TOINEN LUKU.
Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäisyyttä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa.
Matkustajilla, jotka katsahtavat ylös rantalaiturista, ei ole edessään satamaa, aukiota, eikä myöskään selvää katua, vaan mäkitörmä, ja enimmät rakennukset ovat kylläkin epäkohteliaita kääntämään päätynsä katsojaan. Siitä huolimatta ja koska laiva viipyy ehkä puolisen tuntia, astutaan maihin. Täällä ei toki ole vastassa rinkilät kuten Söderteljessä; kuitenkin, jos astuu varovaisesti nostaessaan jalkansa laiturille, katsoo eteensä eikä kompastu lahojen lankkujen välisiin reikiin, niin saattaa hengissä päästä kaupunkiin.
Tämäpä juuri tapahtui kersantille ja vielä eräälle. Kun hän näet seisoi etukannella ja näki porraslavaa laskettavan maihin, huomasi hän jonkun matkan päässä hennon pään tuikkivin silmin katsahtavan pientä kaupunkia kohti. Äkkiä hänelle juolahti rohkeus mieleen; hän päätti välttää noita vaarallisia sanoja neitsy, neiti, ja ylipäänsä jokaista titteliä.
"Sananen!" hän virkkoi, kääntyen luontevasti neidon puoleen: "Sananen! Astutaanpas maihin, tulkaa! Täällä laivassa on nyt meluisaa, tulevat paiskelemaan halkoja ja pitämään muita metkuja. Alhaalla ruokasalissa on myös rähjäistä; siellä on ilkeätä syödä, sillä — hm — tiedänpä täällä Strengnäsissä erittäin siistin ja hyvän paikan. Aamiaisen pitäisi mielestäni nyt maistua hyvältä niin pitkän paaston jälkeen."
Neito antoi hänen muitta mutkitta tarttua käsivarteensa, astui porraslavan yli, turvautui häneen läheisesti vaarallisella sillalla, ja nyt he seisoivat Strengnäsissä.
"Pidänpä kovin tästä pienestä kaupungista", hän sanoi vapaasti, luoden ympärilleen iloisia katseita. "Tämä on aivan toista kuin Tukholmassa."
"Kun päästään lähemmäksi, on todella koko sievää", virkkoi kersantti.
"Kas — kas!" jatkoi tyttö. "Ah, minä hengitän — mutta — no niin — kyllä — kylläpä vaan. Lidköping on kuitenkin kauniimpi."
Nuori sotilas, ihastuneena siitä että äkkiä ja miltei vastoin luuloansa kuuli uuden tuttavansa olevan puhelias ihminen, alkoi itse huomata Strengnäsin varsin hauskaksi. Todellisuudessa onkin asia niin. Kaikki on vaateliaisuutta vailla. Tultuaan järven rannasta astutaan pelkkiä kapeita, vääriä kujia tai katuja, jotka luikertelevat mäkien yli. Pöyhkeää oikoisuutta ei näy tässä yhteiskunnassa. Pienet talot ovat vanhoja, ystävällisiä, ja huomaa pian niissä olevan ei ainoastaan päätyjä vaan myöskin julkisivuja sievine ikkunoineen, vieläpä portteineen, joista tekee mieli astua sisälle. Täällä ei ole ylhäisyyden merkkiäkään, ei korkeanaatelista ritarihuonelajia, ei myöskään rikkaan ja ylpeän porvariston raha-aateluutta, eikä sitä alkuylhäistä, joka ilmenee talonpoikaissäädyn itsenäisessä osassa ja näyttäytyy sen esiintymistavassa. Ei, täällä ilmenee ainoastaan kansanomaisuus mitä vaatimattominta lajia. Luulee kaikkien talojen olevan pursilaivurien, lasimestarien, harjantekijäin, kalastajain omaisuutta.
Selvää on, että tällä ymmärretään ainoastaan sitä Strengnäsiä, joka kohtaa järveltä nousevaa matkustajaa ja ympäröi hänet, ennenkuin hän ehtii niinkään pitkälle kuin tuomiokirkon korkealle, puita kasvavalle kukkulalle, jonka läheisyydessä piispantalo ja muutamat muut ilmaisevat korkeampaa maailmaa. Mutta kersantti, lasimestarintyttö käsikynkässään, ei ollut vielä noussut ylänteitä kohti. He eivät olleet edes ehtineet torille. He olivat tytön huudahtaessa pienen talon ja sen valkoisten luukkujen näkemisestä pysähtyneet siihen merkilliseen Strengnäsin sokkeloryhmään pienine käyrine katuineen ja rakennuksineen, joka on järvenrannan ja tornin välissä. Täällä kersantti vei seurakumppaninsa korkeille portaille, jotka itse kadulta johtivat alas pihamaalle. Läpi pihan he astuivat talon portille. "Tässä", kuiskasi kersantti, "asuu rikas värjäri, joka samalla pitää sievää ja siistiä ravintolaa. Saammepa nähdä, kuinka puhdasta siellä on." — Tyttö hengitti kuten omassa kodissaan, vaikka hän usein lisäsi, että Lidköping oli vielä kauniimpi.
He astuivat kuistinportaita ja menivät, talon sisäpuolella, jälleen rappuja ylös; nämä veivät toisessa kerroksessa olevaan isoon huoneeseen, jossa oli astiakaappi. Se siis oli jonkunlainen ravintola, ymmärsi Sara Videbeck. Kersantti meni siistin ja iloluontoisen henkilön luo, joka tiskin takana lautasia pyyhiskeli. "Antakaa meille joku pikkuhuone — tuo oikealla — tai tuo vasemmalla — yhdentekevää — ja aamiainen. Mitä talosta löytyy?"
"Vattuja ja kermaa."
"Jotakin jykevämpää."
"Paistettuja lehtokurppia — tuoretta lohta —."
"Menköön, mutta sukkelaan! Ja", kuiskasi kersantti viedessään tuttavansa vasempaan pikkuhuoneeseen, mutta ovella jatkaessaan puheluaan lautasia pitelevän ihmisen kanssa, "pari lasillista kirsikkaviiniä!"
Kun he molemmin olivat astuneet pieneen huoneeseen ja hauskuuden vuoksi — jos useampia ilmestyisi salitupaan — sulkeneet oven, otti Sara Videbeck yltään silkkihuivin ja näytti pään, jota somisti tummanruskea, kiiltävä tukka, selväjakauksinen, irtokiharoita vailla kulmien kohdalla (kersantti muisteli niiden kadonneen kamritsihatun mukana), mutta kuitenkin pari omaakin ja varsin sievää, kummankin korvan takana. Myöskin hansikkaat, syreeninväriset, hän veti pois ja paljasti kaksi pientä valkoista, pulleaa kättä, jotka eivät näyttäneet koskaan askarrelleen karkeassa työssä, mutta saattoivat sietää muistutuksen, että olivat hieman leveitä, varustettuja sormilla jotka vaikkakin suloisen miellyttäviä ja pienten kuoppien koristamia nivelten kohdalla, kuitenkin olivat rahtusen paksunpuoleisia. Että nämä sormet eivät milloinkaan olleet kannella soittaneet, näppäimiä koskettaneet, siveltimiä käyttäneet taikka hienojen kirjojen lehtiä kääntäneet, johon vaaditaan kapeat, notkeat sormenpäät, sen piti kersantti ilmiselvänä. Vielä varmempaa oli, etteivät ne koskaan olleet lapiota käyttäneet, kuokkineet, muokanneet paakkuja tai sellaista. Sitävastoin hän jätti sanomatta, eivätkö ne aikoinaan olleet kittiä sotkeneet, sillä kitti tekee ihon valkoiseksi ja pehmeäksi. Sen verran käsistä. Muuten henkilö muissa suhteissa ei ollut lainkaan lyhyt tai pyöreä, vaan varsin solakka ja pikemmin hieman pitkäkasvuinen.
Tyttö ei istunut hämillään kahden kesken kersanttinsa kanssa. Hän taittoi lavendelioksan ikkunalla olevasta ruukusta, hykersi sitä käsissään ja haisteli sitten sormiansa mielihyvissään. Kersantti, jottei olisi toimeton, taittoi kurjenpolven-lehden ja menetteli omasta puolestaan sen kanssa samalla tavalla.
"Kaunis ja koko sievä huone!" hän huudahti. "Niin, ja kas kuinka mainio vetokirstu! Onko se saksanpähkinää kenties, vai tammea? Ei, se on varmaan kiillotettua päärynäpuuta — voisikohan se olla omenapuuta?"
Kersantti, joka ei koskaan ollut perehtynyt puusepän työhuoneisiin, ei voinut tähän antaa selvitystä. Mutta sensijaan hän kääntyi toiseen esineeseen ja huudahti: "Totta tosiaan, leveä, kullattu kehys peilin ympärillä! Mutta siitä on nyt luovuttu, pitää olla mahonkikehys."
"Mahonkikehys? Jopa vaan! Minä tiedän mikä on parempi. Tehdä itse peilinkehyskin niinikään lasista; kapeasta, kirkkaasta kruunulasista suikaleista, jotka ovat jääneet tähteeksi ruudunleikkauksesta. Semmoiset liitetään yhteen kokonaisiksi kehyksiksi, ja pannaan maalattua paperia alle. Siitä tulee kauniita kehyksiä. Katsokaapas, silloin on asia niin, että heijastaudutaan itse peiliin, mutta kehystä katsellaan huvikseen, ja voidaan panna mitä paperilajia tahansa alle; siitä voi tulla aika sievää. Eikö — eikö — ettekö — ole sitä nähnyt?"
Hän näytti samalla joutuneen hiukan hämilleen siitä, miksi vierasta kersanttia nimittäisi. Mutta juuri silloin tuotiin tilatut tavarat. Hohtavan valkoinen, joskaan ei hieno lautasliina levitettiin pöydälle, ja sen päälle asetettiin äskenpyyhityt lautaset.
"Mutta ajatelkaas, jos lähtevät laivoineen luotamme?"
"Eipä niinkään", vastasi kersantti. "Sitä ennen on ammuttava lähtömerkiksi, ja ampuman lauettua ennätämme kyllä alas rantaan." [Tätä ei nykyään käytetä kaupungista lähdettäessä, ainoastaan perille saavuttaessa.]
Hän joka oli tuonut sisälle kestityksen oli jälleen mennyt pois, ja ovi oli suljettu. Kersantti otti oman lasinsa kirsikkaviiniä käteen ja sanoi: "Terve matkalle!"
Sara Videbeck otti kursailematta toisen pienen lasin, kilisti isäntänsä kanssa, nyökäytti hilpeästi päätään ja sanoi: "Kiitos!"
"Sananen yhtä hyvä kuin toinen, ennenkuin juomme", virkkoi kersantti. "On haitallista ja harmillista, kun ei tiedä miksi toisiaan nimittäisi — ja sitten niin — en tahdo koskaan saattaa ketään pahoilleen, suutuksiin tai loukkaantuneeksi ja par exemple emmekö voisi toisiamme par exemple sinutella — ainakin syödessämme, vai —"
"Sinutellako? Kyllä, olkoon niin." Tämän sanoessaan hän vielä kerran kilisti, asia oli selvä, ja kirsikkaviini juotiin.
Kersantti muuttui kuin uudeksi ihmiseksi, tämän kiven pudottua hänen rinnaltaan; hän astuskeli huoneessa, tuli kahta vapaammaksi, iloisemmaksi ja kohteliaammaksi. Mutta kaunis lasimestarintytär sitävastoin ei muuttunut vähimmässäkään määrässä. Hän istui pöydän luona, söi ja otti eteensä, tosin aika viehättävällä tavalla, mutta mitään suurempaa suloutta ei juuri näkynyt hänen eleissään. Hän sinutteli uutta tuttavaansa joka kahdeksannella sanalla kainouden tai isostelun yhtään estämättä. Hän näytti äärettömän kotiutuneelta.
Kersantti, joka ainakin seuratavoissa tunsi etevämmyytensä, oli tästä tunteesta sitä onnellisempi, ja sanoi: "Hyvä Sara, vähän enemmän vattuja! Tämä kermahan oli varsin hyvää?"
"Oivallista! Kiitos! Minä muistan tuolla alhaalla Lundin kylpylässä viime kesänä —"
Hän meni ulos ja tilasi lisää vattuja.
Samassa silmänräpäyksessä paukahti merkkilaukaus laivasta.
"Kas niin", sanoi neito, nousi ja pani hansikkaat käteen. "Peruuta vattujen tilaus!"
"Hyvä Sara, istu! Vatut tulevat heti, kyllä me ehdimme sinne alas rantaan."
"E-ei! Parasta olla täsmällinen. Kysy mitä maksaa!" lisäsi hän, pani huivin kaulaan ja veti esiin nenäliinan, josta kukkaron toinen pää pisti esiin.
"Mitä?" tokaisi kersantti. "Minä tässä —"
"Pian, pian!" Neito meni nyt itse hänen ohitsensa tiskin luo salitupaan ja kysyi, mitä kestitys maksoi.
"Yhden riksin ja kaksikymmentäneljä killinkiä."
"Tässä, hyvä neiti", (hän otti esille vihreästä silkkipussistaan) "on kolmekymmentäkuusi killinkiä minun puolestani! Se tekee puolet. Hyvästi, neitsy!" hän senjälkeen nyökkäsi tarjoilijattarelle, joka oli kantanut sisälle.
Päännyökkäys sekä neidille että neitsyelle oli ystävällinen, mutta ylimielistä laatua ja näytti ilmaisevan, ettei hän liioin pitänyt väliä kummastakaan lajista.
Kersantti puolestaan kalpeni ja yritti änkyttää, että hän se oli tarjonnut, ja hänen piti ehdottomasti maksaa. Mutta Sara Videbeck oli jo ovella. Aika pakotti. Hän maksoi kolmekymmentäkuusi killinkiänsä, puri huulta harmistuneena ja lähti ulos neidon jäljissä.
Kun he olivat tulleet kuistinsillalle, menneet läpi pihan ja aikoivat nousta portaita kadulle, teki neito pienen liikkeen, josta saattoi päättää, että kersantin tulisi ottaa hänet käsikynkkään. Jonka hän myös teki.
"Kiitos sinulle, joka veit minut tähän siistiin paikkaan!" virkkoi hän puolikovaa mitä kauneimmalla äänellä ja kosketti kädellään hänen kättään, ikäänkuin hiljaa taputtaakseen. "Asuuko tässä rikas värjäri, kuules? Jo nyt jotakin!"
"Ei kestä kiittää", vastasi hän. — Sinähän maksoit itse, lisäsi hän itsekseen mieliharmissaan.
"Kyllä, paljon kiitoksia sinulle: olinpa oikein nälissäni. Hyvänluontoista ja siivoa kansaa on täällä, minne kääntyykin, ja tämän kaupungin nimi on Strengnäs?"
"Niin. Minä veisin sinut kovin mielelläni ylös tuomiokirkkoon katselemaan kaupungin isompia osia. Siellä on kauniita ja varjoisia puita kävellä siimeksessä."
"Mitä joutavia. Ei, meidän on mentävä laivalle. Siellä jo odottavat."
Heidän siinä reippain askelin kulkiessaan risteilevien kujien lomitse viittoi Sara mielihyvissään kaikille pikku nurkille joita sivuutti, ja miten olikaan, hän virkahti:
"Mistäs tiedät, että nimeni on Sara? Minä haluaisin myös tietää mikä mokoma sinulla on etunimenä?"
"Albert", vastasi kersantti.
"Alber — annas olla — niin oikein, sen olen lukenut allakasta, vai kuinka? Kyllä, sillä nimellä kastettiin myös nikkarivanhin Ahlgrenin poika, jolle olin kummina viime kesänä. Hän on oiva poika, tiedätkös, Albe, kiiltosilmäinen kuin emalji."
"Sinähän olet kotoisin Lidköpingistä, ja matkustat arvatenkin nyt sinne?" uskalsi kersantti kysyä.
"Varovasti! Astu varovasti!" sanoi neito, sillä he olivat juuri nyt hataralla sillalla. Mutta vaaratta he pääsivät porraslavan yli ja olivat jälleen laivan maailmassa. Soluttiin irti maasta, rattaat alkoivat pyöriskellä ympäri. Savupilvet ja jymeä jyske olivat uivan lohikäärmeen jäähyväiset Strengnäsille.