KOLMAS LUKU.
Ken tahtoo lasia leikata, hyvä herra, hänellä pitää olla timantti!
Kersantti oli lujasti saanut päähänsä, että hän osoittaisi uudelle tuttavalleen jonkin kohteliaisuuden. Hän meni sentähden alas ruokasalonkiin ja pyysi ostaa naulan konvehtia. "Ei ollut koskaan laivoissa myytävänä", vastattiin. — "Mitä hittoa! Onko täällä sitten appelsiineja? Sellaisia luulen olevan tuolla korissa esillä?" — "Kyllä." — "Hyvä, antakaa minulle neljä."
Tullessaan hedelmät kourassa huomasi hän laivan kannen olevan seuraavassa asussa ja järjestyksessä. Suurempi osa parempaa kansaa — herrat, rouvat ja lapset — oli mennyt alas salonkiin. Muutamat parit istuivat tosin peräkannella, mutta eivät juuri vilkkaasti keskustelemassa, jos eivät liioin nukkumassakaan, kuitenkin tyyten tarkkaamattomina kaikelle mikä heitä itseään ympäröi. Taalalaistytöt kauimpana keulavantaan luona näkyivät kyyristyneen kiemurassa olevien köysien yli ja uinahtaneen. Neljä viisi ennen mainittua neitosta oli kerääntynyt yhteen, selät nojaten puoleksi aukikäärittyä purjetta vasten. Kapteeni oli luultavasti hytissään; häntä ei näkynyt kannella. Koneenkäyttäjät touhusivat ahjoksensa ääressä. — Missä onkaan henttuseni? — kysyi itseltään kersantti.
Hän keksi tytön vihdoin istumassa vihreäksi maalatulla sälesohvalla, joka oli laivanpartaan viereisessä komerossa toisen rataskatoksen takana. Kersantti huomasi näin syrjäisen paikan varsin mieluisaksi, meni sinne appelsiineineen, istuutui neidon viereen ja tarjosi.
Tämä nyökkäsi myötäisen hyväksyvästi ja otti esille kukkaronsa.
— No sun seitsemän sarvipäätä! — ajatteli kersantti veren noustessa kasvoihin. — Eihän tuo toki aikone oikopäätä käteisellä maksaa minulle appelsiineja? Tällainen alempi porvaristo menköön…
Niin pahoin ei myöskään käynyt. Neito otti virkatusta rahakukkarostaan hopeasilaisen veitsensä ja kuori sillä appelsiinin, jonka hän kohteliaasti ojensi Albertille. Sitten hän kuori yhden itselleen, leikkeli sen kuuteen osaan ja mutusteli mielihyvikseen.
"Kiitos, hyvä Sara!" sanoi Albert ja otti vastaan appelsiininsa. Sitten hän pyysi ja sai lainata tytön veitsen hedelmänsä paloittelemiseksi. Hän katseli veistä hieman ihmetellen; se oli perin tylppä, jopa aivan pyöreäkärkinen, kuitenkaan olematta pöytäveitsen näköinen. Muuten se oli uusi ja jokseenkin terävä toiselta puoleltaan. Hän ei siitä enempää välittänyt, vaan sanoi hetkisen kuluttua: "Nyt, Sara, meidän on tultava lähemmin tutuiksi, ja sinun on sanottava kuinka läheistä sukua olet tädillesi, hänelle, joka…"
"Ei päässyt mukaan tänä aamuna? Ei käyne vaikeaksi sanoa, arvatenkaan, minkä verran sukua olen tädilleni."
"Niinpä kyllä, mutta…"
"Niin, olen aika pahoillani, ettei hän ehtinyt ajoissa, Ulla-täti parka; hänen on nyt ollut pakko ottaa oma kyyti, tai matkata Göteborgin-dilisanssissa, ja saadaanpa nähdä missä voinemme tavata toisemme tiellä, jos se ollenkaan tapahtuu. Ehkä hän nyt viipyy Tukholmassa, kun hänen kävi noin nolosti matkalle lähtiessä. Minulla on toinenkin täti, tiedätkös, naimaton, nimeltä Gustava, hän asuu Lidköpingissä ja hoitaa sairasta äitiäni, matkalla ollessani. Mutta tämä Ulla-täti on kauan asunut Tukholmassa, ja hänen piti nyt vain matkustaa kotipuoleen minun kanssani vähän tuuleutuakseen, ja oli tyhmää, että hän kuhnusteli. Mutta sen hän usein tekee, Ulla-täti parka. Olin myöskin pahoillani omasta puolestani; täti tai joku sellainen on aina hyvä olemassa matkaseurana. Mutta olinpa varma, eikä pettänyt luuloni, että matkalla kuitenkin tapaisin jonkun matkustajan, joka — syö itse, Albe! En minä yksin syö näitä kaikkia."
"Kiitos", sanoi tämä iloisena saadessaan virkkaa hänkin sanasen.
"Käytkö useinkin Tukholmassa? On tosiaankin pitkä matka Lidköpingistä
Tukholmaan?"
"En ole koskaan ennen ollut Tukholmassa. Minun tarvitsi nyt mennä, hieroakseni öljyn ja timanttien kauppaa ja tutkiakseni uusinta muotia."
Kersantti katseli tyttöä ihmetellen ja vaikeni. — Öljyä, — hän ajatteli. — Olenpa tainnut kokonaan erehtyä hänen laadustaan. Hm! Uusinta muotia? — Hän mitteli tytön vartaloa kiireestä kantapäähän. Se oli todellakin aika sorea, nimittäin omaa lajiansa. Vihdoin hän virkkoi puoliääneen: "Timantteja?"
"Niin, juuri timantteja, hyvä herra! Ah… ah… sinä luulet ehkä että piikivi kelpaa, sinä? Eipä toki. Tulta lyömään, kuten kiväärinlukkoon, siihen piikivi sopii. Mutta kas sillä, joka tahtoo lasia leikata, hyvä herra, sillä pitää olla timantti!"
Hänen silmänsä aukenivat ja kimmelsivät hänen näitä puhuessaan ikäänkuin synnynnäisestä, ylevästä itsetunnosta. Hän näytti miltei ylpeältä, vaikka ylpeyttä muuten ei koskaan ilmennyt hänen katseessaan, paitsi niinä hetkinä, jolloin hän käänsi jollekulle selkänsä. Hän antautuikin heti jälleen tuttavalliseksi, huomatessaan Albertin olevan pelkästä hämmästyksestä pudottamaisillaan appelsiinin. Hän lisäsi: "Olemme aina muutoin ottaneet liidun Göteborgista, ja olisimme samoin voineet ottaa öljynkin sieltä; mutta äiti sai kirjeen, että sitä saataisiin Tukholmassa kahtatoista killinkiä huokeammalla kannu, ja silloin halutti lähteä tänne kuulustamaan, kun minulla oli täällä ennestään täti, jonka luona asua. Mutta tuosta uudesta muodista, josta puhuivat niin laajalti Lidköpingissä, että muka Tukholmassa nyttemmin olisivat keksineet lasien värjäämistä kirkonikkunoihin, siitä minä en pidä väliä. En minä ole sellaista Tukholmassa nähnyt. Kävin vasiten kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä se ollut helppo työ, kun niitä oli niin sietämättömän paljon; mutta siellä ei ollut värjättyä lasia yhdessäkään. En tiedä, mistä se valhe on lähtöisin, ellei Upsalasta, jossa jokin asessori kuuluu paraikaa maalailevan erään alttarikuorin ikkunoita. Minä muuten tahtoisin sitä oppia; sillä meillä on paljo kirkonikkunain tilauksia sekä — niin — että vieläpä alas Skaraan asti. Sillä Skarassa ei ole ketään ihmistä, joka osaa lasia käsitellä, ja minä tiesin siitä tulevan suuren ja sievän ansiolähteen, jos pystyisimme lasia värjäämään verstaassa. Olisimme silloin niin lähellä ainoat, jotka kykenisimme uutta muotia käyttämään, ja ottaisivat kai meiltä, niin pian kuin jotakin kirkoissa särkyisi. Mutta yhdentekevää; sitä muotia ei kuulemma käytetä missään, ja silloin se ei myöskään ole minkään arvoinen. Timantteja sain oivia, niin että olen matkaani varsin tyytyväinen, ja entäs öljyä sitten…"
"Mutta mihin Herran nimessä niin paljon öljyä käytät?"
"Kittiin, tiedämmä. Mihinkäs tässä elämässä öljystä muuhun olisi?"
"Mutta miksei isäsi itse niin tärkeissä ja pitkämatkaisissa asioissa matkustele?"
"Oh, hyvä Jumala! Hän on kuollut kuusi vuotta sitten."
"Sepä oli toinen asia."
"Ja äiti rukkani on vastannut liikkeestä leskenoikeuksiensa perusteella, tietysti; mutta hän on koko kahtena vuonna ollut alinomaa vuoteessa, joten voin sanoa itse olevani yksin vastuussa."
"Mutta sanos minulle, kaunis Sara, kuinka vanha par exemple sinä olet, jos rohkenen kysyä?"
"Neljäkolmatta vuotta ja hiukan enemmän."
"Mitä, onko se mahdollista? Minä pidin sinua kahdeksantoistavuotiaana.
Millaiset posket — mikä hipiä…"
"Niinpä niin, samat posket mulla oli kahdeksantoistavuotiaanakin. Sanotaan viskaalintyttärien, mamsselien ja ryökynäin tekeytyvän nuoremmiksi kuin ovatkaan, kuten kuulin olevan tapana Lundin kylpylässä; mutta minä katson hyvin vähän kunniaa tuottavaksi näyttää vanhalta ja sanoa ikänsä nuoreksi. Silloin pidän paljoa parempana tehdä päinvastoin. Minkä verran vuosia on… jos rohkenen kysyä?"
"Minullako? Olemme melkein yhdenikäisiä. Olen viidenkolmatta vanha."
"Ja minä kun luulin sinua ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaaksi henkilöksi, joka ei vielä ole arvoasteita läpäissyt. Niin suorasukaisesti sinä käyttäydyt."
"Asteitako? Niin, rakkaani, ollakseni avomielinen, niitä en ole vielä läpäissyt enkä ehkä koskaan, jos —"
"Mitä… mikä sinä sitten olet?"
"Aliupseeri vain."
"Sellaisia olen ennen nähnyt Skaran porvarien keskuudessa, ja ne olivat kunnon miehiä. Muistan Lundin kylpylässä… siellä vetelehti tyhjäntoimittaja-neitejä ja olivat juovinaan terveysvettä yhdestä tai toisesta syystä: silloin siellä oli myös Västgötadalin ja Skaraborgin luutnantteja, kapteeneja, majuriloita ja sellaisia, joita sanovat upseereiksi, jotka myös olivat voivinaan pahoin ja puhelivat neitien kanssa. Mutta jos minä milloin Lundin kylpylässä näin aliupseereja, niin ne olivat aina rehtimiehiä, tositautia potevia, jotka eivät juoneet huvin vuoksi."
"Mutta mitä sinä sitten teit Lundin kylpylässä, Sara? Sinä, terve ihminen, olit kai matkustanut sinne vain nauttiaksesi ihanasta luonnosta?"
"Minä olin siellä vain päivän ja sain hyötyä hommistani. Minun täytyi matkustaa sinne pitääkseni silmällä paria oppipoikaamme, jotka oli noudettu panemaan ruutuja kylpylänsalonkiin; ne oli rikottu ihmeellisessä pallonheitännässä kylpylän vieraiden kesken heinäkuun neljäntenä. Pojista ei milloinkaan voi olla varma; he lyövät tavaran rikki, sitten he eivät myöskään ymmärrä leikata, huonosti he timantteja käsittelevät. Koska nyt oli kyseessä suurempilaatuinen työ, menin sinne itse, enkä sitä kadu. Mitä arvelet, Albe, laitoin viisikymmentäkuusi pikkuruutua, kaksikolmatta huonommasta, viheriästä lasista, ja kuules, neljäneljättä kauniista levylasista! Lisäksi myin kymmenen lasirasiaa, sellaisia kuin vain me valmistamme verstaassa, kultapaperia alla reunusteina, ja kuusi suurta lyhtyä, joita tarvitsevat valaistuskojeina, mennessään kellareihin noutamaan selssivettä ja spa-lientä ja kreutzervrimmeliä ja sellaista. Niinkuin sanoin, minä näin siellä vain kaksi aliupseeria, vakaita luuvaloisia miehiä, molemmat Västgötadalin väkeä. Mistä johtuu, että sinä olet aliupseeri ja kuitenkin niin nuori ihminen?"
"Tukholmassa käyttävät toisinaan nuorempia aliupseereja… varsinkin kun… niin, näetkös, minä en oikeastaan ole upseerista kaukana… kersantti."
"Kersantti? No hyvä, oli miten oli. Älä milloinkaan huoli tulla upseeriksi, luutnantiksi ja sellaiseksi kehnoksi väeksi. Mitä ne päivävarkaat tekevät muuta kuin puhuvat roskaa neitien kanssa päivisin ja illoin palvelusneitojen kanssa. Roskaa! Nyt röyhys kaulaan, pian hampaat naulaan."
Pysähdys.
Sotilas istui hiukan säikähtyneenä kuunnellen avosydämisen ystävänsä puhekykyä ja rohkeita mielenpurkauksia. Hän oli siitä tietoinen, että kovin mielellään halusi tulla luutnantiksi, ja toivoi saavuttavansa tämän viranylennyksen salaisen sukulaisuutensa nojalla erään pääkaupungissa asuvan korkean perheen kanssa. Hän tiesi myös, että hänen kassansa oli tällä kertaa koko hyvin varustettu senlaatuista eräiden maatilain tarkastusmatkaa varten, jolle hänet kesälomallansa oli lähetetty. Siksipä hän ei tahtonut itseensä sovelluttaa noita raskasmielisiä loppusointuja: nyt röyhys kaulaan j.n.e. Mutta kieltää hän ei voinut, että tuommoinen rupattelu neitien ja neitsytten kanssa oli väliin ollut hänestä mieluista. Hän silmäsi sentähden hämmästyneenä noin jyrkkiä mielipiteitä lausuvaan Sara-ilmiöön. Hän tarkasteli hänen kasvojaan; iloiset ja ystävälliset silmät näyttivät olevan ristiriidassa hänen viimeiseen ankaraan puheluunsa. Vieläpä, kun hän katseli noita punaisia täyteläisiä, miltei kauniisti muodostuneita huulia, takana olevine tasaisine, valkohohtoisine hampaineen, sekä joskus esiinpilkistävää pientä kielenkärkeä, hienointa heleänpunaista lajia, niin saattoi kai hänenlaiselleen miehelle antaa anteeksi tuon äänettömän kysymyksen: Eikö nyt kenkään maailmassa ole suudellut tuota suuta?
Sara katsoi myös kersanttia kasvoihin, kuten tämä häntä, ja vihdoin hän heleällä, lempeällä äänellä kysyi: "Mitä sinä niin tähystelet?"
Aivan arvaamatta ja urhokkaasti hän vastasi: "Minä istun ja ihmettelen, eikö kukaan ihminen milloinkaan ole suudellut tuota suuta?"
Äkkiä haihtuva hymy oli neidon koko vastaus, ja hän katseli poispäin Mälarin ulapoille. Hänen katseessaan ei tällöin näkynyt pienintäkään keimailua tahi häijyyden hohdetta, mutta toiselta puolen ei myöskään juuri mitään romantillista, haaveilevan taivaallista. Hän oli selvittämätöntä välilajia. Ei lainkaan rumaa, mutta ei myöskään syvästi kaunista. Hän oli sentapaista lajia, josta iloisin ilmein on tapana sanoa: "Oh, käy laatuun!"
Rohkaistuneena siitä ettei neito ainakaan käskenyt häntä luotaan, nakellut niskaansa taikka mennyt tiehensä, jatkoi kersantti: "Minä voisin sinulle paljon sanoa, hyvä Sara, samanlaatuista, jota itse olet kertonut puhuttavan neideille ja neitosille. Jopa tunnen itsekin, etten ole moiseen loruun tottumaton. Mutta sinä olet minulle selittänyt, kuinka sitä vihaat. Minä en tahdo edes puhua sydämestä, koska muistan aikaisemmin tänään… ja sitäpaitsi luulen, suoraan sanoen, sydämesi olevan lasia, ja minulla, minulla ei ole hallussani timanttia, ainoata asetta, jolla merkki voitaisiin sellaiseen piirtää."
"Pysähdytkö sinä Arbogaan, jonne höyrylaiva saapuu tänä iltana,
Albert?" Hän kysyi näin läpitunkevin katsein.
"Minäkö? En todellakaan. Minun on mentävä alas Vadsbon kihlakuntaan, eräille maatiloille, ja sitten ehkä vielä kauemmas Västergötlantiin."
"Silloin me ajamme yhdessä", taas läpitunkeva silmänluonti… "niin voimme panna parihevoset vaunujen eteen… ja me tasaamme kulut… ja… sillä minä näen, ettei sinulla ole omia ajoneuvoja mukanasi. Maalaiskärryt ovat pahat ajaa, ja kyytipoika-viikarit rinnalla, ne eivät ole minun väkeäni, ne ovat harvoin puhtaita."
Kersantti kavahti pystyyn ja olisi kai sulkenut neidon syliinsä, elleivät olisi olleet kannella. — Hänellä on sydän! — ajatteli hän.
"Istuppas, Albert, niin me yhdessä laskemme kyytirahat huviksemme. Auta minua, jos erehdyn. Suurin iloni on laskea yhteen päässä. Saapas nähdä: onhan ensimäinen kyytiväli, Arbogasta laskien, Fellingsbrohon?"
Kersantti istuutui hänen viereensä, hilpeänä ja ilostuneena ikäänkuin äsken olisi saanut valtakirjan. Neitonen olikin tällä hetkellä, hänen mielestään, niin säteilevä tahi oikeammin niin suloisen kaunis kuin tyttö — hänen mieleisensä — konsanaan voi olla. Kaikki oli niin järkevää ja viisasta, ja kuitenkin samalla niin viehättävää.
"No, etkö vastaa minulle?" sanoi neito ja letkautti aivan keveästi hänen kättään toisella syreeninvärisellä hansikkaallaan, jonka hän varovasti kyllä oli ottanut kädestään jo appelsiinia kuoriessaan.
"Fellingsbrohon kulkee tie aivan oikein, ja sieltä Glanshammareen", vahvisti kersantti. "Sitten Vretstorpiin?"
"E-ei, kuules. Meidän täytyy ensin mennä Örebron ja Kumlan kautta."
"Ja sitten Vretstorpiin, se on varmaa. Senjälkeen tulevat Bodarne ja
Hofva, ja sitten olemme kotona."
"Mitä, oletko sinä kotoisin Hofvasta?"
"Minä olen kotoisin Västergötlannista, ja niin pian kuin olen astunut jalallani Hofvan tantereelle, olen heti kotona." Samalla Sara ojensi toisen pikku jalkansa ja laski sen perin varmasti ja länsigööttisesti kannelle.
Albertille koitui nyt uusi tilaisuus ihailla hyvintehtyä kaunista kenkää. "Onko tuo Lidköpingin työtä", hän kysyi.
"Mitä lajia?"
"Minä tarkoitan, onko siellä niin hyviä suutareita, Lidköpingissä, että…"
"Se on muhkea, jopa harvinainen kaupunki! Etkö sinä milloinkaan ole ollut Lidköpingissä?… Suutareita… Onpa kyllä! Meillä on räätäleitä, hienoseppiä, karkeisseppiä, lippaantekijöitä, puuseppiä, meillä on kaikkea. Myöskin kauppiaita, ja rikas kapakanisäntä kadun varrella kappaleen matkaa vasemmalle torilta; vaikka sitä minä pidän pahana, sillä mokomat elävät toisten rappiosta ja turhista menoista. Mutta käsityöläinen tekee sellaista, joka kelpaa ja jää pysyväiseksi maailmaan. Mihin kapakoitsijan tavarat häviävät? Hän on Göteborgin-dilisanssin asioitsija, ja ylläpitää suuren suurta tanssisalia, jossa upseerit neitiensä kanssa pitävät kekkereitä. Nepä ovat joltisiakin tanssiaisia, näetsen! Mutta minä en kuitenkaan hyväksy kapakkaliikettä. Jos ihmiset olisivat ihmisiä, niin sellaiset ihmiset pian saisivat muuttaa Lidköpingistä ja lähteä tiehensä. Mutta nyt on asia niin, että monet tahtovat juoda, pelata ja tanssia, ja… siellä on mahdottoman iso tanssisali, Albert! Kahdeksan ikkunareikää pitkinpäin, muistaakseni, ja neljäkolmatta ruutua joka reiässä."
"Eikö sinua, Sara, tanssiminen ollenkaan huvita?"
"Kun olen pitänyt silmällä töitä ja lopettanut ja tunnen oloni yksinäiseksi, silloin voi sattua että tanssinkin toisinaan, mutta ilman viulua."
— Siinäpä oikea tosi-länsigööttitär! — ajatteli kersantti. Mutta tämä näytti niin äärettömän lempeältä, niin miltei liikuttavalta tällä hetkellä, että hän vaikeni. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi: "Että pitääkin äitisi olla niin sairas? Entä jos hän on kuollut, Sara, meidän saapuessamme… sinun saapuessasi sinne alas?"
"Niin, Jumala sen suokoon sille raukalle! Hänellä ei ole elämässä ollut mitään oikeata iloa. Tuskaa ja surua alati, ja nyt vihoviimeksi vain pelkkää tautia. Se ei ole kovin helppoa, Albert!"
"Sinä puhut perin murheellisesti. Mutta jos hän heitäksen kuolemaan, miten silloin käy työpajasi?"
"Niin, silloin ovat oikeudet menneet, enkä voi saada uusia maistraatilta, sen mä tiedän. Mutta olen kuitenkin asiata miettinyt."
"Niinkö?"
"Niinpä kyllä, sen voin kyllä kertoa", hän jatkoi, hiipi vielä vähän lähemmäksi Albertia sälesohvassa ja katsoi ympärilleen, ikäänkuin peljäten että joku asiaton kuulisi hänen salaisuutensa. Kun kuitenkin laivan kansi, niinkuin ennen on mainittu, tältä puolen oli väestä tyhjä, kääntyi neiti jälleen hänen puoleensa, näytti ylen tuttavalliselta ja viisaalta sekä viuhutti pikku hansikastaan ilmassa, väliin sivaltaen sillä keveästi hänen käsivarttansa.
"Olen mietiskellyt, miten ilman vanhempia ja sisaruksia oleva tyttö kuten minä on pääsevä elämään… elämään reimasti…", sanoi hän. "Minulla on riittävästi ja yltäkyllin jo liina- ja pitovaatteita moneksi vuodeksi enkä kuluta liioin, jota ei tee, kun on huolellinen. Kun nyt äitini kuolee, en saa kauemmin leikkaella ruutuja ja kitata suurissa taloissa tai uutisrakennuksissa; se kuuluu ammattimestarille. Mutta se on aivan ominainen taito, tiedätkös, jota ei Lidköpingissä osaa kukaan muu kuin minä, sillä olen sen yksin aprikoinut: sekoittaa liitua öljyyn oikeissa dimensio… ei proportsioneissa… (dimensioneiksi sanotaan itse lasien laajuutta pituuteen ja leveyteen nähden, mutta proportsioniksi sanotaan liidun ja öljyn oikeata yhteensekoitusta ja paljoutta, noita molempia sanoja käytetään vain meidän ammatissamme, etkä sinä niitä ymmärrä, Albert)… no, nyt tahdon vain sanoa, että olen keksinyt tässä sekoituksessa proportsionin, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä, ja siitä tulee kittiä niin lujaa, ettei ilkein syyssade voi sitä liuentaa. Sitä minä aion valmistaa ja myydä kaikille ammattimestareille; sillä heidän on pakko sitä ostaa sekä Lidköpingissä että Vänersborgissa ja Mariestadissakin, kunhan oppivat tuntemaan. Ja he tietävät jo siitä, sillä olen antanut poikieni matkoillansa sitä toitottaa maailmalle. Itse myyn sitä kotona kamarissani."
"Mutta naimatonnahan olet turvaton, ja…"
"Sepä jotakin. Juopottelevan ja pahaluontoisen miehen kanssa, kuten äiti raukkani, — silloinpa olisin päinvastoin turvaton ja kurja. Ei, totta tosiaan, minä selviän juuri sellaisena kuin olen. Pientä taloa Lidan varrella pidämme itse hallussamme. Se on aivan vähäinen puutalo, kuten jokunen tuolla ylhäällä Strengbyssä… Streng… kuinka se olikaan?… Niin…"
"Strengnäsissä."
"Ja äitini kuollessa joutuu talo minulle. Äiti rukka! Mutta hän elää vielä parisen vuotta. Kuitenkin, kun hän kuolee, niin olen saanut tietää pormestarilta, että minä taloineni ja tonttineni en tarvitse enempää turvaa, vaikka naimatonna. Talo ei suuria korkoja tuota; kuitenkin saatan vuokrata pari huonetta ylhäällä, ja alhaalla pohjakerrassa asun itse. Mutta koska olen tottunut pitämään hauskaa ja olemaan ihmisten kanssa, en tahdo istua alati itsekseni, vaan aion avata puodin… pienen puodin… pitäen kauppaa, jota naisväki saa hoitaa, ja jota ei ole vielä laskettu ammattikunnan alaiseksi. Minä aion puodissani myydä rasioita, hienoja, kauniita, lasista tehtyjä, joihin on pantu värillistä paperia lasin alle, jota olen laittanut monta vuotta, ja johon maalaiskansa on hullaantunut koko ympäröivällä seudulla, ja lisäksi kotilyhtyjä, juhlalyhtyjä; niin, olenpa oppinut liittämään peilitinaa lasiin, ja siitä aion tehdä pikku peilejä pitäjiin. Kenties otan myös puodissani pitääkseni kaupan kaikenlaista poimintotavaraa, kuten kudoksia, palttinoita, nenäliinoja, kaulahuiveja, kaikki kotitekoista, kunhan vain varon myymästä silkkikangasta, joka kuuluu ammattikunnalle. Siitä ei ole tuleva niinkään pientä kauppaa, kun on ihmisille kohtelias tiskinsä ääressä; ja minäpä istun puodissani kymmenestä aamupäivällä viiteen illalla, kauemmin ei kannata. Ennen kymmentä aamusella, ennenkuin aukaisen puodinoven, valmistelen kaikkia rasioitani ja lasitavaroitani. Iltasin sekoitan kittiä kaikille ammattimestareille. Siitä tulee hyvä kauppa ja iloisa elämä."
Saran silmät, suu ja posket loistivat hänen puhuessaan. Mutta kersantti kysyi: "Aiotko sinä istua sillä lailla koko vuoden umpeensa etkä milloinkaan liikkua ulkona taikka hengittää ihanaa maalaisilmaa?"
"Auringon noustessa menen ulos Trufveen päin johtavalle tielle. Sen teen kesäisin joka aamu, kun muuten on kirkas ilma."
"Tru… mikä se on olevinaan?"
"Se on Trufve, tiedämmä. Se on Richertin kaunis herraskartano Mariestadin tiellä, näet. Jos vain kaupungista sinnepäin vievä tie ei olisi niin hirveän hiekkainen. Mutta minä en välitä siitä, en kulje sitä niin usein. Monena aamuna istun mieluimmin kotona. Mulla on salvioita ja muita ruusuja ikkunoissa, ja lavendeliruukut vielä hankin. Sitäpaitsi näen Lida-joen ikkunain ääressä, ja kauniimpaa jokea ei ole olemassa. Jos tahdon nähdä enemmän vettä, on minulla iso Vänern nähtävänä, kun ikkunoista tähystelen ulos Hållandsön ääressä ammottavalle ulapalle; se on mulla edessä, kun vain silmään ulos ikäänkuin kaupunginsillalle päin."
"Ja kun tulet vanhaksi, kaunis Sara?"
"Jos elän noin viisikymmenvuotiaaksi, niin aion mennä tavaroineni markkinoille. Sillä niin kauan kuin olen nuori, on parempi istua kotona pienessä kauppapuodissani."
"Astuu mielellään tiskin luo, jossa niin sievä kaupitsijatar istuu myymässä", virkkoi kersantti.
"Mutta sillä iällä on ilkeätä matkustaa markkinoille", jatkoi neito, hieman poispäin kääntyneenä. "Joutuu… niin. Kun pääsen noin viidenkymmenen ikään, silloin arvelen sen olevan ohi; silloin käynee sitävastoin kauppa huonommin kotona puodissa, ja tahdon silloin yrittää markkinoilla, ellen sitä ennen ole pannut säästöön jotakin summaa, niin että saatan elää nurkumatta, kuten toivon. Sillä saattaahan elää hyvin sievästi ja kuitenkin voida varsin hyvin, niin pian kuin…" (tällöin vaipui hänen katseensa ja ilme synkkeni).
"No niin, Herran tähden! Mitä sinä tarkoitat?"
"Niin, minä tarkoitan, jos varoo ottamasta itselleen kiusanhenkeä, joka syö suuhunsa ja menettää turhuudessa tai hulttiopäisyydessä kaiken minkä toinen vaivalla ja mielihalulla on koonnut. Mitäpä auttaa olla kunnollinen, kun kiusanhenki on sitä kunnottomampi ja mässäilee uurastajan työllä? Ja kuinka voi työtä tehdä ilolla ja mielihyvällä, kun ei ole siihen sydämen halua, vaan kurkunpää tuskaan turtuu…"
"En ymmärrä sinua."
"Niinkö? Hm."
"Jumalan tähden kerro mitä tarkoitat!"
"Niin, siinäpä kylläkin on kertomista, kenties. Olin ulkona eräänä Mikkelinpäivän iltana äitini kanssa; oli jo syyspuoli ja tuuli puhalteli, ja hänen tukkansa liehui hilkan ympärillä. Epätoivoissaan juoksi hän ylös isollesillalle päin, joka johtaa Lidan yli kotikaupungissamme; minä olin silloin viisitoistavuotias ja juoksin perässä. Ajattelin hänen hirveässä tuskassaan hyppäävän alas veteen. Mutta kun minä pysyin jäljessä, hillitsi hän itsensä ja otti minut syliinsä, seisattui sillan kaidepuun ääreen ja katsoi taakseen. Ei ollut ketään ulkona jalkeilla. 'Sinun tähtesi tahdon jättää sen tekemättä', kuiskasi hän. 'Tahdon elää ja olla piinattavana, kunnes sinä vartut vähän isommaksi. Mutta tälle kirous ja sadatus! Siitä minun ainakin on päästävä irti!' Tällöin olin näkevinäni raivon vaahtoa äitini huulilla; hän tempasi sormesta kultasormuksensa ja heitti sen kauas Lida-jokeen."
Kersantti kalpeni; hänelle muistui mieleen jotakin samanlaista tänä aamuna laivanpartaalta.
"Äitisi taisi olla hieman kärsimätön avioliitossa", tuli hän sanoneeksi..
"Hyi… hyi… herra!" huudahti Sara silmät säihkyen ja unohti sinuttelunsa. "Albert!" hän lisäsi kuitenkin heti lempeämmällä äänellä. "Kaksikymmentä kertaa potkittu hevonen, joka yhdennelläkolmatta kerralla potkaisee takaisin, ei ole kärsimätön. Ja se on totinen tosi Jumalan edessä" — sanoi hän lopuksi, tuskin kuuluvalla, mutta hartaalla ja soinnukkaalla äänellä — "yksi oli, joka alinomaa muistutti ja sanoi ja julisti, että äitini tulisi yhä paremmaksi… tai jalommaksi luulen heidän sanovan… tällä tuskalla, mutta se oli valhe. Sillä sen minä tiedän, että hän tuli vuodesta vuoteen huonommaksi. Mitä suurimmasta siisteydestä ja kunnollisuudesta muuttui hän lopulta epäsiistiksi, rehjuiseksi ja huolimattomaksi, niin että itkin sitä ajatellessani." (Sara itki nytkin). "Oltuaan hurskas ja jumalinen ihminen ei hän lopulta tahtonut katsoakaan virsikirjaan… ja viimeiseltä… voi…"
"Toivu toki!"
"Vielä tänäpäivänä on äitini vuoteen omana, ja tiedätkö mistä syystä? jumala meitä varjelkoon… juopumuksesta. Se ei ole naisihmiseksi kunnon käytöstä, Albert!"
Kersantti nousi, tunsi kylmää hikeä virkatakkinsa alla, riisui sen ja leyhytteli itseään nenäliinalla. Kenties risteilivät muutamat hänen parhaat aikeensa tällä hetkellä hänen aivoissaan. Mutta hän oli nuori, eikä sydän ollut paatunut. Hän tunsi sääliä ihmisiä kohtaan, eikä hän myöskään ollut kyllin puolioppinut esittääkseen tavallista väärää puhepartta, että pahoin on hyvin. Hämmästyksen ja ihmettelyn valtaamana joutui hän haastelussaan kuitenkin taholle, jota sotilaat harvoin lähestyvät: hän istuutui tuttavallisesti ystävän viereen, joka oli niin äkkiä käynyt avosydämiseksi, ja kysyi: "Sano minulle vilpittömästi ja suoraan, Sara, oletko sinä kuten on tapana sanoa herännäinen?"
"Herännäi… oh, en toki. Sellaisia on Västergötlannissa kylliksi ilman minuakin."
"Mutta luet kumminkin joskus raamattua?"
"Raamattua? Kyllä."
"Silloin tunnet myös Jumalan ensimäisen, suuren, yleisen käskyn… anteeksi, se kuuluu hieman… 'kasvakaa, lisääntykää ja täyttäkää maa!' Eikö tätä käskyä ole noudatettava?"
Kotvasen mietittyään, silti hämilleen joutumatta, hän vastasi:
"Sisältäähän tuo Jumalan käsky…"
"Että miehen ja vaimon tulee olla yhdessä…"
"Mutta ei se käsky sisällä, että miehen pitää elää yhdessä kenen naisen kanssa tahansa maailmassa, minun nähdäkseni, tahi naisen ottaa mikä hyvänsä mies, joka on hänen osakseen osunut kaikenlaatuisten sattumien ja aiheiden perusteella. Muistelen kirjoitetun olevan, että mikä on ihmiselle oleva avuksi, se kai ei saa olla hänelle lankeemukseksi? Sekä sielun että ruumiin turmioksi, mutta eniten sielun. Vaan niinkuin on vältettävä ja väistettävä suurta vaaraa, onnettomuutta ja hätää, ja ennen kaikkea kartettava oleskelua huonossa ja turmiollisessa seurassa, niin lienee kai myöskin lupa karttaa…"
Samassa kuului kova natina höyrylaivan etukeulasta, ja kapteeni ynnä eräs koneenkäyttäjä tulivat juoksujalkaa ylös. Ei ollut kuitenkaan sen pahempaa kuin että köysi oli katkennut, joten pieni pingoittunut purje joutui lerpattamaan hieman huolimattomasti, huiskien hetkisen edestakaisin tuulessa. Oli nyt päästy ulos eräälle Mälarin suuremmalle selälle, Granfjärdille, jossa Blackeniin siirryttäessä melkein aina käy kova veto. Ankarampi aaltoilu pani kaikki matkustajat liikkeelle: kannelle kerääntyi joukko kasvoja, joita koko edellisenä päivänä ei oltu huomattu, mutta nyt ne luola-asukkaiden tavoin kömpivät esiin alimaailmastaan, salongista. Tuokion hulmuttuansa purje saatiin kokoonkäärityksi ja pantiin uuteen asentoon tuulen vaatimusten mukaan. Tuli jälleen tyyni ja hyvä olla, vaikka puhaltelikin melkoisesti. Mutta nämä laivat, jotka kulkevat sisäisen tulen voimalla, eivät suuresti välitä tuulesta ja aallokosta, vaan kyntävät varmaa väyläänsä, puuskuipa myötä tai vastaan, taikka — kuten nyt — laitapuolelta.
Granfjärdillä on monta vaarallista kohtaa, lymyluotoa ja salakaria, jonkatähden siellä on paljon sattunut haaksirikkoja siihen aikaan kun purjehdittiin ilman tulta ja usein oli luovittava. Taitavinkin perämies huomasi silloin, niin hyvin kuin tunsikin karit ja meriviitat, olevansa kykenemätön niitä aina väistämään, kun hänellä peräsimen apuna ei ollut käytettävänään muuta kuin isot, laajat, raskaat, tuulen heittelemät purjeet, jotka parhaallakin kääntelyllä ja luovailulla kuitenkin varsin usein riuhtoivat hänet sinne, minne ei ollut lainkaan halua; sillä purren perämies-parka ei kaikitenkaan ole enempää kuin ihminen? Nykyään, kun vesilläkulku käy tulen voimalla, viillätetään suoraan päämäärää kohden, luovimatta, eikä käytetä purjeita useammin kuin tuulen ollessa senlaatuinen, että se edistää vauhtia. Perämiehen tulee tosin nytkin tuntea meriviitat ja salakarit, se on tietty; mutta jos hän ne tuntee, niin hän saa ne helposti väistetyksi, ellei ole pöllöpää. Höyrypurjehduksen ainoana suurena vaarana on tulipalo; mutta tähänkin nähden voidaan pannun rakentelussa ryhtyä sellaisiin varokeinoihin, että sellaista tapahtuu harvoin taikka ei milloinkaan.
Edettiin aika nopeaan ja ripeästi, joskin kannella alkaneesta hyörinästä luonnollisesti johtui, että kersantin ja Saran keskustelu ihmiskunnan suurimmasta ongelmasta keskeytyi. Reippaan luonteensa kannustamana oli kersantti juossut paikalle ja tarrannut purjeeseen kapteenin suureksi hyödyksi ja huviksi. Siitä seurasi heidän keskensä veljenmalja, kannen alla kapteenin hytissä. Historia sivuuttaa kokonaan, miten päivällisaterioiminen laivassa tapahtui, sillä siitä on kansimatkustajalla ylen vähän käsitystä. Hän vain huomaa auringon alenemisesta taivaanrantaan ja tarjoilijaneitojen alituisesta juoksentelusta, täytetyt kahvikupit tarjottimella, että päivällisen täytyy olla jo tarjottu. Salonkiasukkaat ovat ratkaisseet sen asian keskenään; ja kun joitakuita luola-ilmiöitä hieman iloisempina tavallista tai ainakin silmistään vähemmän tympeinä tähän aikaan nousee kätköstään, niin saattaa kansaan (etukannen matkustajiin) kuuluva ymmärtää, että herrasväki on pitänyt kestiä.
On kumminkin totta, kuten tämä kertomus ennenkin on huomauttanut, että jokunen rohkeampiluontoinen kansikulkija saattaa ainakin laskeutua ruokasalonkiin ja siellä kiireimmän kautta haukata palasen ja nousta jälleen kannelle. Mutta naisten, jotka kuuluvat kansaan, on todella vaikea olla. Kuinka he elävät siellä etukannella, on monta monituista kertaa historioitsijaa ihmetyttänyt. Ei pidetä oikein säädyllisenä, että he tuovat ruokaa mukanaan ja ovat omissa eväissään. Ja yleisestä runsaasta ravinnosta, jonka höyrylaivan keittiö valmistaa, eivät he myöskään hevillä saa mitään, kun heillä itsellään ei ole kansipaikkaa parempaa. Sattuneehan näidenkin naisten joukossa olemaan joku rohkeampi, joka laskeutuu luola-asutuksen kaikkein pyhimpään ja hankkii makupalan, viedäkseen sen sitten ulkoilmaan. Mutta sitä ei katsota hänen puoleltaan häveliääksi. Mieltäviihdyttävänä seikkana on tässä toki kahvi, joka ei ole ruokaa, mutta aika hyvää kuitenkin, kello neljältä tai viideltä. Se tulee itsellään ylös pyhäköstä kannelle, neitojen lennättelemänä, joista vähemmän äreät suvaitsevat suostuttelua, niin että poloinen kansi-ihminenkin voi saada kupin kuumaa. Sara piti varansa ja sai todella kupillisen; hän näyttikin niin kauniilta ja siistiltä, että kahvinkantajattaret päähineeseen katsomatta kernaasti olisivat halunneet lukea hänet herrasväkeen. Käsittämättömältä tuntui tosiaankin, että hän, jonka hopearahoja sisältävään kukkaroon oli monesti silmäilty, ei ollut ostanut salonkilippua ja laittautunut luolaihmiseksi kuten joku toinenkin. Mutta hän olikin kai siis niin mieltynyt raikkaaseen ilmaan ja tahtoi kartella kaikkea ummehtunutta tai uumenia ylimalkaan.
Juodessaan kahvinsa ja päättäessään pyytää kupin lisää muisteli hän sydämellisen ilahtuneesti ja kiitollisesti kersantti Albertin ehdotusta viedä hänet maihin pieneen hauskaan, punaiseksi maalattuun pikkutupa-kaupunkiin (nimi oli häneltä taaskin haipunut), missä hän oli ilman hankausta ja ikävyyksiä saanut siistin, hyvän ruoka-aterian, joka oli aamiaisenkin nimellä käynyt hänellä päivällisestä, niin että hän nyt kahvin tultua tunsi olonsa kylläiseksi, vapaaksi ja onnelliseksi. Kersantti itse oli luontuvampi ahmimaan, ja niinkuin tässä kertomuksessa on mainittu hänen jo aamupäivällä pariin kertaan käyneen turvautumassa tarjoilukaapin apuun silloin kokemissaan kiusoissa, samoin oli hän nytkin jälleen alhaalla.
Kapteenin kanssa syntyneen tuttavallisuutensa perusteella hän nyt kulki ylös ja alas ilman mitään vavistusta, miten vain halusi, niin usein kuin henki päälle tuli, ja piti vaseti tuntea hänen matkalippunsa laatu tietääkseen, että hän ei kuulunutkaan herrasväkeen, vaan oli kansaa. Mitä, miten, missä ja milloin hän söi, ei mainita; otaksutaan vain, että hän nautti päivällisen. Hän oli nuori ja tervetarpeinen, niinkuin niitä Jumala on luonut; mutta hän ei millään muotoa ollut herkkusuu, juoppo, ahmastelija, raakimus tai muutenkaan luola-ihminen. Ei hänkään näyttänyt viihtyvän uumenissa: hän meni ylös niin pian kuin voi ja näkyi ihan erityisesti harrastavan sitä ilmaa, joka puhalteli keulavantaan kohdalla, sillä siellä hän eniten pysytteli ja oli nyt uudestaan sytyttänyt sikarinsa.