VIIDES LUKU.
Paljon, paljon jää jäljelle kuitenkin, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata.
Aamulla koputettiin sievästi ovelle. Albert kavahti tuolistaan, myöskin havaittiin pieni liikahdus tuolla peitteen päällä. Ulkolukkoon unohtunut avain kierrettiin varsin näppärästi ympäri, ovi avautui, ja huoneeseen astui Annette kahvitarjottimineen.
"Anteeksi, herttaisin herrasväki, että olen viivästynyt kahvia tuomasta!" sanoi hän puheliaana ja puuhakkaana, niinkuin toisinaan sattuvat pikkukaupunkien apuneidot olemaan. "Herra on jo jalkeilla, näemmä. Anteeksi! Minä tiedän, että muuten matkustajat kernaimmin juovat aamukahvinsa vuoteessa, mutta Jumala ties miten lie sattunut tänään, kello on jo puoli seitsemän; monet paroonit pitivät meitä kauan hääräilemässä eilis-iltana, ennenkuin saatiin heidän mielikseen kaikki siivotuksi, niinkuin he sen tahtoivat. Jumala antakoon nyt kahvin maistua ja olla kirkasta!"
Sara kohotti päänsä ja istuutui hiukan nojaten päänaluseen. Annette astui sängyn luo, niiasi ja tarjosi ja käänsi sen puolen korppukoria, jossa komein korppu komeili, esille hertta-rouvan otettavaksi.
Albert oli tällävälin vetänyt saappaat jalkaansa. Tuskin huomattava päännyökkäys Saran puolelta oli hänen äänetön hyvähuomenensa. Tämä pieni hohde neidon vastaheränneiltä iloisilta kasvoilta oli Albertille virkistävä aamukoitto. Hän oli huomaavinaan neidon viittovan hänelle; hän meni istuutumaan leveälle sängynlaidalle, joten yöllä käyttämätön vuoteen osa venyi levälleen. Annette tarjosi nyt kersantille kahvia. Hän otti, ja hyvältä maistui.
"Käskeekö herrasväki enempää?" kysyi hän puuhakkaana ovelta. "Miksei", sanoi Albert. Neito läksi ulos.
Hetken hämillään oltuansa kersantti virkkoi: "Sara hyvä, käsitän sinun täydellä oikeudella närkästyvän noista vääristä titteleistä, joita ihmiset sinulle ja minulle antavat; mutta matkalla säästyy meiltä monet ikävät selittelyt ja typeryydet, jos tämä saa jatkua niinkuin se kerran on ottanut alkaakseen… vai…"
"Olen oivaltanut saman asian", vastasi neito, "enkä närkästy. En olisi millään muotoa tahtonut valhetta levittää, mutta kun se on itsestään syntynyt, niin… ja… Albert, olen kovin iloinen, ettet äsken käsittänyt minua väärin tai pannut pahaksesi, kun viittasin sinua tulemaan tänne ja istumaan kurttuun tuon osan sänkyä… onpa kauhean leveä ja oiva sänky tämä, olen maannut kuin kuningatar… Mutta en tahtoisi tytön huomaavan, että tuo osa on ollut käyttämättä: hän olisi siten saanut meistä kummallisia ajatuksia."
Albert puki yllensä takin, lähestyi ovea ja sanoi: "Minä menen alas katsomaan, että valjastavat hevoset."
Hän teki niin. Tilatut hevoset olivat saapuneet, myöskin parivaunut, heiniä ja olkia koko pohja täynnä, sekä kaksi istuinta, joina käytettiin tavallisia kovia maalaistuoleja. — Hän ei pidä näistä maalaiskojeista, hän, sen olen kuullut, kestikievarin täytyy lainata minulle pieluksellinen istuin, — sanoi hän itsekseen.
Hän lähti, ja hetkisen aikaa tingittyään hän sellaisen sai; se köytettiin uudella marhaminnalla etuvaunuun kiinni. — Mutta, — ajatteli taas Albert, — tässä akselin yläpuolella etupyörän välillä tutisuttaa riivatusti. On parempi, että talonpoika istuu siinä itse ajamassa, ja me käymme takaistuimelle tuonne akselien väliin. Muuten minua enimmin miellyttää itse ajaa ja etummaisena istua, mutta Jumala ties tuleeko hän siitä iloiseksi, että hevosenhännät ovat häntä niin lähellä, melkein jalkojen kohdalla. Varsinkin alamäkeen mentäessä ja hevosten perääntyessä ovat ne melkein ajajan polvessa kiinni. Semmoinen huvittaa minua, mutta häntä — niin varmasti luulen — eivät sellaiset maalaismetkut ilahduta: menen ylös kysymään missä hän tahtoo istua.
Kersantin kohtelias huolehtivaisuus meni tässä kohden miltei lapsellisuuteen. Kumminkin hän joustavana ja iloisena hypähti portaita ylös, oli oven luona, aukaisi ja astui sisälle. Sara seisoi jo lattialla, puettuna ja valmiina kiireestä kantapäähän. Hattu ei kuitenkaan vielä ollut päässä, ja kuuden korttelin pituinen hiuspalmikko ei vielä kokoonpyörrettynä kiemuroille, ollakseen niskassa kammankannikkeena.
"Nytpä oikeata hyvää huomenta!" sanoi neito. "Emme ole vielä toisiamme tervehtineet. Olen ikkunasta nähnyt, että vaunut tuolla pihalla jo ovat esillä. Mutta" — lisäsi hän lempeällä, aivan hiljaisella ja hieman epävakaisella äänellä — "sinun on ollut sangen paha olla minun tähteni viime yönä."
Hänen olennossaan, seisoessaan siinä lattialla, ilmeni tällöin suuren kiitollisuuden ilme, yhtyneenä rajattoman luottamuksen iloon kersantin henkilöön nähden; ja päällepäätteeksi siinä ilmeessä kuitenkin piili melko sekoitus naisellista leikillisyyttä.
Albert ei vastannut mitään. Mutta hänen oli tässä silmänräpäyksessä mahdotonta olla tekemättä minkä teki. Hän otti neidon syliinsä ja suuteli häntä aivan äkisti.
Sara Videbeck meni heti tämän jälkeen heidän kapineittensa luo tuumimaan ja tarkastamaan, miten kaikki oli pantava vaunuihin säilyäkseen hyvin. Kun Albert seisoi ovella mennäkseen talonpoikaa noutamaan, jonka oli kannettava tamineet alas, viittoi neito hänet takaisin ja sanoi:
"Olen jotakin aprikoinut. On parasta, että sinä yksin kirjoitat päiväkirjaan matkan varrella ja suoritat kyytimaksun, sillä kyytipojat osaavat harvoin laskea yhteen, ja he suututtavat minua siinä määrin tuossa laskeskelussa heidän kanssaan, että menetän malttini. Mutta kas tässä minun osuuteni kyytimaksusta, laskettuna täältä Mariestadiin: toinen hevonen minun osalleni, kaksikymmentäneljä killinkiä peninkulmalta, viisitoista ja puoli peninkulmaa, tekee seitsemän riksiä kolmekymmentäkuusi killinkiä; vaunurahat neljäkymmentäkuusi ja puoli killinkiä; lisäkyytiraha Arbogan ja Örebron kaupungista (useampia kaupunkeja ei matkallemme satu), ja yösija, kaikki tyynni yhteensä yksitoista riksiä kuusi killinkiä. Kas tässä! En luule laskeneeni hullusti, sillä olen tottunut ja osaan sen taidon. Laske kuitenkin itse!"
Nöyryytettynä ja pää kallellaan ei kersantti mitään vastannut, muttei myöskään kohottanut kättänsä vastaanottaakseen neidon kukkarosta pyöriviä hopearahoja.
"Albert hyvä", virkkoi hän suruisesti, "ehkä olen erehtynyt, ja sinä et matkustakaan niin kauas kuin Mariestadiin. Minä luulin sinun eilen jonkun kerran sanoneen, että sinun oli mentävä Vadsbon kihlakuntaan ja aina Mariestadiin asti. Laskin yhteisen kyytimme sinne saakka; jos olen ollut väärässä, niin sano minulle…"
"En minä sitä sureksinut", vastasi hän. "Mutta en tahdo kieltää, että minua olisi huvittanut maksaa kaikki tuo kirottu kyytiraha yksin omistani toistaiseksi, sillä en ole vielä juuri velkavankilaan menevä, ja kun lopuksi en enää saisi ajaa sinun seurassasi, niin olisimmehan toki voineet selvittää tilit keskenämme sitten… ja…"
Sara katsoi häneen suurin silmin. "Vai niin?" sanoi hän lopuksi ja loi puolisurullisen katseensa vähän syrjällepäin. "Ei, Albert, älä jonninjoutavia jaarittele. Kaikki jälestäpäin tulevat tilinteot käyvät niille ihmisille vaikeiksi, jotka pitävät toisistaan. Sinä joutuisit yhtä hämillesi silloin kuin nyt ottaessasi vastaan minun osuuteni, ja minä olisin vielä nolostuneempi, jopa istuisin kuin kuumilla kivillä, kun kaiken lopuksi en ehkä saisikaan sitä antaa. Olla tuollaisessa kiitollisuudenvelassa on sietämätöntä."
"Hyvä Jumala, Saraseni, ovatko sitten molemminpuoliset palvelukset… onko… niin… kiitollisuus ihmissydänten kesken niin sietämätön tunne?"
"Kiitollisuus… Albert!" (hänen silmänsä suurenivat tällöin ihmeellisesti) "on niitä asioita, joita ei milloinkaan voi korvata; suloinen on silloin kiitollisuus, ja jollekulle ikuisessakin kiitollisuudessa oleminen on suloista silloin. Mutta kyytimaksusta ja rahasta ruuan ja vuokran ja hutiloimisen tähden, siitä olkoon ken haluaa kiitollisuudessa, mutta en minä. No niin, se on selvää, että jos mulla ei rahoja olisi, niin saisin pitää hyvänäni ja ottaa vastaan, hävetä ja kiittää, itkeä ja kiittää. Mutta päästäkseni siitä, aion olla koskaan laiskottelematta, ja niin kauan kuin mahdollista on, aion hankkia varoja. Älä puhu siitä, ota rahat käteen, Albert, ja ole mies… Voi, paljon, paljon jää kuitenkin jäljelle, josta saamme toisiamme sydämellisesti kiittää, minun nähdäkseni, ja jota ei mikään raha voi korvata."
Se kyynel, joka tätä sanottaessa riippui kiiltävänä äärimmällä reunalla hänen pitkissä tummissa silmäripsissään, ei kuitenkaan vierinyt alas; se vetäytyi vähitellen taas silmän sisälle. Siis, itkun puhkeamatta ilmi, yltyi vain katseen loiste, ja se kimmelsi taivaallisesti.
Albert alkoi ymmärtää, ettei ollenkaan ollut halpamaista ottaa vastaan noita rahoja. Hän otti ne, vieläpä meni niin pitkälle, että hän aivan tarkoin, ikäänkuin kauppasaksan kädestä saatuina, ne laski. Hän huomasi summan oikeaksi ja yritti sanoa aivan kylmästi ja tukevasti: "Olet laskenut oikein, Sara."
Tämä käsitti sen voiton, jonka Albert oli saanut itsestään, ja palkitsi hänet omituisenlaatuisella nyökkäyksellä: "Sen minä tiesin", hän sanoi, "mutta eihän haittaa, että kaksi laskee yhteen; tulee silloin aina sitä paremmin tehdyksi." Samalla hän tarttui pitkään palmikkoonsa, pani sen sievästi kiemuroille kamman alle niskaan, otti hatun päähänsä ja lähestyi ovea.
Kersantti unohti kysyä istuinten paikkaa. He tulivat alas pihalle ja käskivät kyytimiehen mennä ylös tavaroita noutamaan. Hän meni ja toi mukanaan toisen kapineen toisensa jälkeen, jonka kaiken Sara järjesti pitkiin ajoneuvoihin, sillävälin kun Albert meni isännän luo, maksoi ja kirjoitti päiväkirjaan.
"Passia kai pitäisi myöskin katsoa", virkkoi isäntä, "mutta herrasväeltä sitä ei tarvittane."
"Kyllä tietysti, kas tässä, jos vaaditaan." Albert kääri auki passinsa hänen silmäinsä eteen.
Hän luki. "Kers… kers… kyllä, se on vallan hyvä. Rouvaa tosin ei tässä mainita, mutta se ei mitään tee. On mainion hyvä."
"Niin, herra isäntä", keskeytti Albert, "totta puhuen kun otin passini, aioin matkustaa vain yksin. Mutta senhän herra tietää, että usein voi aikeensa muuttaa, ja niin otin hänet mukaan jäljestäpäin, vaikken tahtonut vaivata poliisia kirjoittamaan uutta passia."
"No, se on ymmärrettävää; mitä se haittaakaan? Kunnon ihmisiltä, jotka matkustavat siivosti ja maksavat, ei milloinkaan kysytä passia. Onnellista matkaa, herra kersantti! Toivon herrasväen olevan tyytyväisiä hevosiin. Ne ovat minun omiani."
"Vai niin, herra isäntä. No ehkä minä samalla saan maksaa kyytirahan
Fellingsbrohon, niin se on tehty."
"Ei sitä tarvita, vaikka voihan se käydä laatuunkin; renki on juoppo."
"Kas tässä… viidestä neljänneksestä… ja tässä vähän liiemmaksikin… minne Annette hävisi? Tehkää hyvin, ottakaa tämä häntä varten!"
"Kiitän nöyrimmästi. Lasillinen, herra kersantti, omasta puolestani, jos saan tarjota! Näin aamutuimaan se ei haittaa. Sanokaa, eikö kävisi laatuun, että saisin tarjota rouvalle tuolla ulkona lasillisen? Minulla on hienoa malagaa."
"Pelkään ettei Saraa haluta näin aikaiseen."
"Siihen on totuttava, herra kersantti. Hei! Lyön vetoa että rouva on Västergötlannista? Onpas herra kersantti tehnyt oivan valinnan. Tahdon nyt toivoa, että maalaisvaunut ovat teille mieliksi eivätkä liiaksi tärisytä; mutta kun ei ole omia ajoneuvoja, niin pitää tyytyä. Olen itse nainut Västergötlannista, siellä on parasta kansaa. Olen, häpeä sanoa, sukua eräälle, joka on sukua itse Hörstadiukselle. Olen kerran ennen teidät nähnyt, herra kersantti: pitkä, kaunis, muhkea mies! Ja toivon vielä kerran saavani… paluumatkallanne… nöyrin palvelijanne… nöyrin pal…"
Kersantti ei voinut kieltäytyä juomasta; mutta kestikievarin miltei isällinen suopeus ja tuttavallisuus loukkasi häntä hieman ja johdatti hänelle selvästi mieleen aliupseeri-asemansa.
Pihalle päästyään hän näki Saran jo istuvan vaunutuolissa. Isäntä tuli jäljessä lasi tarjottimella. "Suvaitkaa! Suvaitkaa!" muhoili hän.
Mutta Sara käänsi pois päänsä ja virkkoi kiusaantuneesi, puoliääneen:
"Semmoiseen en menetä aikaa, varsinkaan aamuisin."
Albert tunsi jonkunlaista kirvelyä, ei sanonut mitään, mutta otti ohjakset ynnä piiskan ja istuutui vaunuihin. Hän ajoi ulos majatalon portista ja oli hajamielisyydessään vähällä ajaa kiinni.
"Jopa nyt, kas nyt, kas nyt… tämä ei käy laatuun!" huusi Sara.
Kersanttia suututti, koska hän kerskui ajavansa varsin taitavasti. Hän riuhtoi hevosia ohjaksista, läimäytti piiskalla ja lähti ulos portista ja sitten pitkin Arbogan katuja länsitullille saakka, niin että katukivet pölisivät. Että vaunut tätä tehdessä tutisivat ja vavahtivat, saattaa arvata. "Ajakaa kauniisti, hyvä herra", muistutti renki, joku istui takatuolissa ja puoleksi kohottautui. — "Tiedä huutia, sen vintiö, istu, ja kita kiinni!" karjaisi kersantti.
Oli nyt jouduttu maantielle, joka tasaisena ja oivallisena salli koko nopean vauhdin, kenenkään siitä tarvitsematta loukkaantua. Renki vaikenikin ja torkahti, varsinkin kun hevoset eivät olleet hänen omiaan. Sara oli istunut hiukan hämillään portilta saakka, ja yksi ja toinen pelokas katse, luotuna oikealle, tiesi tähystelyä, oliko Albert todella suuttunut.
Hevosta ajaessaan oli kersantti tähän huviin niin kerrassaan kiintynyt, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Puolen tunnin, koko tunnin mittaan ei puhuttu halaistua sanaa.
Sara virkahti kerran: "Pölyää!" Tämä totuus oli kumoamaton eikä siis sen enemmän käsittelyn arvoinen.
Sara huomautti hetken kuluttua jälleen: "Pölyää aika lailla! Luulen että otan hatun päästäni."
Kersantti oli tällävälin jokseenkin palauttanut hyvän tuulensa, niin että hän tosin ei vastannut siihen mitä sanottiin, mutta kuitenkin kysyi: "Tahdotko mieluummin istua takatuolissa? Näen tuon hallavanharmaan hevoskonin lakkaamatta huiskivan kenkiäsi pitkällä leikkaamattomalla hännällänsä."
"Se ei ole minulle vasten mieltä, se pölyttää ne puhtaiksi."
"No, sepä hyvä. Silloin et ehkä välitäkään istua takatuolissa?"
"Rengin vieressä? Eikö sinulle täällä etutuolissa riitäkään ajamisen tilaa, näin ollessamme?"
"Kyllä, mutta renki saisi istuutua tänne ajamaan, ja me voisimme molemmat istua takatuolissa; siellä sinua vähemmän tärisyttäisi, Sara."
"En voi sanoa, että liioin tärisyttää. Pahemmin tärisi Arbogan kaduilla."
"Mutta jos ottaisit hatun päästäsi pölyn takia, kuten sanoit, mitä se toimittaisi? Ei silti vähemmän pölyttäisi."
"Ei, mutta valkoinen kamritsihattu, joka pölyyntyy, on heti pestävä, ja siitä on vaivaa, sillä se on pestävä itse järvessä harjalla. Sitä vastoin silkkihuivista pöly heti häipyy, kun sitä vain pari kertaa viuhtoo kättänsä vasten."
"Niin, jos tahdot vaihtaa päähinettä, niin seisotan heti, ja astumme ulos."
"Taikka jos minä ottaisin auki sateenvarjon ja sillä pidättäisin pölyä?"
"Pöly ei ole niinkuin sade" — keskeytti kersantti — "joka vain lankee sateensuojan päälle. Pöly nousee alhaaltapäin ja asettuu yhä pahemmin pään ympärille; en pidä sateensuojasta kauniilla säällä."
Sara vaikeni. Ajettiin taas neljännestunti keskustelematta. Mutta tällä ajankohdalla heräsi renki ja rehki siinä määrin, että tuntui olevan kuin vallankumous vaunujen takaosassa.
"Mitä hän aikonee tehdä kapineillemme!" huudahti Sara ja käänsi päätänsä. Albert pidätti hevosia ja katsoi taakseen; ei ollut kuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että renki oli vääntäytynyt toiselle kyljelleen, koettaakseen torkahtaa sillä puolen.
Mutta täten pääsi Albert palautumaan entiselleen apeasta mielentilastaan, naurahti sille eriskummaiselle asennolle, johon Arbogan-torkkuja oli joutunut sisäänpainuneen hattunsa alle ja sanoi: "Tiedätkös, Sara Videbeck, koska nyt kerran olemme pysähtyneet, niin viivähdämme rahtusen aikaa; hevoset saavat puhaltaa, olemmehan ajaneet rivakasti, ja sitten saat sinä sillaikaa muuttaa pölyn takia mitä ikänä haluat."
Hän hypähti alas, käveli ajopelien ympäri ja antoi matkatoverilleen kätensä auttaakseen hänet alas. Neitonen nousi seisaalleen, mutta tapaili kauan jalansijaa kiiltävälle kengänkärjelleen. Pyörännapa näytti hänestä tervaiselta astuttavaksi. Kersantin mielestä hän tapaili liian kauan, jonkatähden hän päästi neidon käden ja otti hänet sensijaan kokonansa, nosti maahan ja sanoi: "Nytpä saat nähdä, että ajamisesta olet tullut tottumattomaksi seisomaan."
"Oh, minä voin koko hyvin, ja kyllä minä osaan seistä, luullakseni.
Mutta tosin sinä ajat aika nopeasti, Albert, etenkin… tiedätkö,
Lidköpingin maistraatti on julistuksella kieltänyt matkustajia ajamasta
täyttä laukkaa kaduilla."
"Sepä on tyhmä maistraatti, Sara. Minä kyllä varon matkustamasta Lidköpingiin. Mutta suoraan puhuen, eikö sinua janota tässä hiivatin pölyssä? Tiedän pienen lähteen täällä mäkirinteessä. Eikö sinun mielestäsi tämä seutu ole sangen kaunis?"
"Sanotaanko tätä seuduksi? Onko meillä pitkä matka Fellingsbrohon?"
"Mutta eivätkö sinua miellytä kauniit maisemakuvat?"
"Maisemakuvatko?" kysyi hän ja katsoi välinpitämättömästi ympärilleen. "Ne ovat niin harvoin luonnollisesti maalattuja, Albert. Äidillä oli pari maisemakuvaa riippumassa isän ajoilta työhuoneen seinällä, mutta minä olen käskenyt viedä ne ullakolle."
"Vai niin. Mutta etkö sinä huomaa, että tässä on näköala? Katso tuonnepäin… tuolla etäimpänä lännen puolella on ihana Frötuna, ennen Dalsonin, nyt kreivi Herrmansonin maatila."
"Näköaloja meillä on joka puolella, minne vain käännyn, nähdäkseni. Mutta sanos, eikö tämä sitten ole pitäjä? Västergötlannissa meillä aina on pitäjiä, niin pian kun tullaan kaupungin ulkopuolelle. Ja joka pitäjällä on ammattimestarinsa suutarin- ja räätälintöissä, jolla saa olla oppipoikia, mutta ei kisälliä. Mutta minua ilahduttaa, vielä eivät pitäjät ole päässeet niin pitkälle, että pitävät omaa lasimestaria, minun tietääkseni eivät ainakaan Lidköpingin lähipitäjät, sillä sen minä tiedän, että olen monta kertaa lähettänyt Rådaan, Asakaan, Göslundaan, Säfvarediin, Linderfvaan, Hofbyhyn, Trassbergiin, vieläpä Skallmejaan asti, ja panettanut heille lasia."
Kersantti oli tällävälin asettunut hevosten luo seisomaan ja puheskeli niiden kanssa, koska hänestä näytti mahdottomalta houkutella kaunista tyttöä mihinkään järjelliseen keskusteluun maaseudun suloudesta. Lienee kuitenkin hänen puolusteekseen mainittava, että Arbogan ja Fellingsbron välinen seutu ei ole ylenpalttisen kaunis.
"Mitä tietä sinä kuljit ylös Tukholmaan, Sara?" kysyi hän hetken kuluttua, kun tämä oli korjannut hattunsa asianomaiseen rasiaan ja sensijaan pannut vaaleanharmaan, ison, kiiltävän ja kauniin silkkihuivin päähänsä.
"Kuljinko ylös?" sanoi hän.
"Niin, Sara, etkö sinä mennyt samaa tietä ylös Tukholmaan, kuin mitä nyt kuljemme? Minusta näytät jotenkin välinpitämättömältä tämän puolen tiehen ja esineihin nähden."
"Ostin matkalipun Thunbergissa", vastasi hän, "lähdin sillä matkalle
Källandsön kohdalta, kun laiva Vänersborgista tullen kulki ohi, ja
sitten se purjehti ja kuljetti minua ristiin rastiin, kunnes saapui
Tukholman Ritariholmalle."
"Mutta minusta näytti Arbogassa siltä, kuin tarkoin tuntisit majatalot ja kaupungit, joiden sivu ja kautta meidän tällä matkalla on kuljettava."
"Se on tietty, että minun piti ne tuntea, kun oli aikomukseni valita tämä tie paluumatkalla, ja sen minä tein syystä että minulla on toimitettavia Örebrossa ja Hofvassa. Minun on siellä myytävä vähän peilitavaraa Selinille, se saa korvata matkan. Eikä ole mitenkään vaikeata pitää muistissa majataloja. Kas tässä saat nähdä, Albert! Olen tehnyt luettelon kaikista paikoista, peninkulmamäärineen, jotka kirjoitin muistiin Warodellin puodissa Tukholmassa, siellä saamani tiedonannon mukaan. Ja sitä listaa luin ulkoa eilis-iltana, ennen nukkumistani."
Albert katseli hänen luetteloansa ja huomasi siinä varsin selvän naiskäsialan. — Ja tätä hän loikoessaan pänttäsi päähänsä, ennenkuin nukkui eilis-iltana, juuri kun minä…! — (masentava ajatus viilsi Albertin sydäntä). "Sinä et tosiaankaan askarrellut mielenkiintoisissa asioissa ennen nukkumistasi", virkkoi hän ääneen ja silmäsi häneen happamesti.
"Pänttäsin päähäni kaikki, neljännesmäärät ja nimet; se ei ollut ikävää. Ja sitten laskin päässä kyytiosuuteni, tietääkseni kuinka paljon minun oli annettava sinulle lähtöaamuna; se oli hauskaa: ajattelin silloin sinua… ja nukuin väleen ja makeasti."
"Niinpä niin, tuo viimeinen juuri oli sopiva aihe nopeaan nukkumiseen", huomautti Albert. Nyt olivat hevoset puhaltaneet riittävästi, ja kersantti, ei juuri parhaalla tuulella, suuttuneena ainakin ihmisten unenlahjoista, meni rengin luo ja herätti hänet aimo työkkäyksellä. "Hannu, Mikko tai Tolvana, mikä lieneekin nimesi, onkos laitaa maata tällä tavalla, kun on kyydittävä matkustajia? Ylös nopeasti ja alas istuimelta, heti!"
Unenpöpperössä ja hämillään karkean ankarasta äänestä, renki loikkasi vaunuista tottelevaisena ja orjailevana, kuten kaupungissa palvelijain usein on tapana. "Mikä hätänä?" sanoi hän.
"Sepä on, että köytät marhaminnat tänne ja muutat vaunutuolit! Pane talonpoikaistuolisi etummaiseksi ja istuudu itse siihen ajamaan. Fellingsbrohon vievä tie on nyt niin tasainen ja hyvä, että suurin pöllökin voi sitä ajaa. Minua huvittaa ajaminen vain silloin kun se on vaikeata ja tukalaa. No, annas mennä joutuin, sanon, uninen rahjus! ja sido tämä pielustuoli tuonne taa, keskelle vaunuja, niin istuudumme siihen."
Renki muuttui vähitellen kohteliaaksi ja totteli nopeasti "herra upsierin ortelia." Sara Videbeck ei tämän keskustelun aikana virkkanut sanaakaan, mutta hymyili silloin tällöin pikku pistopuheille, joita hän ymmärsi.
Nyt istuuduttiin vaunuihin toisella tavoin. Renki oli nyt ajamassa ja muuttui tästä hommasta pian aivan mainioksi. Hän tahtoi näyttää reippauttaan, läimäytti hevosta, ja ajaa karautti niin että "lemmon lailla mennä huristiin", runoilijan sanontatapaa käyttääksemme.
Tuossa tuokiossa tultiin Fellingsbrohon. "Katsos, mitkä isot, kauniit, punaruskeat talot!" olivat Saran ensimäiset sanat pitkän vaitiolon jälkeen. Hän tarkoitti arvattavasti noita kahta Fellingsbro-rakennusta, jotka kääntävät päätynsä maantietä kohden, seisovat perin tasasuhtaisina, tilava, neliskulmainen, puhdas pihamaa etualalla niiden ja puutarhan välillä, ja joita talonpojilta kuormineen suojaa tienviereinen säleaita.
Albert ei vastannut mitään Saran ihmetellessä taloja, astui vaunuista, selvitti nopeasti asiat ja sai hevosia Glanshammariin ynnä yhtä hyvät vaunut ja tuolit. Uudelleen noustiin ajopeleihin: uusi kyytimies, ruskeanryppyinen, mutta pirteä ukko, sai ajaa hevosiaan itse, ja siinä kohden ei mitään menetetty, sillä hän lasketti hyvällä tiellä aika kyytiä. Hetkisen kuluttua tie kääntyi vasemmalle, etelään, ja saavuttiin metsiin. Ukko puheli hevosilleen lakkaamatta kumeankarheaa ja murisevaa kieltä, jota, vaikkei ollutkaan ruotsia, ne hyvin ymmärsivät; tässä sitä ei kuitenkaan voi sanoin ilmaista. Iloiten siitä että yksin sai niiden kanssa puuhailla, ei ukko kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin hevoset ja tien.