvaa.
Kersantti istui moniin ajatuksiin vaipuneena alhaalla ruokasalongissa — huomaa: ruokasalongissa — siinä samassa, jonne etukannen matkustajat, ainakin riittävän rohkeat ja reippaan näköiset, saavat ruoka-ajoilla tunkeutua. Oli nyt jokseenkin aamiaisen aika tahi saattoi helposti siksi tulla, jos tilasi annoksen. Kersantti ajatteli näinikään. Lasimestarintytär Lidköpingistä — se on pikkukaupunki, kaukana, kaukana Tukholmasta. Neiti, tavallaan, kyllä. Porvarintytär, kuitenkin halvinta porvarisluokkaa. Miellyttävä ja merkillinen väliolento! Maalaistyttö ei, talonpoikaistyttö ei lainkaan — mutta ei myöskään oikein parempaa säätyä. Miksi sellaista oikeastaan on katsottava? Miksi nimitettävä? On jotakin perillepääsemätöntä tässä välilajissa. Katsotaanpas — "tuos tänne pihvipaisti!"
Aamiainen oli ovela pysähdys kersantin harhailevissa ja selvittämättömissä ajatuksenjuoksuissa. Kun pihvi oli lopetettu, jatkoi hän itsekseen: — Tosiaankin, tuhat tulimmaista, hänhän on juuri kuin minäkin. Mikä olen, par exemple, minä miehiäni? En sotamies. Enkä upseeri. En huonompaa kansaa, enkä oikein parempaakaan. Annas nähdä — perhana — "tuos tänne portteria!"
Portterin juotuaan kersantti nousi, kiersi viiksensä kiemuroihin, sylkäisi syvälle vasempaan salonginnurkkaan ja maksoi aamiaisensa. — Hm! — hän ajatteli, — Sara — Vid— Vid— ei ole mitään syönyt aamulla. Tekeepä mieleni mennä kannelle katsomaan, voiko hänelle puhua taikka tarjota — voiko hän par exemple syödä —.
Kersantin ajatuksenjuoksut, nyt kuten ennenkin hieman harhailevat, eivät tälläkään kertaa päättyneet, vaan keskeytyivät pysähdykseen. Saappaat tarkastettiin ja huomattiin kiiltäviksi, virkatakki puhtaaksi harjatuksi ja mallikelpoiseksi. Tehden kaksi kimmoista harppausta portaita ylös oli nuori, "rento" sotilas pian taas kannella, katsoi ympärilleen ja tähtäili laivan keulavannasta.
Ensimäiseksi hänen silmänsä siellä äkkäsivät ryhmän taalalaistyttöjä seisomassa ennenmainittujen neljän tai viiden neitsyen edessä, joiden keskellä hieno pää myöskin pysyttelihe, sekä viimeksi pari pikistä koneenkäyttäjää. Kersantti lähestyi. Hän kuuli taalattarien kaupittelevan jouhisormuksia, mustia, valkoisia, vihreitä, punaisia, nimet ja muistosanat niihin taidokkaasti kiedottuina. Ne tahtoivat neitosia ostamaan, mutta neidot olivat tylyjä ja tinkivät. Sen neidon, jolla oli helakka päähine, ei kersantti kuullut juuri tinkivän, mutta hän näki tämän suurella tarkkuudella valitsevan jouhisormuksista ja vihdoin kiintyvän sileään, mustan ja valkoisen kirjavaan, ilman muistokirjoitusta. Taalalaistyttö sanoi hintansa, kuusi killinkiä. Hieno pää nyökkäsi hyväksyvästi, jonkajälkeen pieni kukkaro — pussi, kudottu vihreästä silkistä — otettiin kapotista, ja hopearaha näyttäytyi kädessä, leväten aika sievästi hansikkaalla, couleur de lilas. Hopearaha oli Ruotsin pienintä lajia, kaksitoista killinkiä. "Voitko antaa mulle takaisin kuusi killinkiä tästä tällaisesta?" sanoi miellyttävä ääni murtaen kauniimmanlaatuiseen länsigötalais-tapaan ääntämällä r:n hieman sorahdellen. "Kuusi killinkiä pientä rahaa?" vastasi taalalaistyttö; "voi, hyvä neitsy, sitä minulla kyllä ei ole, mutta osta samalla kaksi sormusta minulta, niin maksaa tasan kaksitoista killinkiä. Osta! Osta!"
"Ei toki, ei!" kuului ääni sievästä päästä. Kersantti, joka seisoi takana ja näki vain niskan, ei saanut muuta todistetta siihen että vastaus tuli häneltä, kuin että pää kumartui vähäisen eteenpäin.
Kersantti astui nyt hilpeästi esiin ja sanoi: "Sallikaa, neiti Vid—" hän pidättäysi — "sallikaa, hm, että minä ostan nuo kaksi jouhisormusta taalatar-poloiselta." Hän pani kaksitoistakillinkisen taalalaistytön käteen ja otti muitta mutkitta molemmat mustanvalkoiset sormukset, joita tyttö piti ylhäällä ilmassa neitojen edessä, toivoen kaupantekoa. Helakka nainen katsoi hieman kummastuneena sotilaaseen. Mutta hän, joutumatta hämilleen, otti heti toisen sormuksen, jonka neito ennen oli valinnut, antoi sen tälle ja sanoi: "Ettekö halunnut tätä, neiti Sar— hm — ettekö juuri tätä? Tehkää hyvin, ottakaa se ja pitäkää! Minä pidän itse toisen."
Tyttö katsoi häneen — kuten hänestä tuntui — peräti kaunein silmin. Sormuksen, jonka hän ojensi, tyttö tosin hämillään otti, mutta kun hän arveli, että tyttö sen panisi siihen sormeen, johon itse oli sen aikonut, huomasi hän sensijaan tytön, sanaakaan sanomatta, vetäytyvän hiljaa laivanpartaalle ja päästävän sormuksen järveen.
— Prosit, kersantti! — tuumi hän itsekseen, tämän liikkeen huomatessaan. — Se tietää sitä, että olen kerrassaan nolattu. Hyvä, hyvä, veliseni! Miksi häntä neidiksi puhuttelin, kun hän on verhoutunut huivipäähineeseen ja tahtoo olla tuntematon? Tuollaista sinutellaan, pikemmin, jos niiksi tulee, ja miksi tarjota tuntemattomalle tytölle sormusta? ja vielä laivankannella? Hyi häpeä, Albert!
Hän meni vastapäiselle laivanpartaalle ja heitti toisen jouhisormuksen, jonka jo oli pannut omaan sormeensa, myöskin järveen. Samassa hän sylkäisi tervehöystykkiin, joka oli siinä vieressä. Sitten hän astui kierroksen kannen yli laivan perään, ja kun hän taas läheni etukantta, sattui niin, että hän joutui hienohipiäisen tuntemattoman kohdalle, joka seisoi katselemassa koneiston liikuntaa.
"Näetkös", hän sanoi ja ojensi kätensä, "minä olen myöskin heittänyt sormukseni järveen. Se oli kyllä paras, minkä saatoimme tehdä."
Ensin luima silmäily kiireestä kantapäähän, heti senjälkeen tuskin huomattava, mutta varsin suopea hymyily, vienosti värähtelevä ilme, joka heti häipyi, oli hänen vastauksensa. "Onko sormus järvessä? Niinkö?" hän lisäsi.
"Toivon hauen sen jo nielleen", sanoi kersantti.
"Minun sormukseni otti iso ahven."
"Kun nyt", jatkoi kersantti päätä nyökyttäen, "hauki nielee ahvenen, minkä toivon pian tapahtuvan, niin tulevat kuitenkin molemmat sormukset lepäämään — saman — sydämen alla." Viime sanat kuiskattiin hellästi venyttämällä, mutta siinä kersantti kuitenkin onnistui perin huonosti. Tyttö kääntyi äkisti pois vastaamatta ja meni muiden neitosten seuraan.
— Prosit, velikulta! — sanoi hän itselleen. — Nolattu uudestaan! Ja miksi puhua sydämestä? Ja laivankannella. Mutta yksi asia minua ilahduttaa: hän ei pannut pahakseen, että uskalsin sinutella häntä. Sentähden ja siis: ei koskaan enää neiti!
Hän meni alas ruokasalonkiin ja osti itselleen sikarin, jonka hän myös sytytti, tuli uudelleen ylös, istuutui ylvään ja vapaan näköisenä matka-arkkunsa päälle, veti pitkiä savuja sikaristaan ja näytti mainiolta.
Hän näki miellyttävän lasimestarintyttären monta kertaa kulkevan välinpitämättömänä ohitsensa, välisti siirrellen helakanväristä silkkisolmua leukansa alla sekä hypistellen prameita kaulahuivin pitsejä, jotka soluivat alas rinnalle. Hän puheli vilkkaasti muiden neitosten kera ja näytti ylen ujostelemattomalta.
Sikari, kuten moni muu asia maailmassa, loppui. Kersantti heitti pienen pätkän, jossa vielä oli tulta, pois luotansa, aikoen saada sen järveen. Mutta pätkä oli niin kevyt, että se ennätti vain palasen matkaa kannelle ja jäi siihen savuamaan. Tuossa tuokiossa ilmestyi jalka, jossa oli mitä sievin kiiltävä kenkä, ja tallasi siihen niin että se äkisti sammui. Kersantti nosti silmänsä jalasta ylös henkilöön ja näki tuon tuntemattoman. Tämän silmänluonti osui häneen. Kersantti kavahti ylös matka-arkultaan, meni hänen luokseen kohteliaasti kumartaen ja sanoi: "Kiitos, neitsy kulta! Sikarini ei tosin ansainnut sitä kosketusta — mutta —"
Kylmä ja luotansalykkäävä katse oli vastaus. Tyttö käänsi hänelle selkänsä ja meni.
Hitto hänet vieköön! — se ajatus mielessä kersantti harppasi punastuen ja alakuloisena portaita alas ruokasalonkiin. Täällä hän hiipi pimeimpään soppeen, unelle tai mietelmille soveltuvaan. — Saakeli soikoon, Albert! — hän ajatteli ja pyyhkäisi tukan otsalta. — Minä nimitin häntä neitsyeksi, ja sitä hän suvaitsi yhtä vähän kuin aiemmin häntä neidiksi haukkuessani. Jo nyt on lempo!
Hän ei ollut yksin salongissa! Hän ei senvuoksi puhunut ääneen eikä puoliääneen. Osoittaakseen kuitenkin sekä itselleen että muille rohkeutensa huusi hän tuimasti ja äkäisesti luukussa olevalle neitokaiselle: "Voileipää ja suolalihaa päälle, heti paikalla!"
Tarjoilijaneito toi pyydetyn tarjottimella. "Mene helvettiin voileipinesi! Enkös minä ole pyytänyt ranskanleipä-voileipää?"
Kilttinä ja tottelevaisena neito meni takaisin tarjottimineen ja laski näkkileipä-voileipänsä astiakaapin laidalle.
"Lasillinen hautbrionia, neiti! Ja antakaa minun vähemmän odottaa!"
Lasi kaadettiin täyteen ja pantiin tarjottimelle, ynnä uusi kokonainen ranskanleivän voileipä.
[Se harvinainen tapaus, mikä tässä sattui, että tarjoilijaneito valmistaa näkkileipä-voileivän, ja kun häntä sitten oikeutetusti pyydetään se laittamaan ranskanleivästä, ottaa sellaisen kokonaisena, kahtia halkomatta, on ilmeinen todistus ravintoloitsijain ja -jattarien hyväntahtoisuudesta antaa kaukaa maaseudulta tulleiden oppimattomainkin tyttöjen joskus koetella kykyään. Sivistyksen ensi askel on usein vaikea; ja syydetään nuhteita. Rohkaiskoon silloin kukin mielensä ja menetelköön jalolla kärsivällisyydellä, kuten tässä tapauksessa!]
"Olenko minä luotu töllistelemään kokonaista leipää, niinkö hän luulee? Tukholmassa on ihmisillä älyä halkoa ranskanleivät kahtia ja levittää voita kummallekin puolikkaalle."
Tarjoilijaneito meni jälleen takaisin, otti veitsen ja alkoi halkaista voileipää.
"Minä pyydän — saatanan — olkaa hyvä ja ottakaa uusi ranskanleipä, halkaiskaa se ja levittäkää voita kummallekin sisäpuolelle, tehkää hyvin! Siinähän on voita jo ulkopuolellakin! Ottakaa uusi leipä! Kuinka sitä saa odottaa! Hitossa — heittäkää pois kaikki tyynni, minun ei ole nälkä."
Astiakaapin vieressä seisova neitsy mutisi hieman terävästi jotakin ylhäisistä matkustajista. Tätä ei kersantti lainkaan pannut pahakseen, vaan astui esiin ja maksoi voileivät. — "Minä olen ne tilannut", sanoi hän, "tässä rahaa!"
"On levotonta vatsassa — niinpä niin!" virkkoi eräs mustiinpuettu matkustaja. Kersantti kääntyi taakseen ja tunsi kalpeista, mutta kiiltävistä kasvoista sekä vaaleansinisistä, pyöreistä linnunsilmistä Ulricehamnin kirkkoherran.
"Ohoh, nöyrin palvelijanne! Siinähän on herra kirkkoherra Su—, epäilemättä matkalla alaspäin?"
"Niinpä niinkin."
"Minä menen myös Västergötlantiin, mutta se ei merkitse minulle kotiin-, vaan poispäin", sanoi kersantti ja tarttui koneellisesti suureen, moitittuun, mutta maksettuun kokoleipä-voileipäänsä, töllistäen siihen elokkaasti.
"Niinpä käy", sanoi kirkkoherra, "toinen matkustaa ylös-, toinen alaspäin. Minä menen Ulricehamniin."
"Niin, ja —" (kersantti tyhjensi hautbrion-lasinsa, joka oli ollut tarjottimella odottamassa).
"Niin kauan kuin on voimissaan, on terveellistä noin kulkea edes takaisin", virkkoi kirkkoherra.
"Siinäpähän se menee, niinpä kyllä" — (kersantti nielaisi nyt loput tilaamastaan).
"Jättääkö herra kersantti Tukholman pitkäksikin aikaa?"
"Minulla on kolmen kuukauden loma. Saanko luvan tarjota lasin, herra kirkkoherra? Mitä käskette? Portteria vaiko portviiniä?"
"Niinpä niin, vatsa on levoton Mälarilla. Jospa niin olisi, olettakaamme portviiniä tai portteria!"
Kersantti käski tuoda molempia, ja kirkkoherra, kykenemättä ratkaisemaan niiden paremmuutta, joi pohjaan kumpaisenkin, päättäen puheensa kutsumalla mitä lämpimimmin ja vierasvaraisimmin nuoren sotilaan käymään Ulricehamnissa ja Timmelhedissä korvaamassa vahinkoansa.
Kersantti kumarsi, maksoi tilaamansa ja juoksi uudelleen kannelle ilostunein mielin.
Katsellessaan ympärilleen seutuja, joiden ohi laiva pyyhälti, huomasi hän sen olevan poikkeamaisillaan Strengnäsiin. Iso tuomiokirkko näkyy purjehtijoille jo kaukaa, ja sen majesteettinen torni vallitsee laajalti Södermanlannin seutuja. Vasta lähemmä tultua havaitsee ryhmän pieniä punaisia puurakennuksia, tasasuhdattomasti kasattuina kirkon alapuolelle, ja ainoastaan punaruutuinen lukio- ja kouluhuoneusto korkeudellaan erottuu muista vajanmuotoisista hökkeleistä. Kun vihdoin saapuu vanhan rikkinäisen sillan luo ja pysähtyy, niin sanoo itselleen: tämä on Strengnäs.
[Tästä käsikirjoituksen kohdasta ja muutamasta muusta vähän tuonnempana olevasta huomaa, että tapaus on sattunut monta vuotta takaperin. Sillä nyt tapahtuu maihinnousu Strengnäsiin säännöllisen kadun päässä, joka vie suoraan torille, ja komean laiturin luona. Mutta joku vuosi sitten on aivan varmaa, että laskettiin maihin vähän kauempana, juuri sen ränstyneen sillan luona, jota tässä kuvataan, minkä yläpuolella heti mäentörmät ja Strengnäsin sokkeloryhmä kohtaavat sinne saapunutta. Tekijä.]