KUUDES LUKU.
— Mitä? Kykeneekö hän kauhistumaan? ajatteli Albert. — No,
Jumalan kiitos! Silloin hän on kuitenkin… "Mitä kauhistut,
Sara?" sanoi hän ääneen.
"Mitäkö minä pidän tästä metsästä, Albert!" sanoi matkatoveri, heidän jatkaessaan kulkuansa Fellingsbrosta ja joutuessaan Käglan metsään. Sanat lausuttiin melkein hyväilevällä äänellä; hänen mielestään oli arvatenkin ikävää niin kauan olla seuranpitoa vailla. Kersantti katsahti hänen puolelleen ja ajatteli: — Hänellä on kuitenkin kauniin maiseman tajua! — Puolittain leppyneenä sanoi hän sentähden… ei, hän ei virkkanut mitään, vaikka sanat pyrkivät hänen huulilleen.
Lämpimämmällä ja vielä hyväilevämmällä äänellä lisäsi neito parin minuutin kuluttua: "Sillä täällä on toki auringon siimestä ja suojaa pölyltä."
— Niinkö… eikö muuta! — ajatteli kersantti ja vaikeni durchaus.
Sara Videbeck veti kädestään hansikkaat, tuntien sormensa hikisiksi.
Hän kääri ne kokoon ja pisti kapotin sisään.
Sitten hän alkoi viuhtoa molemmilla valkoisilla pyylevillä, kuopikkaan kujeellisilla käsillään ylös ja alas ilmaan niitä viileyttääkseen.
Hetken kuluttua huomautti Albert lempeästi, mutta omituisesti, ikäänkuin jostakin heräten: "Sano minulle, rakas hyvä Sara, eikö sinulle koskaan öisin tapahdu, että näet unta?"
"Kyllä, kyllä sitä sattuu."
"Mutta siitä kai on hyvin pitkä aika? Et ole ehkä koskaan nähnyt unta siitä asti kun olit pieni lapsi?"
"Minäkö? Minä näin eilisyönä Arbogassa unta."
"Ah!… No, enkö saa sitä tietää?"
Sara piti kätensä alallaan; hän antoi niiden levätä alhaalla polvella, ja ne näyttivät siinä olevan ikäänkuin ristissä. "Untani en voi kertoa", sanoi hän hiljaisella äänellä, "mutta se oli aika kaunis uni."
"Minä puolestani", tokaisi Albert, "en nähnyt unta sittekun olin yöllä nukkunut, mutta kyllä sitä ennen."
"Oh… sitä en voi ikänä uskoa? Vaikka", keskeytti hän itsensä, "jokainen uneksii omalla tavallaan ja se kai onkin parasta."
Kersantti otti hänen toisen kätensä. "Kun sinä viime yönä näit unta, oliko sinulla silloinkin molemmat kädet näin ristissä?"
"En muista missä minulla käteni olivat. Vaikka sen muistan kai sentään", lisäsi hän hiljaa ja miltei hartaasti.
"Et sinä ainakaan uneksinut metsässä olevasi? Siitä tahdon lyödä vetoa, ja siitäkin ettet ollut maalla…"
"Ja siitäkin etten ollut järvellä, Albert! En, minä näin unta, että olin pienen pienessä kamarissa, ruusukkaat paperit seinällä, ja että jauhoin liitua…"
"Pah…"
"Ja… yhdentekevää, Albert… voinen kai puhua siitä", jatkoi hän samassa äänilajissa, toisen nyrpistelyä huomaamatta, "minä uneksin siinä paljon sinusta."
"Ja minä kai myös jauhoin liitua?"
Hän loi kumppaniinsa suuren, lämpimän silmäyksen, mutta käänsi katseensa maahan ikäänkuin sumun samentamana. Hän nieli huomaamatta alkavaa itkua, tointui kuitenkin ja sanoi: "Senpä minä juuri hyvin ymmärränkin, Albert, sillä sinä olet upseeri. Toivoin kumminkin, että olisit enemmän aliupseeri kuin todella olet."
Tämä puhe oli kersantille selvää arapiaa, ja se ihmettelevä katse, jonka hän loi tyttöön, ilmaisi tälle riittävästi että hän oli puhunut tolkuttomia. Hän veti kätensä pois kersantin kädestä.
"Noin sitä voi uneksia", sanoi hän, näennäisesti enemmän itsekseen, "ja kun herää, on kaikki toisella lailla. Sentähden on parasta, että jokainen elää vapaana itsekseen, omalla tavallaan eikä reuhdo sitä rikki toisen takia. Voidaan silti olla hyvät ystävät, ja parasta on niin. On suloisinta, kun on hyvä olla eikä tuota lähimmäiselleen kiusaa."
Albert pudisti päätään. Hän puhuu jotakin unestaan ajatteli hän. Neito kumminkin jatkoi:
"Ja Jumala tietää kai paraiten, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta en minä sitä ymmärrä. On sentään parasta elää, niinkuin Jumala on ihmisen luonut."
Nämä leveät sanat soivat kersantin korvissa niin hullunkurisilta, että hän oli purskahtamaisillaan äänekkääseen nauruun. Mutta kunnioittaen tytön kasvojen ilmettä, joka näytti ylen mietiskelevältä, hän pidättyi ja koetti syventyä tytön omaan ajatuskulkuun.
"Yhtä tietoa odotan Sara Videbeckiltä", virkkoi kersantti. "Äitisi on viettänyt onnetonta eiämää isäsi kanssa, sen kuulin eilisistä kertomuksistasi. Mutta älä sittekään luule, että kaikki paha tulee miehistä…"
"Sen kai mä tietänen", vastasi neito. "Tunnenhan sorvarivanhimman, Stenbergin. Hänen vaimonsa on niin ilkeä torakurkku, että mies voi hukata koko elämänsä hänen tähtensä. Eikä ole parempi asian laita Sederbomillakaan, jossa rouva on hassahtava ja mies kulkee surusta hupsuna. Entä Spolanderilla sitten? Ja Zakrissonilla? On samanlaista kaikkialla, kun vain joutuu niin lähelle, että saa heidät häkissä nähdä, ja he eivät ennen lopeta kuin ovat tehneet toisensa heittiöiksi molemmin puolin. Sitä en voi milloinkaan hyväksyä."
"Oliko isäsi, Sara, alusta alkaen ollut äidillesi niin häijy?"
"Jumala sen tiesi. Minä en ollut silloin syntynyt enkä heitä heti nähnyt. Mutta äitini, raukka, käyttäytyi kai aina omalla tavallaan, ymmärtääkseni, vaikka hän teki työtä puolestaan. Hän oli kyllä alusta aika kunnollinen luullakseni, mutta samalla kuitenkin tuhlaavainen, pahasisuinen. Ja hänen esiintymistapansa, se ei ikänä ollut kovin herttainen tai erityisen hauska, arvatakseni. Niin että isä, joka puolestaan taas oli omalla tavallaan, tuli vähitellen tuollaiseksi… ja vihdoin vihaiseksi ja aivan mahdottomaksi… hui!"
"Tämä käy liian tuskalliseksi, Sara hyvä. Anna Lidköpingin olla mikä on, emme ole ehtineet sinne vielä. Tiedätkö tämän metsän nimeä?"
"Niin, minä toivon Jumalan antavan anteeksi, että olen sellainen miksi hän on minut tehnyt. Nimittäin parhaalla tavallani, tietysti. Mutta että minä kiusaan toista sisimpään helvettiin saakka, taikka että toinen minut sinne toimittaa, se on turhaa. Mikä metsän nimi on, Albert, siitä minä en välitä. Mutta sen tiedän että Jumala on luonut tähdet ja koko taivaan sotajoukot. Ja mitä mieluista ja hyvää on maan päällä, sen on Jumala luonut ja Kristus on tullut tänne meitä vapahtamaan. Vaikka en ole herännäisnainen, saatan hyvin ymmärtää, ettei Kristus ole sitä vastaan että ihmiset pitävät toisistaan kauniilla tavalla ja täyttävät Jumalan ensimäisen käskyn. Mutta että niin tapahtuu, että he tekevät toisistaan perkeleitä tai hulluja, sitä hänkään ei voine hyväksyä. Mutta ihmiset ovat keksineet paljon hupsutusta toistensa kurjuudeksi, ja kaikkein pahinta on, kun he ovat saaneet päähänsä, että siitä koituu heille hyötyä. Mitä sinuun tulee, Albert, niin sinä olet miehenä nuorempi kuin minä naisena, vaikkakin saatat olla vuotta tai paria vanhempi minua ihmisenä katsoen. Sentähden olet myös vähemmän viisastunut kuin minä, ja minä tiedän enemmän, joskin sinä tiedät muuta mikä on kauniimpaa ja iloisampaa. Älä silti luule että minä olen nyreäluontoinen, minä olen kevyt ja ripsasmielinen kuin lintu, ja siitä saat olla varma, että minä aion aina säilyttää siipeni. Jos sinäkin osaat lentää, niin on hyvä, mutta jos olet vain jaarittelija, niin sano se mieluummin heti suoraan."
Suuri ja juhlallinen äänettömyys.
"Että sinä saatat pahastua ja loukkaantua", jatkoi lasimestarintytär, "sen olen nähnyt, ja miksipä ei. Kunhan vain tähdellisistä asioista tulistuisit. Vaikka", hän lisäsi alentaen ääntänsä, "on mahdotonta sellaista arvioida tai määräillä ennakolta, sen olen kylliksi havainnut ja kokenut, — mikä vain kynttä raapaisee toisella, se toisella vihlaisee sydänjuuriin ja polttaa tärviölle kuin myrkky. Jumala maar parhaiten tietää, millaisiksi hän ihmiset tahtoo, mutta minä en sitä ymmärrä."
Kersantti tunsi olemuksensa äkisti kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi kuin vastikään, ja hän virkkoi: "Sara saakoon kuulla, miten minun laitani on ollut. Minä en ole mikään ammattimestari, ja niille sinä et kotoisissa suhteissa suurta arvoa antanekaan, jos saan päättää siitä mitä olet lausunut sekä isästäsi että muista Lidköpingin ammatinvanhimmista. Mutta upseerikaan en ole, ja sinun puheentapasi mukaan se merkitsee, että minä en ole tyhjäntoimittaja tai lavertelija, ainakaan suuressa mitassa. Olen siis aliupseeri, juuri se vain. Mistä johtui, että heti eilen niin miellyin sinuun, sitä en nyt kykene muistamaan, ja pelkäänpä että siitä kertominen kuulostaisi sinusta liian vähän tähdelliseltä. Sinä…. mitä sinun rivakkaan puheluusi ja runsaaseen opettavaisuuteesi tulee… niin sinä olet niin ilmeisesti Länsigöötan kulmilta kuin yksikään tyttö saattaa olla, mutta minä puolestani olen sitä lajia, että minä en siksi pidä sinusta vähemmin. Tietenkin sinun siis pitäisi kysyä, mikä minä olen miehiäni ja missä syntynyt. Sitä et ole tiedustanut, ja tunnustan että se välinpitämättömyys on hieman loukannut minua. Mutta meidän kesken on nyt jo aikaa sitten käynyt turhaksi puhua pikku haavoista. Tahdon senvuoksi mutkattomasti sanoa sinulle, että suuria siipiä ei minulla ole lentääkseni, mutta aivan vailla untuvia en ole. Palvelukseni kruunun asioissa on vähäpätöinen. Sen perusteella minulla kuitenkin on oikeus käyttää sotilaan pukua, ja harjoituksissa olen saanut ruumiiseeni ryhtiä. Sitäpä mieseläjä enimmin tarvitsee ja — ellei hän kerta kaikkiaan ole tyhmä, auttamaton vätys — pääsee hän sillä niin pitkälle kuin haluaa maailmassa. Sillä tietojen hankkiminen, se on kelle tahansa helppo asia. Mutta ryhti ja kunto on vaikeampaa, enkä tahdo mennä kauemmas esimerkkiä hakemaan kuin sinuun itseesi, Sara hyvä: et liene suurtakaan oppia maailmassa saanut, ellen ota lukuun että olet ollut verstaassa opissa, mutta siitä huolimatta en puhu tyhjää, kun väitän että komeampaa ruumiinryhtiä ei ole kellään tytöllä kuin sinulla. Olen nähnyt monta ja ollut monessa paikassa, joten saatat luottaa arvosteluuni. Mutta palajan omiin näköaloihini. Matkustan nyt Vadsbon kihlakuntaan ja menen sitten niin kauas alaspäin kuin Gräfsnäsiin, Sollebrunniin ja Kobergiin. Teen joka vuosi jonkunlaisen kauppamatkan — ostokset ja tarkastuksen samalla kertaa — niin, en voi sitä lähemmin selittää — eräille tiluksille ja maakartanoille, jotka omistaa perhe S——; olen tälle kaukaista sukua — hyvin kaukaista, Sara. Ansaitsen täten erinäisiä osinkotuloja, paitsi huvin katsella maailmaa. En ole milloinkaan tehnyt kellekään ihmiselle vääryyttä ja aion ikipäivinä olla sitä tekemättä. Pitemmälle ei ylety siipieni lento. Kuitenkin voi sattua, että jos muutaman vuoden kuluttua olen saanut säästymään jonkun summan, ostan itselleni oman pienen talon Timmelhedissä, tuolla Ulricehamnin puolella, jossa minulla on tuttavia. Sinne en kumminkaan tahdo sinua houkutella, sinua joka ehkä kammot maaseutua, kuten minä en liioin pikkukaupunkeja rakasta, muuten kuin matkustajana, ja mielelläni lähden niistä pois niin pian kuin voin. Sinä — omasta puolestasi — olet iloinen ja hyväntahtoinen, kun asiat luistavat, ja on siis ainakin yksi kohta, jossa yhdymme, — lienee useampiakin, kunhan vain ne keksimme. Joko sitten käytät silkkipäähinettä tai hattua, pidän sinusta molemmissa tapauksissa. Sinä kirjoitat, kuten olen nähnyt, hyvää, selvää käsialaa. Mutta lopuksi on minulla suuri mieliteko keväisin ja kesäisin istuttaa kukkia…"
"Ruukkuihinko?"
"Ei, tuhat tulimmaista, kylmään maahan tai korkeintaan taimilavaan, jos kukat ovat sitä lajia, etteivät siedä kylmää maata. Miksei sentään ruukkuihinkin, pannakseni ikkunoihin."
"Valkoisia leukoijiako?"
"Aivan niin, ne sopivat hyvin ja antavat huoneisiin hyvän tuoksun.
Mutta silloin täytyy kuitenkin…"
"Niin, silloin pitää ikkunaruutujen olla puhdasta, täysin valkoista lasia, Albert, sillä vihertävä, karkea lasi, johon muutamain porvariraukkain on tyytyminen, pistää niin silmään kauniiden kukkain rinnalla, että silloin on parempi olla kukkia vailla ikkuna-aukoissaan. Muuten pidän paljon lavendelista, joka on väriltänsä harmaansinistä ja paremmin sopii huoneisiin, joissa asutaan vähemmissä varoissa. Ah, Albert, näkisitpä pienen kamarini… minulla on leukoijia! Vaikka, sehän on totta, sinä matkustat mukana vain Mariestadiin, ja minä saan sitten ajaa yksin alastonta, hietaista rannikkoa Mariestadin ja Lidköpingin välillä… Voi, se on mitä paljainta, ruminta tietä! Huolestun ajatellessani matkaa, jota minun siellä on kuljettava."
"Miksi minä keskeyttäisin matkani Mariestadissa? Se ei ole vielä määrätty. Eikä myöskään ala, niinkuin sinä sanot, ruma tie heti tuolta puolen Mariestadia. Onhan, paitsi monta muuta paikkaa, ihana Kinnekulle sivuutettavana Mariestadin ja Lidköpingin välillä."
"No, saattaahan olla, että siellä jossakin on Kinnekulle mutta lakeata maata on niissä pitäjissä, sen verran muistan, sillä Mariestadiin olen kerran ajanut Lidköpingistä. Ja mitätön seikka kai olisi, onko siellä lakeata vai ei, mutta minä kauhistun ajatellessani että…"
— Mitä, kykeneekö hän kauhistumaan? — ajatteli Albert. — No Jumalan kiitos, silloin hän kuitenkin on… "Mitä sinä kauhistut, Sara?" sanoi hän ääneen.
"Niin, senpä voinen sanoa, vaikka se kuuluu lapselliselta. Minusta on ikävää ajaa maalaisrattailla joku rahjus rinnallani. Siksi olenkin harvoin itse lähtenyt tilausmatkoille ympäröiviin kihlakuntiin, vaan melkein aina lähettänyt kisällin tahi jonkun luotettavimmista pojista, vaikka olen siitä kärsinyt suuria tappioita, mutta eihän sitä voi kaikkea kestää."
"Mitä Herran nimessä, oletko kärsinyt suuria tappioita?"
"Kylläpä vainenkin. Ei ole kai ketään Lidköpingissä, jolta pojanveikaleet ovat niin paljon palasiksi särkeneet matkalla, ennenkuin on ehditty panna puitteisiin. Mutta sitä mielipahaa jaksaa sulattaa, se ei koske sydänjuuriin. Nytpä saan nähdä miten äiti raukkani voi, kun tulen kotiin."
"Hän kuolee pian, kenties, ja se kai on, kuten olet sanonut, hänelle parasta. Silloin jäät yksin taloon. Mutta palataksemme matkaan, mitäs annat minulle, jollen seuraa mukana ainoastaan Mariestadiin, vaan Lidköpingiin saakka?"
"Ah!"
Tämä pieni ilon huudahdus oli ehdoton; kuitenkin Sara heti malttoi mielensä, katsoi matkatoveriinsa ja sanoi: "Sinä saat, aivan ensiksi, minun osuuteni kyydistä…"
"Se on tietty."
"Ja… ellet pane pahaksi, olet saapa leukoijan-oksan, talletettuna uuteen lippaaseen, johon itse olen leikannut lasin, pannut kultapaperia alle ja liimannut reunat kiinni."
"Siihen en sentään ole täysin tyytyväinen. Nono, me tuumimme kai jotakin tiellä, meillä on vielä monta peninkulmaa sitä ennen", sanoi kersantti.
"Ja ehkäpä", keskeytti neito omituisen hienosti korostamalla, "vakaasti suutut minuun jo ennenkuin pääsemme niin pitkälle kuin Mariestadiin, — silloin erkanemme… jo siellä."
Pari sieviä, sirosti kiemuraisia, tummia viiksiä kohosi kersantin ylähuulella, joten on ylen uskottavaa, että hän aikoi kohottaa itse huulta, avata suunsa ja puhua, ehkäpä mainita enemmän Lidköpingiin matkustamisen korvaamisesta. Mutta Sara oli tuskin lopettanut viime sanansa, kun hevoset säikkyivät, Jumala ties mitä tien varrella olevaa risua; ruskearyppyinen kyytimiesukko, omalla tavallaan yhtä uuras keskustelemaan varsojen kanssa kuin kaksi matkustajaa keskenänsä, oli päästänyt ohjakset liiaksi höllälle, joten hän ei äkisti kyennyt niitä pidättämään, vaan juoksijat lähtivät nelistämään ja yrittivät pillastua. Neriken hevoset ovat oivaa rotua, ja niitä ruokitaan hyvin; tulisuus, rohkeus, juoksuinto ovat niille ominaisia. Itse Albertin täytyi siis nopeasti kavahtaa seisomaan istuimen eteen, hän tempasi ohjakset ukon kädestä ja vetäisi ne tiukasti taaksepäin, niin että molempain hallavanruskeiden kimojen täytyi taivuttaa kaulansa kuin korkeat kaaripyssyt, päristää ja työntää turpa rintaa vasten. Pillastumisesta ei siis tullut valmista, mutta mennä huristiin, niin että pyörän tulkat olisivat voineet tuleen syttyä, jos olisi haluttanut.
Kersantin kiharat hulmuilivat takinkaulukselle. Hän oli nyt mielestään vähintään kahtakymmentä vuotta nuorempi jälleen. Hän katsahti alas sivullepäin, Sara ei näyttänyt lainkaan hätääntyneeltä huimassa vauhdissa, ja tämä ilahdutti Albertia enemmän ja suuremmasti kuin historioitsija pystyy kuvailemaan. Albert ajatteli: — Tässä on toki uudelleen eräs kohta, jossa hän ja minä saatamme yhtyä. Ehkäpä joskus vielä tapaan jonkun lisää.
Mutta totta tosiaan onkin mahdotonta historioitsijan seurata kaikkia tapahtumia, eikä hänen sovi kertoa kaikkea, pientä ja suurta, sekä mitä puhuttiin ja oltiin puhumatta, mitä tapahtui ja oli tapahtumatta, kuinka monasti hattu vaihdettiin huivin sijaan ja päinvastoin! Lyhyesti sanoen, he tulivat Glanshammariin, tulivat Örebrohon, tulivat Kumlaan, ja tulivat vielä kauemmaksi.
Mutta vaikkapa ajoneuvot olivat mennä täyttä karkua Glanshammarin tiellä, ei matka kuitenkaan sitten sujunut yleensä niin nopeaan kuin ensi laskelman mukaan. Sillä lieneepä siinä koko paljon, kun tarvittiin neljä yösijaa Arbogan ja Mariestadin välillä? Ja että niin kävi, on päätettävä siitä, että he ajoivat perille Mariestadiin vasta tiistaina; he olivat kuitenkin jättäneet Tukholman torstaina, kuten alussa tiedoksi annettiin. Siis kuusi päivää kaikkiaan, joista yksi Mälarilla ja muut viisi maitse.
Osaksi kai viivytys johtui siitä, että kun he Bodarna-majatalossa, jonne jäätiin erääksi yöksi, aamulla nousivat, ei Sara voinut täysin hyvin. Hän ei ollut ennen joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, ja hänen silmänsä, vaikka nyt melkein kirkkaammat kuin muulloin, kiiltäen ja täynnä syvintä sydämellisyyttä hänen katsoessaan Albertiin, ilmaisivat kuitenkin jälkiä siitä että hän tuskin oli maannut puoltakaan yötä. Tyttö, joka toi kahvia kello puoli seitsemän, oli siis kovin tervetullut. Oivallinen juoma sellaisessa tilaisuudessa kuin huomenhetkenä. Mutta se on kai jälleen liian yksityiskohtaista mainittavaksi?
On siis parasta heti olla perillä Mariestadissa. Sitä ei kenkään voi auttaa, että matkaa on kestänyt kokonaista kuusi päivää.
Mariestad on syystä siinä maineessa, että se on Ruotsin luonnonihanimpia pikkukaupunkeja. Kenelle ei muistuisi mieleen tuo laaja aukea näköala Vänern-järven yli, etenkin kirkkomäeltä katsottuna? Tai itse kirkko, iso ja korkealla sijaitseva, joka jo ennen kaupunkiin saapumista kiinnittää huomion ja vetää sen pois oikealle päin tuuheasta lehtikujasta, jossa (Tukholman suunnalta laskien) matkustaja ajaa? Vihdoin, kun on saavuttu kaupunkiin ja ehditty alas torin toiselle puolen, pitkä lauttasilta, idyllisesti uiskentelevana Tida-joen leveällä, kirkkaalla vedellä? Ja sitten tuolla puolen siltaa sievä Marieholm, maaherran asuinpaikka, ei kovin upeileva erinomaisen korkeuden puolesta, mutta sitä viehättävämpi ympäröivän runsaspuisen kasvullisuuden kannalta? Maanisällisiä muistoja oivallisista läänin hallitusmiehistä piilee kuin kietoutuneina pehmeisiin, iltatuulessa notkuviin vaahteran-, koivun- ja pähkinänoksiin ja liehuviin lehviin.
Kuka ei muistaisi kaikkea tätä? Muisto kumminkin riippuu siitä onko käynyt Mariestadissa, sillä pelkkä kuulopuhe ei suuresti auta, täytyy omin silmin nähdä Tidan leppoisa, viehättävä jokisuu.
Albert ja hänen seuralaisensa saapuivat sinne taivaallisen ihanana heinäkuun-iltana. Jonkun verran seikkaperäisyyttä on jutelmalle paikka-paikoin sallittava. Tulee ja pitää siis suoda anteeksi, että kerrotaan mitä seuraa.
Kaupunkiin tullessaan ja torille päästyänsä eivät he ajaneet suoraan alas Marieholman-sillalle päin, vaan poikkesivat pienelle oikeanpuoliselle kadulle, joka ei pääty ennen kuin Vänern-järveen. Jokseenkin tämän kadun keskivarrella oli talo, joka otti väsyneitä matkailijoita vastaan.
He astuivat tässä pois vaunuista, huolehtivat kapineiden sisällekantamisesta, ja kaikki kävi hyvin. Mutta sittemmin Albert ehdotti, että he illan vielä ollessa niin valoisa ja kaunis lähtisivät huviretkeilylle pitkin kaupunkia.
Sara oli viime aikana, Bodarna-majatalosta lähdettyä, tullut vaiteliaammaksi, ei juuri juhlalliseksi — se sana ei sovi — mutta ylevähenkisemmäksi, eikä hän enää niin usein jutellut ammattikunnan asioista. Paitsi tätä muutosta ei hänessä huomattu mitään muuta kuin se, että katseen tavallinen veitikkamaisuus oli vaihtunut jonkinmoiseksi taivaalliseksi ystävällisyydeksi ja sävyisyydeksi miltei kaikkeen nähden, mitä Albert halusi.
Sanallakaan estelemättä salli Sara hänen ottaa hänet käsikynkkään, ja hän seurasi kersanttia minne tämä aikoi hänet viedä. Hänellä ei ollut mitään kävelysuunnitelmaa. Siten oli luonnollisinta ja aivan itsestään johtuvaa, että he menivät torin poikki alas lauttasillalle, pysähtyivät sen keskelle ja katselivat Tida-jokea.
Tässä seisoessaan ja pohjoiseen katsoessaan oli heillä rajaton näköala Vänernin iltakuulakan, vipevöivän vesikankaan yli. He eivät voineet nähdä missä ja miten järvi yhtyi taivaanlakeen: se näytti kaikki yhdeltä. "Ja tämänkö nimi on Tida?" virkahti Sara hieman hutjuttaen päätänsä. "Aivan samoin virtaa Lidakin meidän kaupungin halki, ja sen sillalta on myöskin yhtä suuri… suuri… suuri näköala Vänernin yli pohjoiseen päin ja ylöspäin pilvihin saakka, kun on tällainen ilta kuin nyt! Voi, Albert, Albert! Tässä muistuu juuri mieleeni se hetki, jolloin minä ja äitini seisoimme Lida-joen sillalla… ja hän heitti… heitti sormuksen pois… kauas… kauas jokeen…"
Albertia värisytti äkkiä, hän otti neidon taas käsikynkkään ja lähti, vaikka tämä tuskin sitä tahtoi, takaisin Tida-sillalta poispäin. Tultuaan ylös kaupunkiin jälleen kääntyivät he sille puolen, jossa kirkko seisoo. Kirkkotarha, matalan kivimuurin ympäröimänä ja puu-istutusten ryhmittäin varjostamana, on niin lähellä Vänerniä, että järvi näyttää olevan jalkain juuressa. Ja itse korkea, harmaa, kunnianarvoisa kirkko on aivan katsojan ääressä.
Sara pyysi päästä istumaan hautakivelle. Albert istahti viereen. "Sinä olet niin vaiti, hyvä, rakas Sara, oletko väsyksissä?" Tämä ei edes vastannut näihin sanoihin, mutta kersantti seurasi hänen silmäyksiään ja huomasi, että hän kauan ja miltei haaveellisesti (sellaista hän ei ollut neidossa koskaan ennen nähnyt) katseli paria sievää pikku lasta, jotka leikkivät jonkun matkan päässä heistä nurmikolla; ne temmelsivät hurjasti ja löivät leukoijilla toisiaan vasten kasvoja.
Lapset eivät näyttäneet köyhiltä eivätkä rikkailta, mutta harvinaisen kauniilta. Albert viittasi ne luokseen, tuottaakseen Saralle mielihyvää. He tulivat paljain päin ja suortuvat hajallaan. Sara vaivoin pidätti kimmeltävän kyyneleen, oli ääneti, mutta taputteli heidän päätään ja kaulaansa. Albert sanoi:
"Ajatteleppas, Sara, jos näillä kauniilla lapsilla ei olisi vanhempia!"
"Isää ja äitiä eivät he ole voineet olla vailla, koska ovat olemassa."
"Mutta jos heidän isänsä ja äitinsä…"
"Olisivat kuolleet? Niin, silloin heitä kumminkin Jumala suojaa sekä hyvät ihmiset, joita aina on olemassa. Minä tiedän erään Lidköpingissä, jolla ei ole lapsia ollut, mutta jonka ilona on ollut omilla varoillaan auttaa ja vaatettaa useita pienokaisia, joiden vanhemmat… Albert…"
"Ovat kuolleet?"
"Ei, paljon pahempi, tappelivat ja turmelivat toisiaan ruumiin ja sielun puolesta ja antoivat lasten olla."
"Senlaatuinen lapsi olet itse kerran ollut, Sara."
"Ja armeliasta tätiä, Gustava tätiä, jonka oli tapana hiipiä kotiini vanhempaini luo, on minun kiittäminen, että olen senkin verran ihminen kuin olen. Kun isä kuoli, tuli kotona tosin vähän parempaa ja rauhallisempaa, mutta äiti oli silloin jo niin runneltunut ja tylsistynyt, ettei hän kelvannut mihinkään eikä enää voinut toipua, vaikka hänen kyllä muuten olisi silloin ollut mahdollista tulla ihmiseksi jälleen. Senjälkeen olen varttunut suureksi ja ottanut ohjakset kotona. Mutta olenpa sellainen, sen todistuksen saanen antaa itsestäni, etten tahdo suututtaa enkä vahingoittaa ketään — vähimmin sinua, Albert. Hirveätä se on ja hirveäksi jää, että ihminen voi saada oikeuden, joka antaa hänelle tilaisuuden kuolemaan asti tuhota toista. Siten ei Jumalan ihana rakkaus ainakaan pääse edistymään maan päällä. En ikänä minä tahdo sitä valtaa toisen yli enkä kenellekään aio antaa sitä itseni yli."
Albert vaikeni. Hän taputteli lapsia päälaelle.
"Ah, sinä pidät pikku lapsista!" huudahti Sara.
Hänelle vastaamatta sanoi Albert kuitenkin: "Jos nyt näiden lasten vanhemmat, Sara, olisivat naimatto…"
"Lapset näyttävät hyviltä ja kauniilta; tuntuu siltä että Jumala ja ihmiset rakastavat heitä."
"Mutta jos vanhemmat eivät ole naimi… eivät huolehdi heistä… Voisimmehan näiden lasten sijasta, Sara, ajatella nälkiintyneitä, repaleisia, hyljätyitä."
"Jos vanhemmat ovat hyviä ja järkeviä ihmisiä", virkkoi hän lempeästi, "niin he kyllä huolehtivat lapsistaan, niin kauan kuin elävät; sen tiedän niin varmaan kuin ettei kukaan raasta sydäntä omasta rinnastaan."
"Mutta jos vanhemmat ovat häijyjä ja järjettömiä?"
"Niin, siinä tapauksessa he ovat häijyjä ja järjettömiä, olkootpa naimisissa tai ei; ja he toimivat sen mukaan, sekä lapsiaan ja itseään että muita Jumalan luomia viheliäisiä olentoja kohtaan. Sen olen kylliksi nähnyt ja havainnut, Albert."
"Mutta ero siinä on…"
"Niin, suuri ero. Sen eron olen näet huomannut olevan, että jos ihmiset alottavat olemalla hyviä ja viisaita, niin saattavat he kyllä jatkaa niin, vieläpä kasvaakin siinä, jos saavat elää elämäänsä niinkuin Jumala on heidät luonut, taikka jos heitä ihmiset hyvänsävyisesti oikaisevat, kun he hairahtuvat, kuten useinkin tapahtuu. Mutta jos heidät saatetaan olemaan yöt päivät pahassa seurassa, niin he saastuvat ruumiiltaan ja sielultaan; ja jos he sitä seuraa inhoavat, mutta heidän kuitenkin on pakko siinä oleskella, niin tapahtuu tavantakaa, että he katkeroituvat, kiihtyvät ja muuttuvat kuin perkeleiksi."
Albert ällistyi, kuten aina, tämän sanan kuullessaan, mikäli hän ei itse sitä käyttänyt kirosanana, Hän kuiskaili jotakin itsekseen herännäisistä.
"Ajattele mitä tahdot, Albert, mutta minä en suinkaan ole herännäinen; sitä voit kysyä heiltä itseltään, sillä minä jätän sinulle täyden vapautesi. Kun minä tässä hautakivellä puhun perkeleistä, niin tarkoitan turmeltuneita, hirveitä ihmisiä, joita kyllä saa kaupungeissa nähdä, ja maalla kanssa, luullakseni."
"Sillä tavoin ihmisiä koetellaan, Sara."
"Koetellaanko? Minä arvelen, ettei kukaan, joka tahtoo ihmisille oikein hyvää, toimita sellaista koettelemusta, jossa suurin osa hukkuu ja suorastaan uppoaa. Ja kenen onkaan soveliasta ja säädyllistä tuottaa ihmisille niin helvetillistä koettelemusta, että se päättyy itse helvettiin? Sitä en nimitä koettelemukseksi, vaan raivohulluudeksi."
Albert säpsähti uudelleen ja kavahti pystyyn kuullessaan nuo hirveät sanat. Helvetti, raivohulluus ja perkeleet eivät olleet koskaan kuuluneet siihen keskustelukieleen, jota hän seurassa käytti, paitsi, kuten sanottu, kirotessaan. Ja Saran seurassa hän ei ollut ikänä vannonut ainoatakaan sadatusta, ainakaan hänelle itselleen suunnattua, ei hyvää eikä pahaa.
Mieltänsä hauskuttaakseen hän nosti lapset, toisen toisensa jälkeen, syliinsä, suuteli heitä lämpimästi ja katsahti hieman arasti alas neitoon, joka istui hautakivellä. Hän huomasi Saran samalla hetkellä katsovan ylös häneen ja lapsiin, ja näytti siltä kuin hän puolittain aikoisi ojentaa kätensä heitä kohti. Häntä kiinnitti ihmeellisesti tämä taulu. Hän ei ollut maalaaja, sävelniekka eikä runoilija; hän ei siis osannut piirtää, laulaa eikä itselleen ilmaista mikä häntä niin viehätti tuon istuvan, ylöspäin tähystävän naisen kuvassa. Eikä tämäkään ollut luonteeltaan runollinen. Puhtaan ja taivaallisen teeskentelemättömän olennon kuva on yhtähyvin jotakin.
"Nyt… nyt tule sisälle, Sara! Ilta joutuu joutumistaan, saatat kylmettyä. En ikimaailmassa tahtoisi, että sinä vilustuisit." Hän antoi taas lapsille useita suuteloita ja pieniä hopearahoja; he juoksivat laulaen tiehensä, ja hän otti Sara Videbeckin käsikynkkäänsä.
"Vilustuisin? Toivon ettei niin käy. Minun on koko lämmin, Albert, vaikka asia lienee niin, että sinä et milloinkaan näe minua palavissani tai huomaa poskieni hehkuvan."
Ennenkuin he astuivat pois kirkkomaalta, kääntyi Sara vielä kerran taakseen, katseli majesteetillista, korkeata, harmaata kirkontornia heidän takanaan ja taivutti huomaamattomasti vartaloaan, ikäänkuin olisi niiannut jäähyväisiksi… tahi ehkä kiitollisuudenosoitukseksi siitä hauskuudesta, joka hänellä oli ollut pienokaisista kirkkomaalla.
Albertin sydän keveni jälleen hänen päästessään kadulle. Sara asteli myös keveänä, raskasmielisenä ja melkein kimmoisena hänen vierellään. He alkoivat jutella matkasta ja kaikenlaisista tarvikkeista. Ennenkuin tiesivätkään, olivat he saapuneet majatalon luo, jossa heidän tavaransa jo olivat, tilavassa, kauniissa, rattoisessa kamarissa.
Kuitenkin tuli pian niin hämärä, että palvelusneito toi huoneeseen kynttilöitä, laski alas kaihtimet sekä kysyi mitä herrasväki käski illalliseksi, ja tahtoivatko he syödä alhaalla yleisessä huoneessa, vaiko ylhäällä itsekseen.
"Aluksi noutakaa ruokalista, neito hyvä, niin määräämme sitten muun."
Tyttö meni. "Huvittaako sinua olla tuolla alhaalla kansan parissa?" kysyi Albert.
"Ei… eikä millään muotoa tänä iltana!" sanoi hän. "Olemme nyt Mariestadissa, ja meillä on yhtä ja toista juteltavaa ja laskettavaa keskenämme, jos täällä eroamme ja sinä menet etelään, mutta minä länteenpäin. Syödään vaan täällä ylhäällä."
Tyttö palasi ja toi ruokalistan. Albert määräsi ruokalajinsa, jotka pitivät yhtä Saran maun kanssa paitsi siinä, että tämä otti salaattia lihan kanssa, hän sitä vastoin mieliruokaansa kurkkuja. "Ja kattakaa meille pöytä täällä ylhäällä", sanoi kersantti. Neitonen meni ja palasi; kaikki joutui kuntoon. Pienen, hilpeän ja tuttavallisen aterian jälkeen korjattiin ruoka pöydältä, ja he jäivät yksin.