NELJÄS LUKU.
Silloin hän kallistui surumielisenä taaksepäin tuoliinsa ja laski päänsä selkänojaa vasten. Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku, ja supista vaatimuksesi!
Sara Videbeck piti silmällä tavaroitaan, ja ne hänellä oli matkalaukuissa, myöskin etukannella. Yhdestä hän varsinkin lienee ollut huolissaan. Sillä eräänä hetkenä, jolloin ketään muuta henkilöä ei seissyt siellä keulanperässä, hän käytti tilaisuutta, taputtaakseen sikarinpolttajaa tuttavallisesti käsivarrelle ja huomauttaakseen: "Sinähän pidät siitä, Albert, että pyydän sinulta pikku palvelusta. Minulla on tässä matkalaukku, messinkikirjaimet S.V. lukossa; laita niin, ettei kukaan siihen istahda! Olen alusta alkain ja kaiken päivää pitänyt sitä piilossa purjeen alla, mutta viime hötäkässä vetivät esille yhtä ja toista; purje on vedetty ylös, ja matkalaukkuni putipaljaana."
Albert otti sikarin suusta, katsoi häneen ja sanoi; "Onko matkalaukkusi niin herkkä, ettei edes niin kevyt ruumis kuin sinun saa siinä istua? Muutenhan sitä helpoimmin voisi siten vartioida."
"E-ei, tottamaar, en minä, etkä sinä, ja vähimmin joku muu."
"Onko se timantteja täynnä?"
"Jopa nyt!"
"No, mitä siis? Vaikka anna minulle anteeksi, sehän ei koske minua; ole vain huoleti ja mene itse kunne haluat! Minä vartioitsen laukkuasi."
Sara kiitti häntä moisella silmäyksellä kuin olisi matkalaukku ollut hänen oma sydämensä. Hän meni poispäin hommaamaan jotakin kaikenlaisten lippaiden ääressä, jotka oli pannut syrjään kannelle.
— Mitä voikaan tytöllä olla matkalaukussa? — aprikoitsi Albert seisoessaan siinä tähystellen kiiltäviä, keltaisia S.V. kirjaimia, ja veti julman pitkät savut sikarista. — Hän on totta tosiaan kuitenkin rikas nukke, siitä ei käy erehtyminen. Vaikka siitä minä en välitä; rahoja saan kyllä (samalla hän mutisi salaperäisen perhenimen), ja Vadsbon maatiloista on minulla määrätty isännöitsijä-osuuteni. Kirjaimet ovat aika hyvin tehtyjä; onpa siellä messinkiseppiä Lidköpingissä, jotka johonkin kelpaavat. Seuraankohan häntä sinne saakka? Minun olisi muuten Mariestadin kohdalla poikettava isolta tieltä ja ajettava sisämaahan päin. Niin, saahan nähdä. Sinne on vielä pitkä matka. — "Kuulkaapas, neitonen tarjottiminenne! Ojentakaas minulle uusi sikari! En tahdo mennä paikaltani." Perhana, hän ei kuullut minua! Miten tämä päättyy? Koetanpa polttaa pätkääni vielä tiukemmalle, mutta se maistuu kuumalle ja savu menee nenästä sisään, hyi tuhat tulimmaista! Matkalaukku ei ole varsin suuri; pitkä jokseenkin, muttei leveä; hänellä on varmaan lasilippaita siinä, koskei kukaan saa siihen istahtaa. Mutta kuka hitto olisikaan kyllin hävytön istuutuakseen siihen. Muun täällä kannella olevan joukon en ole koskaan huomannut asettuvan muuanne kuin köysistölle tai pumpulle ja tykkien päälle. Tämä on varsin säädyllistä ja siivoa kansaa. He ovat niin vähän julkeita toisten tavaroihin nähden, että par exemple taalalaisneidot istuutuivat ainoastaan itsensä päälle, hoc est he panivat jalat alleen. Minkä hävyttömän rahjuksen Sara lieneekään peljännyt rohkenevan… aha… saatpas nähdä, Albert, hänen tarkoittaneen sinua itseäsi eikä ketään muuta tuolla kauniilla pyynnöllä, että minä varoisin matkalaukkua… "katsos riivattua, miltä se maistuu!" sanoi hän ja heitti lopputyngän järveen: tämä kävi kaiken kärsimyksen yli.
Juuri tässä vaikeassa pulmakohdassa tuli Sara hänen luokseen ja — mitäpä sanotte? — pisti uuden sikarin hänen käteensä. "Tulta mulla ei ole mukanani", sanoi hän, "enkä tahtonut antaa neidon, jolta sikarin tilasin, sitä sytyttää sinulle tuolla alhaalla, sillä… ja sitäpaitsi hän ei osaa polttaa. Mutta miten saat tulta, Albe?"
"Kyllä, kas tässä", hän keskeytti, "tulee kapteeni tepastaen oiva trabucos suussaan. Anteeksi, hyvä kapteeni setä… tehkää hyvin ja astukaa pari askelta lähemmäksi, niin saan sytyttää. Tämä ihana impi on pannut minut vartioon, jota kunnon sotilaana en saata jättää."
"Heti paikalla!" vastasi kapteeni. Sara seisoi katselemassa eikä voinut pidättää äänekästä naurua, kun miehet asettivat sikarinpäät toisiaan vasten, tuijottavin totisin silmin tähystivät kärkiä ja kiihkeästi ponnistivat saadakseen toiselta sikarin syttymään. Se onnistui, ja iloisa kelpo kapteeni meni tiehensä. Omituisin autuaallisin ilmein imi kersantti molemmat poskiluut täpösen täyteen uutta, tuoretta savua — sillä onhan tiettyä, että ensisavu parhaalta maistuu — ja puhalsi sen ulos aivan hitaasti, mutta hajamielisyydessään Saralle vasten kasvoja.
"Voi toki!" huudahti tämä ja juoksi uudelleen tiehensä etukannen toiselle puolelle, jossa hänellä oli ennenmainittu lipashommansa.
Albert seisoi siis jälleen yksin laukkunsa — hänen laukkunsa — luona ja katseli painuvaa lempeätä, viehättävää lännenaurinkoa. Oli nyt saavuttu Galten-selälle, Mälarin perimmäiselle Arbogaan päin. Albert seisoi tähystämässä aurinkoa, kuten sanottu on, mutta hän tähysti myöskin toisinaan matkalaukkua. Hän poltti hitaammin nyt, sillä hän ajatteli, että jos tämä sikari loppuu tuossa tuokiossa, ei käyne yhtä ketterästi kuin äsken uuden savun saaminen. — Niin, aivan varmasti on hänellä lasia laukussa, ja pidän enemmän siitä kuin että hänellä, kuten kerran luulin, olisi lasia rinnassa tai koko sydän lasinen. Se oli minun puoleltani tyhmä ajatus… puh!… Mutta en tahdo puhaltaa liiaksi savua suusta yhdellä kertaa… puh!… Olkoon, että hänen sielunsa on lasia jonkun verran, eikö minulla voisi olla timantti yhtä hyvin kuin jollakulla muulla, leikatakseni? Mutta syvälle en tahdo leikata, sitä ei lempokaan henno niin kauniiseen kristalliin… puh!… Minä vain piirtelen A:n hänen muistinsa emaljiin; sen toki saanen? Eihän se liene liikaa… puh! Kaunis hän on totisena, mutta vielä kauniimpi hymyillessään tuolla tavalla, ja kaikkein kaunein hän oli äitiänsä itkiessään. Onpa ihmeellistä, että siitä saatoin pitää. Muutenhan ihminen tavallisesti tulee rumaksi irvistäessään… puh!… Mutta hänen silmänurkkansa eivät punehtuneet, vaan olivat kirkkaita kuin… nono, itkua ei kestänytkään kauan.
"Ruori alas, ruori alas!" huusi kapteeni perämiehelleen. "Etkö näe viittaa, senkin…? Niin, niin, alkaa jo hämärtää", lisäsi hän hyvänsävyisästi. "Nyt on parasta, että päästän hänet peräsimestä ja otan sen itse. Arboga-joen suu ei ole kuin muut joutavat jokisuut. Ruori alas, alas! Kone seisomaan, sen seitsemäntuhatta sarvipäätä! Mene alas täältä, minä asetun siihen itse. Käske laskea viistopurje alas!"
"Kone seisomaan, seisomaan!" kuului vastaukseksi. Laiva hiljensi vauhtia, ja taitava kapteeni, joka nyt itse hoiteli peräsintä, sai aikaa jälleen oikoa suuntaa, niin että viitta kierrettiin onnellisesti.
Mälarin sisin perukka eli sen läntisin alku Kungsbarkarön ja Björkskogin pitäjäin kohdalla on täynnä pikku luotoja, salakareja ja maalaisseikkailuja, joista aina on haittaa vesillä ollessa. Nämä pienet maakärjet, lähinnä Arboga-jokea, ovat matalain Kungsör-niittyjen jatkona, jotka etäimpänä lännessä vihreän maton kaltaisina näyttävät yrittävän hiipiä veden alle, ja varsinkaan iltaisin ei voi tarkkaan erottaa nurmikkolaidan ja Mälarin-laineen rajaa. Purjehtija silloin ohjaa suuntansa Kungsörin linnan kattoa kohti, joka ei ole kaukana jokisuusta. Tällä kertaa kuten aina "Yngve Frey" osui oikeaan väylään.
Juuri jokeen päästyä kuului karkea, kuiva ääni ylhäällä laivanperässä puhuvan naapurilleen: "Kuinka pitkälti meillä nyt on kaupunkiin?" — "Kuusi neljännestä jokseenkin", virkkoi vastaukseksi toinen ääni ilmaisten mitä suurinta hyvänsävyisyyttä, avuliaisuutta ja intoa. Ääni oli sopraano, akkamainen, vaikka mieshän siinä ilmeisesti silti puhui. "Hyvä!" jatkoi basso ja katsoi kelloa. "Nyt on seitsemän, olemme perillä kahdeksan aikaan, ainakin yhdeksältä, ja voimme toivoa kunnon pöytää ja oikeita vuoteita." Nämä sanat vaihtoi keskenään kaksi perheenisää. "Jos herra parooni käskee", sanoi sopraano (myöskin parooni), "niin se käy helposti laatuun, varsin helposti, jos pidämme varamme täällä Kungsörissä ja toimitamme pikalähetin maitse kaupunkiin tilaamaan meille huoneita, sillä tähän aikaan sattuu paljon matkustajia yhteen".
"Käykö se päinsä, kapteeni?" kysyi basso ylhäisesti, mutta välinpitämättömästi. — "Se käy oleellisesti päinsä, kyllä varmaan, kyllä", keskeytti kiihkeästi sopraano, ennenkuin kapteeni vielä oli ehtinyt nousta peräsimen äärestä.
"Voi kyllä tapahtua", sanoi tämä, "vaikkei aivan vaivatta."
"Millä tavoin?" kysyi basso, väsyneenä niin paljoon puhuntaan.
"Kyllä, siinä ei ole vaikeutta, — varsin näppärästi, ihan helposti!" kiirehti sopraano kintereillä maailman nopsimmin sanoin.
Kunnon kapteeni peräsimen luona katsoi arvelevasti ympärilleen. "Kyllä vielä", hän selitti, "saattaa purjevene ehtiä maihin ja ylhäällä majatalossa tilata miehen, joka ratsastaa kaupunkiin, jos välttämättä tarvitsee. Mutta minä toivon olevamme siellä yhtä pian kuin hänkin."
"Kyllä niin, kyllä, kyllä", sanoi sopraano, "me ennätämme kai yhtä nopeaan sillalle, ketterän kapteenimme toimenpiteestä. Mutta sitten viivästyy, vitkastuu, murenee paljon aikaa maihin mentäessä, niin että aina on hyvä — eikö herra parooni tahdo niin? — Toimitammehan matkaan pikalähetin, joka tilaa, joka ottaa kaikki huoneet?"
"Olkoon niin!" myönsi uninen basso ja pisti leukansa takin alle. Sopraano hypähti pystyyn kuin iloinen vinttikoira, muttei kumminkaan hypähtänyt kauemmas kuin kapteenin luokse peräsimen ääreen, joka oli aivan lähellä. "Tilatkaa, hyvä kapteeni, tilatkaa, tilatkaa!"
Kapteeni, niin suopealuontoinen kuin olikin, tuntui työlästyvän tähän hätiköimiseen, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä paroonille vasten mieltä, vaan huusi luokseen erään väestään. "Pane ruuhi kuntoon ja lähde maihin ja…" hän ilmoitti miehelle asian. "Saat sitten soutaa meidän jäljestämme."
"Niin, parooni kyllä maksaa vaivat, se on tietty, se on tietty, tietysti!" mutisi sopraano, kääntyen kapteeniin ja puolittain osoittaen sormellaan takkiinsa kyyristynyttä bassoa.
"Jonkun verran se kannattaakin", vastasi kapteeni yksitotisesti, pyyhkäisi leukaansa ja tarkasteli molempia rantoja, joiden välillä hän laivaa ohjasi. Oikeanpuolinen näköala oli laaja ja viehättävä. Niityt, äärettömän laajalla alalla pohjoiseen ja luoteiseen päin, olivat täyteen ripoteltuina miljoonia heinärukoja, aivan kuin pienet leikkaamattomat solmut suuren vihreän kirjausompeluksen nurjalla puolella.
— Ja kaiken tämän on Hörstadius vallannut omakseen! Siinä on totta tosiaan pastoria, — sanoi kapteeni päätänsä nyökäyttäen, seisoessaan siinä itsekseen tuumiskellen. — Siitä miehestä tulee ennen kuolemaansa rutiköyhä taikka upporikas. Hän on pastori, joka saarnaa heinillä. Hän voi sanoa kuten sanotaan raamatussa: 'kaikki heinä on lihaa', sillä näistä niityistä, niin hyvällä arennilla, hän korjaa kosolti puoleensa. Kamarikolleegio tai sota… en tiedä kumpi… on ollut hänelle hyvänsuopa. Mutta ihmettelenpä, että hän valtaa tiluksia kaikilla maan äärillä: ei ainoastaan Kungsörissä, vaan myös Sörmlannissa, niin, koko valtakunnassa. Eikö hänellä peijakas vieköön ole arenteja aina selvässä Upplannissa saakka, Sollentunassa? Sepä vasta on aimo taloudenhoitaja, se Hörstadius! Ja sitten hän kiusaa ruumisraukkaansa maalaiskärryissä ajelemalla ja kiertelemällä kaiken elämänsä aikaa arentitalojensa välillä katselemassa ja tarkastelemassa. On siitä siinä helkkaristi silmälläpitoa, tilojen hoitelemisessa joka haaralla. Ja kun hän noin liehuu ympäriinsä, on hän kuitenkin omalle ruumiilleen niin tyly, että nauttii vain vettä. Hörstadius on länsigöötti, siinäpä solmu. Se on kummallista kansakuntaa! Mutta sitä minä hänessä kiitän, että hän kuuluu olevan perin oikeamielinen ja hyvänsuopa kaikille tuhansille rättäreilleen, rengeilleen ja pehtooreilleen, niin että hän lopulta ei kiusanne ketään enempää kuin itseään. 'Purje alas, nosta lippu!' Ei, pienempi marttyyri sitä on höyrylaivan kuljettajana… "Tules tänne! Tule perää pitämään, Minä menen alas. Nyt on joki Arbogaan saakka selvä ja helppo laivan liikehtiä."
Perämies tuli käskystä, kapteeni jätti hänelle peräsimen, meni itse pois kannen yli ja laskeutui portaita alas alempiin olinpaikkoihin, missä toti parhaillaan höyrysi. Olipa punssiakin olemassa.
Oli ilta. Päivän haltiatar oli jo lännen puolella vaipunut Kungsörin niittyjen helmaan, mutta tummanpunainen purppurahohde leijaili vielä pilven äärellä; se oli viimeinen vaatekappale, jonka kaunotar oli riisunut yltään, ennenkuin paneutui peitteen alle uinahtamaan. Tuhansia pitkiä sinipunervia viiruja eteni hohteesta. Monet niistä juovittivat vettä, ja jotkut myös pirahtivat laivan tavaroille.
Pehmeä käsi kosketti Albertin olkapäätä. Hän tuijotti ylöspäin punaisista säteistä, joita oli pitkän aikaa seisonut katselemassa, miten ne keinuivat ja pakenivat läikehtivällä vedenpinnalla. Se oli Sara, ja hän puheli kuiskaamalla: "Mene nyt täältä, minä sensijaan vartioin sekä sinun että minun tavaroita, kunnes pääsemme niiden kanssa maihin. Mene nyt alas juomaan punssilasisi. Mutta ehdittyämme alas sillalle riennä silloin kiiruusti kaupunkiin ja hanki meille kantajat, ennenkuin muut matkustajat vievät meiltä miehet."
He seisoivat sattumalta aivan yksin keulassa, niin ettei Saran kai olisi tarvinnut kuiskata. Mutta Albertin mielestä se kuului niin hyvältä ja tuttavalliselta, ja neidon sievät kasvot olivat häntä silloin niin lähellä, että hän, itse sitä tietämättä, suuteli häntä ja lähti pois kuten toinen oli käskenyt.
Sara Videbeck, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, alkoi keulan etupuolella toimeliaasti järjestellä kaikenlaisia suurempia ja pienempiä asioitaan. Hän keräsi kokoon omat matkalaukkunsa, lippaansa ja päällysvaatteensa. Hän kantoi myös samaan läjään kersantin jotakuinkin leveäsiipisen repun, laukun ja matkaviitan. Miten hän ne saattoi tuntea, sopii kysyä. Mutta sen päivän havainnot olivat hänelle riittäviä huomatakseen, mihin kapineihin kersantti kierrellessään laivankantta erityisellä mielenkiinnolla oli luonut huomionsa, väliin nostellut, siirrellyt, sovitellut niitä ja niin edespäin, jota kelpo mies ei tee koskaan muille kuin omille tavaroilleen.
Albert meni tosiaankin portaita alas ja otti lasillisen punssia. "Neiti hyvä, antakaa minulle kiltisti kaksi lasillista lisää, ja antakaa ne tälle pienelle tarjottimelle. Kannan ne itse, niin ei ketään vaivata." Ennen niin ankaran matkustajan noin lempeästä äänensävystä iloisena tarjoilijatar teki nopeasti kuten käsketty oli. Albert otti tarjottimensa, kantoi sen säyseänä kuin viinuri portaita ylös ja meni keulaan tarjoamaan matkatoverilleen. "Onko se Carolinaa?" kysyi tämä. "Minä en juo punssia."
"Juo nyt lasillinen minun tähteni tänä iltana, illempänä tulee viileätä. Se on hienoa ja hyvää."
"Hyvä", sanoi neito, lasin tyhjennettyään. "Albert, tämä on parempaa kuin carolina."
"Sitäpä juuri aina olen väittänyt", vastasi kersantti ja tyhjensi viereisen lasin.
Nyt paukahti tykki tervehtien Arbogan kaupunkia, ja höyrylaiva laski laituriin oikeanpuoliseen rantaan, kuten tapana oli, alapuolelle Lundborgin taloa.
Kersantti, notkea, reipas mies ja oivalla tuulella, oli ensimäinen hypähtämään maihin. Katseltuaan hetkisen ympärilleen lähimmällä kadulla tapasi hän kaksi joutilasta arbogalaista, joiden kanssa pian sai sovituksi. He seurasivat häntä alas laivalle kantaen lähistöstä ottamiansa paareja. Laivalle tultuaan Albert ei ollutkaan tavata hakemaansa. Hieman hämillään tähysteli hän hämärissä hentoista päätä… sitä ei löytynyt. Vihdoin hän kuitenkin kannella äkkäsi hattupäisen Sara Videbeckin. Vaikka nuo kaksi kantomiestä odottivat määräystä, ei hän kumminkaan malttanut pidättyä muutamia silmänräpäyksiä katselemasta muuttunutta ystäväänsä.
Tosin oli hän tänä aamuna vilaukselta nähnyt saman ilmennyksen edessään muutaman minuutin ajan, mutta hän oli silloin nähnyt neitosen ilman mielenkiintoa. — Nyt… onko se hän? — ajatteli kersantti. Neitinä hän — kerran ennemmin huomautuksen saatuaan — ei lainkaan tahtonut neitoa pitää. Mutta iso valkoinen kamritsihattu sopi varsin viehkeästi sievään vapaaseen hienoon päähän, ja muutamat aistikkaat tummat kiharat riippuivat myös kummankin ohimon kohdalla, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati. Albert viittoi miehille, minnepäin heidän oli mentävä. Sara sanoi korostaen kolmatta sanaa: "Nämä ovat meidän kapineitamme; huolehtikaa niistä, etteivät hankaudu paareilla!"
"Ei ole hätää, rouva kulta", vakuutti toinen kantaja.
"Sanokaa itse", huomautti toinen, "mistä rouva on arin, niin panemme sen paareille päällimäiseksi."
Albert hymyili itsekseen, mutta näki jotenkin hapahkon ja jämeän ilmeen Saran kasvoilla. He astuivat maihin. "Minne herrasväki käskee mennä?" kysyi etummainen kantaja.
"Majataloon."
"Vai niin, eikö herrasväki ole kaupungista kotoisin. Silloin saan luvan mainita", jatkoi mies, "että herralle käypi tärkeäksi kiiruhtaa yösijan saamista majatalosta, sillä tänne on tullut paljon matkustajia."
"Minä seuraan tavaroita", keskeytti Sara, "riennä edeltäpäin, Albert!
Me kyllä löydämme majatalolle."
Kersantti teki niin. Hän kulki pitkiä Arbogan katuja ja saapui hetken päästä majataloon.
"Ei ole, ei yhtään", oli isännän vastaus Albertin kysyessä huoneita.
"Mutta minä tulen laivalta ja minun pitää saada yösijaa."
"Niin, vaikka herra tulisi auringosta tai itse hornasta, niin täällä ei silti enemmän huoneita liikenisi. Täällä ovat parooni —— ja parooni —— ja parooni ——, jotka itselleen ja perheilleen jo ovat tilanneet kaikki huoneet. Ja Arbogassa muuten… niin, kuulustakaa, hyvä herra… minä epäilen suuresti, sillä markkinat… hmhm… ovat kasanneet kauheasti ihmisiä."
"No, minä tyydyn yhteen ainoaan huoneeseen" (itse voin maata jollakin ullakolla, hän ajatteli) "mutta siistiin, kauniiseen. Se saa kyllä olla pieni. Tehkää hyvin, samantekevää mitä maksaa."
"Onko rouvalla mitään yksinäistä huonetta jäljellä, Annette?" sanoi isäntä ja katsoi syrjällepäin sivukamariin. "Muutamat penteleen suurisuiset vapaaherrat ovat vallanneet kaikki, meillä on muuten huoneustoja kylliksi; mutta he kuuluvat tämän seudun ylhäisöön, ja sentähden näettekös, hyvä herra…"
"Ei", vastasi Annette, "ei ole."
"Mutta minun täytyy, saakeli soikoon, saada huone", sanoi kersantti päättävästi ja meni itse sisälle. "Tarvitaan vain yksi vuode. On mahdotonta ettei sellaista olisi niin suuressa, tilavassa ja kauniissa hotellissa kuin tämä on. Olen ollut Arbogassa ennenkin ja tiedän, että pitkä pihanpuolinen käytävä johtaa tuhansiin huoneisiin täällä sisäpuolella."
"Nono, hyvä herra", sanoi pieni myssypää lylleröinen, talon emäntä. "Mene, Annette, sinne perimpään päähän katsomaan, voisiko oman kamarini siivota kuntoon. Hätätilassa saanen jättää arkirauhani oman onnensa nojaan."
Annette ja kersantti menivät. Hän löysi aika siistin ison huoneen, antoi suostumuksensa ja kääntyi takaisin. Melkein portilla hän jo tapasi Saran ja kantajat. Hän osoitti heille tien ylös portaita, pitkään laudoitettuun luhdin tai arkaadin tapaiseen, joka ulottui pitkin koko huoneustoa. Sara oli kävelystä ilostunut jälleen ja saanut poskilleen verevän värin, mutta se kuitenkin pian peittyi pahastuksen pilveen kantajan kohteliaasti kehoittaessa:
"Astukaa edellä, rouva hyvä!"
Hän palautti kumminkin pian oikean ilmeensä, ja Albertin ja Annetten seuraamana hän astui osoitettuun kamariin, jonka huomasi oivalliseksi. Ketterästi ja reippaasti hän järjesti heidän tavaransa toista seinää vasten. Kantajat maksettiin ja päästettiin menemään. Annetten heille osoitettua äsken ruokailuun vapautuneen alhaalla olevan pikkuhuoneen he menivät sinne molemmat ja söivät kehnonlaisen ilta-aterian, joka varsinkin Sara Videbeckille oli hyvinkin tarpeen.
Puolituntinen kului. He lähtivät sitten yhdessä ylös ruokahuoneesta, ja
Annette kulki edellä avatakseen yömajan oven.
"Jumala suokoon herrasväen olla tyytyväisiä!" sanoi Annette. "Meillä ei ole parempaa, monien matkustajien tähden. Minä tuon teille kohta valoa tänne." Sitten hän niiasi, astui ulos ja jätti heidät kahden kesken.
Leveä, ihanasti valmistettu vuode ilmaisi minä hyväntahtoinen Annette oli heitä pitänyt. Heti paikalla ehkäistäkseen kaiken hämilläolon, sanoi Albert: "Sara hyvä, minä istun ajoneuvoissa tuolla alhaalla, taikka lepään yöni heinäluhdissa. Ihmispoloisten tyhmä päähänpisto sinua nimitellessään kiusoittaa minua yhtä paljon kuin sinuakin; mutta ei sille mahda mitään, että suurelliset paroonit ovat niin tarkkaan ottaneet kaikki huoneet, että minä olen voinut saada vain yhden ainoan, ja senkin tuskalla. Kuitenkin toivon, että täällä voit hyvin, pysyt häiritsemättä ja nukut makeasti."
Sara oli tällä välin riisunut hattunsa ja pannut sen tuolille; hän astui matkatoverinsa luo ystävällisin elein ja vastasi: "Tee miten tahdot ja istu ulkona, missä haluat, Albert. Saatan kai ymmärtää, että nostat melua tästä yhdestä, siististä, kauniista huoneesta ja katsot tyhmäksi että on vain yksi. Jos sinä olisit syntynyt, kasvanut ja sitten koko elämäsi asunut niinkuin minä vain yhdessä ainoassa huoneessa, joka päivällä oli työhuone ja yöllä meidän kaikkien makuuhuone (sillä ne huoneet, jotka kotitalossa jäivät vapaiksi, oli puutteen takia vuokrattava pois), silloin et liioin puhuisi tästä joutavasta asiasta. Mutta vaikket oikein lienekään kuten monet muut, saatan kumminkin ymmärtää, että olet kasvanut moniin hassuihin ajatuksiin. Sentähden, hyvä Albert… niin, tee miten haluat, mutta minä vakuutan sinulle, että jos jäät tänne sisälle sensijaan kuin istuisit yön ajan ulkona römssyilmassa, niin minä en pidä sitä lainkaan minäkään; ja toivoisin sinun katsovan asiaa samalta kannalta, sillä juuri siten se vähimmin merkitsee."
— Jos sinä jäät sisälle, sitä minä en pidä lainkaan minäkään! — vihloi kuin kaiku kersantin sydäntä, ja noin itsetuntoa musertava, noin julma ja masentava katsantokanta mykisti hänet kokonaan.
"Albert!"… hän jatkoi, meni häntä lähelle ja otti hänen kätensä… "älä erehdy minusta äläkä ihmettele! Jos lasken pois ne kotona vietetyt yöt jo aikoja sitten, jolloin isä vielä eli, enimmäkseen jäi pois, mutta joskus kuitenkin saapui kotiin ja rajusti meluten, tapellen, Jumala nähköön, ja kiroillen mellasteli kello neljään aamulla, niin voin sinulle vakuuttaa, että muuten aina öisin oli niin hiljaista työhuoneessamme, jossa makasimme, ettei pieninkään lasi särkynyt. Siihen olen tottunut. Mutta mene sinä kernaasti ulos, Albert hyvä, sillä sinä huomaat ehkä paljonkin tässä pikkuasiassa, enkä minä voi sinua muuttaa."
Nyt hänen täytyi hymyillä, sitä ei voinut auttaa. Hän päästi immen käden. "Oli miten oli", vastasi hän, "nyt menen ainakin aluksi ulos tilaamaan hevosia huomiseksi."
"Se on tietty että sinun nyt tulee mennä! Niin", keskeytti Sara äkkiä, "huomenna on liika myöhäistä saada kaikkea kuntoon. Meidän täytyy olla aikaisin valmiit. Ja sinä jäät mihin haluat tänä yönä, mutta ota kamarinavain mukanasi, ulos mennessäsi, ettei kukaan muu erehdyksestä tule sisään, ja sano neidolle tuolla alhaalla, ettei hänen tarvitse mitään kynttilöitä tuoda tänne. Minä näen kyllä paneutua levolle."
Albert meni. Seisoessaan ovella hän kääntyi taakseen. Silloin Sara seisoi keskellä lattiaa ja niiasi: "Hyvää yötä, Albert, näemme toisemme huomenna!"
Hän kumarsi, sulki oven ja otti ulos avaimen. — "Sinua käsittämätöntä!" kuului hampaiden kolosta. — Hyvää yötä! Näemme toisemme vasta huomenna! Onko se olevinaan kutsu palata tänä iltana? Ja kuitenkin näyttivät hänen ensi mainintansa viittaavan sinnepäin. Minä menen astumaan pari kierrosta pihalla.
Hän suoritti alhaalla hevostilaus-asiansa ja ilmoitti Annettelle ettei mitään valoa tarvittu, mutta kahvit oli tuotava ylös täsmälleen kello kuusi aamulla. Sitten hän aprikoitsi pihalla tavatakseen vaunuja makuusijaksi. Mutta sellaisia ei näkynyt. Muutamista pystyynkäännetyistä aisoista, jotka hän vajan raoista huomasi, oivalsi hän kaikenlaisia herrasvaunuja olevan saatavissa, mutta ne olivat lukon takana. Hän kulki alas viettävää pihamaata. Yö näytti tulevan sateinen. Hän tuli tallin luo ja koputti ovea. Sieltä ärjäisi päihtynyt tallirenki: "Mene helssinkiin!"
— Onpa se kestikievari-riivatti säntillinen, joka niin aikaiseen sulkee kaikki vajansa, porttinsa ja luhtinsa! Prosit, kersantti, täällä sulle tulee hauskaa, kun olet irtikiskottu koko ihmiskunnasta. Menenpä hetkeksi jälleen katsomaan, miten Sara näyttelee hyväntuulisuutta ja ottaa minut vastaan, ja sitten tulen taas tänne vaatimaan mokomaa penteleen helssingin tallirenkiä kallistamaan minulle korvansa.
Tähän suunnitelmaan hänet uteliaisuus viekoitteli. Mutta hän kulki kuitenkin ensin monta kertaa edestakaisin särmikkäästi ja kehnosti kivitetyllä pihalla, jolloin usein töytäisi jalat yhteen, ja puheli itsekseen. — 'Hyvää yötä', hän sanoi, se on totta, mutta hänen äänensä silloin hieman värähti, sen huomasin, viehkeästi, selittämättömästi, aivan kuin sydämen pohjasta. Sen voi selittää miten haluaa eikä sen tarvitse merkitä täydellistä välinpitämättömyyttä taikka jäykkää hyvää-yötä, ikäänkuin jäähyväisiä. Asia saattaa olla päinvastoin. Minun tekee mieli asettaa hänet koetteelle, kiusata häntä eikä mennä ylös. 'Näemme toisemme huomenna!' siis emme tänä iltana? Aikaisemmin oli kumminkin jätetty oman valintani varaan määrätä kummin päin haluaisin? Minäpä koettelen häntä: pistäydyn ylös minuutiksi, puoleksi minuutiksi.
Hän nousi hiljaa portaita ylös, kulki pitkän käytävän päähän, asetti avaimen varovasti lukkoon, aukaisi oven, astui sisälle. Täällä oli äänetöntä. Hän lähestyi puolipimeässä. Saran vaatteet olivat säntillisesti tuolille asetettuina ja kokoonkäärittyinä. Entä hän itse? Kersantti ojensi päänsä katsoakseen. Hän nukkui, kasvot käännettyinä seinää vasten.
Albertin ensimäinen tunne oli viileä hurmaus, sillä olematta runoilija, saatikka haaveellisen uskonnollinen, mutta aivan yksinkertaisesti aliupseeri, lumosi hänet vastustamattomasti niin yksinkertainen ja suuri vapaus, niin puhdas ja teeskentelemätön hyve. Neitonen — tietämättä eikö hän kuitenkin palajaisi, kuten hän nyt tosiaan teki — oli pannut maata tyynesti ja raittiisti ja heti nukkunut, ilman sisäistä kapinaa, ilman arveluita, ilman koru- ja lorulauselmia.
Mutta Albertin seuraava ajatus oli vähemmän mieluisa. Hän käsitti neidon ihan varmaan puhuneen täyttä totta kylmästi lausuessaan, ettei hän olisi asiasta millänsäkään, jos kersantti jäisi sinne. Mitä tämä siis hänelle merkitsi? Samaa kuin tuoli… pöytä… ovenpieli… saman verran.
Musertavaa! Menehdyttävää! Tuolinhan kauneinkin tyttö ilman haitatta sallii pukeutuessaan olla saapuvilla! Ylen mairittelevaa nauttia samaa suosiota!
Albert veti saappaat jalastaan, astui ääneti ja lyyhistyneenä yhden kierroksen lattian yli, riisui takkinsa, ja koska hän äsken oli haaveillut tuoleista, haki hän sellaista ja tapasi erään laitanojilla ja suunnattomalla selkänojalla varustetun, noita historiallisia tuoleja, joita vielä 1600-luvulta löytyy vanhoissa linnoissa tai pikkukaupungeissa, jonne ne ovat joutuneet huutokauppojen hajoittamina maailmalle.
Hän kantoi ison nojatuolinsa hiljaa ikkunan luo, istuutui siihen, kurkisti ulos ruuduista, katseli taivaankantta ja aikoi nukkua. Mutta hän ei voinut edes haukotella. Tuoli oli pehmeä, mutta hänen rinnassaan tuntui pistoksia, ja koko huone oli kylmässä, pimeässä tympeydessä hänen ympärillään. Hän katsoi sänkyyn päin. Se hohti valkoiselta, emännän puhtaan, vastamankeloidun pieluksenpäällisen vaikutuksesta. Muuten se hänestä oli kuollut ja tarkoitukseton.
Näin hän istui hetken torkahtaen, jotakin tehdäkseen. Mutta siitä huolimatta hän näki. Mitä hän näki? Pitkä lehtikoriste vieri hänen sisäisen silmänsä editse. Siinä esiintyivät kaikki menneen päivän pienet eri tapahtumat, ja Saran kuva uusiintui alati, mutta perin lempeänä, iloisena. Ensi aluksi tuokiotilaisuus Strengnäsissä, jolloin he alkoivat sinutella toisiaan; sitten, kun neito nouti sikarin, sitten j.n.e., j.n.e., j.n.e. — Voiko olla mahdollista, tämänvertaisen jälkeen, että hän sinua vihaa? kysyi hän itseltään.
— Tyhmä kersantti! — hän huudahti melkein puoliääneen ja tuijotti ylös katonrajaan; — vihaako hän minua? Sitä hän varmaankaan ei tee. Vihataanko tuolia? Vihataanko pöytää? Vihataanko huonekalua? Jotakin yhdentekevää… jotakin tyhjänpäiväistä… jotakin minunlaistani!
Hän hörösti korviaan kuullakseen, eikö neito sentään jollakin lailla nukkuisi levottomasti. Mutta ei kuulunut mitään. — Sara Videbeck ei ole niitä jotka näkevät unia — huokasi hän ja sulki silmänsä. — Lopulta hänellä kai sittekin on lasinen sydän, kova ja kylmä, kiiltävä mutta jäykkä. Hän tosiaan ei välitä vihasta eikä rakkaudesta. Mutta mikä hän sitten on itse? Hän on itse tuoli, tunteeton, ikäänkuin hän olisi pitänyt minua tuolina ja sanonut sen minulle avosydämisesti. Hyveellinenkö? Saatanko sanoa tuolia hyveelliseksi? Hän ei ole mitään siihen suuntaan, jota minä tarkoitan, ei hyvä eikä paha. Kuinka voin nimittää tyhjänpäiväistä hyveeksi tai edes paheeksi? Mutta anteeksi, kersantti, sinä olet väärässä, — jatkoi hän vähän ajan kuluttua, — hän ei ole, kuten sinä sanot, tyhjänpäiväinen siihen suuntaan; muistatko par exemple nuo vilkkaat silmänluonnit? Tuon lämpimän suun?… Silloin ja tällöin… ei, kyllä hänellä on mieltä, ole siitä varma, mutta olenko minä oikea mies, kas se on toinen kysymys. Mikä hän sitten on? Irstasko? Huuti hiiteen, se ei voi juolahtaa mieleeni. Mutta väliolento hän on, jota en ymmärrä, vaikka reuhtoisin ohimoni rikki. Tahtoisin tulla runoilijaksi jälleen, olenhan vasta viisikolmatta-vuotias!
— Voi, — hän jatkoi, — jospa saisin nukkua! Huomenna tulee hyvä. — Tästä toivomuksesta huolimatta katseli hän nyt parhaillaan ulos ikkunasta ja taas ylös taivaankantta kohden, joka oli seestynyt ja alkoi tähtiä ilmaista. Hän hieroskeli kädellään ruutua, saadakseen kaiken huurun pois. — Mikä on itse tämä ruutukaan? — alkoi hänen tuumiskelunsa. — Mikä on tässä maailmassa lasiruutu? Se on välilaji, sekin, välilaji sisä- ja ulko-olion välillä, kumma kyllä; sillä itse ruutua ei näy, ja kuitenkin se niin jyrkästi erottaa pienen ihmismaailman Sisällä ja äärettömän suuren Ulkona. Minä en voi ruudussa itsessään nähdä mitään, mutta sen läpi näen kumminkin nyt taivaan tähdet. Ruutu on mitätön, ehkä halveksittava, ei juuri sentään alhainen olento, minun mielestäni, muttei myöskään ylen korkea arvoltaan, niin, juuri kuin par exemple minä itse! Ah, tahtoisin mielelläni kaivertaa nimeni ruutuun; minulla on vain piikivi täällä liivintaskussa. Tekeepä mieleni koettaa, onko hän puhunut totta, väittäessään että sillä ei voitu lasia leikata.
Hän otti sen esille ja koetti. Mutta joko oli pii liian tylppä taikka hän ei uskaltanut suuremmalla ponnistelulla aikaansaada rapinaa: ainakaan hän ei kyennyt mitään merkkiä piirtämään. Silloin hän kallistui murheellisena takaisin tuoliinsa ja laski päänsä nojaa vasten. — Sinä olet timanttia vailla, Albert! Uinahda ja nuku… ja supista vaatimuksiasi! — Yhä utuisemmaksi kävi olo hänen sisäiselle näkemykselleen; yhä tylpemmiksi ja harmaammiksi sen haamut. Valtimot tykyttivät ilman kuumuutta; aivan hitaasti ja kumeasti sykähteli sydän. Maailmankaikkeus oli ylen ikävä. Hän nukkui uneen.