SEITSEMÄS LUKU.
Mutta sen minä sanon, että jos sinä sitten jonkun verran matkustelet, niin sitä vastaan minulla ei ole muistuttamista, ja minä tahdon järjestäytyä kotonani aivan yksin. — Unohtaako? Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn, ja juoksisit ulos, ja matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minut silti!
Heidän jäätyänsä yksin, kuten viime luvun lopussa kerrottiin, meni Sara matkalaukkujen luo ja alkoi erottaa niitä kapineita, jotka olivat Albertin omia. "Matkustatko heti tänä iltana, vaiko vasta huomenaamuna?" sanoi Sara, kuitenkin puoliääneen.
"Minne, tarkoitat?"
"Enhän tiedä minne aikonet, Albert. Mutta olethan puhunut siitä että poikkeisit Mariestadista eteläänpäin suurille maatiloille?"
"Vadsbon kihlakunnan, jossa minulla oli koko joukko toimitettavaa, olemme jo enimmältä osalta läpikulkeneet. Saan korvata sen paluumatkalla. Nyt minun tosin on mentävä Odensäkeriin, Sköfdeen, niin, vieläpä Markaan ja Grolandaan saakka, joten sukkelin tie kai olisi tässä ulkopuolella Lexbergin luona poiketa Kekestadiin päin eikä seurata länsitietä Björsäterin kautta ja sitten Lidköpingiin. Mutta minulla on myöskin toimitettavia Gräfsnäsissä, Sollebrunnin tienoilla, ja sinne kulkee tie varsin mukavasti ja suorasti Lidköpingin kautta. Miksen siis yhtä mielelläni heti paikalla voisi valita jälkimäistä kulkutietä?"
"Miksen, sanot. Onhan sinulla oikeus valita kumman haluat?"
"Kyllä, Sara, asioitteni kannalta on minulla kyllä siihen vapaus…"
"Onko sitten muuta estettä? Kumpaa tahdot itse?"
"Sinä kysyt minulta, Sara, ja tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että tahdon seurata sinua Lidköpingiin. Enkö saa nähdä pientä taloasi? Pieniä huoneitasi toisessa kerrassa, jotka voidaan vuokrata par exemple matkustavaisille? ja tuota isompaa huonetta pohjakerrassa, jossa vastedes aiot pitää kauppapuotia, ja jo ehkä piankin, siinä tapauksessa että äitisi…"
"Kaikkea tuotako tahdot todella nähdä?"
"Hyvä, rakas Sara, sinä hymyilet. Se on vakaa aikomukseni. Minulla on monta matkaa tehtävänä täällä Västergötlannissa, edes ja takaisin, kesällä ja ehkä koko vuoden kuluessa, jos onnistun aikeessani päästä siirtymään Västgötadalin rykmenttiin, ja se riippuu d'Orchimontista. jossakinhan minulla näillä kaikilla matkoilla on oleva kotini — tavaraini tähden. Enkö voisi saada sinulta vuokrata noita pikkuhuoneita toisessa kerrassa?"
"Lidköpingissäkö? Mutta ethän ole nähnyt niitä vielä. Säästä siksi! Älä vuokraa, älä osta, ettei näkemätön kosta!"
Tämä kultainen ohje kävi runomittaan ja oli ensimäinen sitä lajia, jonka kersantti kuuli Saran suusta. Mutta sanat sattuivat hyvin ja niitä säesti suloinen, miltei hyväilevä äänenpaino. He seisoivat molemmat huoneessa erään ikkunan luona, olivat uudelleen kierittäneet kaihtimet ylös ja sammuttaneet kynttilät, hetkisen aikaa ihaillakseen iltataivaan viehättävää ilmiötä, ennenkuin kävivät makuulle.
"Lidköpingin pikkuhuoneissasi, Sara, on varmaan ruusukkaat seinäpaperit? Se arveluni ei petä, ja siellä sisällä olet varmaankin muinen sopivina hetkinä jauhanut liitua?…" Hän piti Saraa sylissään, tämä katsoi kysellen hänen kasvoihinsa, nähdäkseen laskiko hän pilaa unesta, jonka hän oli kertonut, — tuosta Arbogan unesta. Mutta hän ei nyt huomannut mitään ilvettä, mitään ivaa hänen huulillaan.
"Muinenko?" virkkoi Sara. "Se voi vielä monasti tapahtua. Minä en aio ammatistani luopua."
"Mutta jos minä vuokraan huoneet?"
"Niin minä hoidan asioitani alhaalla pohjakerrassa itsekseni."
"Sinä et siis tahdo konsaan hoitaa mitään ylhäällä minun luonani?"
"Jos sinä jäät sinne jonkun verran asumaan, Albert, niin sinullekin kai koituu paljon tehtävää omaan lukuusi ja joudut järjestäytymään niinkuin tarve vaatii. Hyvä ruokapaikka on lähistössä, ja huokeaa siivousta on helposti saatavissa, samoin pesua ja silitystä hyväntahtoisilta ihmisiltä, joilla siitä on roponsa toimeentulokseen, Albert. He voisivat enemmänkin ansaita, ellei ammattikuntia olisi. Mutta sen minä sanon, että usein kuitenkin haluan kutsua sinut alas pientä yksinkertaista einepalaa haukkaamaan, jos niiksi sattuu. Ehkä sinäkin joskus kutsut minut sinne ylös? Mutten ikänä, en ikänä tahdo ottaa sitä mikä sinun on tahi tuppautua talousasioihisi… ainoastaan vastata sinulle, jos kysyt minulta neuvoa, jota sitten saat noudattaa tai olla noudattamatta, miten haluat… ja kaikkein vähimmin koskaan estän sinua työssäsi. Minä en ymmärrä sinun askaroimisiasi. Siinä on koko paljon kirjoittelemisia ja tilittelemisiä, kenties, koska sinulla on tekemistä inspeh — niin, sama se… Hörstadiuksen ja Selanderin ja Silfverin kanssa — ehkäpä Kobergissa… mutta en minä milloinkaan tahdo sinua siinä häiritä."
"Siitä kiitän sinua, Sara, se on hurjan hyvä asia. Mutta eikö ole mitään, mikä voisi olla yhteistä ihmisten kesken, jotka…"
"Onhan paljonkin, niin, varsin paljon vielä jäljellä yhteisenä pidettäväksi, paitsi tuollaiset, Albert. Saanko sanoa sinulle suoraan niinkuin tarkoitan? Sillä minä olen ajatellut tätä… näinä päivinä…"
"Olen minäkin sitä ajatellut paljon, paljon, saat uskoa, siitä täytyy tulla tärkein asiamme."
"Kuitenkin saamme varoa, ettei se menisi meiltä rikki liiallisesta innosta. On puoleksi voitettu, jos asiat otetaan kevyesti ja viisaasti, tiedätkös, aivan yksinkertaisesti, Albert. Ja juuri niin ne voidaan ottaa, kun oikein pidetään toisistaan."
Kersantti ei häntä täysin ymmärtänyt, mutta hiveli kaunista hiusrajaa hänen otsallansa. "Jatka, Sara! Sinun on puhuttava ensin."
Sara kohotti päänsä hänen rinnaltaan, johon se oli hetkisen nojannut, tuumi kotvasen, mutta sanoi kumminkin: "Koska niin on, että sinä pidät minusta ja minä sinusta, niin onhan meillä se yhteistä. Se on paljo sekin, Albert. Ja se on enempi kuin monella on. Mutta jos otamme pitääksemme paljon muutakin turhanpäiten yhteisenä, niin kerronpa sinulle mitä siitä seuraa. Jos sinä ottaisit pienen taloni, elinkeinoni, omaisuuteni, ja rahani — mitättömän summan, mutta minkä saatan omistaa tai ansaita — niin, en tahdo sinulta kieltää, että voisin käydä kiusalliseksi. Sillä ehket sinä ymmärrä sellaista hoitaa. Arvatenkaan et tiedä sitä itsekään vielä, kosket ole yrittänyt pitää taloa ja ammattia; ainakaan minä en sitä tiedä. Ja on hyvin mahdollista, että levottomuuteni olisi aiheeton ja että hoitaisit kaikki varsin hyvin; kuitenkin se levottomuus, Albert… niin, tahdon kertoa sinulle, että niin pian kuin huomaisit minussa sellaista, niin vimmastuisit. Silloin minä kulkisin itsekseni ja hautoisin salaisia ajatuksiani. Toisena hetkenä luulisin tekeväni sinulle vääryyttä; toisena hetkenä huomaisin, että ehkä saattaisin olla oikeassa sittekin, ainakin eräissä asioissa. Näistä sielun ja mielen tuskista ja taisteluista kuluisi aika, jota voitaisiin käyttää hyötyyn ja ansioon. Ja että aika menisi hukkaan, olisi kuitenkin vähin asia. Mutta, Albert, minä tulisin pisteliääksi. Sinä huomaisit minut ärtyiseksi, ensin jonkun kerran, sitten useammin. Siitä tulisit itse pisteliääksi. Taikka jos molemmat tukahuttaisimme mielipahat, kulkisimme itseksemme ja nielisimme, kuten sitä sanovat, niin mieliharmi sensijaan hiipisi sisällisesti luihin ja ytimiin, tärvelisi terveyttä, ja me kuihtuisimme ruumiin ja sielun puolesta. Silloin saisimme kai aloittaa runninjuontia Lundissa tahi ehkä tuhlata rahoja mutakylpyihin, kuten olen kuullut kerrottavan Porlasta tai Lokasta: sellaiseen, joka vähän hyödyttää, kun asiat on huonosti. Lisäksi toinen seikka, Albert, jonka myöskin tahdon sinun hyvin huomaamaan. Tuskista hipiäni pian riutuisi, silmät himmenisivät, ja minusta tulisi rumempi kuin olen. Sitä sinulla ei olisi milloinkaan sydäntä minulle sanoa, mutta sinusta usein tuntuisi siltä. Minä olisin kylliksi viisas sen itse huomaamaan ja kulkemaan erilläni synkissä mietteissäni siitä mitä minusta pitänet. Ja mitä et koskaan minulle sanoisi, sen minä kuitenkin keksisin ja arvaisin itsekseni. Siitä kyllä uneni huononisi, ja sitten päivä päivältä yhä enemmän kurtistuisin. Albert, niin, rumuudella ei ole rajoja, kun sillä tavoin alkaa, sen olen ihmisistä nähnyt. Ja miten sinun kävisi? Sinä koettaisit, jos olisit niin hyvä kuin paras löydettävissä oleva, minua lohduttaa lempein sanoin; mutta kuinka hyvin tarkoittaisitkin, kuuluisi se minun korvissani hiukan tyhjältä, koska huomaisin, että valehtelisit sekaan minua tyydyttääksesi. Se tulisi asiaa pahentamaan, muttei parantamaan. Ja sinäkin varmaan kyllästyisit, sillä olet kaikissa tapauksissa ihminen, Albert, sinä kuten minäkin. Sinä kai kuitenkin vähemmän kyllästynet minuun rumentuneen ruumiillisen ulkomuotoni vuoksi, kuin sisäisen ärtyisyyden, ikävyyden ja koko sielullisen häijyyteni takia; ehkäpä minäkin kärsimyksestä lopulta tulisin järjettömäksi ja salakavalaksi: siten kävisin sinulle yhä sietämättömämmäksi. Ja se mitä tavallisesti sanotaan lupauksista ja valoista muuttuu vain tyhjiksi sanoiksi, kun ei kuitenkaan kukaan säilytä sitä, jota ei yksikään ihminen voi säilyttää, — minä puhun siitä sisäisestä sydämen rakkaudesta johonkuhun henkilöön, mikä tässä kohden on ainoa arvossapidettävä, mutta auttamattomasti häviää, jos henkilö sielunsa sävyn puolesta käy sietämättömäksi. Olen nyt maininnut kuinka minä voisin tulla sinulle vastenmieliseksi; samoin kai voisi tapahtua, että sinäkin ehkä tulisit minulle sietämättömäksi. Mikä lohdutus sitten on annetuista sanoista? Istua onnettomana itsekseen ja kantaa jotakin nimeä. Se on kuin arvonimi ilman ammattia. Se on kuin nimikilpi puodin ulkopuolella, ja kun tulee puotiin ja kysyy tavaraa, niin ei tavaraa ole, josta kyltti puhuu. Miten silloin menettelee? Silloin menee ulos suutuksissaan ja sylkäisee nimikilpeen. Eikö se ole aika hupaista? Sitä minun on usein mieliharmissani täytynyt muissa havaita, enkä sitä hyväksy. En toivo sinulle enkä minulle niin käyvän, jos rakastat minua sielun puolesta… silloin olen iloinen ja se on minulle kylliksi mitä siihen tulee, ja hoidan itseäni kaiken muun puolesta itse, reippaana ja tyytyväisenä ja uutterana; makaan hyvin öisin ja olen kaunis päivisin; sen minä tiedän, ja sen olet näkevä. Mutta jos et minua rakasta… mitä minua silloin auttaa kaikki muu, ja mitä minä muulla teen? Meille on parasta ja hyödyllisintä vain se että rakkaus kestää, ja se voi sittekin ehkä loppua; mutta ainakin on sellaista vältettävä, jonka saattaa aavistaa tekevän kiusaa taikka voivan tehdä kiusaa, ja joka kaataa rakkauden eikä sitä auta."
"Mutta, Sara, jos me olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten minusta kumpainenkin olemme, niin pitää meidän kai heti alusta voida… ja sitten jatkaa… ja minun mielestäni meidän ei pitäisi lukeutua niihin onnettomiin esimerkkeihin, jotka olet esittänyt?"
"Jos olemme hyviä ja järkeviä ihmisiä, kuten toivon meidän Jumalan avulla ehkä olevan… niin, Albert, eihän enempää vaadita? Emmehän silloin muuta tarvitse, kuin harjoittaa sitä mikä hyvyydestä ja järkevyydestä seuraa toisiamme kohtaan ja kaikkia muita kohtaan, niin pitkälle kuin ulotumme. Kuka voi sitä estää? Ajattele tarkoin… jos nyt olemme hyviä ja järkeviä, eikö silloin ole kaikkein tärkeintä, että niin jatkamme ja rakastamme toisiamme? Ja sen täytyy olla itse asiana. Silloin on etenkin kaikkea sellaista kartettava, joka voi turmella, tehdä häijyksi, hupsuksi ja tyhmäksi. Riippuu aina Jumalasta, miten ihminen jatkaa olemistaan, ja moni voi langeta. Mutta ainakaan meidän ei ole keskenämme aikaansaatava sellaista, jossa on todennäköistä itua sydämen täyttämiseen sapella ja aivojen sumentamiseen. Toiset sanokoot sitä kokeeksi, mutta minä nimitän sellaisia pahoiksi ja epäviisaiksi yrityksiksi, joita ihmisten ei oikeudenmukaisesti pitäisi toisilleen tehdä. Sillä jos Jumala itse antaa jollekulle vaivan, jota ei voi välttää, se on silloin kärsivällisesti kestettävä ja on sellainen koe. Mutta ihmiset olkoot toimeenpanematta viheliäisiä temppuja, sellaiset ovat vältettävissä ja vältettäviä, eivätkä ole kokeiksi mainittavia, varsinkin kun ne useimmin vievät helvettiin, jonne kai mikään ystävällinen järjestö ei halunne alamaisiansa vetää. Mutta jollet ajattele kuin minä, Albert, niin sinulla on täysi vapautesi, ja…"
"Kaikissa tapauksissa", keskeytti kersantti, "olet siinä kohden väärässä, Sara, että turmiota ja onnettomuutta on kaikissa perheissä."
"Kaikissako?" kysyi hän. "Ei, olen nähnyt yhden tai pari perhettä, jossa elävät hyvin, aika hyvin. Mutta se ei suinkaan johdu siitä, että heidät on yhteenluettu, mikä ei muualla olekaan auttanut, vaan siitä, että he sielultaan ja sydämeltään vetävät yhtä köyttä, ainakin sen verran kuin tarvitaan, ja se aina auttaa, missä niin on."
"Yhteenluettu? Mitä sillä tarkoitat?"
"Että heidän ylitsensä on luettu, tietenkin. Albert rakas, taiat eivät toimita mitään. On kerran päästävä niin pitkälle, että tässä asiassa, kuten kaikissa muissa, pyritään siihen mikä todella johonkin kelpaa, eikä rakenneta kelvottomalle. Siitä ei tule ainoastaan onnettomuutta, vaan, mikä pahempi on, todellisia paheita. Sillä niin pian kuin ei toisiaan rakasteta, on oikein ruma pahe että…"
"Taikojako? Mutta minä pidän koko paljon kauniista rukouksesta… sellaisesta par exemple, jota käytetään, kun kaksi…"
Sara katsahti ylös, silmissä ihmeellinen ilme. "Jumala on todistajani", virkkoi hän, tuskin kuultavasti, mutta mitä puhtaimmalla äänellä, "Jumala tuntee, että rakastan rukouksia. Ja minä rukoilen, Albert, ja aion rukoilla. Mutta voi, en minä käytä rukouksia sellaiseen, johon ne eivät päde, sillä se on taikaa ja tyhjää ääntä, ellei vielä pahempaa, nimittäin herjausta. Rukouksetko? Oi, hyvä Jumala! Ei kaunein rukous muuta valkoista mustaksi, tai mustaa valkoiseksi. Jos kaksi seisoo vierekkäin valehdellen jo silloin kiintymystä toisiinsa, jota heissä ei ole, niin eihän rukous tee valhetta tällöin totuudeksi? Taikka jos he eivät silloin seiso valehtelemassa, mutta kuitenkin lupaavat sellaista, jota kenties sitten eivät lainkaan jaksa pitää, eihän sitä voi ehkäistä mikään lukeminen heidän ylitsensä? ja useimminhan tapahtuu etteivät he sittemmin pidä mitä heidän käy mahdottomaksi pitää, mutta kumminkin näön vuoksi ovat pitävinään, heille yhä enentyväksi kiusaksi ja valheeksi; mitä silloin toimittikaan tuo viheliäinen rukous edeltäkäsin? Eihän se estänyt niin käymästä? Ja kun he sitten kuitenkin jatkavat toistensa kanssa, tulevat he yhä törkeämmiksi sielultaan ja ruumiiltaan… niin, oikeinpa irstaiksi, se on tunnustettava… ja lopulta sellaisiksi, etteivät enää lainkaan voi käsittää mitä puhdasta ja kaunista maailmassa on, eivätkä ymmärrä mitään pohjaltaan järkevää ihmisestä, vaikka heidän ylitsensä on luettu. Senhän alituiseen näkee, ja sen minä sanon pahaksi tavaksi. Albert! eihän kannata käydä hyvästä, jalosta tai onnellisesta, ellei sitä ole? Eikä ikänä toimita jonkin asian saavuttamiseksi käyttää muuta kuin millä sen saavuttaa; niin minusta tuntuu. Kun minulta puuttuu öljyä kittiin, enhän minä silloin asetu lukemaan liidun yli, vaan menen ulos hankkimaan öljyä, jota sekoitan liituun, ja se auttaa. Minä en koskaan käytä taikoja, Albert; vaikka useat Lidköpingissä heittävät suolarakeita uuniin, kun heillä on hammassärkyä, ja valavat lyijyä sairasten ihmisten yli, ja panevat puikkoja puihin. Ja välistä he sanovat tulleensa terveiksi, mikä tosin voi tapahtua, vaikkei se johdu puikoista, luullakseni. Siten, Albert, tavataan myös yhteenluettuja, jotka ovat oikein siivoja ja elävät hyvin; mutta se ei pohjaltaan johdu lukemisesta."
"No, mutta se ei ainakaan vahingoita."
"Kylläpä vainenkin. Sillä kun kerran on luettu kahden sellaisen yli, jotka eivät kelpaa toisilleen muuhun kuin turmioon ja kurjuuteen, niin tahdotaan ja väitetään kumminkin, että heidän edelleenkin on oltava yhdessä ja murjottava toisiaan, vain tuon lukemisen tähden, joka kerran turhaan tapahtui. Se minun nähdäkseni on varsin vahingollista. On siis kai pahoin tehty käyttää rukouksia niin, etteivät ne mitään hyvää toimita, vaan useimmissa tapauksissa aivan kauheasti vahingoittavat. Oi, hyvä Jumala… siten käyttää rukousta, joka on niin pyhää ja suloista, kun se joutuu oikealle kohdalleen! Sen minä paraiten tiedän."
"Suloinen tyttö, milloin viimeksi rukoilit?"
"Arbogassa… Albert." Hän kuiskasi tämän ihan hiljaa, ja kuului miltei siltä kuin olisi sana minun käynyt Albert-nimen edellä; mutta koko ilme oli liiaksi tenhoava tallennettavaksi, vaikka tuo sekunnin hetki oli liian syvästi viehättävä ikuisesti unohdettavaksi. Hän vaikeni. Mutta hän lisäsi heti senjälkeen ääneen: "Sanon sen vielä kerran, Albert: ellet ajattele niinkuin minä, niin sinulla on täysi vapautesi itseesi ja asioihisi nähden. Sano se silloin suoraan, sillä minä soisin siinä tapauksessa, että lähtisit yhtä hyvin tänä iltana tahi huomenna, etkä tulisi mukaan Lidköpingiin, vaikka Jumala tietää, kuinka mielelläni tahtoisin sinut matkaani hietaiselle kehnolle tielle."
"Tiellekö ainoastaan?"
Heidän lämpimät silmäyksensä sattuvat vastakkain; mutta he eivät katsoneet kauan toisiinsa, ennenkuin silmäilivät ulos ruudusta taivasta kohti, joka heistä ei näyttänyt tummentuneen, vaikka he olivat viettäneet pitkän hetken hämärissä. Albert istahti tuolille ikkunan luo, piti Saraa polvellaan ja muisti nyt tuolle puolen Bodarna sitä hämärää Arbogan iltaa, jolloin hän myöskin istui ruudun ääressä, turhaan yritellen siihen nimeänsä piirtää. Kuinka paljon olikaan siitä saakka muuttunut! Mikä uusi aikakausi! Kuinka toisilla silmillä kersantti katsoikaan Saraan, ja tämä näytti itse joutuneen toiseen maailmaan. Kaikki ennen useinkin ilmennyt karskius, nokkeluus, heilakkamaisuus oli häipynyt. Hänen ulkonäössään oli nyt tietoisen naiskansalaisen leima; sama järkevyys kaikessa kuin ennen, mutta järkevyys verhoutuneena sydämellisimmän kiintymyksen, puhtaimman suloisuuden tuoksuun. Ihmeellisintä oli että se täydellinen vapaus, jonka Sara kaikesta huolimatta hänelle jätti, matkustaa pois hänen luotansa jos halusi ja milloin halusi, vähääkään houkuttelematta kersanttia hylkäämiseen, teki neidon hänen silmissään tuhatkertaisesi herttaiseksi, hentoiseksi ja miellyttäväksi. — Ja herttaisuus on ainoa… ainoa… joka vetää todelliseen rakkauteen. Tämä voi sittekin ehkä jäädä tulematta; mutta jos mikään on mitään vaikuttava, niin se on yksinomaan herttaisuus, — ajatteli hän.
"Mitä sinä katselet tuonne ylös taivaanlakeen, Sara?"
"Aprikoitsen lieneekö sinne pitkäkin matka."
Kersantti painoi hänet rintaansa vasten ja vastasi: "Me olemme jo tiellä."
"Tielläkö vain?"
"Ei perillä… jos…"
"Albert!"
"Kerro minulle, Sara, vilpittömästi… sinä puhuit äsken siitä kuinka ihminen sisäisistä huolista ja sielun tuskista voi tulla rumaksi, ja siinä olit varmaan oikeassa. Me vältämmekin sellaista. Mutta, Sara, kuulehan… sinä et voi koskaan tulla rumaksi. Se näyttää minusta mahdottomalta…"
"Sielultamme, Albert, ei sinun eikä minun milloinkaan tarvitse tulla rumiksi, ja se on minusta kylliksi. Mutta ruumiin puolesta tiedät kai hyvin, että kun tulee vanhaksi, niin… tuskienkin riuduttamatta."
"Mitä merkitsevät vanhettuneet piirteet, kun hyvä ja tosi henki kuvastuu puhtaana silmissä ja kaikkien juonteiden ilmeessä? Tämä taivas se minua vetää ja hurmaa."
"Niin minustakin tuntuu. Jumalan kiitos, sinä et ole houkkio, Albert."
"Ja ruumiinkin piirteet surkastuvat myöhään, vasta varsin myöhään, jos niissä asuu hyvä, eloisa ja toimelias henki. Niin minä uskon, Sara."
"Sen olen nähnyt Gustava tädistä", virkahti hän.
"Järjestäkäämme siis niin, Sara, että kumpainenkin meistä hallitsee omaansa. Minä en siis anna sinun huolehtia asioistani, niinkuin et sinäkään siirrä minulle valtaa omiin asioihisi nähden. Olkoon meillä ainoastaan rakkautemme yhteisenä. Mutta ajatteles, jos jompikumpi meistä joutuisi puutteeseen, niin etteivät omat varat riittäisi elämään ja elatukseen?"
"Eikö sitten rakkaus tahdo antaa apua?" kysyi hän ja hypähti ylös. "Jos sinä joutuisit hätään, Albert, enkö minä antaisi sinulle varoistani, niin kauan kuin minulta liikenisi ja huomaisin ettet sinä olisi huikentelija, kurja tuhlari. Ja jos tulisin hyvin köyhäksi, niin voihan myöskin tapahtua, että sinä… että sinä tahtoisit lahjoittaa minulle jotakin?"
"Hyvä Jumala, mitä kysytkin, Sara! Mutta kun meidän kesken on molemmin puolin niin, eikö meillä silloin jo ole varamme yhteisinä?"
"Ei, siinä on äärettömän suuri erotus. Jos minä lahjaksi annan sinulle jotakin, rahaa tai muuta, niin sinä sitten menettelet sen kanssa ja käyttelet sitä aivan miten haluat. Siitä ei voi mitään pahennusta syntyä: se jää sinun omaksesi, niinkuin sekin mitä sinulla ennen oli. Ja jos sinä kysyt minulta neuvoa sen käytöstä, niin minä vastaan, ja sinä sitten toimit neuvoonkin nähden niinkuin sinusta parhaalta näyttää. Sillä tavoin ei lahja vähääkään häiritse vapauttasi ja omintakeisuuttasi. Niinikään, jos sinä tahdot minulle jotakin lahjoittaa, niin sinun on se annettava minulle samalla ehdolla, pelkkänä sydämellisyyden antina, iloksi ja hyödyksi, jota saan kääntää ja käyttää miten haluan ja tarvitsen. Sellaiset lahjat ja vastalahjat ovat silloin ihmisille avuksi, mutta ei keskinäiseksi turmioksi niinkuin se jokapäiväinen rettelöiminen, jota ihmisillä muuten on runsain määrin keskenään."
"Eivätkö siis ihmiset koskaan voi hoitaa taloutta yhdessä?"
"Saattavathan he koettaa. Jos taloudenpito menestyy, niin voihan sitä jatkaa, niinkuin jatketaan paljon muuta mikä menestyy. Jos sen taas käy hullusti, niin onhan viisaasti tehty siitä lakata, kuten muusta hullutuksesta. Mutta kahden välistä rakkautta, sitä on ylinnä kaikesta pidettävä sellaiselta suojattuna ja rauhoitettuna. Sitä ei milloinkaan ole saatettava kärsimään tai riippumaan ykdessäasumisesta tai taloudenpidosta, ja miten siitä saattaa selviytyä. Minusta on parasta etteivät he koskaan muuta yhteen, sen minä saan sanoa; koska ihmiset, jotka toisiaan rakastavat, paljoa pikemmin ärsyttävät, suututtavat ja vihdoin turmelevat toisensa, kuin muut, jotka eivät välitä toisistaan ja sentähden katselevat monta asiaa kylmäkiskoisesti. Mutta jos he vihdoin tahtovat koettaa sitä turhaa huvitusta, että antavat kahden pään hallita maallisia asioita, joita hoidetaan paraiten ja jotka pysyvät selvimpinä, kun niitä ei sekoiteta, vaan hoidetaan kummankin henkilön puolelta erikseen, joka ohjaa paraiten oman päänsä mukaan… niin olkoot ainakin niin viisaita, että lopettavat sen, ennenkuin heidän rakkautensa haihtuu, kuten helposti voi tapahtua! Sillä mikään lasi ei ole kauniimpi kuin sydämen kiintymys, muttei mikään emalji hauraampi. Sen voin ymmärtää."
"Niin ollen kai olisi parasta, ettemme ainoastaan olisi asumatta yhdessä, vaan ettemme myöskään näkisi toisiamme liian usein?"
"Sinähän aiotkin tehdä monta matkaa, Albert?" virkkoi Sara luoden katseen, joka ei ollut läheskään tuskallinen.
"Niin minun täytyy. En voi sitä välttää."
"Kuinka iloisena ajattelenkaan sinua sitten poissaollessasi! Ja niin kaunis, kuin silloin olet sielussani, olisi sinun vaikea olla, Albert, jos jäisit kotiin. Mutta sinähän palaat! Ja joka kerta kaksin verroin tervetulleena!"
"Mutta, hyvä Jumala…"
"Sillä tavoin on rakkaus kestävä. Sinä pääset minua näkemästä kaikkina tyhminä, ikävinä, häijyinä… niin sellaisina hetkinä, jolloin on aivan tarpeetonta toisiaan nähdä. Ja jos sinullakin on sellaisia toveja, sillä olethan ihminen, Albert, niin minäkin pääsen sinua silloin näkemästä."
"Mutta, elävä Jumala… Sara, minä en käsitä… mihin tämä johtaa?
Saattaahan keksiä sen että unohtaa toisensa?"
"Ne jotka sietämättömiin asti hankautuvat toisiansa vasten alinomaa, ne unohtavat toisensa nopeimmin, Albert, tai jos he toisiaan muistavat, niin se tapahtuu tuskaa muistellen, niinkuin muistetaan sormen vihottumia."
"Hui toki!"
"He ovat läheisiä ruumiita mutta kaukaisia sieluja. Kuten sanotaan raamatussa: he ylistävät minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on minusta kaukana."
"Sinä olet sittekin herännäinen!"
"Läheisistä sieluista kaukaisine ruumiineen minä, jos niiksi tulee, kuitenkin enemmän pidän."
"Mutta eivätkö molemmat voi olla läheisiä?"
"Toisinaan, Albert. Nyt on meidän välimme sellainen. Mutta… ja Lidköpingiin tahdon sinua seuraamaan. Mutta sen minä sanon, että jos sitten jonkun verran matkustelet, sitä vastaan ei minulla ole muistuttamista. Ja minä tahdon kotona järjestäytyä aivan yksin. — Unohtaako? Jos sinä nyt kavahtaisit pystyyn ja juoksisit ulos ja matkustaisit Sollebrunniin tänä yönä, unohtaisitko minua silti?"
"Sara, sinä seisoisit alati edessäni!"
"Ja minä näkisin sinut kaikista ikkunoistani. Koetapas! Matkustapas suotta!"
"Salli minun viivähtää vielä hieman."
"Unohtaako? Kun kylmäkiskoisuus pääsee ihmisten väliin, silloinpa unhotuskin luiskahtaa seuraan. Mutta matkat ja etäisyydet, mitä ne merkitsevät? Maantiet eivät pysty asettamaan etäisyyttä sielujen välille. No, en minä tahdo että olisit poissa puolta vuotta enempää, sen kyllä tunnustan."
"Sinä hengität niin suloisesti!"
"Unohtaako?" sanoi hän jälleen hetkiseksi vaiettuaan. "Ehkä, jos sattuu että rakkaus loppuu muutamilta, unhotuskin silloin voi ilmaantua: mutta ainakin on varmaa — ja sen minä tiedän — ettei sydämen iloista muistoa säilytä sellainen, mikä haaskaa pois itse rakkauden. Sentähden…"
"Niin, en tahdo nähdä enkä käydä liian usein tervehtimässä sinua, Sara. Mutta jos saan vuokrata pikkuhuoneesi ja siellä istua itsekseni omassa työssä, niin ei mikään maailmassa, et sinä itsekään, voi estää minua maalaamasta kuvaasi eteeni, ei toki siveltimellä, sitä en osaa… voi, jospa osaisin!… Ja jos sairastuisit, silloin tahdon tulla alas ja istua vuoteesi ääressä."
"Se riippuu taudista, Albert hyvä. Pidän mieluimmin Maijan luonani, hän sen paremmin ymmärtää."
"Mutta… hyvä Jumala… jos… minä vain ajattelen… jos par exemple minä itse sairastuisin?"
"Se on aivan toinen asia. Silloin minä tulen ylös sinun huoneisiisi ja istun luonasi yöt päivät, jos tarvitaan, vuoteesi ääressä. Minä suljen puodin ja kirjoitan sen ulkopuolelle: matkoilla. Siinä on tiedätkös se ero, että jos mies on sairas… oikein, niin ettei se ole tyhjää lorua, vaan että hän todella makaa vuoteessa… ei ole mitään epämiellyttävää, ikävää tai rumaa olla siinä saapuvilla; se minusta sopii. Mutta vuoteessa oleva, sairas naishenkilö, keuhkotautinen tai sentapainen, hän on paras olemaan itsekseen, Albert. Kuitenkaan, jos jotakin minulle tapahtuisi, ei minulla ole sitä vastaan sanottavaa, että sinä viivyt kaupungissa… talossa… yläkerrassa. Jos…"
"Hyväinen aika! Mitä tarkoittaa kumma katsantosi?"
"Jos tällöin joutuisin kuoleman partaalle, silloin tahtoisin, Albert, että sinä tulisit alas minun huoneeseeni… vähää ennen kuolemaani… minun luokseni!… ja… sillä tätä kättä tahtoisin suudella kaikkein viimeiseksi maailmassa." — — —