Raamatun tutkisteluja 3: Tulkoon valtakuntasi

by C. T. Russell

KOLMAS LUKU.

VALTAKUNNAN ODOTUKSEN PÄIVÄT. Danielin XII luku.

Yhteenveto valtakunnan työstä. — Odotusajan tunnusmerkkinä tulee olemaan suuri tiedon lisäys ja kulkuneuvojen nopeus. — Sir Isak Newton'nin ennustus rautateistä. — 1260 päivää. — Virta lohikäärmeen suusta. — 1290 päivää osottavat näyn osittaisen ymmärtämisen levenemisen. — Pettymys, koettelemus ja seuraukset. — 1335 päivää. — Siunaus silloin uskollisille "odottajille". — Herran viittaus odotuksen päiviin vertauksessa kymmenestä neitseestä.

Kun "lopun aika" on tullut osotetuksi yhdennessätoista luvussa, osottaa kahdestoista luku valtakuntaa ja puhuu odotuksesta, j.n.e., joka kävisi pystyttämisen edellä, "lipun aikana". Kolme ensimäistä värssyä lausuvat muutamin sanoin Jumalan suunnitelman suuremmoisen lopputuloksen.

"Siihen aikaan nousee Mikael, se suuri ruhtinas, joka seisoo sinun kansasi lasten puolesta. Ja se on oleva ahdistuksen aika, jommoista ei ole ollut siitä saakka, kun ihmiset rupesivat olemaan, aina tähän asti. Ja sillä ajalla pelastetaan sinun kansasi, jokainen, joka löydetään kirjaan kirjoitetuksi. Ja useat, jotka maan tomussa makaavat, heräävät, toiset ijankaikkiseen elämään, toiset ijankaikkiseen pilkkaan ja häpeään. [Sanat: 'toiset ijankaikkiseen pilkkaan ja häpiään' on otettu vanhemmasta Raamatun käännöksestä. Koska ne uudemmassa on käännetty väärin: häpeäksi ja ijankaikkiseksi vaivaksi S. h.] Ja ymmärtäväiset loistavat niinkuin taivaan avaruuden loiste, [aurinko — Matt. 13: 43] ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet ijankaikkisesta ijankaikkiseen."

Jos katsaus maailman historian 2300 vuoden aikaan viidennessätoista luvussa oli lyhykäisesti ja asiallisesti, mutta kumminkin selvästi käsitelty, niin on kuvaus Messiaksen tuhatvuotisesta valtakunnasta käsitelty kolmessa värssyssä vielä selvemmin. Ja kumminkin on siinä kaikki mainittu. Mikael (joka merkitsee "niinkuin Jumala" eli Jumalan edustaja) on nimi, jota tässä käytetään suuresta Lunastajastamme, joka todellakin on suuri ruhtinas, jonka Jumala on määrännyt esiintymään ja pelastamaan Danielin kansan, Jumalan kansan — kaikki, jotka rakastavat Jumalaa totuudessa ja vilpittömästi — oikeat israeliitat. (Room. 9: 6, 25, 26; Gal. 6: 16.) Hän tulee pelastamaan heidät synnistä, tietämättömyydestä, tuskasta ja kuolemasta sekä kaikista Saatanan sokeain palvelijain vainoista ja ahdistuksista, jotka entisaikoina olivat heille melkein ylivoimaisia. Kaikki, jotka ovat kirjotetut Karitsan elämänkirjaan, tulevat ijankaikkisiksi ajoiksi pelastettaviksi kaikista vihollisistaan; ne, jotka ovat kirjotetut arvollisina juutalaisen ja patriarkkain aikana, niinhyvin kuin nekin, jotka ovat kirjotetut evankelikautena, ja ne, jotka tulevat kirjotettaviksi tuhatvuotiskautena. Vaikkakin kaikki Jumalan kansa (kaikki, jotka saatuansa tiedon hänestä rakastavat ja tottelevat häntä) tulevat pelastettaviksi, erottaa kumminkin selvästi ne kunnian asteet, mitkä annetaan muutamille — voittajille: samoin myös huomaa, että muutamat entisajan suurista — Aleksander, Nero, Napoleon, Rooman keisarit, paavit, j.n.e., jotka ovat väärinkäyttäneet leiviskänsä sortaen maailmaa samalla häikäisten sitä, tulevat näkymään oikeassa luonteessaan ja tulevat tuhatvuotiskautena pilkan ja häpeän esineiksi. Ei myöskään tämä pieni katsaus Kristuksen hallituksesta jätä mainitsematta sitä suurta hädän aikaa, minkä kautta se saatetaan voimaan — hädän aikaa, johon ei mitään entistä vallankumousta saata verrata — hätää, jonka rinnalla Ranskan vallankumous tulee olemaan pieni, hädän aikaa, jommoista ei ole ollut siitä saakka kuin ihmiset rupesivat olemaan, eikä koskaan tule olemaan; sillä tämä suuri Ruhtinas, Mikael, ei ainoastaan tule voittamaan koko maailmaa, vaan hänen valtansa tulee olemaan ijankaikkinen valta. Oikeus on hänen valtaistuimensa perustuksena, ja kun ihmiskunta kerran on saanut maistaa hänen hallituksensa etuja, ei suuri enemmistö koskaan tule suostumaan mihinkään muuhun hallitukseen, sillä hänen valtakuntansa tulee olemaan "kaikkien pakanain toivo" (engl. k.). Tässä päättyy tämän ennustuksen lanka juostuaan koko pituutensa, ja luvun jälellä olevilla värssyillä on tarkotuksena antaa (ei Danielille ja kanssapalvelijoille hänen ajallansa, vaan Jumalan lapsille, "lopun aikana" eläville Danielin kanssapalvelijoille) muutamia ajanjaksoja, joita vastaavat 1260, 1290 ja 1335 esikuvallista päivää, joiden kautta me, kun aika on tullut, tulemme vakuutetuiksi ajasta, jossa elämme, että se todella on evankeliajan elonkorjuu eli "loppu."

Daniel, joka oli kuullut pitkän kertomuksen taisteluista tämän maailman valtakuntien kesken ja nyt lopulta Jumalan valtakunnan voitosta Mikaelin, suuren Ruhtinaan kautta, oli halukas tietämään milloin se tulisi pelastamaan Herran kansan. Mutta hänelle sanotaan (4:ssä värssyssä): "Mutta sinä, Daniel, sulje nämä sanat ja lukitse sinetillä tämä kirja lopun ajaksi; monet matkustavat (silloin) edestakaisin ja tieto karttuu (engl. k.)."

Ei siinä kyllin, että yleinen tiedon karttuminen, jonka olemme huomanneet, todistaa mitä Daniel XI luvussa opettaa, nim., että lopun aika alkoi vuonna 1799, vaan ennustettu liikkuminen edes ja takaisin — hyvin nopea matkustaminen — todistaa sen myös. Tämä kaikki kuuluu lopun aikaan. Ensimäinen höyrylaiva kulki vuonna 1807, ensimäinen höyryvaunu 1831; ensimäinen sähkölennätin toimi 1844; mutta tänään kuljettavat jättiläismäiset junat ja höyrylaivat suuria joukkoja sinne ja tänne, "edes ja takaisin".

Sir Isak Newton, kuuluisa tähtitieteilijä kuudennellatoista vuosisadalla, piti tätä Danielin ennustusta hyvin mieltäkiinnittävänä ja selitti uskovansa, että kun se toteutuisi, tulisi tieto karttumaan siinä määrin, että ihmiset mahdollisesti tulisivat matkustamaan viidenkymmenen (engl.) peninkulman nopeudella tunnissa.

Voltaire, tunnettu ranskalainen vapaa-ajattelija, sai tietoonsa tämän lausunnon ja huomautti pilkallisesti: —

"Katsokaahan vain nerokasta Newtonia, suurta luonnontutkijaa, joka keksi painolain: tultuaan vanhaksi ja uudelleen lapseksi, alkoi hän tutkia kirjaa, jota sanotaan Raamatuksi, ja, kunnioittaakseen sen järjettömiä taruja, tahtoo hän uskotella meille, että ihmiskunnan tieto tulee karttumaan vielä niin suuresti, että me piakkoin voimme matkustaa viisikymmentä peninkulmaa tunnissa! Vanha narri raukka."

Molemmat nämä miehet kuolivat aikoja ennen kuin lopun aika oli tuonut mukanaan ihmeellisen tiedon lisäyksen, joka runsaasti toteuttaa kristillisen luonnontutkijan jumalallisen ilmestyksen perustuksella lausutun ennustuksen.

Ei Danielille, vaan lopun aikana eläville Jumalan lapsille, oli keskustelu y.m. aijottu, josta kerrotaan 5—7 värssyissä: "Ja minä, Daniel, näin, ja katso, siellä seisoi kaksi muuta, yksi tällä virran rannalla ja toinen tuolla virran rannalla. Ja hän (yksi engl. k.) sanoi liinavaatteeseen puetulle miehelle, joka oli virran vetten yläpuolella: 'milloin näitten ihmeellisten asiain loppu tulee?' Ja minä kuulin liinaiseen puettua miestä, joka oli virran vetten yläpuolella, ja hän nosti oikean kätensä, ja vasemman kätensä taivaasen päin ja vannoi sen kautta, joka ijankaikkisesti elää, että se on oleva ajan ja kaksi aikaa ja puolen aikaa."

Danielin kysymys koski erityisesti "hävityksen kauhistusta" 11 luvun 31—33 värssyissä, jonka Daniel täydellä syyllä asetti yhteyteen sen kauhean luonteen kanssa, jonka hän oli nähnyt entisissä näyissään, jotka ovat kirjotetut 7: 8—11, 21, 24—26 ja 8: 10—12, 24—26.

Se aika, ajat ja puoli aikaa, eli kolme ja puoli aikaa eli vuotta (360 x 3 1/2 = 1260 päivän esikuvallinen aika — 1260 kirjaimellista vuotta), joka tässä mainitaan, osotetaan toisissa paikoissa olevan paavikunnan vallan aika. Vertaa Dan. 7: 25; 12: 7 ja Ilm. 12: 14, Ilm. 12: 6 ja 13: 5 kanssa. "Virta" jossa eli jonka aikana nämä 1260 paavin vallan vuotta päättyivät — niinkuin enkeli, joka seisoo virran yläpuolella, näyttää, ilmottaessaan aikojen loppurajan — oli vertauskuva asiaintilasta Ranskan vallankumouksen aikana, jota jo on kosketeltu. Tämä on sama "virta" joka mainitaan Ilm. 12: 15, 16, jossa se esitetään täydellisemmin käärmeen eli lohikäärmeen suusta tulevana, ja jossa sen todellinen tarkotus, Saatanan näkökannalta katsottuna, osotetaan olevan "vaimon" (Jumalan seurakunnan) valtaaminen, kun sen (seurakunnan) kolme ja puoli aikaa (1260 vuotta), kätkössä olemisen aika korvessa, olivat päättymäisillänsä, ja kun se astui esille "nojaten ystäväänsä" [hänen käsivarteensa] — Jumalan sanaan. — Salomon Korkea Veisu 8: 5.

Vertauksellisessa kielessä merkitsee vesi ylipäänsä totuutta; ja vertauskuvassa säilyy tarkotus, vaikkakin totuuden sanotaan lähtevän lohikäärmeen eli käärmeen suusta. Ajatus, joka tämän vertauskuvan kautta ilmoitetaan, on se, että totuuden piti virrata esille pahojen välikappalten kautta ja pahaa tarkottaen. Ja tämän me huomaammekin: Ranskan vallankumouksen voima oli nim. juuri siinä, että sitä kiihottivat monet järkähtämättömät totuudet mikäli ne koskivat pappis- ja kuningasvaltaa ja kaikkien yksityisten oikeuksia ja vapautta, "IHMISEN OIKEUDET" oli todella tämän kapinaliikkeen tunnussana yhteiskunnallista ja kirkollista sortoa vastaan. Inhimillisiä oikeuksia koskeva totuus huomattiin ja lausuttiin siinä, mikä kummastuttaa meitä, kun ajattelemme silloin vallitsevaa tietämättömyyttä, taikauskoa ja orjamaisuutta, joissa joukot kauvan olivat olleet. Monet niistä totuuksista, jotka silloin "virran" lailla vyöryivät Ranskan yli ja saivat veren siellä tulvailemaan, ovat nyt aivan yleisesti tunnustettuja kaikkien sivistyskansojen keskuudessa, mutta ne olivat liian voimakkaita ja liian rutosti esitettyjä silloiseen aikaan nähden.

Todella, ennustus osottaa selvästi, ettei käärme, Saatana, tarkottanut sitä, mitä Jumalan kaitselmuksen kautta on ollut seurauksena, vaan tarkotti hän aivan päinvastaista. Tässä hän ampui yli maalin, niinkuin hän on tehnyt muissakin tilaisuuksissa. Saatana ei milloinkaan lähetä totuuden vettä siunaamaan ja virkistämään sekä vapauttamaan orjuudesta; päinvastoin ovat hänen ahkeroimisensa kaiken aikaa tarkottaneet ihmiskunnan sokeuttamista ja sitomista kiinteästi tietämättömyyteen ja taikauskoon; ja tämä äkillinen veden (totuuden) tulva oli tarkotettu vaikuttamaan oksennuslääkkeen tavoin, jotta tulisi ylenannetuksi se vapaudenravinto, jota kansa jo uskonpuhdistuksen tuloksen kautta oli saanut Raamatusta, ja jotta siten pakotettaisiin hallitusmiehet ja opettajat vastustamaan totuutta anarkiian pelosta.

Saatanan tarkotus Ranskan vallankumouksen nostattamisella oli rauhattomuuden herättäminen koko Europassa, erittäinkin vaikutusvaltaisen luokan keskuudessa, joka ei suosinut vapautta; ja valaista Ranskassa oppia siitä, että jos Rooman taikauskot kumottaisiin, ja vapaus saavuttaisi esteettömän jalansijan, niin silloin lakkaisi laki ja järjestys pian. Tämä oli mestarijuoni, keksijänsä arvoinen, ja aijottu niinkuin ennustus osottaa, valtaamaan vaimon (reformeeratun seurakunnan), ja ajamaan kaikki vanhoilliset ja rauhanystävät — hallitsevat ja hallitut — takaisin yhteyteen ja sopusointuun paavikunnan kanssa. Suunnitelman epäonnistuminen ei riippunut alottajansa puuttuvasta kekseliäisyydestä, vaan Jumalan kaikkivaltiaasta voimasta, jonka kautta hän antaa kaiken vaikuttaa parhaaksi.

Tässä tapauksessa saattaa selvästi huomata Jumalan suunnitelman "vaimon" (seurakunnan) suojelemiseksi Saatanan juonia vastaan antamalla tarkotetun pahan vaikuttaa hyvää, jotta toteutuisi täydellisesti ennustus, joka tehtiin seitsemäntoista sataa vuotta aikaisemmin, nim.: "Mutta maa auttoi vaimoa: maa avasi suunsa ja särpäsi virran, jonka lohikäärme oli purskauttanut suustaan." Niinkuin jo on selitetty, merkitsee maa vertauskuvallisessa kielessä yhteiskuntaa — järjestystä rakastavia ihmisiä; ja historiallinen tosiasiahan on, että sen totuuden virran, joka levisi Ranskan yli — syyttäen paavikuntaa, ja sen papistoa, yksinvaltaa ja sen loistoylimystöä suurimmalta osalta syypääksi kansan tietämättömyyteen, köyhyyteen ja taikauskoon — sen nielivät eli särpivät ylipäänsä Euroopan kansat (roomalainen "maa"). Siihen määrin kävi näin, että vaikka paavikunta ja kuninkaallinen ylimystö perin pohjin hämmästyivät, tulivat he myös perin pohjin erotetuiksi toisistaan, paavillisen vaikutusvallan kukistumisen, sekä Napoleonin sotajoukkojen kautta. Ja kun "kohtalon-mies" vihdoin muserrettiin, ja Euroopan hallitsijat muodostivat niin kutsutun "pyhän allianssin" kansan vapauksien tukahuttamiseksi ja omien valta-istuimiensa turvaamiseksi tulevaisuudessa, oli jo liian myöhäistä kahlehtia kansaa: sillä kun se oli juonut vesivirran, niin ei se enää tahtonut alistua. Liian myöhäistä oli myöskin ajatella paavikunnan uudelleen pystyttämistä, koska se oli tullut niin kauheasti nöyryytetyksi, ja koska sen pannajulistukset vapautta ja ranskalaisia kohtaan olivat niin kääntäneet vaikutuksensa sitä itseään kohtaan. Niinpä ei paavia edes kutsuttu yhtymään "pyhään allianssiin", jonka itseoikeutettu pää hän ennen olisi ollut. Siten tuli "vaimo" Jumalan uudistettu [reformeerattu] ja edistyvä seurakunta autetuksi ja suojelluksi valtaamiselta; ja vapaus ja totuus edistyivät huomattavasti ihmisten keskuudessa; ja siitä ajasta alkaen ovat vapaudenhenki ja Jumalan sana johtaneet yhä suurempaan valoon ja totuuteen kaikkia niitä, jotka ovat olleet halukkaita seuraamaan sitä.

Tässä siis oli se "virta", joka osotti sekä paavinvallan lopun että Herran "valmistuksen päivän eli lopun ajan" alkamisen. Tämän virran päällä seisoi Herran lähettiläs profetallisessa näyssä ilmoittaakseen ajan, aikojen ja puolen ajan lopun. Ja tämä ilmotus annettiin vastaukseksi kysymykseen: "Milloin näitten ihmeellisten asiain loppu tulee?" Tarkotetut "ihmeelliset asiat" eli "ihmeet" eivät olleet niitä, jotka mainitaan 12: 1—3, jotka tarkottavat Jumalan valtakuntaa. Nämä eivät olleet ihmeellisiä, vaan odotettuja. "Ihmeelliset asiat" olivat väliintulevat vaikeudet, vainot ja koettelemukset Jumalan kansalle, erityisesti, seurauksena tuon omituisen vallan eli "sarven", paavikunnan, ylivallasta, josta Daniel erityisesti oli kysynyt aikasemmin (Dan. 7: 19—22). Kysymys kuului: Kuinka kauvan on Jumala salliva näitä ihmeellisiä totuuden vääntelemisiä, tätä hänen lastensa ja kansojen ihmeellistä pettämistä? Vastaus, joka annetaan, mittaa paavinvallan ja ilmottaa varmalla tavalla ajan sen päättymiselle, sekä lisää: "ja kun pyhän kansan voiman hajottaminen (engl. k.) on [tällä tavoin] loppunut, täytetään nämä kaikki [ihmeelliset asiat]."

5:ssä värssyssä näytetään Danielille virran kummallakin rannalla henkilö, jotka yhdessä kysyvät, milloin nämä ihmeelliset asiat päättyisivät. Tämä näyttää merkitsevän, että senkin jälestä, kun paavinvalta oli päättynyt, tulisivat ihmiset olemaan epätietoisia siitä, oliko sen valta vainota ja musertaa päättynyt tahi ei. Eikä ihme, kun muistamme, että tämä "sarvi" senkin jälkeen kun sen valta on murrettu, "sen hallitus on otettu pois", ja silloinkin kun se oli häviämäisillään niin äskettäin kuin vuonna 1870, lausui suuria sanoja erehtymättömyydestänsä. Daniel, joka edustaa pyhiä, sanoo (Dan. 7: 11): "Minä katselin silloin [sen jälkeen kun sen valta oli hävinnyt, ja se oli tullut kykenemättömäksi tuhoamaan kauvemmin totuutta, pyhän kansan voimaa] niiden suurten sanain äänen tähden, jotka se sarvi puhui, minä katselin, [se ei saanut valtaa pyhän kansan ja totuuden yli, vaan oli niillä toinen vaikutus] siksi kun peto tapettiin ja sen ruumis hävitettiin ja heitettiin palavaan tuleen" — yleiseen anarkiaan. Tällä tavalla osotetaan vanhan Rooman valtakunnan jälellä olevien hallitusten hävitys, minkä aiheuttaa paavikunnan yhä jatkuva röyhkeiden sanain kautta eksyttävä vaikutus senkin jälkeen kun sen valta on hävinnyt.

Koska ei ainoastaan paavikunnan vallan aikojen loppu ole täten selvästi vahvistettu tapahtuvaksi Ranskan vallankumouksen aikana, vaan myöskin tapahtumain kautta 11:nnessä luvussa 40—44 värss., jotka ilmaisevat itse vuodenkin 1799, saatamme helposti laskea taaksepäin 1260 vuotta nähdäksemme, alkoiko paavinvalta silloin. Jos me huomaamme niin olleen, on meillä niin selvä ja luja todistus kuin usko saattaa vaatia. Todistelkaamme nyt siis:

Laskemalla taaksepäin 1260 vuotta vuodesta 1799, tulemme vuoteen 539 j.K., jolloin näytämme paavikunnan alkaneen. Mutta paavijärjestelmä on ollut sellainen sekotus valtiotaidosta ja pappistaidosta ja sillä oli niin pieni ja asteettain tapahtuva alku samoin kuin asteettain tapahtuva loppukin, että monet erilaiset ajatukset sen alkamisesta ja loppumisesta ovat sekä järjellisiä että mahdollisia, kunnes saamme Jumalan määrätyn vuosiluvun sen nousemiselle ja lankeemiselle ja näemme kuinka perin oikeat ne ovat. Paavikunta vaati ylivaltaa kirkollisissa ja valtiollisissa asioissa ja sekaantui politiikkaan, ennenkuin vastustajat tunnustivat sen; samoin kuin se on koettanut harjottaa yhteiskunnallista valtaa ja selittänyt päänsä olevan erehtymättömän sen jälkeen kun ennustus osottaa sen vallan murtuneen ja sen hävittämisen alkaneen. Mutta Italian kansa Romagnan maakunnassa ei ole tunnustanut paavikuntaa sen jälkeen kun Ranskan vallankumous mursi tietämättömyyden ja taikauskoisen kunnioituksen lumouksen. Vaikka paavi ajottain, vallankumouksien väliaikoina, on istunut nimellisenä hallitsijana paavivaltioissa, on se vain ollut vieraana anastajana, Itävallan ja Ranskan edustajana, joiden sotajoukot vuorotellen ovat suojelleet häntä hänen harjottaessaan virkatointansa. Nyt, kun tiedämme, että tuo 1260 vuoden jakso alkoi vuonna 539, saatamme huomata sen, mitä ennen emme olisi voineet nähdä. Paavilaiset itse ovat hyvin taipuvaisia laskemaan valtansa alkamisen joko siitä kun Konstantin kääntyi ja Rooman valtakunta omisti nimellisesti kristillisyyden vuonna 328, taikka siitä kun Kaarle Suuri lahjotti paavivaltiot kirkolle vuonna 800. Se asianhaara on kumminkin varma, että Konstantin ei millään tavalla tunnustanut yhteiskunnallista valtaa seurakunnalle kuuluvana oikeutena tai omaisuutena; päinvastoin, vaikka hän suosi kristinuskoa, niin teki pikemmin seurakunta keisarin ainakin päänsä vertaiseksi niin, että keisari kutsui kokoon kirkolliskokouksia ja sekautui kirkollisiin asioihin, vaikkei seurakunnan sallittu sekaantua yhteiskunnallisiin asioihin. Vuosiluku 539 j.K., jonka profetallinen 1260 vuoden mittapuu ilmaisee, on melkein puolivälissä kirkon ja valtion yhtymistä, joka tapahtui vuonna 328, ja Kaarle Suuren kirkolle antamaa täyttä ja täydellistä tunnustusta sen olemisesta kaiken hallituksen päänä — yhteiskunnallisen ja kirkollisen hallituksen harjottajana — vuonna 800 j.K.

Konstantinin ajoista alkain oli Rooman piispoilla ollut erittäin huomattava asema maailman edessä, eikä kestänyt kauan ennenkuin he alkoivat vaatia valtaa kaikkien muiden yli — kirkossa niinkuin maailmassakin — vaatien että joku yksityinen henkilö tunnustettaisiin valtiaaksi eli seurakunnan pääksi, ja että Rooman piispa olisi tämä yksi. He sanoivat sekä Pietarin että Paavalin asuneen Roomassa, ja Rooman tulleen siten ikäänkuin määrätyksi apostolisen hallituksen paikaksi, kuten myöskin, että kaupunki jo itsessäänkin, kun se kauvan oli ollut caesarien ja yhteiskunnallisen hallituksen istuin, oli kansan käsityksen mukaan hallituspaikka.

Näitä ylivallan vaatimuksia ei kumminkaan niinkään helposti otettu kuuleviin korviin. Kilpailun henki alkoi nostaa päätänsä, ja toiset piispat toisissa suurissa kaupungeissa alkoivat myöskin vaatia ylivaltaa, mikä milläkin perustuksella. Vasta vuonna 533 Justinianus I tunnusti Rooman piispan arvokkaammuuden. Tämä tapahtui yhteydessä innokkaan uskonnollisen keskustelun kanssa, jossa keisari puolusti Rooman piispaa tunnustaen Neitsyt Maarian palvomisen arvoiseksi, ja taisteli eutykianien ja nestorianien kanssa Herramme Jeesuksen luonteiden eroavaisuuksista ja sekotuksista. Keisari pelkäsi, että tämä erimielisyys saattaisi hajottaa kirkon ja siten valtakunnankin, mitkä hän kumminkin tahtoi kaikin mokomin liittää lujemmin yhteen; sillä jo silloin, niin aikaiseen, olivat nimiseurakunta ja valtio yhtä — "kristikunta". Ja kun hän halusi korkeampaa oikeutta riitojen ratkaisijaksi ja määrääjäksi kansalle, mitä sen tulisi uskoa, mitä ei, ja kun hän huomasi Rooman piispan jo olevan kuuluisimman niistä, jotka vaativat pääpiispan (paavin eli päällysmiehen) virkaa, sekä myöskin "oikeaoppisimman", joka lähinnä eri kysymyksissä oli samaa mieltä keisarin omien mielipiteitten kanssa, niin ei Justinianus ainoastaan kirjallisissa kynäelmissä tuominnut eutykianien ja nestorianien oppeja, vaan puhutteli Rooman piispaa kaikkien pyhien seurakuntien ja kaikkien Jumalan pyhien pappien päänä, jonka kautta hän tunnusti hänet ja halusi auttaa häntä kerettiläisten masentamisessa ja kirkon yhteyden lujittamisessa.

Tämän käskykirjeen yhteydessä puhutteli keisari paavi Johannesta,
Rooman patriarkkaa, tällä tavoin:

["Victor Justinanus, pius, felix, inclytus, triumphator, semper Augustus, Joanni sanctissimo Archiepiscopo almae Urbis Romae et Patriarchae. — Reddentes honorem apostolicae sedi, et vestrae sanctitati (quod semper nobis in voto et fuit et est), et ut decet patrem honorantes vestram beatitudinem, omnia quae ad ecclesiarum statum pertinent festinavimus ad notitiam deferre vestrae sanctitatis; quoniam semper nobis fuit magnum studium, unitatem vestrae apostolicae sedis, et statum sanctarum Dei ecclesiarum custodire, qui hactenus obtinet, et in commote permanet, nulla intercedente contrarietate. Ideoque omnes sacerdotes universi Orientalis tractus et subjicere et unire sedi vestrae sanctitatis properavimus, in praesenti ergo quae commota sunt (quamvis manifesta et indubitata sint et secundum apostolicae vestrae sedis doctrinam ab omnibus semper sacerdotibus firme custodita et predicata) neccessarium duximus, ut ad notitiam vestrae sanctitatis perveniant. Nec enim patimur quicquam, quod ad ecclesiarum statum pertinet, quamvis manifestum et indubitatum sit, quod movetur ut non etiam vestrae innotescat sancritati quae caput est omnium sanctarum ecclesiarum. Per omnia enim (ut dictum est) properamus honorem et auctoritatem crescere vestrae sedis.">[

"Voitollinen Justinianus, hurskas, onnellinen, kuuluisa, riemuitseva, alituisesti korotettu, Johannekselle, kaikkein pyhimmälle arkkipiispalle ja kukoistavan Rooman kaupungin patriarkalle. — Esiintuoden apostoliselle istuimelle ja Teidän Pyhyydellenne (niinkuin halumme aina on ollut ja on) tulevan kunnian ja Teidän Autuudellenne, niinkuin isälle kuuluu, olemme kiiruhtaneet tuomaan Teidän Pyhyytenne tietoon kaiken sen, mikä koskee seurakuntien tilaa, koska hartain toivomme aina on ollut valvoa Teidän apostolisen istuimenne yhteyttä ja Jumalan pyhien seurakuntien tilaa, joka tähän asti on säilynyt ja järkähtämättä jatkuu ilman väliin tulevaa vastoinkäymistä. Ja niin ollen olemmekin kiirehtineet asettamaan johtonne alaisiksi ja yhdistämään Teidän Pyhyytenne istuimeen koko Itämaan kaikki papit. Nykyhetkellä siis pidämme tarpeellisena tuoda Teidän Pyhyytenne tietoon ne kohdat, jotka ovat tulleet erimielisyyden esineiksi, kuinka selvät ja epäilemättömät ne ovatkaan ja kuinka kovasti kaikki papit ovatkaan niitä aina valvoneet ja saarnanneet Teidän apostolisen istuimenne opin mukaan. Sillä emme voi sallia minkään kysymyksen, joka koskee seurakuntain tilaa, kuinka selvä ja eittämätön se sitte lieneekään, jäädä tulematta Teidän pyhyytenne, kaikkien pyhien seurakuntien pään tietoon. Sillä kaikissa kohdissa riennämme (niinkuin jo on mainittu) kartuttamaan Teidän istuimenne kunniaa ja valtaa."

Kirje koskettelee senjälkeen eräitä kerettiläisiksi leimattuja mielipiteitä, jotka aiheuttivat erimielisyyden, ja ilmaisee keisarin uskon olleen yhtäpitävän Rooman seurakunnan uskon kanssa. Se päättyy seuraavasti:

["Suscipimus autem sancta quatuor concilia: id est, trecentorum decem et octo sanctorum patrum qui in Nicaena urbe congregati sunt: et centum quinquaginta sanctorum patrum qui in hac regia urbe convenerunt: et sanctorum patrum qui in Epheso primo congregati sunt: et sanctorum patrum qui in Chalcedone convenerunt: sicut vestra apostolica sedis docet atque praedicat. Omnes ergo sacerdotes seguentes doctrinam apostolicae sedes vestrae ita credunt et praedicant."

"Unde properavimus hoc ad notitiam deferre vestrae sanctiatis per Hypatium et Demetrium, beatissimos episcopos, ut nec vestram sanctitatem lateat quae et a quibusdam paucis monachis male et Judaicesecundum Nestorii perfidiam denegata sunt. Petimus ergo vestrum paternum affectum; ut vestris ad nos destinatis literis, et ad sanctissimum episcopum hujus almae urbis, et patriarcham vestram (quoniam et ipse per eosdem scripsit ad vestram sanctitatem, festinans in omnibus sedem sequi apostolicam beatitudinis vestrae), manifestum nobis faciatis, quod omnes qui praedicta recte confitentur, suscipit vestra sanctitas, et eorum qui Judaice aussi sin rectam denegare fidem, condemnar perfidiam. Pius enim ita circa vos omnium amor, et vestrae sedis crescet auctoritas; et quae ad vos est unitas sanctarum ecclesiarum inturbata servabitur, quando per vos didicerint omnes beatissimi episcopi eorum quae ad vos relata sunt sinceram vestrae sanctitatis doctrinam. Petimus autem vestram beatitudinem orare pro nobis, et Dei nobis adquirere provindentiam.">[

"Me tunnustamme neljä pyhää kirkolliskokousta (päteviksi): sen, johon kokoontui 318 pyhää isää Nicaen kaupungissa [Nicaen kirkolliskokous]; ja sitte sen, johon kokoontui sata neljäkymmentä pyhää isää tässä kuninkaallisessa kaupungissa [Konstantinopolin kirkolliskokous]; ja sitte sen, johon pyhät isät kokoontuivat Efesossa ensikerran [Efeson kirkolliskokous] ja vielä sen johon pyhät isät kokoontuivat Kalcedon'issa [Kalcedon'in kirkolliskokous]; niinkuin Teidän apostolinen istuimenne juuri opettaa ja saarnaa. Kaikki papit siis, jotka seuraavat Teidän apostolisen istuimenne oppia, uskovat, tunnustavat ja saarnaavat sillä lailla. Sentähden olemme rientäneet saattamaan tämän Teidän pyhyytenne tietoon kaikkein autuaimpain piispain Hypatiaksen ja Demetriuksen kautta, jottei Teidän Pyhyydeltänne olisi salassa, mitä oppeja muutamat harvat munkit ovat väärin juutalaisen tavan mukaan kieltäneet nojaten Nestorin vilpillisiin oppeihin. Me käännymme siis Teidän isällisen armahtavaisuutenne nuoleen [pyynnöllä], että Te meille ja tämän suloisen kaupungin kaikkein pyhimmille piispoille, ja patriarkalle, Teidän veljellenne [koska hän itsekin on kirjottanut Teidän Pyhyydellenne samojen henkilöiden kautta, kiireimmiten tahtovansa kaikissa seurata Teidän pyhyytenne apostolista istuinta], osotetulla kirjeellä tekisitte tiettäväksi, että Teidän Pyhyytenne ottaa vastaan kaikki, jotka oikein tunnustavat mitä on säädetty, ja tuomitsee niiden uskottomuuden, jotka juutalaisten tavoin ovat uskaltaneet kieltää oikean uskon. Sillä siten on kaikkien rakkaus Teihin ja Teidän istuimenne valtaan kasvava, ja pyhien seurakuntien yhteys Teidän kanssanne häiritsemättä säilyvä, kun kaikki ylen autuaat piispat Teidän kauttanne saavat oppia tuntemaan Teidän istuimenne oikean opin mikäli se koskee niitä kohtia, joita Teille on tässä esitetty. Ja me pyydämme, että Teidän Autuutenne rukoilisi meidän puolestamme ja rukoilisi meille Jumalan suojelusta."

Paavi Johannes vastasi yllämainittuun 24 p. maaliskuuta 534:

[Me esitämme seuraavaa hänen vastauksestaan:

"Gloriosissimo et elementissimo filio Justiano Augusto, Johannes
Episcopus Urbis Romae."

"Inter claras sapientiae ac mansuetudinis vestrae laudes, Christianissime principum, puriore luce tamquam aliquod sydus irradiat, quod amore fidei, quod charitatis studio edocti ecclesiasticeis disiplinis, Romanae sedis reverentiam conservatis et ei cuncta subjicitis, et ad ejus deducitis unitatem, ad cujus auctorem, hoc est apostolorum primum, Domino loquente praeceptum est, Pasce oves meas: Quam esse omnium vere ecclesiarum caput, et patrum regulae et principum statuta declarant, et pietatis vestrae reverendissimi testantur affatus. Proinde serenenitatis vestrae apices, per Hypatium atque Demetrium, sanctissimos viros, fratres et coepiscopos meos, reverentia consueta suscepimus: quorum etiam relatione comperimus, quod fidelibus populis proposuistis edictum amore fidei pro submovenda haereticorum intentione, secundum apostolicum doctrinam, fratrum et coepiscoporum nostrorum interveniente consensu. Quod, quia apostolicae doctrinae convenit, nostra auctoritate confirmamus.">[

Samassa tilaisuudessa kirjotti keisari Konstantinopolin patriarkalle.
Tämän kirjeen ensimäinen pykälä kuuluu seuraavasti:

[Epifanio sanctissimo et beatissimo Archiepiscopo Regiae hujus Urbis et
Oecumenioo Patriarchaae.

"Cognoscere volentes tuam sanctitatem ea omnia quae ad ecclesiasticum spectant statum: necessarium duximus, hisce ad eam uti divinis compendiis, ac per ea manifesta eidem facere, quae jam moveri coepta sunt, quamquam et illa candem cognoscere sumus persuasi. Cum itaque comperissemus quosdam alienos a sancta, catholica, et apostolica ecclesia, imperiorum Nestorii et Eutychetis sequutos deceptionem, divinum antehac promulgavimus edictum (quod et tua novit sanctitas) per quod haereticorum furores reprehendimus, ita ut nullo quovis omnino modo immutverimus, immutemus aut praetergressi simus cum, qvi nunc usque, coadjuvante Deo, servatus est, ecclesiasticum statum (quemadmodum et tua novit sanctitas) sed in omnibus servato statu unitatis sanctissimarum ecclesiarum cum ipso S.S. Papa veteris Romae, ad quem similia hisce perscripsimus. Nec enim patimur ut quiquam eorum, quae ad ecclesiasticum spectant statum, non etiam ac ejusdem referatur beatudinem: quum ea sit caput omnium sanctissimorum Dei sacerdotum; vel eo maxime quod, quoties in eis locis haeretici pullularunt et sententia et recto judicio illius venerabilis sedis coerciti sunt.">[

"Epifaneelle, tämän pääkaupungin kaikkein pyhimmälle ja autuaallisimmalle arkkipiispalle ja ekumeniselle patriarkalle: — Koska me haluamme että Teidän Pyhyytenne tulee olla selvillä kaikesta siitä, mikä koskee kirkollista tilaa, olemme huomanneet tarpeelliseksi laatia hengelliset oppiyhdistelmät, ja niiden kautta antaa ilmotuksia liikkeistä, joita on aljettu harrastaa, vaikka olemmekin vakuutetut siitä, että Teidän Pyhyytenne jo tuntee tämän asian. Ja koska olemme huomanneet, että eräät henkilöt, jotka ovat vieraita pyhälle, katoliselle ja apostoliselle seurakunnalle, ovat seuranneet jumalattoman Nestorin ja Eutykeksen kerettiläisyyttä, olemme tätä ennen julaisseet hengellisen käskykirjeen (jonka Teidän Pyhyytennekin tietää), jossa olemme moittineet kerettiläisten hullutuksia. Emme ole ollenkaan millään tavalla muuttuneet, emme liioin tule muuttumaan, emmekä ole rikkoneet seurakuntain asemaa, joka vielä tähän asti Jumalan avulla on säilynyt (niinkuin Teidän Pyhyytennekin tietää); vaan kaikissa asioissa on kaikkein pyhimpäin seurakuntain yhteys ja VANHAN ROOMAN KORKEA PYHYYS, PAAVI, jolle olemme lähettäneet samanlaisen kirjelmän, varjeltuneet. Sillä emme salli, että mitään siitä, joka tarkottaa kirkon tilaa jätetään esittämättä myöskin HÄNEN AUTUUDELLENSA, koska hän on kaikkien Jumalan kaikkein pyhimpäin seurakuntain pää; etenkin siitä syystä että usein paikkakunnilla, joissa kerettiläisiä on esiintynyt, ne ovat tulleet hävitetyiksi [sananmukaisesti poiskarsituiksi kuin vesat puusta] tämän kunnianarvoisan istuimen viisauden ja oikean tuomion kautta."

Kirjeet, joista tässä olemme julaisseet ylläolevat otteet, löytyvät täydellisessä kunnossa, samoin kuin Justinianuksen käskykirjekin, jonka ohimennen mainitsemme, Volume of the Civil Law'issa (Siviililakikirjassa). — Codicis lib. I tit. 1.

[Ote tästä käskykirjeestä kuuluu seuraavasti:

"Imp. Justinian. A. Constantinopolitis.

"Cum Salvatorem et Dominum omnium Jesum Christum verum Deum nostrum colamus per omnia, studemus etiam (quatenus datum est humanae menti assequi) imitari ejus condescensionem seu demissionem. Etenim cum quosdam invereniamus morbo atque insania detentos impiorum Nestorii et Eutychetis, Dei et sanctae catholicae et apostolicae ecclesiae hostium, nempe qui detectrabant sanctam gloriosam semper virginem Mariam Theotocon sive Dei param appellare proprie et secundum veritatem: illos festinavimus quae sit recta Christianorum fides edocere. Nam hi incurabiles cum sint, selantes errorem suum passim circumeunt (sicut didicimus) et simpliciorum animos exturbant et scandalizant, ea astruentes, quae sunt sanctae catholicae ecclesiae contrana. Necessarium igitur esse putavimus, tam haereticorum vaniloquia et mendacia dissipare, quam omnibus insinuare, quomodo aut sentiat sancta Dei et catholica et apostolica ecclesia, aut praedicent sanctissimi ejus sacerdotes; quos et nos sequuti, manifesta contituimus ea quae fidei nostrae sunt: non quidem inn vantes fidem (quod absit) sed coarguantes eorum insanium qui eadem cum impiis haereticis sentiunt. Quod quidem et nos in nostri imperii primordiis pridem satagentes cunctis fecimus manifestum.">[

Tämän, paavikunnan vaatimuksen ensimäisen tunnustuksen, julistivat sitten Fokus ja seuraavat keisairit yhä selvemmin ja selvemmin sanoin.

Mutta senkin jälkeen kun paavi oli tunnustettu hallitsijaksi, papilliseksi keisariksi, ei siitä silloin ollut mitään erityistä etua paavikunnalle, paitsi tyhjä nimi; sillä Justinianus pääkaupunkeineen oli kaukana Roomasta, Konstantinopolissa. Rooma, ja Italia ylipäänsä, olivat toisen valtakunnan — itägoottilaisen — vallan alaisina, jotka eivät tunnustaneet Rooman piispaa korkeimmaksi ylimäiseksi papiksi; sillä he olivat pääasiallisesti uskoltaan areiolaisia. Paavikunta tuli sentähden keisarin tunnustuksen kautta korotetuksi ja edistetyksi ainoastaan nimellisesti, kunnes Itägoottien valtakunta kukistui, jolloin sen korotus oli todellinen. Ja aivan kuin edeltäkäsin tehdystä sopimuksesta lähetti keisari heti (vuonna 534 j.K.) Belisariuksen sotajoukkoineen Italiaan, ja kuusi vuotta senjälkeen kun keisari tunnusti paavin, oli itägoottilaisten valta kukistettu, ja heidän kuninkaansa Vitiges ja heidän sotajoukkonsa paras osa laskettu muiden voitonmerkkien kanssa Justinianuksen jalkain juureen. Tämä tapahtui vuonna 539, mikä sentähden on aika, josta meidän on laskettava "hävityksen kauhistus pystytetyksi". Siinä oli paavikunnan pieni alku. Siinä alkoi Danielin ennustuksessa (Dan. 7: 8, 11, 20—22, 25) mainittu omituinen "sarvi" kohottautua roomalaisesta pedosta. Se oli alkanut muodostautua tai juurtua kaksi vuosisataa aikaisemmin, ja kaksi vuosisataa sen vähäpätöisestä esiintymisestä oli se "muodoltansa vertaisiaan suurempi" — suurempi kuin toiset sarvet, hallitukset ja vallat vanhan valtakunnan alueella — ja sen silmät, ja sen suu, joka puhui suuria röyhkeitä sanoja, alkoi kehittyä; ja se kohottautui toisten sarvien yli väittäen itsellään olevan jumalallisen oikeuden siihen.

Profetta oli sanonut että kolme sarvea tulisi revittäväksi pois tahi hävitettäväksi, jotta tulisi tilaa eli valmistuisi tie tälle omituiselle vallalle eli "sarvelle". Niin näemme olevankin; Konstantin rakensi Konstantinopolin ja muutti pääkaupunkinsa sinne; tämä, vaikka olikin suotuisa paavikunnan kehittymiselle caesarien istuimelle, oli epäsuotuisaa valtakunnalle; ja pian huomattiin sopivaksi jakaa valtakunta, ja Italia oli senjälkeen tunnettu läntisen valtakunnan nimellä, jonka istuin tai pääkaupunki oli Ravenna. Tämä oli yksi "sarvista"; sen kukistivat vuonna 476 j.K. herulit, toinen "sarvi", joka pystytti valtansa sen raunioille. Sitä seurasi itägoottien kuningaskunta, kolmas "sarvi", joka kukisti herulit ja asetti itsensä Italian hallitsijaksi, vuonna 489 j.K. Ja niinkuin juuri olemme nähneet, tunnusti Justinianus juuri tämän "sarven" (kolmannen, jonka tuli valmistaa tilaa paavilliselle sarvelle) paavillisen ylivallan; ja hänen käskystänsä ja hänen sotapäällikkönsä ja hänen sotajoukkonsa kautta revittiin se (kolmas sarvi) pois. Ja niinkuin olemme nähneet, oli sen poisrepiminen tarpeellinen paavikunnan edistymiseksi vallassa omituisena sekotuksena valtiollisesta ja uskonnollisesta vallasta — tuo omituinen "sarvi", erilainen kuin toverinsa. Niin, näyttääpä todennäköiseltä, että paavikunta salaisesti suosi kunkin näiden "sarvien" tai valtojen kukistumista siinä toivossa, että tie tällä tavalla avautuisi sen omalle korottamiselle, aivan niinkuin lopulta kävikin.

Itägoottien valtakunnan kukistumisen jälkeen tunnustettiin Itä-Rooman keisari joksikin aikaa Italian hallitsijaksi eksarkien edustamana; mutta koska näillä oli pääkaupunkinsa Ravennassa eikä Roomassa, ja koska he olivat tulleet tunnustaneeksi paavikunnan sillä tavalla kuin yllä on osotettu, seuraa siitä, että vuodesta 539 j.K. paavikunta oli tunnustettu korkeimmaksi vallaksi Rooman kaupungissa; ja että se siitä ajasta, (jolloin se "pystytettiin") alkoi kasvaa ja paisua "sarvena" eli valtana muitten "sarvien" eli valtojen joukossa, jotka edustivat Rooman yhdistettyä valtaa. Se seikka, että Italiassa, ja erityisesti Roomassa tänä aikana oli hyvin rauhatonta, kun se oli altis pohjoisesta päin anastajien ryöstöille, ja sitäpaitse pakotettu maksamaan melkoisia veroja sille herralle, joka kulloinkin oli lähinnä, vaikutti, että valtiollinen uskollisuus keisarin valtaa kohtaan Konstantinopolissa rikkoutui; joten kirkolliset hallitusmiehet, jotka aina olivat kansan luona ja puhuivat heidän kieltään ja jakoivat heidän kanssaan voitot ja tappiot, vaikeudetta hyväksyttiin Rooman kaupungin ja sen ympäristön neuvonantajiksi, suojelijoiksi ja hallitusmiehiksi.

Epäilemättä oli Justinianuksen tarkotuksena, tunnustaessaan Rooman piispan ylivallan vaatimus toisten yli, osaksi myöskin voittaa hänen myötävaikutuksensa siinä sodassa, jonka hän oli aikeessa alkaa itägoottilaisia vastaan voittaakseen takaisin Italian, joka oli osa Itä-Rooman valtakunnasta; sillä paavin ja kirkon vaikutus oli jo silloinkin melkoisen suuri ja kun sai sen puolelleen, oli voitto puoleksi varma jo alunpitäen.

Vaikka goottilaiset tekivätkin kapinan keisarikuntaa vastaan ja ryöstivät Rooman kaupungin, eivät he kumminkaan pystyttäneet valtaansa uudelleen, ja Rooman ainoana hallituksena oli kirkko. Ja vaikka longobardien kuningaskunta pian esiintyi näyttämöllä ja pystytti valtansa suurimmassa osassa Italiaa, kukistaen Itä-Rooman valtakunnan vallan, jonka Justinianus oli pystyttänyt ja jättänyt eksarkien käsiin, huomattakoon kumminkin tarkasti, että longobardit tunnustivat paavikunnan vallan Roomassa. Vasta tämän valtakunnan loppuaikoina, kahdeksannella vuosisadalla, tehtiin muutamia vakavia hyökkäyksiä paavin hallitusta vastaan; ja kertomus siitä on vaan omiaan vahvistamaan sen tosiasian että paavit, kukin järjestään olivat Rooman todelliset hallitsijat, luulotellut "caesarien seuraajat" — "hengelliset caesarit" — vaikka he käyttivät hyväkseen Konstantinopolin hallituksen suojelusta niin kauvan kuin heillä oli etua siitä. Kun longobardit lopultakin aikoivat ottaa haltuunsa Rooman, kääntyi paavi Ranskan kuninkaan puoleen pyytäen häntä suojelemaan kirkkoa (paavikuntaa) ja auttamaan sitä säilyttämään itselleen n.k. Pyhän Pietarin perinnön, jota se kauvan häiritsemättä oli hallinnut, ja jonka Konstantinin väitettiin lahjottaneen kirkolle. [Sen, että nämä vaatimukset olivat perää vailla, ja perustuivat väärennyksiin — "väärennettyihin käskykirjeisiin" — myöntävät nykyään kernaasti jo roomalaiskatolilaisetkin. Konstantin ei tehnyt mitään sellaista lahjotusta; paavikunta kasvoi voimaansa ja valtaansa Roomassa, niinkuin yllä olemme kertoneet.]

Ranskalaiset kuninkaat Pipin ja Kaarle Suuri veivät kumpikin vuorostaan sotajoukkonsa paavikunnan vallan suojaksi ja kukistivat longobardit. Juuri jälkimäinen näistä lahjoitti vuonna 800 j.K. paavikunnalle nimenomaan useita valtioita — jotka sittemmin ovat tunnetut "paavivaltioitten" nimellä, ja jotka jo on mainittu — sekä Rooman kaupungin esikaupunkeineen, jonka paavikunta itse asiassa oli omistanut jo vuodesta 539 j.K. Siis ei longobardien kuningaskunta tai "sarvi" estänyt tai täyttänyt paavikunnan sarven tilaa, niinkuin muutamat ovat otaksuneet, vaikkakin se joskus ahdisti sitä. Tästä longobardien hyökkäyksestä Roomaa vastaan sanoo Gibbon:

"Muistamista ansaitsevan esimerkin katuvaisuudesta ja hurskaudesta osotti Lutiprand, longobardien kuningas. Aseissa vatikanin portilla, kuunteli voittaja Gregorius I ääntä, veti sotajoukkonsa takasin, luopui vailotuksestaan, kävi kunnioittavasti Pyhän Pietarin kirkossa ja laski, toimitettuansa hartautensa, miekkansa, tikarinsa, haarniskansa, viittansa, hopearistinsä ja kultakruununsa uhriksi apostolin haudalle". Mutta "hänen seuraajansa, Aistulf, selitti olevansa yhtä paljon keisarin kuin paavinkin vihollinen;… Roomaa vaadittiin tunnustamaan voittava longobardi lailliseksi hallitsijakseen… Roomalaiset empivät; he rukoilivat; he valittivat; ja uhkaavat barbaarit saatiin hillityksi aseilla ja neuvotteluilla, kunnes paavit olivat hankkineet itselleen ystäväksi liittolaisen ja kostajan tuolla puolen alppien."

Paavi (Tapani III) kävi Ranskassa ja onnistui saamaan tarvittavan avun, ja palasi, sanoo Gibbon, voittajana ranskalaisen sotajoukon etunenässä, jota kuningas (Pipin) henkilökohtaisesti johti. Longobardit saivat heikon vastustuksen jälkeen häpeällisen rauhan ja vannoivat luovuttavansa takasin Rooman kirkon omaisuuden ja pitävänsä arvossa sen pyhyyttä.

Esimerkkinä paavien asettamista vaatimuksista ja siitä vallasta jonka kautta he pyrkivät hallitsemaan ja millä tavoin he sitä harjottivat, esitämme jälleen Gibbonin mukaan Tapani III kirjeen, tällä kertaa Ranskan kuninkaalle. Longobardit olivat jälleen hyökänneet Roomaan, kohta sen jälkeen kuin ranskalainen armeija oli vetäytynyt takasin, ja paavi halusi uudelleen apua. Hän kirjotti apostoli Pietarin nimessä, sanoen: —

"Apostoli vakuuttaa ottolapsillensa, Ranskan kuninkaalle, papistolle ja ylimyksille, että hän, vaikka onkin kuollut lihassa, vielä on elävänä hengessä; että he nyt kuulevat ja heidän on toteltava Rooman kirkon perustajan ja suojelus vartijan ääntä; että pyhä neitsyt, enkelit, pyhimykset, martyyrit ja koko taivaan sotajoukko yksimielisesti vaativat noudattamaan hänen pyyntöänsä ja velvottavatkin siihen; että rikkaus, voitto ja paratiisi tulee olemaan heidän hurskaan esiintymisensä palkintona ja että ijankaikkinen kadotus tulee olemaan rangaistuksena heidän laiminlyönnistään, jos he sallivat että hänen hautansa, hänen temppelinsä ja hänen kansansa joutuvat kavalien longobardien käsiin." Ja Gibbon lisää: "Pipinin toinen sotaretki ei ollut vähemmän nopea ja onnellinen kuin ensimäinenkään: Pyhä Pietari oli tyydytetty; Rooma uudestaan pelastettu."

Koska tämä paavikunnan hallituksen alku on ollut hämärä ja koska kumminkin on tärkeää nähdä se selvästi, on meistä näyttänyt, tarpeelliselta esittää asia huolellisesti, niinkuin ylempänä on tehtykin. Ja päättäessämme todistelun siitä, että vuosi 539 j.K. oli ennustuksessa osotettu vuosiluku, esitämme seuraavassa vahvistukseksi todistuksia roomalaiskatolisista kirjotuksista: —

"Länsi-Rooman valtakunnan häviön jälkeen tuli paavien valtiollinen vaikutus Italiassa vielä tärkeämmäksi, syystä että paavien oli otettava suojeluksensa alaiseksi tuo onneton maa, mutta erityisesti Rooma ja sen ympäristöt, jotka niin usein vaihtoivat isäntiä ja alituisesti saivat kärsiä törkeiden ja raakojen voittajien hyökkäyksistä. Pyhän Pietarin jälkeläisten toimeliaasti harrastaessa Italian asukasten parasta, laiminlöivät Itä-Rooman keisarit heidät tykkänään, vaikka vaativatkin yhä edelleen maata hallittavakseen. Senkään jälkeen kun Justinianus I oli vallottanut takasin osan Italiaa [539 j.K.] ja muuttanut sen kreikkalaiseksi maakunnaksi, ei asukasten tila parantunut; sillä bysanttilaiset keisarit eivät tainneet muuta kuin veroilla uuvuttaa alamaisiaan Ravennan eksarkaatissa, voimatta kumminkaan millään tavalla antaa sille tarpeellista suojaa."

"Näiden asianhaarain vallitessa tapahtui niin, että he… keisarit… kadottivat kaiken todellisen vallan ja olivat ainoastaan nimeksi hallituksen herroja kun paavit sen sijaan, hetken vaatimuksen pakottamina tulivat varsinaisesti omistaneeksi tämän ylivallan roomalaisella alueella… Tämä itsestään kehittynyt ylevien ponnistusten tulos tunnustettiin seuraavina aikoina laillisesti saavutetuksi [sen tekivät Pipin ja Kaarle Suuri]… Pipin antoi vallotetun alueen, kuten senaikuiset kirjailijat lausuvat siitä, takaisin apostoliselle istuimelle. Tämän Pipinin lahjotuksen tahi takaisin annon vahvisti ja laajensi hänen poikansa Kaarle Suuri, joka vuonna 774 hävitti longobardien vallan Italiassa. Tällä oikeutetulla tavalla tuli paavien maallinen valta ja ylivalta Jumalan kaitselmuksen kautta vähitellen vahvistetuksi."

Yllämainitut otteet ovat teol. toht. H. Brucck'in "The History of the Oatholic Churchista" (katolisen kirkon historiasta) I osa, siv. 250, 251. Koska tämä on katolilaisten kesken tunnustettu mallikelpoiseksi teokseksi, jota käytetään heidän oppilaitoksissaan ja seminaareissaan ja on paavin esipappien hyväksymä, on sen todistus arvokas mikäli se koskee paavikunnan maallisen vallan asteettaista kohoamista, ja aikaa, jolloin olosuhteet olivat suotuisat sen alkamiselle. Tämä todistaa itägoottilaisen valtakunnan kukistumisen vuonna 539 j.K. olleen, niinkuin profetallinen määrä (1260 vuotta) selvästi ilmaisee, tuon täsmällisen ajan, jolloin hävityksen ja Jumalan silmissä kauhistuksen järjestelmä asetettiin.

Tämän käsityksen kanssa yhtäpitävästi ja koettaen selvästi todistaa paavin vallan alkaneen ennen Kaarle Suuren aikaa, sanoo toinen katolilainen teos, The Chair of St. Peter (Pyhän Pietarin Istuin) luvussa "maallisen vallan kasvaminen" (siv. 173) — "Roomaa hallitsi ainoastaan nimellisesti keisarin asettama patrici, mutta todellisuudessa, asianhaarojen pakosta, tulivat paavit kaupungin ylimmiksi herroiksi." Tämän vallan ja hallituksen todistukseksi esittää kirjailija historiallisia todistuksia paavien vallasta ja nimihallitsijain voimattomuudesta. Hän viittaa paavi Gregorius Suureen (590 j.K.) — ainoastaan viisikymmentä vuotta senjälkeen kun paavikunta pystytettiin — esimerkkinä siitä vallasta, joka paaveilla jo silloin oli, sanoen: —

"Me tapaamme hänet lähettämässä Leontiuksen maaherraksi Etruriaan, velvottaen asukkaita tottelemaan häntä, aivan kuin he tottelisivat häntä itseään. Jälleen nimittää hän Konstantinin tärkeään Neapelin maaherran virkaan. Senjälkeen kirjottaa hän piispoille kunkin heidän kaupunkinsa puollustuksesta ja muonituksesta; lähettää määräyksiä, sotilaskäskynhaltijoille… Sanalla sanoen, hän on Italian todellinen hallitsija ja suojelija; hän on siis täysin oikeassa sanoessaan: Minun paimenpaikkani täyttäjä on alituisesti kiinni ulkonaisissa huolissa niin, että usein on epävarmaa hoitaako hän paimenen tai maallisen ruhtinaan toimia."

Näin suuri oli maallisen vallan kasvaminen lyhyen viidenkymmenen vuoden aikana laskien sen vähäpätöisestä alkamisesta vuonna 539 j.K. Sentähden saatamme olla vakuutetut siitä, että paavin vallan 1260 vuotta tahi kolme ja puoli aikaa ovat hyvin ja päivän selvästi huomautetut alku ja loppukohtiinsa nähden.

Daniel, joka oli saanut kuulla rajan, mikä oli asetettu kauhistuksen vallalle seurakunnan hävittämiseksi ja totuuden, Herran kansan vallan musertamiseksi, näki, ettei tämän seurauksena vielä tulisi olemaan Mikaelin (Kristuksen) valtakunta ja pyhien korottaminen valtaan, vaan että se ainoastaan vapauttaisi heidät sortajistaan. Tämä ei siis ollut vielä se ymmärrys, mitä hän halusi: "Minä kuulin, mutta en (vielä) ymmärtänyt, vaan sanoin: Minun Herrani, mikä on [tämän jälkeen] viimeinen loppu?" Ja hän sanoi: "Mene Daniel [ei sinulla ole hyötyä sen ymmärtämisestä], sillä ne sanat ovat suljetut ja sinetillä lukitut lopun ajaksi." "Ja siitä ajasta, kun jokapäiväinen uhri poistetaan ja hävityksen kauhistus asetetaan [539 j.K.], on tuhat kaksisataa ja yhdeksänkymmentä päivää [vuotta]." "[Silloin] monta puhdistetaan [erotetaan], kirkastetaan ja koetellaan ja jumalattomat tekevät jumalattomuutta, eikä yksikään jumalaton ymmärrä, mutta taitavat ymmärtävät [silloin]." Autuas se, joka odottaa ja saavuttaa tuhat ja kolmesataa ja viisi neljättä [1335] päivää. Mutta sinä, mene [menojasi] siksi kun loppu tulee; ja sinä olet lepäävä ja sitte nouseva sinun osaasi [palkintoosi] päiväin lopulla.

Huolellinen tutkija huomannee, että näillä 1290 ja 1335 profetallisella päivällä, kirjaimellisella vuodella, on sama lähtökohta kuin paavikunnan hävittämisvallan 1260 vuodella, nim. aika jolloin hävityksen kauhistus "asetettiin" — 539 j.K. Missä hyvänsä mainitaan kaksi eriaikoina tapahtuvaa seikkaa, kuten tässä — jokapäiväisen uhrin (tai oikeimmin ainaisen uhrin) poistaminen ja kauhistuksen pystyttäminen — on laskeminen aina alettava siitä ajasta, jolloin molemmat todella tapahtuivat. Seuraavassa luvussa tulemme osottamaan, että ainaisen uhrin poistaminen tapahtui muutamia vuosia ennen kauhistuksen asettamista v. 539 ja oli se juuri se arkea seikka jonka perusteella paavikuntaa nimitettiin "kauhistukseksi". Sentähden on laskettava, ja laskemmekin kauhistuksen asettamisen jälkimäisestä näistä kahdesta tapauksesta.

Ja huomaa edelleen että molemmat nämä mitat annetaan vastaukseksi Danielin kysymykseen mitä Jumalan pyhille tulisi tapahtumaan sen jälkeen kun heidän valtansa [totuus] oli tullut vapautetuksi paavillisesta vääristelemisestä (vuoden 1799 jälkeen), ja ennen Messiaksen — Mikaelin — valtakunnan asettamista. Vastaus sisältää pääasiassa sen, ettei Danielin tarvinnut toivoa ymmärtävänsä enempää, mutta että kolmenkymmenen vuoden kuluttua lopun ajan alkamisesta (1260 + 30 = 1290) tulisi alkamaan erottamis-, perkaamis- ja puhdistustyö pyhän kansan keskuudessa, jonka ohessa tämän koetellun, puhdistetun, erotetun luokan viisaat tulisivat ymmärtämään ennustuksen; kumminkin tulisi tieto annettavaksi sellaisella tavalla, etteivät jumalattomat ja puhdistamattomat tulisi ottamaan vastaan tai uskomaan sitä. Vastaus osotti edelleen, ettei näyn oikea ymmärtäminen lähimainkaan tulisi olemaan täydellinen tai kokonainen; se tulisi päinvastoin olemaan puutteellinen muutamiin tärkeimpiin kohtiin nähden vielä 45 vuotta senjälkeen (1290 + 45 = 1335), tahi 75 vuotta lopun ajan alkamisesta 1799 (1260 + 75 = 1335). Tämän näkee selvästi hebrealaisesta tekstistä, joka esittää asian niinkuin tiedustelijat, jotka jo olivat nähneet jotakin ja odottavat kärsivällisesti, äkkiä (kun "1335 päivää" olivat kuluneet) saisivat täyden, selvän käsityksen, selvemmän kuin koskaan olivat odottaneetkaan saavansa — "Mikä autuus sillä onkaan (engl. k.)!"

Jos lasketaan vuodesta 539 j.K., päättyivät 1290 1290 esikuvauksellista päivää 1829 ja 1335 päivää loppupuolella 1874. Arvostelkoon lukija kuinka tarkasti nämä vuosiluvut määräävät näylle ja kaikille lopun ajan yhteydessä oleville ennustuksille sekä ikäänkuin tulen kautta tapahtuvalle erottamiselle, puhdistamiselle ja jalostamiselle ajan, jolloin ne voidaan ymmärtää, jotta Jumalan lapset tulisivat lapsenkaltaiseen, nöyrään, luottavaiseen sielun- ja sydämen tilaan, joka on välttämätöntä, jotta he olisivat valmiit ottamaan vastaan ja panemaan arvoa Jumalan työlle, Jumalan tavalle ja ajalle.

Muudan hengellinen liike kohosi korkeimmilleen 1844. Sen etevimmät johtajat olivat silloin ja sen jälkeen yleisesti tunnetut "Adventistien" ja "Milleriläisten" nimellä; koska he odottivat, että Herran toinen tuleminen, tahi adventti tapahtuisi sinä aikana ja koska eräs herra William Miller oli liikkeen johtaja ja sen ensimäinen alkuunpanija. Liike, joka alkoi noin 1829, oli ennen 1844 (jolloin he odottivat Herran palaamista) vetänyt puoleensa kristittyjen huomion kaikista luokista, erityisesti itäisissä ja keskivaltioissa, joissa siitä syntyi melua. Melkein samaan aikaan oli professori Bengel, Tybingenissä, Saksassa, alkanut kiinnittää huomion ennustuksiin ja Messiaksen tulevaan valtakuntaan, samalla kuin kuuluisa lähetyssaarnaaja Wolff teki samoin Aasiassa. Liikkeen keskipisteenä oli kumminkin Amerikka, jossa yhteiskunnalliset, poliitilliset ja uskonnolliset edellytykset enemmän kuin missään muualla ovat suosineet itsenäistä Raamatun tutkistelua samoin kuin muitakin asioita, aivan kuten liike ensimäisessä tulemisessa oli rajotettu Judeaan, vaikkakin kaikki hurskaat israelilaiset, kaikkialla, enemmän tai vähemmän saivat kuulla siitä. — Apt. 2: 5.

Kaikki tietävät jotakin veli Millerin myttyynmenneistä odotuksista. Herra ei tullut vuonna 1844, ja maailmaa ei poltettu tulella, niinkuin hän oli odottanut ja opettanut muitakin odottamaan; ja tämä oli suuri pettymys tälle "pyhälle kansalle", joka sellaisella luottamuksella oli odottanut, että Kristus ("Mikael") silloin esiintyisi ja kohottaisi heidät yhdessä kanssaan voimaan ja kirkkauteen. Mutta pettymyksestä huolimatta oli liikkeellä se vaikutus, jota sillä oli tarkotettu — herättää innostusta Herran tulemiseen nähden, ja saada asia huonoon huutoon turhaan menneiden odotusten johdosta. Me sanomme tarkotettu vaikutus, koska Herra epäilemättä johti sen niin. Se ei ainoastaan suorittanut työtä, joka vastasi ensimäistä adventtiliikettä Herramme syntyessä, kun tietäjät Itämailta tulivat ja "kansa oli odotteessa" (Matt. 2: 1, 2; Luuk. 3: 15), vaan se vastasi tätä myöskin aikaan nähden, sillä tämä tapahtui juuri kolmekymmentä vuotta ennen Herramme voitelemista kolmenkymmenen vuoden vanhana, kun hän alkoi toimintansa Messiaksena. "Milleriläinen liike", niinkuin sitä halventaen kutsutaan, toi myöskin mukanaan henkilökohtaista siunausta "pyhälle kansalle", joka otti osaa siihen. Se johti huolelliseen Raamatun tutkisteluun ja Jumalan sanan luottamiseen mieluummin kuin ihmisten perimätietoihin; ja se lämmitti, ravitsi ja yhdisti Jumalan lasten sydämiä lahkolaisuudesta vapaaseen yhteyteen; sillä harrastajia oli kaikista uskonkunnista, vaikkakin etupäässä baptisteista. Vasta senjälkeen kun tämä liike oli päättynyt, ovat muutamat näistä järjestyneet ja yhtyneet uusiksi lahkoiksi ja siten sokeutuneet muutamille siunauksille, joiden aika nyt on tullut tässä "elonkorjuussa".

Samalla kuin me, niinkuin lukija lienee huomannut, eroamme herra Milleristä hänen tulkitsemisiinsa ja johtopäätöksiinsä nähden melkein joka kohdassa — senkautta että näemme sekä tarkotuksen, tavan että ajan vallan erilaisessa valossa — on tämä liike mielestämme kumminkin ollut Jumalan järjestyksen mukainen, ja on se suorittanut hyvin tärkeän tehtävän erottamalla, perkaamalla, puhdistamalla ja siten valmistamalla odottavan, Herralle valmistetun kansan. Eikä siinä kyllä, että se suoritti puhdistus- ja koetustyön omalla ajallansa, vaan saattamalla huonoon huutoon ennustusten tutkimisen ja Herran toisen tulemisen, on se ollut omiaan koettelemaan vihkiytyneitä siitä alkain, riippumatta minkäänlaisesta yhteydestä Herra Millerin mielipiteitten ja odotuksien kanssa. Asian pelkkä mainitseminen, ennustukset ja Herran tuleminen ja tuhatvuotisvaltakunta, herättävät nyt maailman viisaiden ylenkatseen, etenkin nimikristillisissä seurakunnissa. Tämä oli epäilemättä Herran kaitselmuksesta ja tarkotuksessa, joka hyvin muistuttaa sitä, kun lapsi Jeesus vähäksi aikaa lähetettiin Nasaretiin, "että häntä nimitettäisiin nasaretilaiseksi", vaikka hän todellisuudessa olikin syntynyt kunnianarvoisessa Betlehem'in kaupungissa. Tämä oli nähtävästi paikallaan, jotta totuus vähitellen erottaisi "oikeat israelilaiset" akanoista Jumalan valitun kansan keskuudessa. Akanat ajettiin pois sen tiedon kautta, että Herramme oli nasaretilainen; sillä he tuumivat: "Saattaako Nasaretista tulla mitään hyvää?" Samalla tavalla kysyvät nytkin muutamat ylenkatseellisesti: "Saattaako adventismista tulla mitään hyvää?" ja jättävät huomioonottamatta Herran apostolien ja profettain todistukset. Mutta Jumalan silmissä nöyrät, pyhät, viisaat, vaikka maailman mielestä hullut, eivät asetu sellaiselle kannalle. Mutta "Milleriläinen liike" oli vieläkin enemmän: Danielin näkyjen oikea ymmärtäminen sai alkunsa siitä, ja oikealla ajalla, joka oli yhtäpitävä ennustuksen kanssa. Herra Millerin sovitus näistä kolmesta ja puolesta ajasta (1260 vuodesta) oli pohjaltaan sama kuin se, jonka juuri esitimme, mutta hän erehtyi siinä, ettei laskenut 1290 ja 1335 jaksoja samasta kohdasta. Jos hän olisi tehnyt niin, olisi hänellä ollut oikein. Sitä vastoin asetti hän lähtökohdan kolmekymmentä vuotta aikaisemmin — noin 509, 539 sijaan, jonka vuoksi 1335 päivää tulivat päättymään 1844, 1874 sijaan. [Emme mitenkään ole voineet saada herra Millerin teoksia, jotta olisimme voineet verrata hänen tutkimuksiansa. Olemme ainoastaan saaneet tietää vuosiluvut, joihin hän sovitti profetallisen ajan.] Siitä huolimatta oli tämä alku ennustuksen oikealle ymmärtämiselle, sillä lopultakin oli 1260 vuoden jakso, jonka hän näki oikealla tavalla avain; ja tämän totuuden saarnaaminen (vaikkakin sen yhteydessä oli eksytyksiä, vääriä sovituksia ja johtopäätöksiä) vaikutti erottavasti ja puhdisti "monta", ja juuri sinä aikana kuin Herra oli ennakolta sanonut.

Koska hän ei ymmärtänyt Herran tulemisen tapaa eikä tarkotusta, vaan odotteli äkillistä ilmestymistä ja kaiken loppua yhtenä päivänä, niin otaksui hän, että kaikkien aika-ennustusten täytyi päättyä siinä; ja hänen tarkotuksensa ja ponnistuksensa olivat pakottamalla pakottaa kaikki ajanmääräykset tähän yhteiseen loppukohtaan; siitä johtui hänen epäonnistumisensa — ja sen enemmän ei Jumala valaissut ketään silloin, koska aika enemmälle valolle ei silloin vielä ollut tullut.

Herra Miller oli vakava ja kunnioitettu baptistikirkon jäsen; ja, kun hän oli huolellinen Raamatun tutkija, alkoivat ennustukset avautua hänelle. Kun hän itse oli tullut täysin vakuutetuksi sovituksiensa oikeudesta, alkoi hän levittää mielipiteitään seurakunnanopettajain keskuudessa, pääasiallisesti alkaen baptisteista; mutta sittemmin kaikkien luokkien ja kaikkien uskonkuntien keskuudessa. Kun liike kasvoi, saarnasi hän ja matkusti yhdessä monen apulaisen kanssa laajalti. Hänen toimintansa alku baptistisaarnaajain keskuudessa oli, mikäli hänen muistiinpanoistaan on voitu saada selville, vuonna 1829, ja pastori Fuller, baptistiseurakunnassa Poultneyssä Vermontissa, oli ensimäinen kääntynyt, joka saarnasi hänen mielipiteitään julkisesti. Kirjeessä, joka oli kirjotettu kolme vuotta myöhemmin, sanoo herra Miller: —

"Herra sirottelee siemenen. Nyt saatan, paitsi itseäni, laskea kahdeksan saarnaajaa, jotka saarnaavat tätä oppia enemmän tai vähemmän. Tunnen enemmän kuin sata yksityistä veljeä, jotka sanovat omistaneensa minun mielipiteeni. Olkoon tämän kanssa kuinka tahansa, Totuus on voimallinen ja on voittava."

Siten näkee, että "Milleriläisen liikkeen" erottamistyö alkoi ennakolta määrättynä aikana — 1290 päivän loppuessa, vuonna 1829.

Mutta kuinka kävi tuon vakavan odottamisen 1335 päivän saavutettua rajansa? Kutka ovat niin odottaneet?

Muutamat Jumalan lapsista, "pyhä kansa", tekijä muiden muassa, vaikkei olekaan missään yhteydessä "Milleriläisen liikkeen" tai sittemmin muodostuneiden uskonkuntien kanssa, jotka nimittävät itseään "toiseksi adventtikirkoksi", ("the Second Advent Church"), ovat odottaneet ja "vakavasti varronneet" Mikaelin valtakuntaa; ja me todistamme ilolla siitä autuudesta, joka oli Isämme suunnitelman ihmeellisen kirkkaan paljastumisen yhteydessä syksyllä 1874 ja sen jälkeen — 1335 päivän loputtua.

Meiltä puuttuu sanoja tämän autuuden lausumiseksi! Ainoastaan ne, joita tämän valtakunnan uuden viinin henki on virkistänyt, saattaisivat käsittää sen, jos me voisimme kertoa siitä. Se on sentähden jotakin, jota saattaa tuntea pikemmin kuin sitä saattaa kertoa. Juuri näiden 1335 profetallisen, vertauskuvallisen päivän päättyessä saatiin selville tuo Herran kallisarvoinen läsnäolo ja nähtiin sekin asia, että me nyt elämme tämän evankelikauden elonkorjuussa ja Mikaelin (Kristuksen) valtakunnan pystyttämisen ajassa.

Oi, tämän siunatun ajan autuutta! Oi mikä sopusointu, mikä ihanuus, mikä suuruus jumalallisessa suunnitelmassa, kun se alkoi paljastua noiden 1335 päivän saavutettua rajansa. Osottaaksemme, niin paljon kuin suinkin voimme, tätä autuutta ja jumalallisen suunnitelman kokonaisempaa paljastamista, jonka ymmärtämisen aika nyt on tullut nykyään elävälle "pyhälle kansalle", julkaisemme tämän Raamatun tutkistelujen sarjan. Ainoastaan "pyhä kansa" tulee ymmärtämään sen! Se on annettu suosiona. "Eikä yksikään jumalaton ymmärrä"; eikä nekään "pyhästä kansasta", joilla on yhteyttä maailmallisten kanssa, jotka tyhmästi yhtyvät jumalattomien kokouksiin, ja istuvat pilkkaajain istuimilla, saata ymmärtää, eivätkä saa kokea tätä autuutta, joka nyt annetaan ainoastaan "pyhille" todellisesti "viisaille", jotka rakastavat Herran lakia ja tutkistelevat hänen lakiansa päivät ja yöt. — Ps. 1: 1, 2.

Tämä Mikaelin valtakuntaa koskeva sanoma, joka vähitellen on avautunut aina 1829 alkain, esitetään vertauskuvallisesti Ilmestyskirjassa (10: 2, 8—10) "pienenä kirjana", joka "pyhän kansan" "viisaiden", joita Johannes edustaa, käskettiin syödä. Ja Johanneksen kokemus, sellaisena kuin se lausutaan 10:ssä värssyssä on kaikkien niidenkin kokemus, jotka ottavat vastaan nämä totuudet. Ne tuovat muassaan ihmeellistä suloutta: oi, mikä autuus! Mutta seuraukset ovat aina enemmän tai vähemmän vainon, katkeruuden ja totuuden suloisuuden sekotusta. Ja vaikutus niihin, jotka uskollisesti kestävät loppuun asti on perkaava, puhdistava ja jalostava; ja siten valmistetaan Kristuksen morsian häitään ja korotustaan varten, mitkä ovat määrätyt tapahtumaan Valmistus-päivän lopulla.

Mitä tulee laskuvirheeseen, joka, niinkuin olemme osottaneet, siitä huolimatta oli siunaus ja alku näyn oikealle tulkitsemiselle, saa profetta Habakkuk kirjottaa kehotuksen sanan, sanoessaan (2: 2): "Kirjota näkysi ja piirrä se tauluihin [karttoihin], että helposti sitä lukea voi… Jos se viipyy, niin odota sitä ['Autuas se, joka odottaa ja saavuttaa 1335 päivää']; sillä se tulee totisesti, eikä viivyttele." Sen näennäinen viipyminen tahi lykkäys ei ollutkaan todellista, vaan oli se osaksi Herra Millerin puolelta erehdys, jonka Herra edeltäkäsin tiesi, ja jonka hän salli "pyhän kansansa" koettelemiseksi.

Todistukseksi vihkiytymisestä, Raamatuntutkistelemisesta ja uskosta, joka syntyi tämän liikkeen johdosta, esitämme eräästä Herra Millerin pettymyksensä jälkeen 1844 kirjoittamasta kirjeestä niille, jotka olivat olleet osallisina hänen kanssaan tässä, seuraavaa: —

"Me kiitämme aina Jumalaa teidän puolestanne, saatuamme kuulla, että teidän ja meidän äskettäin tapahtunut pettymyksemme on herättänyt teissä, ja toivomme mukaan myöskin meissä, syvän nöyryytyksen ja sydämiemme huolellisen tutkimuksen. Ja vaikka olemmekin nöyryytetyt ja meihin on jossain määrin kipeästi koskenut pahan ja nurjamielisen sukukunnan pilkkaamiset, emme kumminkaan ole peloissamme tahi alla päin. Te saatatte kaikki, kun teiltä kysytään uskonne perustusta, avata Raamattunne ja sävyisyydellä ja pelvolla osottaa kysyjälle minkä vuoksi te toivotte suuren Jumalan meidän vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä. Teidän ei ainoassakaan tapauksessa tarvitse kehottaa kysyjää kääntymään seurakunnan opettajan puoleen, kun on kysymys teidän uskonne perustuksesta. Teidän uskontunnustuksenne on Raamattu;… teidän viisaustieteenne on se viisaus, joka tulee Jumalasta; teidän yhdyssiteenne on pyhien rakkaus ja yhteys; teidän opettajanne on pyhä henki; ja teidän neuvonantajanne on Herra Jeesus Kristus… Me kehotamme teitä kaikkien pyhien rakkauden ja yhteyden nimessä pysymään tässä toivossa. Se on turvattu jokaisen Jumalan sanan lupauksen kautta. Se on vakuutettu teille näiden kahden muuttumattoman asian kautta — Jumalan päätöksen ja valan kautta, jossa hänen on mahdoton valehdella. Se on vakuutettu ja vahvistettu Jeesuksen Kristuksen kuoleman, veren, ylösnousemisen ja elämän kautta… Älkää koskaan peljätkö, veljet; Jumala on antanut teidän tietää, mitä teidän on sanottava. Tehkää niinkuin hän on käskenyt teitä tekemään ja hän on pitävä huolta seurauksista. Jumala sanoo: 'Sentähden sano heille, ne päivät lähestyvät, ja kaikki, mitä ennustus sanoo'. [Katso Hes. 12: 22, 23.]… Se on minulle melkein todistuksena, että Jumalan käsi on mukana tässä asiassa. Ajan saarnaamisen kautta ovat monet tuhannet johdetut tutkimaan Raamattua… Jumalan viisaus on runsain määrin viittonut tiemme, jonka hän on suunnitellut aikaansaadakseen hyvän, minkä hän tulee suorittamaan omalla ajallaan ja omalla tavallaan."

Eräs Herramme vertauksista annettiin erittäin valaisemaan tätä odotuksen aikaa, erehdyksestä 1844 "1335 päivän" toteutumisen loppuun. Me tarkotamme: —

VERTAUSTA KYMMENESTÄ NEITSEESTÄ.
— Matt. 25: 1—12. —

Tämä vertaus alkaa sanalla "silloin", siten ilmaisten, ettei sitä saatettu sovelluttaa kohta, Herran ajalla, vaan joskus vastaisuudessa. "Silloin on taivaanvaltakunta [kehittymättömässä (embryo) tilassaan — jota muutamat tai koko pyhä kansa, jotka ovat koetuksessa valtakunnan jäsenyyttä varten, edustavat] kymmenen neitsyen kaltainen, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät ulos ylkää vastaan. Mutta viisi heistä oli tyhmää, ja viisi älykästä."

Luvut eivät ole tärkeät, eikä niiden välinen suhdekaan. Vertaus opettaa, että tulee olemaan liike valtakunnan perillisten keskuudessa Yljän vastaanottamista odottaessa, — liike, jossa tulee esiintymään kaksi luokkaa, joita tässä nimitetään "älykkäiksi" ja "tyhmiksi". Sana "neitsyt" merkitsee puhdasta; nämä, jotka esiintyvät vertauksessa sekä älykkäät että tyhmät, esittävät siis "pyhää kansaa". Itse asiassa, eivät ketkään, jotka rakastavat Ylkää, ja haluavat mennä häntä vastaan, saata rakastaa syntiä, vaikkakin monet heistä ovat "tyhmiä".

Liike, jota Herramme tarkottaa tässä vertauksessa, vastaa täydellisesti sitä, joka alkoi "Milleriläisen liikkeen", ja joka yhä vieläkin jatkuu. Tämä, vaikka olikin baptistin alkama, oli lahkolaisuudesta vapaa liike, johon hurskaammat ja uskollisimmat kaikista uskonkunnista ottivat osaa. Kertomus näistä ajoista, heidän palavasta innostaan, j.n.e., täyttää sydämemme ihailulla niitä miehiä ja naisia kohtaan, jotka olivat kyllin rehellisiä toimimaan vakaumuksensa mukaisesti, vaikkemme voikaan vakaumukseen nähden olla yhtä mieltä heidän kanssaan. Rahaa ammennettiin kuin vettä traktaattien ja sanomalehtien painattamiseksi eri kielille ja sanoman lähettämiseksi ympäri maailmaa. Kerrotaan herätyksen hengen levinneen kaikkien uskonkuntien kirkoissa, ja että muutamissa seurakunnissa, joissa kaikki olivat tämän opin vaikutuksen alaisina, ne, joilla oli rahaa liikenemään, kasasivat ne pöydälle saarnatuolin eteen, jossa ne olivat vapaasti kaikkien tarvitsevien käytettävinä; ja uskovaisten rehellisyys ja harrastus oli sellainen sinä aikana, että kerrotaan, ettei rahoja, joita sillä tavoin oli pyhitetty Herralle, tarvinnut vartioida, kosk'eivät muut koskeneet niihin, kuin tarvitsevat.

Vertauksessa kerrotaan kaikilla neitseillä olleen puhdistetut lamput, jotka antoivat heille valoa. Nämä lamput esittivät Raamattua ("sinun sanasi on minun jalkaini lamppu") engl. k.; ja sellaista lamppujen puhdistusta — Raamatun tutkimista — kaikkien kristittyjen luokkien keskuudessa, ei luultavasti koskaan ennen ole tapahtunut. Öljy kuvaa totuuden henkeä. Se oli kyllä ilmeinen lampuissa, joita kaikilla oli; mutta kaikilla ei ollut totuuden henkeä itsessään — "astioissa".

Pettymystä 1844 ilmaistaan lyhyesti vertauksessa kertomalla että "Ylkä viipyi" — s.o. odottavista näyttää siltä kuin hän viipyisi. Hämmennystä ja pimeyttä, jota kaikki saivat tuntea, ja monia vääriä ja ilmasta temmattuja mielipiteitä, joihin muutamat niistä, joita pettymys kohtasi, uskoivat, osotetaan vertauksessa sanoilla: "Yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat." Niin, ja pimeydessänsä ja nukahtaessansa näkivät useat heistä unta kummallisista ja järjettömistä asioista.

Mutta vertaus esittää toistakin, samankaltaista liikettä, mutta kumminkin erilaista, samojen neitseitten keskuudessa. Ylipäänsä tarkotetaan samaa luokkaa, mutta ei välttämättömästi samoja henkilöitä. Samoinkuin ensimäinen liike oli seurauksena valosta ennustuksiin, Messiaksen toisen tulemisen aikaan nähden seurakunnan Ylkänä, samoin oli toisenkin liikkeen laita. Mutta niissä on useita erilaisuuksia. Ensimäisessä liikkeessä paloivat kaikkien neitseitten lamput samalla tavalla, ja joukko, joka odotti Ylkää, oli sekalainen; jota vastoin toisessa liikkeessä, vaikkakin kaikki tulevat herätettäväksi, johdetaan ulos ainoastaan ne, joilla on totuuden henki sydämissään, ja jotka myöskin tuntevat Raamatun — puhdistetun lampun. Ensimäiselle liikkeelle oli ennustettu (varma) pettyminen; oli välttämätöntä odottaa noiden 1335 päivän loppuun; mutta toinen liike ei ollutkaan pettymys ja odottaminen ei senjälkeen enää ollut tarpeellinen; sillä täyttyminen tuli juuri 1335 profetallisen päivän lopulla — lokakuussa 1874. Herran läsnäolo, sellaisena kuin yllä käsitellyt ennustukset siitä opettavat, alkoi juuri tulla tunnetuksi 1335 vuoden, "odotuksen" ajanjakson, loputtua. Oli hyvin varhain uuden ajan aamuna, mutta oli samalla "keskiyön hetki" mikäli se koski neitseitten raskasta unta, kun kuului huuto (joka vieläkin kaikuu): "Katso Ylkä"! — ei, Katso Ylkä tulee [vanhimmissa kreikkalaisissa siinain ja vatikanin käsikirjoituksissa ei ole sana tulee, vaan luetaan niissä: "Katso Ylkä!">[, vaan: Katso., hän on tullut, ja me elämme nyt "Ihmisen Pojan [parousiassa] läsnäolossa." Tämän nykyisen liikkeen tunnusmerkkinä on siitä vuodesta alkain ollut: Herran läsnäolon ja nyt tapahtuvan valtakunta-työn julistaminen. Tekijä, ja apulaiset, julistivat Herran läsnäoloa todistaen sen ennustuksista sekä kartoilla että tauluilla, sellaisilla kuin tässä kirjassa käytetään, syksyyn 1878 asti, jolloin ryhdyttiin toimenpiteisiin nykyisen aikakausikirjamme, "Zions Watch Tower and Herald of Christs Presence" (Sionin Vartiotornin ja Kristuksen läsnäolon sanansaattajan) julkaisemiseksi. Herran siunauksesta ovat miljoonat kappaleet tätä aikakauskirjaa kantaneet ulos maailmaan sanomaa, että aika on täytetty ja että Kristuksen valtakuntaa nyt jo pystytetään, ihmisten valtakuntain ja järjestelmäin hajaantuessa täydellistä häviötään kohti.

Vertaus sanoo meille, ikäänkuin varotuksena edeltäkäsin, että vaikkakin kaikki, jotka kuuluvat neitsytluokkaan, puhdistavat lamppunsa, niin eivät kaikki silti voi nähdä. Ainoastaan ne, joilla on öljyä astioissaan (itsessään — täysin vihkiytyneet) voivat saada valoa lampuistaan ja käsittää asianhaarat. Kaikki muut (kaikki puhtaat neitseet) tulevat joskus saamaan öljyn ja valon, ja sen kautta tulevat he suuresti siunatuiksi; mutta ainoastaan ne, jotka ovat öljyllä, totuuden hengellä, täytetyt, tulevat saamaan valon aikanaan samoin kuin tuon suuren siunauksenkin. Ainoastaan nämä menevät Yljän kanssa häihin. Öljyä, tai vihkiytymisen henkeä, ja sitä seuraavaa valoa, ei toinen neitsyt voi antaa toiselle. Jokaisen, itsekohtaisesti on oltava hengen täyttämä; kunkin on hankittava oma varastonsa tätä öljyä (totuuden ja sen vihkiytymisen ja pyhyyden henkeä); ja sen hinta on melkoinen, se kun sisältää itsensäkieltämisen ja joutumisen väärään valoon ja helteisiin koetuksiin. Markkinat, joilta tyhmät neitsyeet tulevat ostamaan öljynsä, on kokemus suuren hädän aikana. Mutta silloin tulee olemaan liian myöhäistä mennä häihin Morsiamen, Karitsan vaimon jäseninä. Raamattu osottaa kumminkin, etteivät nämä astiat "vähempään kunniaan" tule hävitettäviksi kun he katuvat tyhmyyttään; vaan, siten tehtyinä sopiviksi Mestarille, saavat palvella häntä hänen temppelissään.

Palataksemme enkelin sanoihin Danielille — kuuluu 13 värssy: "Mutta sinä, mene siksi kun loppu tulee; ja sinä olet lepäävä ja sitte nouseva sinun osaasi [palkintoosi] päiväin lopulla" [1335 päivän kuluttua] — silloin alkavassa elonkorjuussa.

Lauseessa: "Mene siksi kun loppu tulee", pitää huomata että loppu merkitsee kokonaan toista kuin "lopun aika". Elonaika on maailman loppu; ja elonaika on, niinkuin jo on osotettu, se 40 vuoden ajanjakso, joka ulottuu syksystä vuonna 1874 j.K., 1335 päivän lopusta, syksyyn 1914 j.K. Ja Daniel tulee saamaan osansa, palkintonsa Mikaelin (Kristuksen) valtakunnassa, kaikkein pyhäin profettain sekä evankelikauden pyhäin kanssa, tässä lopussa tai elonajassa — jolloin pyhät ovat ensimäiset järjestyksessä sekä kunniassa siinä valtakunnassa. (Hebr. 11: 40.) Katso Raamatun tutkisteluja I osa, siv. 348.

HETKINEN.

Vain hetkinen, vain hetkinen!
On aika läsnä vaan.
Tuo armas aika, Jeesuksein
Kun silloin nähdä saan.
Kas vaikein koetus helppo on
Myös mainen vaelluskin,
Kun tuota vertaan riemuhun,
Min nään nyt selvemmin.

Vain hetkinen! Mä nöyrtyen
Tuot' tutkin sittenkin:
"Mä saanko kohta loppuun sen,
Tien kaidan kuitenkin."
Sill' riemu runsas tarjotaan,
Kun päättynyt on tie.
Siks' aikaa tuota ootan vaan,
Mi mun sun luokseis vie.

Nyt määrää kohti hetkittäin
Käyn taivaan autuuteen.
Mä valmistunut asteettain
Oon riemuun ainaiseen.
On aika parhain, tiedänhän,
Kun Herra määrää sen.
Kas aamunkoitto Siionin
Jo kultaa säteillen.

Oi Herra Jeesus kohta vaan
Nyt näytä voimas tuo
Ja taivaan Taaton lapsien
Jo luokseis päästä suo.