TOINEN LUKU.
"LOPUN AIKA", ELI "HÄNEN VALMISTUKSENSA PÄIVÄ".
Danielin XI luku.
Lopun aika. — Sen alku, vuonna 1799 j.K. — Sen loppu 1914 j.K. — Mitä on valmistettava, ja mikä on tarkotus. — Maailman historiaa seurattu ennustuksen mukaisesti sen etevimpiin hallitsijoihin nähden. — Vuodesta 405 e.K. tähän valmistuspäivään asti. — Lopun ajan alku määrätyllä tavalla ilmaistu, kumminkin ilman nimiä ja vuosilukua.
"Lopun aika" sadan viidentoista (115) vuoden ajanjakso, vuodesta 1799 vuoteen 1914 j.K., on selvästi ilmaistu Raamatussa. "Hänen valmistuksensa päivä" on toinen nimi, joka annetaan tälle ajanjaksolle, koska sinä aikana yleinen tiedon lisäys johtaa löytöihin ja keksintöihin, j.n.e., tasottaen tietä tulevan Tuhatvuotiskauden suosiolle valmistamalla koneellisia apuneuvoja, jotka tulevat säästämään työtä ja ylipäänsä tuottamaan maailmalle aikaa ja mukavuuksia, jotka Kristuksen oikeudenmukaisen hallituksen aikana tulevat siunaukseksi kaikille ja ovat avullisina täyttämään maata tiedolla Herrasta. Ja toisessakin tarkotuksessa se on valmistuksen päivä tahi aikakausi; sillä joukkojen keskuudessa lisääntyvän tiedon kautta, tämän antaessa kaikille hitusen vapauden ja ylellisyyden makua ennenkuin Kristuksen valtakunta pystytetään järjestämään maailmaa oikealla tavalla, tulevat nämä siunaukset vähitellen olemaan nostovipuina luokkavallalle ja johtamaan joukot kapinaan ja kukistamaan yhtiörenkaat j.n.e., joiden kanssa maan kaikki nykyiset valtakunnat, porvarilliset ja kirkolliset, tulevat kaatumaan. Ja siten on nykyinen aika (sellaisen kukistumisen kautta) valmistuksen päivä Jumalan valtakunnan maailman vallalle, jota niin kauan on rukoiltu.
Neljääkymmentä viimeistä vuotta lopun ajasta kutsutaan "lopuksi" tahi "elonkorjuu-ajaksi", niinkuin luemme: "ELONAIKA on maailman LOPPU" (Matt. 13: 39). Tulemme kohta kiinnittämään lukijan erikoisen huomion tämän ajanjakson ja sen tapahtumain ennustettuun yleiseen luonteeseen, mutta elonkorjuun erityiset piirteet tulemme sen sijaan säästämään myöhempään lukuun.
Vaikka tiedonanto, joka osottaa meille tämän ajanjakson vuosimäärän, annetaan meille Danielin ennustuksessa, tiedämme, ettei hän itse ymmärtänyt mitään siitä, niinkuin hän sanoi: "Minä tosin kuulin tämän, vaan en minä ymmärtänyt" (Dan. 12: 8). Vastaukseksi innokkaiden kysymystensä johdosta sai hän tietää, että sanat ovat suljetut ja sinetillä lukitut lopun aikaan asti. Siitä seuraa siis, ettei kukaan saattanut ymmärtää ennustusta ennen vuotta 1799; ja ennenkuin jätämme aineen, tulemme näyttämään, että ennustus ilmottaa, ettei saatettu alkaakaan ymmärtämään sitä ennen vuotta 1829 tahi paljastaa sitä selväksi ennen vuotta 1875.
Danielin ennustuksen yhdestoista luku on omistettu niille merkillisille tapahtumille, jotka johtavat tähän ajanjaksoon, lopun aikaan, kahdennentoista luvun johtaessa siitä eteenpäin loppuun tahi elonaikaan. Ennustusten tutkijat huomannevat sen omituisen tavan, jolla vuosiluku lopun ajan alkamiselle ilmaistaan — erinomainen tapa, jonka kautta vuosiluku täsmälleen määrätään, mutta samalla myöskin salataan siihen määrättyyn aikaan asti, jolloin tulisi aika sen ymmärtämiselle. Ja sitten kun tämä ajankohta on omituisella tavalla ilmaistu yhdennessätoista luvussa mainitsematta nimeä tai vuosilukua, antaa kahdestoista luku meille kolme ajanjaksoa, 1260, 1290, ja 1335 profetallista päivää, jotka todistavat ja vahvistavat mitä yhdennessätoista luvussa on opetettu, nimittäin, että lopun ajan alku oli vuonna 1799.
Ja vaikka yhdestoista luku koskettaa muutamia silmiinpistävimpiä luonteita ja tapahtumia maailmanhistoriassa, niinkuin tulemme osottamaan, on niiden todistus kumminkin vielä suljettu hyvin monelle ennustusten tutkijalle sen kautta, että ennustuksen pääkohta, josta paljon riippuu, on näennäisesti toteutunut. Tällä tavoin peittää eli sulkea ennustus, kunnes määrätty aika sen ilmottamiselle on tullut, ei ole tavatonta. Ja niin varmoja ovat muutamat ennustusten tutkijat olleet siitä, että tämä pääkohta jo on toteutunut, että englantilaisessa tavallisessa Raamatun käännöksessä eräs reunamuistutus kuuluu: "Toteutunut 168:sta 171:teen e.K." Tämä paikka (Dan. 11: 31) kuuluu: "Ja hänen lähettämänsä sotajoukot nousevat ja saastuttavat pyhäkön ja linnoituksen ja poistavat jokapäiväisen [sananmukaisesti — alituisen] uhrin ja asettavat hävityksen kauhistuksen [eli hävittävän kauhistuksen]."
Väitetään, että Antiokus Epifanes, eräs syyrialainen kuningas täytti tämän ennustuksen silloin, kun hän väkivallalla tunkeutui Jerusalemiin, lakkautti uhraamisen Jumalalle temppelissä ja asetti temppeliin Jupiter Olympoksen kuvan.
Tämä ennustuksen näennäinen täyttyminen on kylliksi tyydyttämään tavallista tutkijaa, hän kun tyytyy uskomaan, mitä hänelle sanotaan; ja sen kautta hänessä häviää innostus ennustukseen, joka muka on täyttynyt kaukaisessa muinaisuudessa, eikä niin ollen herätä hänessä erityistä mielenkiintoa. Mutta se joka tutkii huolellisesti, saattaa huomata, että ennustettiin (14 värssy), että ne, jotka harjottivat väkivaltaa Danielin kansaa vastaan, tosin koettaisivat täyttää näkyä (tahi toteuttaisivatkin sen näennäisesti), mutta kumminkin epäonnistuivat; ja edelleen, että "lopun aika" oli määrätty aika (värs. 35), ja että täyttä ja oikeaa tulkitsemista ei voitu saada sitä ennen. Niinmuodoin eivät sellaiset voi saada oikeita tulkitsemisia menneisyydestä. Eikä huolellinen tutkija myöskään saata jättää huomioon ottamatta sitä seikkaa, että Herramme kiinnitti huomion juuri tähän ennustukseen kaksi sataa vuotta sen väitetyn täyttymisen jälkeen, ja käski meidän odottaa sen täyttymistä tulevaisuudessa, sanoen: "Kun siis näette [tulevaisuudessa] hävityksen kauhistuksen seisovan pyhässä paikassa". (Matt. 24: 3, 15). Vieläpä Herramme lisäsi siihen huomautuksenkin, että olisimme varuillamme, ja ettemme erehtyisi todellisen kauhistuksen suhteen, sanoen: "Joka tämän lukee, se tarkatkoon".
Me toivomme, että ne todistukset, joita on esitetty edellisessä osassa, ovat selvittäneet sen tosiasian, että suuri paavilaisjärjestelmä on hävityksen kauhistus, joka vuosisatojen kuluessa on ryöstänyt sekä maailmaa että seurakuntaa Kristuksen valtakunnan nimessä. Se on todellakin kauvan "seisonut pyhässä paikassa" — Jumalan temppelissä, kristillisessä seurakunnassa. Jumalalle olkoon kiitos armostansa, että saamme nähdä sen kauhistuttavat luonteenominaisuudet yhä selvemmin, voidaksemme paeta kaikkia sen eksytyksiä. Jumalalle olkoon kiitos, että sen päivät ovat luetut, ja että puhdistettu pyhäkkö (Dan. 8: 14) pian tulee korotettavaksi ja täytettäväksi Jumalan kirkkaudella.
Tämän johdannon jälkeen siirrymme tutkimaan Danielin yhdettätoista lukua järjestyksessä.
Toinen värssy alkaa meedialais-persialaisesta valtakunnasta, jonka neljäs ja viimeinen kuningas oli Darius III, Kodomanus.
Mahtava kuningas kolmannessa värssyssä on Kreikan Aleksanteri Suuri. Häntä koskeva kappale Villardin maailmanhistoriasta luettanee mielenkiinnolla. Hän sanoo: —
"Tultuansa Judeaan, lähetti Aleksanteri Suuri käskyn Jerusalemiin, jotta hänen sotajoukkonsa sieltä varustettaisiin elintarpeilla ja sotilailla. Jaddus, silloinen ylimäinen pappi vastasi, että hän oli vannonut uskollisuutta Persian kuninkaalle eikä saattanut hyljätä häntä hänen eläissään. Niin pian kuin Tyyron piiritys oli päättynyt, marssi Aleksanteri Jerusalemiin kostaakseen tuon kiellon. Saatuansa tiedon hänen aikeistaan ja ollen aivan kykenemätön ryhtymään taisteluun hänen kanssaan, huusi ylimäinen pappi taivaan puoleen saadakseen suojelusta. Yöllinen näky opetti hänelle mitä hänen oli tehtävä ja sentähden avasi hän kaupungin portit ja sirotteli tien kukkasilla. Pukeuduttuaan leeviläisen papiston loistavaan virkapukuun meni hän ja hänen kanssaan kaikki papit, valkoisiin puettuina, voittajaa vastaan. Kun Aleksanteri tapasi hänet, kumartui hän ja rukoili. Hänen hämmästyneen ystävänsä kysyttyä miksi hän, jota toiset rukoilivat, rukoili ylimmäistä pappia, vastasi hän: 'En minä rukoile häntä, vaan sitä Jumalaa, jonka palvelija hän on. Minä tiesin heti kun näin hänen pukunsa, että hän oli juuri sama, jonka näin näyssä Makedoniassa silloin, kun ajattelin Persian vallottamista, ja hän vakuutti minulle silloin, että hänen Jumalansa kävisi minun edelläni ja antaisi minulle menestystä!' Aleksanteri syleili sitten pappeja kulkiessaan heidän keskellänsä: ja tuli sillä tavoin Jerusalemiin, jossa hän mitä juhlallisimmalla tavalla uhrasi temppelissä. Ylimmäinen pappi osotti hänelle sen jälkeen Danielin ennustuksen ja selitti sen merkitsevän että hän oli kukistava Persian valtakunnan."
Vaikka Aleksanteri voitti maailman tuona lyhyenä 13 vuoden aikana, ei valtakunta hänen kuoltuansa kokonaisena siirtynyt hänen perheelleen, vaan hänen neljä sotapäällikköänsä jakoivat sen keskenään ja se hajosi ylipäänsä pirstaleiksi kuten neljännessä värssyssä ilmoitetaan.
Huomaa tässä tämän ennustuksen yhtäpitäväisyys sen ennustuksen kanssa, joka on Dan. 8: 3—9 ja 20—25. Tässä osotetaan, että eräästä Aleksanterin valtakunnan osasta (vertaa värssyjä 8, 9 ja 21) muodostuisi "pieni sarvi" eli valta, joka tulisi ylenmäärin suureksi. Tämä tarkottaa ilmeisesti Roomaa, joka kohosi vaikuttavaan asemaan Kreikan raunioille. Oltuansa mitätön ala-valtio, jonka lähettiläät kiirehtivät tunnustamaan Kreikan yliherruuden, halukkaina tulemaan valtakunnan osaksi Aleksanteri Suuren jalkojen juurella, nousi Rooma vähitellen yliherruuteen.
Se kertomus, joka muutamilla sanoilla mainitaan Dan. 8: 9, 10, kerrotaan laveammin luvussa 11: 5—19. Tässä seikkaperäisessä selostuksessa mainitaan Egypti etelän kuninkaaksi; kun sensijaan kreikkalaisia, ja sittemmin heidän seuraajiaan vallassa, roomalaisia, eli uutta sarvea, joka sai alkunsa Kreikasta, kutsutaan pohjan kuninkaaksi. Jumalan kansan — Danielin kansan — historia, jonka lopulliseen siunaamiseen Daniel luotti, Jumalan antaman lupauksen mukaisesti on kudottu näiden kansain historiaan, yhteenliittyen väliin toiseen, väliin toiseen niistä. On pitkäveteistä ja tarpeetonta seurata tätä historiaa sen monissa yksityiskohdissa tarkastamalla Aleksanterin sotapäällikköjen riitoja ja heidän seuraajiansa, kunnes tulemme 17:teen värssyyn, joka tarkottaa Kleopatraa, Egyptin kuningatarta. Ja koska kaikki ovat samaa mieltä tähän asti, niin ei ole tarpeellista mennä kauemmas menneisyyteen.
Värssystä 18:n alkaen luvun loppuun asti jatkavat ne, jotka väittävät, että 31 värssy tarkottaa Antiokus Epifanesta, ennustuksen sovelluttamista pieniin riitaisuuksiin ja kahakoihin Seleukon, Filopaterin, Antiokus Epifanen ja Ptolemeus Filometorin välillä, kuten juutalaisetkin nähtävästi olivat tottuneet sitä sovittamaan. Jatkamalla tätä tulkitsemista 12:teen lukuun asti, on selvää, että juutalaisilla olisi ollut vahvat syyt odottaa piakkoin pelastusta Messiaksen kautta; ja siten luemmekin, että Herramme syntymisen aikana "kaikki odottivat" häntä ja hänen kauttaan vapautusta roomalaisten ikeestä. Mutta 18:sta värssystä alkain erottaudumme me, jotka näemme todellisen "kauhistuksen", heistä käsittäen, että ennustus ainoastaan koskettelee huomattavia henkilöitä aina paavikuntaan asti, ja kosketeltuaan ja todennettuaan tämän, jatkaa yhä edelleen seuraten sitä sen vainoomisvallan loppuun asti, ilmaisten tämän vuosiluvun seikkaperäisellä selostuksella eräästä maailmanhistorian merkillisimmästä henkilöstä — Napoleon Bonapartesta.
Mutta kysyttänee: Mistä johtuu se, että on tehty muutos edellisten värssyjen kertomistavasta, ja siirrytty koskettelemaan ainoastaan historian huomattavimpia piirteitä? Me vastaamme Jumalan menettelytapaan kuuluneen m.m. täten sinetillä lukita ja sulkea ennustus. Toiselta puolen oli kaikki niin järjestetty ennustuksessa, ettei Israel loukkaantuisi siihen ensimäisessä tulemisessa. Jos kahdenkymmenen vuosisadan pieniä tapahtumia ja yksityisseikkoja olisi kerrottu niin laajasti kuin tämän luvun 3—17 värssyissä oleva ennustus on kerrottu, olisi se käynyt pitkäveteiseksi, väsyttäväksi ja mahdottomaksi ymmärtää; ja se olisi antanut juutalaisille ja ensimäiselle kristitylle seurakunnalle jonkunlaisen käsityksen siitä ajanpituudesta, mikä tulisi kulumaan, ennenkuin Jumalan valtakunta tulisi; mutta se ei ollut Jumalan tarkotus.
Kun me siis menemme eteenpäin, tarkottavat meidän mielestämme värssyt 17—19 niitä aikoja ja tapauksia, joissa Markus Antonius ja Kleopatra esiintyvät, jolloin Antonius kukistui ja Egypti ("etelän kuningas") liitettiin Rooman valtakuntaan. 20:nnen värssyn sovitamme Augustus Caesariin, joka oli tunnettu siitä, että hän kantoi järjestelmällisesti veroja kaikilta veronalaisilta kansoilta, ja että hänen veronkantonsa Judeassa ja koko silloisessa sivistyneessä maailmassa mainitaan yhteydessä Herramme syntymisen kanssa. (Luuk. 2: 1.) Ilmoitus: "Keisari Augustus antoi käskyn, että koko maailma oli verolle pantava" vastaa tarkkaan kertomusta: "Ja hänen sijaansa nousee yksi, joka antaa ahdistaman [veronkantajan engl. k.] käydä valtakunnan kaunistuksen [ihanuuden engl. k.] kautta." Tämä, kertomuksen viimeinenkin osa sopii täydellisesti, sillä Augustus Caesarin hallituskausi on historiassa tunnettu suuren roomalaisvallan ihanimpana aikana, ja kutsutaan sitä "Rooman kultaiseksi ajaksi."
Eräs toinen 20:nnen värssyn käännös kuuluu: "Hänen sijaansa on nouseva yksi, joka antaa veronkantajan käydä valtakunnan ihanan maan läpi". Tämä näyttänee erityisesti tarkottavan Palestiinaa, ja sopii se siinä tapauksessa täydellisesti yhteen Luukkaan selostuksen kanssa. Mutta molemmatkin sovitukset ovat oikeat: silloin oli roomalaisen vallan ihana aika ja sen veronkantajat lähetettiin kulkemaan Palestiinan maan — valtakunnan ihanan maan läpi. Huomattakoon sitäpaitsi, että Augustus Caesar oli ensimäinen hallitsija maailmassa, joka sääsi järjestelmällisen veronkannon.
Luemme edelleen tästä etevästä hallitsijasta: "Muutamissa päivissä hän särjetään, ei kuitenkaan vihan eikä sodan kautta". Augustus Caesarista on mainittu, että hän kuoli rauhallisen kuoleman, kun sen sijaan hänen edeltäjänsä ja hänen seitsemän seuraajaansa keisarinvallassa saivat väkivaltaisen lopun. Hän kuoli muutama vuosi senjälkeen kun oli saavuttanut valtansa huipun ja antanut "veronkantajan matkustaa valtakunnan ihanan maan läpi."
21:nen värssy kuvaa sopivalla tavalla Tiberius Caesaria, Augustuksen seuraajaa: "Hänen sijaansa nousee kelvoton, eikä sille valtakunnan kunniaa anneta; vaan hän tulee keskellä rauhaa ja anastaa valtakunnan liehakoitsemisella". Huomatkaamme tässä kuinka historiallinen kertomus Tiberiuksesta sopii yhteen yllämainitun ennustuksen kanssa.
White sanoo:
"Tiberius oli viidenkymmenenkuuden vuoden vanha noustessaan valtaistuimelle; tällöin väitti hän olevansa mitä haluttomin huolehtimaan valtaa seuraavista tehtävistä… Kun kaikki esteet nyt olivat poistetut, antoi hirmuvaltias vapaan vallan julmille ja aistillisille intohimoilleen."
Villard sanoo:
"Alussa teeskenteli hän ja näytti hallitsevan kohtuudella; mutta naamari putosi pian… Senaatti, jolle hän siirsi kansan kaikki oikeudet oli arvossa alentunut, ja hyväksyi niinollen liehakoimalla hänen toimenpiteensä, ja uhrasi suitsutusta alituisen imartelun muodossa miehelle, joka täytti heidän katunsa verellä. Juuri tämän, mitä alimmas langenneen ihmisen hallitessa, ristiinnaulittiin meidän Herramme Jeesus Kristus Judeassa."
Nämä kuvat sopivat tarkasti yhteen ennustuksen kanssa ja ne vahvistaa sitäpaitsi vielä seuraava — 22 värssy. "Tulvan [virran] voimalla tulvailevat he [kaikki vastustajat] pois hänen edestänsä ja särjetään, vieläpä Liitonkin Ruhtinas". Tämä viimeinen määritelmä näyttää eittämättömästi tarkottavan Herraamme Jeesusta, jonka ylempänä olleen historiankirjoittajan huomautuksen mukaan, Tiberiuksen hallituksen aikana ristiinnaulitsi hänen edustajansa, Judean roomalainen käskynhaltija, Pilatus, ja roomalaiset sotamiehet.
"Ja siitä asti kun hän teki liiton hänen kanssansa, [Senaatti tunnusti hänet keisariksi] harjottaa hän petosta ja menee ylös ja voimistuu vähällä väellä. [Tiberius perusti pretoriaanein kaartin, jossa aluksi oli ainoastaan 10,000 miestä, mutta sittemmin puolta enemmän. Tämä pieni miesmäärä ollen keisarin henkivartiostona oleskeli aina Roomassa ja oli hänen valvontansa alaisena. Tämän avulla piti hän kansan ja Senaatin pelossa, poisti kansanvaalit, kansankokoukset j.n.e.] Keskellä rauhaa tulee hän maakunnan lihavimpiin paikkoihin ja tekee, mitä ei hänen isänsä eikä hänen isäinsä isät tehneet: ryöstöä ja saalista ja rikkautta hän heille jakelee, ja linnoja vastaan hän juoniansa aikoo, mutta ainoasti ajaksi." — Värssyt 23, 24.
Sekä Augustuksen että hänen seuraajainsa valtiollinen tarkotus oli mieluummin rauhallisella tavalla säilyttää valta niissä alusmaissa, jotka aikasemmin olivat voitetut, kuin valloituksien kautta yhä lisätä niitä; ja päästäksensä tarkotuksensa perille menettelivät he siten, että jakoivat saaliin asettamalla paikallisia käskynhaltijoita, joilla oli arvo ja valta ja joiden virassaan pysyminen tehtiin riippuvaksi järjestyksen pidosta heille määrätyissä maakunnissa, uskollisuudesta Caesareja kohtaan sekä täsmällisestä veronkannosta. He eivät menetelleet enää kuten alussa, jolloin ryöstivät ja rosvosivat maailmaa saadakseen viedä saaliin voitonmerkkinä Roomaan. Tämän valtiotaidon ja "tulevaisuutta tarkottavien suunnitelmiensa" kautta hallitsi Rooma nyt täydellisemmin ja vaikutusvaltaisemmin maailmaa kuin silloin, kun sen sotajoukot samoilivat sinne ja tänne.
On muistettava, että vaikka ennustus on mennyt seikkaperäisyyksiin kertomuksessaan ja Augustukseen ja Tiberiukseen nähden melkeinpä henkilökohtaisunksiin, on tämä ainoastaan ollut keino erästä tarkotusta varten. Sen tarkotuksena on ilmaista aika maailman-vallan muuttamiselle Kreikasta Roomaan, Aleksanteri Suuren neljältä sotapäälliköltä, jotka edustavat hänen valtakuntansa neljää osaa (Dan. 8: 8 mainitut kreikkalaisen "kauriin" "neljä sarvea"), roomalaiselle vallalle, joka sinä aikana ja sitä ennen oli osa Kreikasta. Nämä neljä sotapäällikköä, jotka seurasivat Aleksanteri Suurta, ovat esitetyt yhtä selvästi historiassa kuin ennustuksessakin. [Jakaminen näiden neljän kesken mainitaan selvästi Dan. 8: 8 ja 11: 4, 5.] Historiankirjottaja [Villard's Universal History, siv. 100] sanoo: —
[Kreikan] "valtakunta jaettiin nyt neljään osaan, ja yksi osa annettiin kullekin niistä sotapäälliköistä, jotka muodostivat liiton. Ptolemeus otti kuninkaanvallan Egyptissä, Seleukus Syriassa sekä Ylä-Aasiassa, Lysimakus Trakiassa sekä Vähässä Aasiassa Taurukseen asti, ja Kassander otti osakseen Makedonian."
Tässä palottelussa tuli Italia kuulumaan Kassanderille, jonka osa oli pohjoisin, ja jota sentähden kutsutaan "pohjan kuninkaaksi", Egypti taas oli eteläinen osa eli siis "etelän kuningas". Vähitellen sai Rooman vaikutus ylivallan, ja pala palalta joutui se alue, joka alkujaan kuului Seleukokselle, Lysimakukselle ja Kassanderille Rooman valtaan, joka kuului pohjoiseen osaan, ja niinollen jäi ainoastaan Egypti, eteläinen osa, jälelle. Tämä etelän kuningas, Egypti, tuli, kuten edellä on kerrottu, pohjoisen osan vallan alle Kleopatran, Antonius ja Augustus Caesarin aikana, osaksi Kleopatran isän testamentin nojalla, jonka kautta hän, kun hänen lapsensa vielä olivat nuoria hänen kuollessaan, jätti valtakunnan Rooman senaatin suojelukseen, ja osaksi Markus Antoniuksen tappion kautta. Jonkun aikaa olikin "etelän kuningas", Egypti, tosiaankin yhtä mahtava kuin "pohjan kuningas" Rooma. Historiankirjottajat kertovat meille sen olleen "sen ajan suurimman kauppakansan"; että sillä oli "33,000 kaupunkia" ja että sen vuotuiset tulot "nousivat noin 14,800 hopeatalenttiin", noin $ 20,000,000 (yli 100,000,000 Smk.).
Käsittäen ennustuksen sisällyksen ja tarkotuksen, emme saa odottaa henkilökohtaisia, yksityisseikkoihin meneviä selostuksia näiden valtakuntain ruhtinaista, vaan "pohjan kuninkaalla" ymmärrämme Roomalaisen valtakunnan edustajaa, ja "etelän kuninkaalla" Egyptin valtakunnan edustajaa. Tämän selityksen jälkeen menemme eteenpäin ennustuksen tutkimisessa.
Värssy 25: "Ja hän [Rooma] yllyttää voimansa ja sydämmensä etelän kuningasta [Egyptiä] vastaan suurilla sotajoukoilla. Ja etelän kuningas lähtee sotaan suurella ja aivan väkevällä sotajoukolla; mutta hän ei kestä, sillä he neuvottelevat [petollisia] juonia häntä vastaan."
Vuodesta 30 e.K. jolloin Augustus Caesar teki Egyptin roomalaiseksi maakunnaksi, ei mitään vihamielisyyttä vallinnut näiden kahden maan välillä, kunnes kuningatar Zenobia, eräs Kleopatran jälkeläisistä, noin 269 j.K. vaati Egyptiä hallittavakseen ja hallitsikin sitä jonkun aikaa. Hänen hallituskautensa oli kumminkin lyhyt. Rooman keisari, Aurelianus, voitti hänet v. 372 j.K. Historiankirjottaja sanoo: "Syyria, Egypti ja Vähä-Aasia tunnustivat Palmyran kuningattaren, Zenobian hallitsijakseen. Mutta hänen täytyi taistella keisarikunnan ylivoimaisia joukkoja ja aikakauden etevintä ja taitavinta sotapäällikköä vastaan." Kumminkin kirjottaa Aurelianus hänestä: "Rooman kansa puhuu ylenkatseella sodasta, jota minä käyn naista vastaan. He eivät tunne Zenobian luonnetta eikä mainetta. On aivan mahdotonta kuvailla hänen sotaisia varustuksiansa ja hänen hurjaa rohkeuttansa." Firmus, Zenobian liittolainen Egyptissä, voitettiin ja tapettiin pian, ja Aurelianus palasi Roomaan suuresti kunnioitettuna, suuret aarteet mukanaan, niinkuin 28 värssyssä kuvataan — "Ja hän palajaa omalle maallensa suurella tavaralla, ja hänen sydämensä on pyhää liittoa vastaan; ja jotakin [erikoista] hän toimittaa ja palajaa maallensa."
Todistukseksi siitä, minkälaisia rikkauksia hän oli kerännyt, huomattakoon seuraava ote, minkä Gibbon kertoo, Aurelianuksen voittokulusta pitkin Rooman katuja. Hän sanoo: —
"Aasian aarteet, voitettujen kansojen aseet ja sotamerkit sekä syrialaisen kuningattaren mainio pöytäkalusto ja vaatevarasto olivat asetetut tarkkaan järjestykseen tai pikemmin sanoen taiteelliseen epäjärjestykseen… Zenobian ihana vartalo oli kahlehdittu kultaisilla kahleilla; orja kannatti kultaketjua, joka oli kääritty hänen kaulaansa hänen melkein vaipuessaan jalokivien sietämättömän painon alla. Hän käveli jalkaisin niiden vaunujen edellä, joissa hän oli toivonut kerran saavansa ajaa voittajana Roomaan."
Mitä profetan tiedonantoon tulee, että palatessaan hänen sydämensä tulisi olemaan pyhää liittoa [kristinuskoa] vastaan, sanoo Mosheim: —
"Vaikkakin Aurelianus oli ylenmäärin epäjumalisuuteen menevä, ja vaikka hänellä oli suuri vastenmielisyys kristittyjä kohtaan, ei hän kumminkaan ryhtynyt minkäänlaisiin vastustaviin toimenpiteisiin neljän vuoden aikana. Mutta hallituksensa viidentenä vuonna, lieneekö se sitten johtunut hänen omasta tai toisten taikauskosta, alkoi hän tehdä valmistuksia vainotaksensa heitä; ja niin julma ja petomainen oli hänen luonteensa, ja siihen määrin oli hän pappien ja jumalien ihailijoiden vaikutuksen alaisena, että, jos hän olisi saanut elää, olisi hänen vainonsa tullut kaikkia edellisiä vainoja kauheammaksi. Mutta ennenkuin hänen uudet käskykirjeensä olivat ehtineet kaikkiin maakuntiin, kuoli hän salamurhaajan käden kautta; ja sentähden ainoastaan harvat kristityt saivat kärsiä hurskautensa tähden hänen aikanaan." [History af Christianity, II osa, 101 siv.]
Tämä vainoamishalu kristinuskoa vastaan esiintyi senjälkeen kun hän palasi valloitusmatkaltansa, kuten ennustuksessa ilmotetaan. Aurelianus oli auringon palvelija, ja hän piti voittoansa Zenobiasta auringon antamana; ja heti taistelun jälkeen meni hän auringolle pyhitettyyn suuremmoiseen temppeliin, kantamaan kiitostansa suosiosta. Kun kristityt eivät pitäneet aurinkoa palvelemisen arvoisena ja kieltäytyivät ottamasta osaa tähän auringonpalvelukseen, otaksutaan tuon epäämisen olleen syynä hänen äkkiarvaamattomaan ja väkivaltaiseen vastustukseensa.
Värssy 26: "Ja ne jotka syövät hänen herkkujansa, ne häntä hävittävät, ja hänen sotajoukkonsa hajoo, ja monta kaatuu surmattuna." Aurelianuksen omat sotapäälliköt salamurhasivat hänet. Menestys seurasi hänen sotajoukkoansa, vaikka monet siinä kaatuivat.
27 värssy ei tarkota Roomaa eikä Egyptiä, vaan kahta kuningasta tahi valtaa roomalaisessa valtakunnassa — keisarivaltaa, joka vähitellen hävisi kokonaan, ja pappisvaltaa, joka vähitellen kohosi eloon ja kunnianhimoon. Molemmat koettivat käyttää toisiaan omiin itsekkäisiin tarkotuksiinsa, koettaen samalla kieltää sellaisten tarkotusten olemassa olon. Värssy kuuluu: "Ja kumpaisenkin kuninkaan sydän on pahuuteen päin, ja yhdessä pöydässä he valhetta puhuvat; mutta ei se menesty (silloin), sillä vielä on loppu määräaikaan määrätty." Eli, lausuaksemme ajatuksen selvemmin, Jumala oli määrännyt 1260 vuotta paavikunnan vainoamisajan pituudeksi, sentähden ei keisarivallan ja pappisvallan yhdistyksellä eli liitolla saattanut olla menestystä silloin, sillä jos nuo 1260 vuotta olisi laskettu siitä ajasta, olisi "lopun aika" tullut liian aikaisin, sentähden oli välttämätöntä, että se (liitonteko) siirrettiin tuonnemmaksi, ja että se sai vasta vähitellen kehittyä keisarivallan rappeutumisen kautta Italiassa. Kirkkohistorian lehdillä näemme kristittyjen piispojen juonet vallan voittamiseksi Rooman valtakunnassa; ja ilmeisesti harkitsivat Rooman keisarit paljon, eikö sentään olisi heille edullista hyväksyä tuo uusi uskonto. Näyttää siltä, että Konstantin ainoastaan toteutti, kypsyneempänä aikana sen, mitä toiset enemmän tai vähemmän olivat ajatelleet. Mutta kansan mielialan tähden tuli Konstantinkin estetyksi heti, ja niin pian kuin oli toivottu, aikaansaamasta kirkon ja valtion voimien yhdistymisen.
Meistä värssyt 29 ja 30 näyttävät olevan sulkujen välinen lause, joka on pistetty siihen peittämään tarkotusta joksikuksi ajaksi, keskeyttämällä kertomuksen järjestyksen, ja uskomme sen tarkottavan erästä, siihen aikaan nähden, kaukana tulevaisuudessa olevaa yhteentörmäystä Rooman ja Egyptin valtojen edustajain välillä. Mitään muuta yhteentörmäystä kun tämä ainoa, ei tulisi olemaan näiden välillä, ja se tulisi tapahtumaan juuri tuona "määrä-aikana" — lopun aikana, 1799. Tästä syystä jätämmekin näiden värssyjen tutkimisen siksi kunnes tulemme tarkastamaan tätä viimeistä taistelua heidän välillään, niinkuin siitä yksityiskohtaisesti kerrotaan 40—45 värssyissä.
31 värssy liittyy 27 värssyn ajatukseen, ja tarkottaa se meidän mielestämme sitä Rooman valtakunnan kahdesta vallasta, jolla oli suurempi menestys — paavikuntaa. Kun ennustus siten on seurannut historiassa esiintyviä eteviä, yksityisiä hallitsijoita Aurelianukseen asti ja on tutustuttanut meidät noiden kahden toisiansa vastaan vihollismielisen — maallisen ja kirkollisen — hallitusvallan kanssa, jotka pian sen jälkeen nousivat, osottaa se senjälkeen paavikunnan mahtavammuuden ja sen luonteen ja toiminnan Jumalan totuuteen ja seurakuntaan nähden — ja esitetään se tässä yhtenä ainoana kuninkaana tai valtana, huomioonottamatta sen monia paavien tai päiden vaihdoksia. Me tiedämme, että taistelussa maallisien ja uskonnollisten hallitsijain välillä paavikunta suoriutui voittajana; ja ennustus kuuluu: "Sotajoukot nousevat — [tai 'vahvoja nousee hänestä' — Youngin engl. k.] ja saastuttavat (voiman) pyhäkön ja linnoituksen ja _poistavat jokapäiväisen uhrin ja asettavat hävityksen kauhistuksen_."
Meidän käsityksemme tästä asiasta on, että vaikkakaan ei seurakunta eikä maallinen valta onnistuneet nielemään toinen toistaan, niinkuin jo yhteen aikaan näytti, niin nousi kumminkin "voimakkaita", jotka saastuttivat sekä maallisen hallituksen että totisen uskonnonkin perusopit. "Voiman pyhäkköä" maallisen hallituksen rauhoitettua aluetta, jonka Jumala määrätyksi ajaksi oli jättänyt pakanoille, tämän maailman valtakunnille, koettivat kukistaa ne seurakunnan jäsenet, jotka himosivat hallitusta nykyaikana ja jotka kaikin tavoin koettivat anastaa maallista valtaa edistääkseen kukin omia kirkollisia suunnitelmiaan; ja Jumalan pyhäkkö (hänen pyhä asuntonsa — seurakunta) häväistiin ja halvennettiin näiden "voimallisten" innokkaitten ponnistusten kautta voittaakseen vallan maallisten hallitusmiesten keskuudessa ja saadakseen suuremman jäsenmäärän ja vaikutusvallan kansan keskuudessa. Tämä oli paavikunnan alkuperäinen oras, nim. työskentelyssä kohottautua valtaan papillisena valtakuntana.
Emme saata ihmetellä, että nämä itsepäiset "voimakkaat", jotka eivät välittäneet Jumalan suunnitelmasta, joka määrää, että meidän nykyajassa on oltava alamaisia "niille esivalloille, jotka ovat" (jotka Jumala on määrännyt nyt koetellakseen ja valmistaakseen meitä, korottaakseen meidät vastaisuudessa valtaan, kirkkauteen ja maailman hallitukseen), ja, jotka olivat päättäneet, jos mahdollista, hallita ennen Jumalan aikaa, olivat siihen määrin ristiriidassa Jumalan suunnitelman kanssa, että he kadottivat totuuden syvimmän olemuksen ja ytimen säilyttäen ainoastaan muodon, ulkonaisen kuoren. Suuri ratkaiseva askel luopumusta kohden oli "jokapäiväisen uhrin poistaminen". Tämän, joka sisälsi opin transsubtantiationista (leivän ja viinin muuttuminen todelliseksi lihaksi ja vereksi pappien sitä siunatessa) ja messu-uhrista, ja joka osotti roomalaisten opinkappaleitten syvimmän alennustilan, mainitsemme ainoastaan tässä ja jätämme sen täydellisemmän tarkastamisen toisen ennustuksen yhteyteen myöhemmässä luvussa. Tämän turmiollisen ja rienaavan eksytyksen alkamisesta asti kutsuu Jumala paavillista järjestelmää kauhistukseksi; ja sen jälestäpäin seuraavaa valtaan korottamista nimitetään tässä "hävityksen kauhistuksen asettamiseksi". Kuinka hyvin paavikunta on ansainnut tämän nimityksen, ja kuinka tuhoava sen onnettomuutta tuottava vaikutusvalta on ollut, sen täydellisesti todistaa "pimeiden aikojen", keskiajan historia, josta olemme antaneet muutamia vilahduksia edellisessä osassa.
Värssy 32: "Ja hän turmelee liiton rikkojat liukkailla sanoilla" (engl. k.). Ne, jotka seurakunnassa eivät eläneet Herran kanssa tehdyn liittonsa mukaisesti, lankesivat helposti imartelun, kunniapaikkojen, arvonimien y.m. saaliiksi, joita heille tarjosi paavillinen pappisvalta, sitte kun sillä alkoi olla vaikutusvaltaa. Mutta vaikka monet taipuivatkin eksytyksiin, eivät kaikki sitä kumminkaan tehneet; sillä me luemme: "Mutta se kansa, joka tuntee Jumalan, pysyy vahvana ja toimittaa sen; ja ymmärtäväiset kansassa neuvovat monta." Tällä tavoin osotetaan, että seurakunta on jaettu kahteen selvään luokkaan; joita Dan. 8: 11—14 erotetaan nimillä pyhäkkö ja sotajoukko; toinen luokka, jonka maailma saattoi imartelevan kunnian kautta uskottomaksi, rikkoi liittonsa Jumalan kanssa, toisen luokan todellisuudessa vahvistuessa vainojen kautta, joihin he joutuivat uskollisuutensa tähden Jumalaa kohtaan. Viimeksi mainitussa luokassa oli sellaisia, jotka käsittivät aseman ja opettivat uskollisille, Raamatussa kirjotetun, että Antikristus, eli Synnin ihminen, kehittyisi suuresta luopumuksesta seurakunnassa.
Enemmistö ja valta olivat niiden käsissä, jotka olivat luopuneet liitosta, ja jotka yhdistyivät valtion kanssa; mutta niitä harvoja, jotka olivat uskollisia, vainottiin — ajettiin takaa, vangittiin, asetettiin piinapenkkiin, kidutettiin ja tapettiin sadoilla mieltäjärkyttävillä tavoilla; niinkuin historian lehdet selvästi todistavat, ja kuten tässä profetan kautta ennustetaan, joka sanoi: "mutta he kaatuvat miekkaan ja tuleen, vankeuteen ja ryöstöön kauan aikaa", — tässä keskeytetään yhteys toisen sulkulauseen kautta, johon kuuluu 34 ja osa 35:ttä värssyä — 'lopun ajaksi'; "sillä vielä se viipyy [tulevaisuudessa] määrättyyn aikaan asti." Kuinka kauan tämä vainon aika kestäisi, ei mainita tässä, mutta sensijaan sanotaan, että se kestäisi lopun aikaan asti, niinkuin oli määrätty. Toisista raamatunpaikoista huomaamme, että tämä ajanjakso oli 1260 vuotta, ja päättyi se v. 1799 j.K., aikana, jonka Daniel, Ilmestyskirjan kirjottaja ja historiakin erityisesti huomauttanut.
Värssyt 34, 35: "Mutta kaatuessansa saavat he vähän apua." Vainoojan (paavikunnan) vallan täysi ajanjakso, 1260 vuotta, ei tulisi päättymään ennenkuin 1799; mutta ennen sen loppua salli Jumala pienen avun uskonpuhdistusliikkeen kautta, joka, vaikkakin alussa pikemmin enensi vainoa, jälkeenpäin soi hiukan lohdutusta ja suojaa niille, jotka kaatuivat uskollisuutensa tähden Jumalan sanalle. Uskonpuhdistus esti totuuden täydellisen hävittämisen maailmasta. Mutta oi, pienen avun kanssa tulivat "liehakoitsijat" jälleen. Niin pian kuin vainot alkoivat vähetä, tarttui vastustaja samoihin keinoihin, joilla sen oli onnistunut johtaa seurakuntaa uskottomuuteen ja alennukseen, voittaakseen uskonpuhdistusliikkeetkin. Kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat antaa kunniapaikkoja protestanteille ja liittyivät protestantismiin; ja tämä johti vakaviin, huonoihin seurauksiin ja liitosta poikkeamisiin, kuten luemme: "Ja useat liittyivät heihin liehakoitsemalla. Ja ymmärtäväisiä [johtajia, uskonpuhdistajia, opettajia, jotka olivat kyenneet opettamaan monta paavikunnan eksytyksistä] kaatuu; että he [harvat uskolliset] koeteltaisiin ja puhdistettaisiin ja puhtaiksi tulisivat."
Kun seuraamme ennustusta edelleen, huomaamme, että samoin kuin edelliset värssyt selvästi kuvasivat johtavia luonteita, jotka erikoisella tavalla olivat yhteydessä vallan siirtymisen kanssa ensin Kreikkaan ja sen jälkeen Roomaan, ja sitten vähitellen petollisella, salaisella tavalla paavikuntaan sellaisena valtana, joka kehittyi maallisesta Roomasta, niin on myöskin, sen (ennustuksen) tultua tuohon erittäin tärkeään paikkaan, jossa ilmaistaan, missä paavikunta sortui, sanottu, mitä hyvällä syyllä voi odottaakin, että Napoleon, tuo johtava luonne, jonka nimi niin likeisesti yhtyy tähän muutokseen, ilmaistaisiin; eikä suinkaan kuvaamalla hänen persoonallista ulkonäköään, vaan hänen omituiset luonteenominaisuutensa, kuten tehtiin silloinkin kun oli kysymys Augustus ja Tiberius Caesareista. Sellaisen kuvauksen tapaammekin, ja Napoleon Bonaparten elämänjuoksu vastaa täydellisesti tätä kuvausta. Värssyt 31—35 kuvaavat paavikuntaa, sen eksytyksiä ja kauhistuksia, uskonpuhdistusta ja sen "vähää apua" sekä sen osittaista epäonnistumista liehakoimisen tähden; ja nämä värssyt vievät meidät "lopun aikaan", ja näyttävät meille, että pienestä avusta huolimatta, joka suotiin, muutamia tulisi kaatumaan vainon kautta, joka kestää "lopun aikaan" asti. Ja niin kävikin kaikissa maissa, jotka olivat paavikunnan alaisia — Espanjassa, Ranskassa, j.n.e. vainot jatkuivat tuon kauhean inkvisitionijärjestelmän kautta, kunnes Napoleon kukisti sen perinpohjin.
[On aivan paikallaan sanoa paavillisen vallan hävinneen viime vuosisadan alussa; sillä Ranskan vallankumouksen jälkeen oli Rooman valta hallitsijain ja valtakuntien yli (ja vieläpä omankin alueensa yli Italiassa) ainoastaan nimellinen eikä todellinen. On myös muistettava, että siihenasti oli Ranska kaikista kansoista ollut uskollisin ja alamaisin paavin vallalle. Juuri sen kuninkaat, ruhtinaat, aatelisto ja kansa olivat halukkaasti totelleet paavin käskyjä — järjestäneet ristiretkiä, lähteneet sotaan, j.n.e. paavin käskystä, ja jotka olivat niin hartaita, etteivät sallineet protestantin asua maa-alueellansa Pärttylin yön verilöylyn jälkeen. Sentähden ei mikään kansa olisi saattanut antaa paavikunnalle kuolettavampaa, tuhoavampaa iskua kuin ranskalaiset.]
Lähinnä seuraa sitte ne värssyt, jotka kuvaavat Napoleonia, sitä asetta, jota kaitselmus käytti murtaakseen paavikunnan vallan ja alkaakseen sen ahdistamisen, mikä tulee myöhemmin päättymään paavikunnan täydelliseen häviöön; kuten on kirjoitettu: "Jonka Herra on hävittävä läsnäolonsa loiston kautta." — 2 Tess. 2: 8, engl. k.
Napoleon Bonaparten, jota jo aikalaisensa kutsuivat "kohtalon mieheksi", julkinen elämän rata kuvataan niin selvästi profetallisessa esityksessä, että "määräajan" vuosiluku sen kautta eittämättömästi vahvistetaan. Tämä menettelytapa vuosilukujen määräämiseksi on täysin tarkka. Ja jos näytämme, että ne tapaukset, jotka tässä ennustuksessa mainitaan, ovat yhtäpitävät Napoleonin historiassa kerrotun elämän uran kanssa, saatamme määrätä vuosiluvun yhtä varmasti, kuin saattaisimme määrätä Augustus tai Tiberius Caesarin tai Kleopatran hallituksen alkuvuoden — jotka henkilöt kuvataan värssyissä 17, 20 ja 21. Napoleonin elämän ura, katsottuna ennustuksen valossa, osotti vuoden 1799 paavin vallan 1260 vuotiskauden viimeiseksi vuodeksi ja sen ajanjakson aluksi, jota sanotaan "lopun ajaksi". Profetallinen kuvaus kuuluu seuraavasti: Värssy 36: "Ja kuningas tekee, mitä hän tahtoo, ja korottaa ja ylentää itsensä joka Jumalan ylitse, ja jumalten jumalaa vastaan puhuu hän kauheita; ja hän menestyy, siksi kun viha täytetään, sillä mikä päätetty on, se tapahtuu." Napoleon ei ollut kuningas, mutta kuningas-sanaa käytetään yleisessä merkityksessä osottamaan voimallista hallitsijaa. Hän teki kentiesi enemmän mitä tahtoi kuin kukaan ihminen koskaan on tehnyt; hän oli tunnettu tahdonvoimastaan ja päättäväisyydestään, joilla hän voitti melkeinpä voittamattomia vaikeuksia. Saadaksemme oikean käsityksen ylläolevasta värssystä, tulee muistaa, että sana jumala merkitsee mahtavaa henkilöä; ja että sitä usein käytetään Raamatussa kun puhutaan kuninkaista ja hallitsijoista, kuten tässä värssyssä: "jumalten jumala". [Katso Raamatun tutkisteluja II osa, siv. 320 ja 322.] Sana jumalten tarkoittaa tässä hallitsijoita, kuninkaita ja ruhtinaita, ja lauseparsi jumalten jumala, tai hallitsijain hallitsija, tarkottaa paavia. Useimmat ovat tunnustaneet löytyvän korkeamman uskonnollisen olennon, mutta Napoleon ei tunnustanut ketään. Hänellä oli oma tahtonsa ja oma suunnitelmansa, ja se oli hänen oma korottamisensa kaikkein hallitsijain yli. "Jumalten jumalaakin" [s.o. hallitsijain hallitsijaa — paavia] vastaan puhui hän merkillistä kieltä; hän vaati häneltä tottelevaisuutta palvelijanaan tavalla, joka tärisytti maailman taikauskoisuutta sinä aikana samoin kuin paavillisen pappisvallan arvokkaisuuttakin. Ja niinkuin tässä selitettiin, oli hänellä menestystä siksi, kunnes hän oli täyttänyt tehtävänsä ruoskia paavikuntaa ja murtaa vaikutusvalta, joka sillä oli kansojen yli. Tämän todistaa historia [Campaigns of Napoleon, siv. 89, 95, 96.]: — "Maallisten ruhtinaitten, jotka olivat tehneet liiton ranskalaisten kanssa, rehellisesti pysyen liitossa ja maksaessa sovitut verot, loukkasi itsevaltias paavi mitä epäviisaimmalla tavalla tehtyjä sopimuksia. Pappien ympäröimänä, jotka olivat hänen ainoat neuvonantajansa, ryhtyi paavi entisiin keinoihin, viekkauteen ja hurskaisiin petoksiin; ja suuria ponnistuksia tehtiin kansan yllyttämiseksi ranskalaisia vastaan… Papit luulottelivat taivaan puuttuneen asioihin, ja varmuudella väitettiin tapahtuneen kaikellaisia ihmeitä, jotka muka todistivat pyhän katolisen kirkon uskon paavin erehtymättömyyteen, ja taivaan epäsuosion ranskalaisia kohtaan heidän käytöksensä johdosta. Kun Bonaparte huomasi, että Rooman hovin hulluus oli niin suuri, että kaikki hänen rauhanponnistuksensa olisivat tuloksettomat, ryhtyi hän heti toimenpiteisiin saattaakseen 'Hänen Pyhyytensä' järkiinsä."
"Hän antoi käskyn kenraali Viktorille hyökätä paavin alueille. Hän hajotti paavin sotajoukon kuin akanat tuuleen, ja levitti yleistä kauhua kirkkovaltioissa… Kun 'Hänen Pyhyytensä' huomasi, ettei Pyhä Pietari auttanutkaan häntä tässä ahdingossa… lähetti hän valtuutettuja Bonaparten luokse anomaan rauhaa. Rauha saatiin, mutta kyllin nöyryyttävillä ehdoilla: paitsi sitä, että paavin oli noudatettava aikaisemmin tehtyä, väliaikaista liittoa, jonka hän oli rikkonut, oli hänen luovutettava osa alueestansa ja maksettava noin kolmeenkymmeneen miljoonaan ranskalaiseen livreen nouseva summa [yli 30,000,000 Smk] sovitukseksi viimeksi tehdyn liittosopimuksen rikkomisesta."
Tämä kaikki teki ensimäisen verotuksen kanssa yhteensä yli viisikymmentä miljoonaa Smk, mikä paavin oli maksettava Ranskalle kullassa ja hopeassa; sitä paitsi oli hänen annettava muita arvoesineitä — veistokuvia, maalauksia, y.m. Roomalaiskatolinen kirjailija kertoo "näiden ehtojen täyttämisen saattaneen paavin perikadon partaalle." Tämä sopimus päätettiin 19 p. helmikuuta 1797.
Luulisi, että tuollainen summittainen ja menestyksellinen paavinvallan kukistaminen olisi riittävä todistaakseen maailmalle, että sen väittämä jumalallinen oikeus hallita kuninkaita y.m. oli ainoastaan anastettu; mutta jos ei niin ollut, nähtiin se ainakin seuraavana vuonna, jolloin ranskalainen kenraali Berthier marssi Roomaan ja perusti tasavallan, 15 p. helmikuuta 1798, ja viisi päivää sen jälkeen vei hän paavin vankina Ranskaan, jossa hän kuoli seuraavana vuonna. Siitä ajasta asti nykyaikaan on paavin valta maan kuninkaiden yli ollut ainoastaan varjo entisestään. Senjälkeen se tuskin on maininnutkaan väittämäänsä oikeutta asettaa kuninkaita virkaan ja panna heitä pois viralta. Vieläpä se paavi, joka nousi paavin istuimelle vuonna 1800 Pius VII nimellä, "lähetti kiertokirjeen, jossa hän selittää evankeliumien opin säätävän, että kaikkien tulee totella olevia hallituksia", mikä luonnollisesti koski häntä itseäänkin.
Värssy 37: "Ja hän ei välitä isäinsä jumalista (hallitsijoista, paaveista) [engl. k. jumalasta (paavikunnasta)], eikä huoli vaimojen rakkaudesta, eikä yhdestäkään jumalasta (hallitsijasta), sillä kaiken ylitse hän korottaa itsensä."
Ei siinä kyllin, ettei Napoleon kunnioittanut isäinsä jumalaa, paavikuntaa, vaan ei hän sen enemmin suosinut mitään protestanttistakaan lahkoa, jotka tässä mainitaan vaimoina. [Niinkuin ainoaa totista seurakuntaa esikuvauksellisesti nimitetään Kristuksen morsiameksi, ja niinkuin Rooman seurakuntaa, joka on luvattomassa yhteydessä maallisen vallan kanssa, nimitetään pedoksi, samoin nimitetään erilaiset protestanttiset lahkot "vaimoiksi".] Sanalla sanoen, ei mikään muu, kuin hänen oma henkilökohtainen kunnianhimonsa määrännyt hänen käytöstänsä.
Värssy 38: "Mutta linnojen [sotavallan] jumalaa hän paikallansa kunnioittaa; sitä jumalaa, jota ei hänen isänsä tunteneet, on hän kunnioittava kullalla ja hopealla, kalleilla kivillä ja kalleuksilla."
Toiset suuret sotilaat kunnioittivat jollain tavalla jonkinlaista yliluonnollista voimaa saavutetuista voitoista. Aleksanteri Suuri kävi pakanallisissa temppeleissä viettäen sillä tavalla voittojaan; samoin tekivät Caesaritkin; ja viime aikoina, paavikunnan aikana, oli tapana, että molemmat riitapuolueet sodassa kääntyivät Jumalan, pyhimyksien, pyhän neitseen, ja paavien puoleen anoakseen siunauksia ja voittoja, ainakin uskotellen, että he ottivat vastaan voiton lahjana Jumalalta. Mutta Napoleon ei tehnyt mitään sellaista; hän piti menestymistään omana ja oman neronsa ansiona. Hän luotti sotajoukkoihinsa, pannen luottamuksensa rohkeisiin miehiin, nopeisiin sotaliikkeisiin ja taitaviin kenraaleihin; ja näiden puoleen hän kääntyi pyynnöllään. Hänen valansa muoto "Vanhimpain neuvoskunnalle" Ranskassa, ottaessaan vastaan ranskalaisten sotajoukkojen päällikkyyden palattuaan Egyptistä, osottaa, että hän luotti itseensä ja sotajoukkoihinsa. Hän ei vannonut Jumalan tai Raamatun tai paavin tai Ranskan kautta, vaan sanoi: "Minä vannon! Minä vannon omassa nimessäni ja urhoollisten toverieni nimessä!" Kun hän palveli omaa kunnianhimoaan, väitti hän palvelevansa kansaa; ja Rooman ja toisten hänen ryöstämiensä kaupunkien ja maiden aarteet annettiin Ranskan kansalle, josta hän itse ja hänen sotamiehensä olivat osa.
Värssy 39: "Ja niin on hän tekevä vahvoille linnoille muukalaisen (uuden) jumalan avulla; joka häntä kunnioittaa, sille hän suuren kunnian antaa ja panee hänet monien hallitsijaksi ja jakaa hänelle maata palkaksi."
Napoleon antoi ystävillensä ja luotettaville sotapäälliköillensä virkapaikkoja kaikkien Europan valloitettujen kansojen keskuudessa. Nämä virat olivat hänen lahjojansa; kumminkin oli niiden omistamisen ehtona uskollisuus häntä kohtaan. Ne annettiin "ilmaiseksi", mutta ne olivat kumminkin samalla myös hintana heidän tottelevaisuudestaan häntä kohtaan. — Historia [Villard's Universal History, siv. 452] sanoo tästä:
"Napoleonin kunnianhimoiset ajatukset tulivat yhä ilmeisimmiksi. Hollannista oli edellisenä vuonna muodostettu kuningaskunta, jonka kuninkaaksi tehtiin hänen veljensä, Louis Bonaparte. Neapeli annettiin nyt Josef Bonapartelle, vanhemmalle veljelle, joka nimitettiin myöskin molempain Sisiliain kuninkaaksi. Useita maakuntia tehtiin herttuakunniksi tai valtakunnan läänityksiksi ja annettiin niitä keisarin sukulaisille ja suosikeille. Hänen sisarestaan, Paulinasta, tehtiin Guastellan ruhtinatar, hänen langostansa, Murasta, Berg'in ja Kleven suuriherttua; kun taas hänen puolisonsa Josefinan poika edellisestä avioliitosta, Eugene Beauharnais lähetettiin varakuninkaaksi Italiaan. Neljätoista maakuntaa etelä- ja länsi-Saksassa muodostettiin Reinin-liitoksi. Nämä maakunnat erotettiin saksalaisesta valtioruumiista ja he tunnustivat Napoleonin päämiehekseen, protektorin arvonimellä… Sveitsi alistettiin myös Ranskan vallan alle Napoleonin selittäessä olevansa sen 'mediatori'."
Napoleonin politiikka johti hänet perustamaan kaikellaisia kunnia-tähdistöjä upseerien ja sotilasten keskuudessa, kuten esim. "kunnia-legionan tähdistö", "rautakruunun-tähdistö", j.n.e., j.n.e.
Kun ennustus siis näin on laskenut perustuksen tämän luonteen (Napoleonin), tuntomerkkien määräämiselle, hänen, jonka teot määräävät "lopun ajan" alun, jatkuu ennustus edelleen ja näyttää mikä erityinen tapaus sinä aikana on käsitettävä varmasti määrääväksi täsmällisen vuosiluvun "lopun ajan" alkamiselle. Tämä tapaus näyttää olevan Napoleonin hyökkäys Egyptiin, mikä kesti lähes vuoden ja viisi kuukautta. Hän lähti tuolle matkalle toukokuussa 1798 ja nousi palatessaan maalle Ranskassa 9 p. lokakuuta 1799. Tästä sotaretkestä kerrotaan kuvaavasti muutamin sanoin värssyissä 40—44.
Värssy 40: "Ja [määrätyllä] lopun ajalla on etelän [Egyptin] kuningas taisteleva hänen kanssaan, ja pohjan kuningas [Englanti] hyökkää hänen päällensä vaunuilla ja ratsasmiehillä [Egyptin mamelukit] ja monella laivalla [Englannin varustuksiin kuului amiraali Nelsonin johtama laivasto]. Ja hän (Napoleon) tulee maakuntiin ja hävittää ja kulkee läpi [voittoisasti]" (engl. k.).
Historia ilmottaa meille, että Egyptiläinen sotajoukko Murad Beyn johtamana erittäin ankaran taistelun jälkeen voitettiin; ranskalaisten menestys levitti kauhua kauas Aasiaan ja Afrikaan; ja ympärillä olevat heimot antautuivat voittajalle… Mutta lähellä oli, ettei onni valmistanut hänelle kauheaa taka-iskua. Englantilainen amiraali Nelson, joka kauan oli vaaninut ranskalaista laivastoa, mihin kuului kolmetoista linjalaivaa (sotalaivaa) paitsi frekatteja, tapasi laivaston Abukir-lahdessa ja hyökkäsi sen kimppuun illalla elokuun 1 päivänä 1798 sellaisella voimalla ja reippaudella ["tuulispään tavoin" (engl. k.)], jommoista ei vielä koskaan ole osotettu meritaistelussa.
Värssyt 41—43: "Ja hän tulee ihanaan maahan [Palestiinaan], ja moni kaatuu, mutta nämä pelastuvat hänen kädestänsä: Edom ja Moab ja Ammonin lasten etevimmät. [Napoleon pysytteli rannikolla eikä mennyt maihin, vaan meni näiden maiden ohi.] Ja hän ojentaa kätensä maakuntiin, eikä Egyptin maakaan ole pelastuva. Ja hän anastaa aarteet, kullan ja hopean ja kaikki Egyptin kalleudet; ja libyalaiset ja etiopialaiset ovat hänen seurassansa."
Värssyt 44—45: "Ja hän panee komean majansa [komeat telttansa] merten välille ihanan pyhän vuoren eteen." Tämä ilmotus saattaa tarkottaa toista kahdesta vuoresta — Taborin tai Siinain vuori — joita kumpaakin saattaa sanoa ihanaksi ja pyhäksi. Taborin vuorelle, ihana ja pyhä paikka, jolla Herramme kirkastettiin, ja jota Pietari kutsui "pyhäksi vuoreksi", pystytettiin Napoleonin teltat, ja siellä taisteltiin eräs hänen tärkeimmistä taisteluistaan. Siinain vuorella, pyhällä ja ihanalla paikalla, jolla lakiliitto Jumalan ja Israelin välillä vahvistettiin, kävi Napoleon ja hänen "tieteellinen joukkonsa" ja hänen henkikaartinsa.
"Mutta sanomat idästä ja pohjasta pelottavat häntä, ja hän lähtee suuressa kiukussa monta [kansaa] hävittämään ja kadottamaan. Ja hän tulee loppuunsa, eikä hänellä ole yhtään auttajaa."
Napoleonin ollessa Egyptissä, saapui hänelle tieto uudesta liitosta Ranskaa vastaan, ja hän lähti heti matkalle Ranskaan. Tämän johdosta sanoo historia [Villard's Universal, History siv; 446.]: "Europasta saapuneet tiedot saivat hänet nyt jättämään Egyptin; hän jätti sotajoukkonsa Kleberin johtoon ja palasi salaisesti ja kiireellä Ranskaan… Onnessa oli tapahtunut käänne Ranskan asioihin nähden, oli muodostettu Ranskaa vastaan toinen koalitioni (liitto), johon kuuluivat Englanti, Venäjä, Neapeli, Turkin Portti ja Itävalta." Vertaa näitä historian sanoja ennustukseen: "Mutta sanomat idästä ja pohjosesta pelottavat häntä, ja hän lähtee suuressa kiukussa monta [kansaa] hävittämään ja kadottamaan." Napoleonin kiukku ja hänen aikomuksensa tehdä kaikki Europan kansakunnat olemattomiksi, ovat liiankin hyvin tunnettuja asioita, jotta niitä tässä tarvitsisi toistaa. Melkeinpä hän onnistuikin kunnianhimoisissa suunnitelmissaan; kumminkin kuoli tämä aikansa merkillisin mies, kuten ennustuksessa sanottiin, muutaman vuoden kuluttua maanpaossa kaikkien hylkäämänä. Niinkuin 40:nes värssy selittää, että tämä hyökkäys Egyptiin tulisi tapahtumaan "lopun aikana" tai (kuten Douay-käännös sanoo) "ennen määrättynä aikana", niin selittävät myöskin värssyt 29 ja 30, jotka tarkottivat samaa tapausta ja jotka aikaisemmin huomattiin välilauseeksi. Muistettanee, että olemme huomanneet värssyjen 25—28 tarkottaneen aikasempaa hyökkäystä Egyptiin; ja värssyissä 29 ja 30 viitataan, että seuraava suuri hyökkäys on oleva "määrätyllä ajalla", s.o. lopun aikana, niinkuin 40—45 värssyissä kuvataan.
"Määrätyllä ajalla menee hän taas etelään, mutta ei käy niin kuin edellisessä tai jälkimäisessä maahan hyökkäämisessä kävi" (engl. k.). Napoleonin hyökkäyksellä Egyptiin ei ollut samat seuraukset kuin sillä, joka tehtiin Kleopatran päivinä tai hänen jälkeläisensä, kuningatar Zenobian päivinä. Vaikka Napoleonilla olikin menestystä sotapäällikkönä Egyptissä, ei hän voittanut sellaisia voittoja kuin hänen edeltäjänsä voittivat; syy tähän kerrotaan seuraavassa värssyssä: "Sillä Kittimin [Douayn mukaan roomalaisten] laivoja tulee häntä vastaan. Englannin laivasto hätyytti häntä ja esti hänen vallotustaan. Koska Englanti samoinkuin Ranskakin, olivat olleet osia vanhasta Rooman valtakunnasta, ja koska Ranska oli sodassa tämän valtakunnan toisien osien kanssa ja koetti vallottaa niitä, näemme olevan oikeuden mukaista, että näitä laivoja kutsutaan roomalaisiksi. Ja hän [Napoleon] peljästyy ja palajaa ja kiukustuu pyhää liittoa vastaan; ja toimii (ruots. k. onnistuu)."
Palaamisensa jälkeen Egyptistä jätti Napoleon entisen väkivaltaisen vastustus-politiikkansa paavikuntaa vastaan ja allekirjoitti konkordaatin eli sopimuksen paavin kanssa, jonka kautta roomalais-katolinen uskonto jälleen otettiin käytäntöön Ranskassa. Tämä oli totuuden vastainen teko; mutta hän näytti huomanneen, että hän tämän politiikan kautta parhaiten voisi onnistua kukistamaan tasavallan ja asettamaan itsensä valtaan keisarina. Ja hän "toimi" [onnistui]. Mutta tätä politiikkaa ei kestänyt kauan sen jälkeen, kun hän kerran oli saavuttanut keisarillisen vallan; hän alkoi pian taas työskennellä sitä järjestelmää vastaan, jota nimitetään "Synnin ihmiseksi", kuten profetta kuvaa seuraavin sanoin: "Ja hän [Napoleon] palajaa [muuttaa mieltään] ja suostuu niihin, jotka hylkäävät pyhän liiton"; s.o. hän alkoi tehdä ja panna toimeen suunnitelmia Rooman luopunutta kirkkoa vastaan. Tässä hän onnistui myöskin.
Tällä tavoin seuraa Danielin yhdestoista luku selvästi maailman historiaa esittämällä etevimpiä henkilöitä aina Persian valtakunnasta paavikunnan kukistumiseen asti. Vaikka se käsittää tuon pitkän kahdentuhannen neljänsadan vuoden ajanjakson, täyttää se kumminkin tarkotuksensa osottamalla selvästi juuri sen vuoden, jolloin lopun aika alkoi — 1799. Tämä vuosi oli paavikunnan sortovallan 1260 vuoden loppuraja, ja silloin alkoi Lopun aika. Ei tule jättää huomioonottamatta, että tämä myöskin oli viimeinen vuosi paavikunnan tuhatvuotiskaudesta eli tuhatvuotisesta hallituksesta, mikä alkoi, kuten edellisessä osassa on näytetty, vuonna 800. Mutta 1799 oli ainoastaan sen ajanjakson alku, joka on tunnettu "lopun ajan" nimellä, jonka aikana jokainen jälkikin tästä järjestelmästä on häviävä.
Huomaa, kuinka 34 ja 35 värssyjen muutamilla sanoilla kuvataan uskonpuhdistuksen taantuminen ja syy siihen. Rakkaus maailmaan sekä vallan, vaikutuksen ja mukavuuden halu olivat ansoja, jotka ensin viettelivät seurakuntaa ja synnyttivät paavikunnan; ja samat halut ja pyrkimykset keskeyttivät uskonpuhdistuksenkin. Luther tovereineen tuomitsi alussa rohkeasti, toisten paavillisten eksytysten mukaan myöskin kirkon ja valtion yhteyden; mutta kun, muutamien vuosien uljaan puolustuksen jälkeen ankaraa vastustusta vastaan, uskonpuhdistus alkoi saada hiukan vaikutusvaltaa kannattajiensa luvun perustuksella ja kun kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat mielistellä uskonpuhdistajia, ja tiet kunnallisiin ja valtiollisiin ylennyksiin avautuivat heille, hävisi heidän näkyvistänsä valtion ja kirkon yhtymisestä johtuva paha, jonka he aikaisemmin näkivät paavikirkossa, ja jota vastaan he olivat taistelleet. Reformeeratut seurakunnat Saksassa, Sveitsissä j.n.e. astuivat aivan Rooman jäljissä ja olivat valmiit yhtymään ja suosimaan mitä valtiollista puoluetta tai ketä ruhtinasta tai hallitusta tahansa, joka oli halukas tuntemaan ja tunnustamaan heidät. Sillä tavalla kaatuivat muutamat ymmärtäväisistä ja oltuaan uskonpuhdistuksen johtajia, tuli heistä nyt johtajia kiusaukseen. Siten tuli uskonpuhdistusliike, jolla oli hyvä alku, melkoisessa määrin ehkäistyksi.
Mutta tämä kaikki ei saattanut tehdä tyhjäksi Jumalan suunnitelmaa. Hänen viisautensa johti kaikki parhain päin. Se sai olla samoin kuin paavilainenkin eksytys oli ollut, vieläkin koettelemassa totisia pyhiä, tutkistelemassa, olivatko nämä todellisuudessa ihmisten tai Jumalan seuraajia. Se on palvellut tätä tarkotusta koko matkan siitä ajasta tähän asti — "koetellakseen heitä, puhdistaakseen ja tehdäkseen heidät valkeiksi."
Jos olemme oikeassa, asettaissamme lopun ajan v. 1799, voimme odottaa, että eksytykseen lankeaminen, mikäli se koskee kirkon ja valtion yhtymistä, melkoisemmassa määrässä alkaisi lakata, vaikka saattanee mennä vuosikausia täydelliseen ennalleenasettamiseen tästä perkeleen ansasta. Katsoen taaksepäin, huomaamme, että tosiseikat ovat täydellisessä sopusoinnussa tämän kanssa. Tästä vuosiluvusta alkaen on tapahtunut eroamisia valtion ja kirkkojen välillä, mutta uusia yhtymisiä ei ole tapahtunut. Itse asiassa osottaa tämä vuosiluku uutta uskonpuhdistusta kestävämmällä perustuksella. Paavikunnan vaikutusvalta Euroopan valtioissa oli ennen ollut niin suuri, että kansa pelkäsi sen kirouksia kuin hävittävää ruttoa, ja sen siunauksia haluttiin kansallisen menestymisen hyväksi. Kun protestantit erosivat paavikunnasta, olivat he maailman silmissä ainoastaan vähän turmeltunut paavikunnan sijainen, ja heidän suosiotaan, neuvojaan tahi vahvistustaan etsittiin usein aivan samanlaisella tavalla. Mutta kun Napoleon ei välittänyt paavikunnan siunauksista enemmän kuin sen kirouksistakaan ja hänellä kumminkin oli ihmeteltävä menestys, heikonsi se melkoisessa määrässä ei ainoastaan paavillista vaikutusvaltaa maallisiin hallituksiin nähden, vaan heikonsi se myöskin erilaisten protestanttisten järjestelmien vaikutusvaltaa yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa asioissa, vaikutusvaltaa, joka oli suuresti vahvistunut kahden ja puolen vuosisadan aikana.
Uudella reformationilla, joka alkoi Napoleonin päivinä, oli yhtä syvälle käypä vaikutus kuin Lutherin ja hänen virkaveljiensä aikaansaamalla reformationilla, vaikkei se ollutkaan mikään uskonnollinen liike, tai millään tavalla hengellisen harrastuksen elähyttämä; eivätkä toimivat henkilöt olleet tietoisia siitä, että he toimittivat tehtävää, joka oli viitotettu heille ennustuksessa vuosisatoja aikaisemmin. Napoleon ja hänen apulaisensa olivat jumalattomia miehiä, oman kunnianhalunsa elähyttäminä; mutta Jumala johti, heidän tietämättään, heidän kulkunsa, ja antoi heidän työskennellä hänen suunnitelmiensa hyväksi, minkä he tekivätkin. Jos se reformationi, jonka Jumala aikaisemmin oli pannut liikkeelle seurakunnassa itsessään, olisi jatkunut, jos uskonpuhdistajat ja heidän jälkeläisensä olisivat olleet uskollisia totuudelle, olisivat kenties hänen suuret suunnitelmansa tulleet suoritetuiksi heidän kauttaan, hänen kunnioitettuina aseinaan. Mutta kun he eivät voineet kestää maailman mairitteluja, näytti Jumala, että hänellä oli toisia tapoja ja keinoja toimeenpannakseen päätöksensä.
Napoleonin työ, yhdessä Ranskan vallankumouksen kanssa, mursi uskonnollisen taikauskon lumouksen, lannisti itsensä korottaneiden hengellisten herrain ylpeyden, herätti maailman suurempaan tietoisuuteen ihmisten voimista ja oikeuksista, mursi paavinvallan, jolle uskonnollinen reformatiooni oli antanut kuolemaniskun, jonka kumminkin sen myöhempi kulku sittemmin paransi. Ilm. 13: 3. Se ajanjakso, joka päättyy vuonna 1799, ja joka osotettiin Napoleonin sotaretken kautta Egyptiin, vahvisti ja määräsi paavillisen vallanrajan kansain yli. Silloin päättyi määrätty aika (vallan 1260 vuotta) jonka jälkeen tätä valtaa vastaan alkoi ennustettu tuomio, jonka lopultakin tuli "lopettaa ja peräti hävittää se." Dan. 7: 26.
Tämä vuosiluku osottaa myöskin selvästi alun ajatusvapauden ja henkilökohtaisten oikeuksien ja etujen huomaamisen ajanjaksolle, ja on se jo tehnyt itsensä huomatuksi nopean edistymisensä kautta sen työn täydellistä toimittamista varten, joka edeltäpäin on määrätty tätä lopun aikaa varten. Valaistukseksi yksi ainoa esimerkki, nim. eri raamattuseurojen synty ja toiminta — "turmiota tuottavat Raamattuseurat", kuten Rooma niitä nimittää, vaikk'ei se saatakaan niitä nyt enää estää. Ja pyhä kirja, jonka se kerran kahlehti, piti kuolleiden kielien avulla kätkössä ja kielsi lumotut alamaisensa lukemasta, on nyt levinnyt miljoonittain jokaisen kansan keskuuteen ja jokaisella kielellä. Englannin ja ulkomaan Raamattuseura perustettiin vuonna 1803, New-Yorkin Raamattuseura vuonna 1804; Berlinin ja Preussin Raamattuseura 1805; Filadelfian Raamattuseura vuonna 1808 ja Amerikan Raamattuseura vuonna 1817. Sen työn laajakantoisuus, minkä nämä seurat ovat tehneet vuosisadan kuluessa, on ihmeteltävä. Raamatuita painetaan vuosittain miljoonittain ja myydään halpoihin hintoihin, sekä lahjotetaan tuhansittain köyhille. On vaikeaa laskea tämän työn laajalle ulottuvaa vaikutusta. Vaikkakin epäilemättä paljon menee hukkaan, on tuloksena ylipäänsä valtiollisen ja kirkollisen orjuuden ja taikauskon kahleiden murtaminen. Raamatun äänetön opetus —- että paavien, pappien ja maallikkojen, samoin kuin kuninkaitten, sotapäällikköjen ja kerjäläisten on kaikkien tehtävä tili samalle Herralle — on parhain keino yhteiskunnan tasottamiselle ja tasa-arvoisuudelle.
Vaikka uskonnollinen reformationiliike kaikkialla Euroopassa ankarasti tärisytti paavikunnan vaikutusta, olivat reformeeratut kirkot kumminkin niin uskollisesti matkineet sen politiikkaa valtioviisauteen ja valtiotaitoon nähden, sen yhtymistä maallisiin valtakuntiin, ja sen vaatimusta pitää kansaa papillisen hallituksen alaisena (nim. että "papisto" muodostaa erityisen, Jumalan määräämän hallitusvallan maailmassa), että tämän reformatioonin vaikutus melkoisessa määrässä tuli miedonnetuksi ja että kansa ja siviilivirkamiehet suurimmaksi osaksi jäivät yhä edelleen taikauskoiseen pelkoon ja alamaisuuteen kaiken kirkollisen hallituksen suhteen. Uskonpuhdistus jätti eri lahkoihin paljon sitä taikauskoista ja epäterveellistä kunnioitusta, joka ennen oli kohdistunut yksin paavikuntaan. Mutta se valtiollinen reformi [uudistus], jonka yhdeksästoista vuosisata näki, ja joka on erityisesti vuodelta 1799, "lopun aika", on, vaikkakin aivan erilainen kuin entinen, sittenkin reformatiooni. Amerikkalaisten siirtomaiden riippumattomuusselitys, — menestyksellisen tasavallan onnellinen pystyttäminen, kansallinen hallitus kansan hyväksi, ilman kuninkaiden tai pappien sekaantumista — oli asettanut uuden opetuksen heräävän kansan silmäin eteen, joka oli uinaillut monet vuosisadat tietämättömänä Jumalan lahjottamista oikeuksista, ajatellen, että Jumala oli määrännyt kirkon korkeimmaksi hallitusvallaksi maan päällä, ja että he olivat pakotetut tottelemaan niitä kuninkaita ja keisareita jotka kirkko oli vahvistanut välittämättä siitä kuinka epäoikeutettuja heidän vaatimuksensa sitte olivatkaan, sentähden että kirkko oli selittänyt heidät Jumalan määräämiksi kirkon kautta.
Pitkällisen sorron alaiselle ja pappien hallitsemalle kansalle tuli Ameriikka ihmettelyn lähteeksi. Se oli todellakin "maailmaa valaiseva vapaus". Lopulta, pappisvallan, kuninkaallisen tuhlaavaisuuden, y.m. sortamana minkä lisäksi tuli katovuosi toisensa jälkeen, köyhdyttäen ja vieden sen melkein nälänhätään, nousi Ranskan kansa epätoivossa ja pani toimeen mitä kauhistuttavimman vallankumouksen, jota kesti neljätoista vuotta, 1789—1804.
Niin kauheita kuin sen laittomuuden ja väkivallan näytelmät olivatkin, olivat ne ainoastaan oikeuden mukainen hedelmä, luonnollinen vastavaikutus kauvan sorrettuna olleen kansan heräämisestä näkemään häpeänsä ja alennuksensa. Täten saivat porvari- ja uskonnolliset mahdit niittää myrskyn siitä, että Jumalan ja totuuden nimessä olivat, korottaakseen itseään, sokeuttaneet ja sitoneet ihmisiä, joiden puolesta Kristus on kuollut.
Luonnollisesti tulisi tällainen vastavaikutus tällaisista syistä johtamaan uskottomuuteen. Ranskan valtasi äkkiä kokonaan uskottomuus Voltairen ja hänen kaltaistensa vaikutuksesta. Heidän kirjansa tulvivat yli koko maan, syytäen ylenkatsetta ja ivaa uskontoa vastaan, tahi oikeammin sanoen Rooman luopunutta kirkkoa kohtaan, joka oli ainoa kristillisyys, minkä Ranskan kansa tunsi. He osottivat sen vilpillisyydet, sen mahdottomuudet, sen ulkokultaisuudet, sen epäsiveellisyyden, sen julmuudet ja kaiken sen pahuuden, kunnes Ranskan kansa alkoi yhtä palavalla innolla hävittää katolilaisuutta ja kaikkea uskontoa kuin se ennen oli kannattanut sitä. Ja surkuteltava, lumottu Ranska, joka tuhannen vuoden aikana oli kokonaan ollut paavikunnan vaikutuksen alaisena, huusi, ajatellen todellisen Kristuksen, eikä Antikristuksen olleen sen halpamaisena herrana. Voltairen sanoilla: "Alas tuo katala." Ja sen ponnistukset inhottavan Antikristuksen kukistamiseksi johtivat ranskalaisen vallankumouksen kaikkiin kauhuihin — ihmeellinen esimerkki kostavasta oikeudesta, kun sitä katsotaan vertaamalla julmia verilöylyjä Pärttylinyönä ja toisissa tilaisuuksissa, joita paavikunta oli pannut toimeen ja joista se oli riemuinnut. Uskottomuuden elähdyttämä Ranska nousi äkkiä koko voimassaan, hävitti Bastiljin, julisti selityksensä ihmisen oikeuksista, mestasi kuninkaan ja kuningattaren, sekä julisti sodan kaikkia kuninkaita vastaan ja myötätuntoansa kaikkia vallankumouksellisia kohtaan kaikkialla. Maailman hallitsijat pelkäsivät nyt henkeään pidätellen että vallankumoustartunta mahdollisesti saattaisi puhjeta heidänkin alamaistensa keskuudessa, ja, peläten koko maailmaa koskevaa anarkiaa tekivät he keskenään liiton suojaksi alamaisiaan vastaan, jotka todella tuskin olivat hillittävissä. Ranskalaiset luopuivat kristinuskosta, ja peräyttivät valtiolle kaikki roomalaiskatolisen kirkon äärettömän suuret omaisuudet ja tulot ja samoin kuninkaan ja aatelisten tilat. Veri vuosi jälleen Pariisin kaduilla, mutta nyt vuosi pappien ja aatelisten ja heidän kannattajainsa veri protestanttien veren sijasta. Mestattujen luku lasketaan 1,022,000. Nämä tapettiin sadoilla tilaisuutta varten keksityillä tavoilla. Pappeja takaa ajettaessa ja teurastettaessa pilkattiin heitä muistuttamalla paavilaisten samanlaisesta käytöksestä protestantteja kohtaan ja heidän omasta opistaan — "tarkotus pyhittää keinot". Vallankumoukselliset vakuuttivat aijotun tarkotuksen olevan inhimillisen vapauden sekä valtiollisen että uskonnollisen; ja että niiden kuolema, jotka vastustivat tätä, oli tarpeellinen ainoana varmana keinona.
Sellaisenaan oli Ranskan vallankumous hyvin paha, ja aiheutti miljoonille ihmisille paljon hätää: mutta samalla kertaa autti se, kuten monet muut tapaukset, osittaiseen korjaantumiseen suurista epäkohdista; ja kuten monen muun asian, käänsi Jumala tämänkin hyväksi, tiedon lisäämiseksi ja hänen suunnitelmiensa edistämiseksi, kuten ennustuksessa huomautetaan. Me liitämme tähän huomautuksen, että Ranskan vallankumous osotetaan erityisellä tavalla Ilmestyskirjassa, mikä osottaa selvästi, että tämä hirmuvalta esikuvasi sitä lopullista hätää mikä kohtaa kaikkia "kristikansoja". Se laittomuuden ja uskottomuuden ruttotartunta, joka levisi Ranskasta ympäri koko maailman eli ja kasvoi vääristä, raamatunvastaisista "kristikunnan" opeista ja tavoista eikä tätä edustanut ainoastaan paavikunta, vaan puhdasoppisuuskin yleensä. Nimikristillisyys ei ole parantanut tätä tautia ja on kykenemätön torjumaan sen seuraavaakaan purkausta, joka, kuten Raamattu ennustaa tulee olemaan suurin hätä, mikä maan päällä koskaan on ollut.
Ranskalaisten vapaa-ajattelijain vaikutus levisi ympäri Eurooppaa Napoleonin sotajoukkojen kautta, ja heikonsi suuresti sekä kuninkaiden, että pappien vaikutusvaltaa. Mutta se kovakourainen kohtelu, jota paavikunta sai kokea Napoleonilta, joka esiintyi uskottoman Ranskan päänä ja edustajana, täydensi työn ja autti enemmän kuin mikään muu katkomaan niitä taikauskoisen kunnioituksen kahleita, joilla "pappisluokka" oli pitänyt "yleistä kansaa" alamaisuudessa. Mutta kun pelkäämätön Napoleon ei ainoastaan uhmaillut Pius VI kirkonkirouksia (pannajulistuksia), vaan määräsi hänelle sakkoja hänen rikkomuksistaan hänen (Napoleonin) määräyksiä vastaan ja pakotti hänet loppujen lopuksi luovuttamaan takaisin Ranskalle paavilliset alueet, jotka Kaarlo Suuri tuhatta vuotta aikaisemmin oli lahjottanut (Napoleon väitti olevansa Kaarlo Suuren seuraaja), avasi tämä kansan sekä Euroopan hallitsijain silmät näkemään vilpillisyyden paavikunnan vaatimuksessa saada hallita. Suuri muutos yleisessä mielipiteessä sinä aikana paavilliseen valtaan nähden, nähdään siinä, että Napoleon, kun hän otti nimekseen ja antoi julistaa itsensä Rooman keisariksi Kaarlo Suuren seuraajana [suurilla eurooppalaisilla sodillaan koetti Napoleon ainoastaan jälleen yhdistää roomalaisen valtakunnan samanlaiseksi kuin se oli Kaarle Suuren aikoina], ei mennyt Roomaan antaakseen paavin kruunata itseään, kuten Kaarlo Suuri ja monet muut olivat tehneet, vaan käski paavin tulla Ranskaan olemaan läsnä hänen kruunauksessaan. Eikä edes silloinkaan tuo voitollinen ruhtinas, joka enemmän kuin kerran oli ryöstänyt, köyhdyttänyt ja nöyryyttänyt paavikuntaa, suostunut paavin kruunattavaksi ja siten ottamaan vastaan keisarin arvoa tunnustamalla minkäänlaista paavillista valtaa, vaan antoi paavin (Pius VII) ainoastaan olla läsnä antamassa vahvistuksensa ja tunnustuksensa toimitukselle, ja siunaamassa kruunun, jonka Napoleon otti alttarilta ja pani itse päähänsä. Historiankirjottaja sanoo: "Hän asetti sen jälkeen otsakoristeen keisarinnansa päähän, ikäänkuin näyttääkseen, että hänen valtansa oli hänen omien tekojensa lapsi" — tulos hänen omista menestyksistään siviili- ja sotilasalalla. Eikä paavia tämän jälkeen koskaan ole pyydettykään antamaan kellenkään Rooman valtakunnan kruunua. Muudan roomalaiskatolinen kirjailija [Chair of. St. Peter, siv. 433] sanoo tästä kruunauksesta:
"Tehden eritavalla kuin Kaarlo Suuri ja toiset hallitsijat, jotka olivat saapuneet Roomaan sellaisissa tilaisuuksissa, vaati hän (Napoleon) julkeudessaan, että pyhä isä tulisi Pariisiin kruunaamaan hänet. Paavi tunsi ääretöntä vastahakoisuutta poiketa siten vanhasta tavasta. Niin, pitipä hän sitä korkean virkansa halventamisena."
Mitä tulee niihin nöyryytyksiin, joita Napoleon kokosi paavikunnalle, sanoo historia [Campaigns of Napoleon, siv. 89, 90]:
"Tehtiin [23 p. kesäk. 1796] paavin [Pius VI] kanssa aselepo, jonka ehdot olivat kylliksi nöyryyttävät kirkon päälle, joka kerran oli Euroopan mahtavin yksinvaltias. — Paavi, joka kerran polki kuninkaat jalkoihinsa, asetti virkaan ja pani pois viralta yksinvaltiaita, hallitsi valtioita ja valtakuntia, ja pystytti, ikäänkuin olisi Kaikkivaltiaan suuri ylimäinen pappi ja sijainen maan päällä, hallituksen, ollen muka korkein herra ja hallitsi siten toisia yksinvaltiaita, oli pakotettu juomaan pohjasakkaa myöten nöyryytyksen maljan. Jos juoma olikin katkera, oli se kumminkin ainoastaan samanlainen kuin se, jota hänen edeltäjänsä niin runsain määrin olivat lahjottaneet muille. Hän pakotettiin avaamaan satamansa ranskalaisille laivoille ja sulkemaan ne kaikkien muiden kansakuntien lipuilta, jotka olivat sodassa Ranskan tasavallan kanssa; hänen tuli antaa Ranskan sotajoukon edelleenkin omistaa Bolognan ja Ferraran lahjoitusmaat, ja luopua Anconan linnoituksesta sekä antaa ranskalaisille 100 maalausta, veistokuvia, vaaseja eli kuvapatsaita, joita Pariisista Roomaan lähetetyt lähettiläät valitsisivat; niinikään oli annettava 500 (vanhaa ja arvokasta) käsikirjotusta, valittavaksi samalla tavalla; ja sovittaakseen kaiken oli hänen pyhyytensä maksettava tasavallalle 21,000,000 ranskalaista livreä [noin 21,000,000 Smk.], mistä määrästä suurimman osan tulisi olla helkkyvää rahaa tai kulta- ja hopea-tankoja."
Siinä tapauksessa, ettei näitä sakkoja maksettu täsmällisesti lisättiin rahasakot 50,000,000 livreen [noin 50,000,000 Smk.] ja eräät paavin alueet oli luovutettava Ranskalle; ja lopulta paavi vietiin vankina Ranskaan, missä hän kuoli.
Pius VII:nneltäkin, joka oli jälleen asetettu paavinarvoon ja joka vuonna 1804 oli läsnä Napoleonin kruunauksessa, riistettiin sittemmin Napoleonin käskykirjeen kautta (1808—1809) joka maallisen vallan hitunenkin, ja Rooman kuvapatsaat ja taideteokset otettiin Ranskan suojelukseen. Napoleonin käyttämä kieli kuului: "se maa-alueiden lahjotus, jonka suuri edeltäjämme Kaarle Suuri teki pyhälle istuimelle… Urbino, Ancona, Macerata, yhdistetään ainaiseksi Italian valtakuntaan."
Tämän käskyn merkityksen lausuu eräs roomalaiskatolilainen kirjailija seuraavalla tavalla [Chair of. St. Peter, siv. 439, 440]:
"Tähän lisättiin, että paavin tuli edelleenkin olla Rooman piispana ja toimittaa hengelliset tehtävänsä niinkuin hänen edeltäjänsä olivat tehneet aikaisempina aikoina Kaarle Suuren hallitukseen asti. Seuraavana vuonna, rohkaistuneena aseittensa menestyksestä, päätti keisari, että paavilta oli riistettävä hänen tätä nykyä ainoastaan nimellinen yksinvaltansa — maallisen vallan varjokin, joka hänellä vielä oli jälellä pääkaupungissaan ja lähinnä olevissa maakunnissa. [Nämä oli paavikunta omistanut vuosikausia ennen Kaarlo Suuren lahjaa — vuodesta 539 j.K.]. Hän antoi siis uuden käskykirjeen Itävallan Caesarin linnasta, että nim. Rooma olisi keisarillinen vapaakaupunki; että neuvoskunta, jonka keisari silloin nimitti, tulisi johtamaan sen kunnallista hallitusta; että sen kuvapatsaat ja taideaarteet otettaisiin Ranskan suojelukseen, ja että, koska paavi oli lakannut hallitsemasta, hänen pyhyydellensä määrättäisiin palkka."
Tämän jälkeen julisti Pius VII Napoleonin pannaan, minkä johdosta hän vietiin vankina Ranskaan, jossa lopulta allekirjoitti kirkkosuostumuksen Fontainebleaussa, päivätty 25 p. tammikuuta 1813, minkä kautta jätti Napoleonille vallan nimittää piispoja ja arkkipiispoja ja kumosi itse asiassa omankin valtansa saada panna vastalause sellaisia nimityksiä vastaan. Siten hän oikeastaan antoi Napoleonille paavin valtuudet, mitä Napoleon juuri kauvan oli halunnutkin.
Roomalais-katolilaisetkin ovat panneet merkille niiden tapahtumain tärkeyden, jolla 19:s vuosisata alkoi. He eivät ainoastaan myönnä niitä vahinkoja ja solvauksia, joita ovat kärsineet, kuten ylempänä on mainittu, vaan he väittävät vielä, että paavikunnan tuhatvuotishallitus (ne tuhatta vuotta, jotka olivat kuluneet siitä ajasta kuin Kaarlo suuri lahjoitti edellä mainitut valtiot paavikunnalle — v. 800 j.K.) päättyi silloin, kun Napoleon otti pois nämä lahjamaat; mistä ajasta alkain sen valta ei ole ollut muuta kuin varjo. Paavikunta väittää Kristuksen valtakuntana muka täyttäneensä ennustetun kansain hallitsemisen, mistä mainitaan Ilm. 20: 1—4 ja että nykyinen vaikea ajanjakso heidän järjestelmälleen, on se "vähä aika", jolloin Saatana on irti laskettu, mistä mainitaan 7:ssä ja 9:ssä värssyssä. Ainoastaan ne, jotka paavikunnassa näkevät Saatanan mukailun totisesta Kristuksesta ja jotka ovat saaneet silmänsä auki näkemään oikean seurakunnan ja oikean hallituksen, saattavat täydelleen käsittää, mitä tämä on.
Olemme luullaksemme jo esittäneet tarpeeksi saadaksemme lukijan vakuutetuksi, että Ranskan vallankumous ja Napoleonin hallituskausi muodostavat paljon merkitsevän ajanjakson paavikunnan historiassa; ja sitä paavin vaikutusvaltaa, joka silloin murtui, ei ole milloinkaan saatu takaisin. Vaikkakin joskus muutamia suosion etuja sallittiin, olivat ne lyhytaikaisia, ja niitä seurasi uudistetut kunnianloukkaukset, kunnes v. 1870 paavien koko maallinen valta jälleen lakkasi, eikä se, kuten luulemme, enää milloinkaan tule virkoamaan. On muistettava myös, että juuri Napoleonin sotilaat mursivat auki inkvisitioni-vankilat ja tekivät lopun julkisista rääkkäyksistä ja mestauksista uskonnollisen vakaumuksen tähden.
Pappisvallan ja taikauskon osittainen murtuminen on, samalla kuin siitä on seurannut julkisempi uskottomuus ja taikauskoisen ihmiskunnioituksen hälveneminen, johtanut Jumalan vihkiytynyttä kansaa järjellisempään ajattelemiseen — heitä, joista monet ennen tuskin uskalsivat ajatella tai tutkia Raamattua omin päin. Siten, edistämällä Raamatun lukemista, oli tämä vallankumous suotuisa totuuden ja oikean kristillisyyden kehittymiselle. Se vei todellakin sitä hyvää työtä eteenpäin, joka oli alotettu uskonpuhdistuksessa Lutherin aikana, mutta joka keskeytyi joukkojen tietämättömyyden ja orjamaisuuden tähden, sekä "pappiskunnan" vallan-, arvon-, mahtavuuden- ja mukavuuden-rakkauden tähden. Olemme siten osottaneet, että vuonna 1799 alkoi ajanjakso, jota nimitetään "lopun ajaksi", että tämän ajan kuluessa paavikunta tulee hävitettäväksi pala palalta; ja että Napoleon otti pois ei ainoastaan Kaarlo Suuren lahjoittamat maat (tuhatta vuotta sen jälkeen kuin ne olivat annetut), vaan otti myös sittemmin pois paavikunnan maallisen tuomio-oikeuden Rooman kaupungissa, mikä oli nimellisesti tunnustettu vuodesta 553 j.K. Justinianuksen julistaman käskykirjeen kautta, mutta todellisuudessa jo itägoottilaisen monarkian kukistamisesta asti, vuonna 539 j.K. — täsmälleen 1260 vuotta ennen 1799. Tämä oli sen vallan määrätty raja, joka piti kestämän ajan ja ajat ja puolen aikaa, kuten se kerta kerran jälkeen määrätään ennustuksessa. Ja vaikkakin paavikunta sen jälkeen jälleen on vaatinut maallista eli siviili-valtaa, ei sillä kumminkaan tänä päivänä ole jälkeäkään sellaisesta; se on tullut kokonaan "hävitetyksi". Synnin ihminen, maallista valtaa vailla, istuu valtaistuimella ja kerskuu vielä; mutta, maallisessa suhteessa voimattomana, on sen täydellinen hävittäminen odotettavissa raivoavien kansanjoukkojen kautta (jotka tietämättään ovat Jumalan aseita), niinkuin Ilmestyskirjassa selvästi osotetaan.
Tämä lopun aika eli Jehovan valmistuksen päivä, joka alkoi vuonna 1799 ja päättyy vuonna 1914, tulee kumminkin, vaikkakin sen tuntomerkkinä on suuri tiedon lisäys, joka on aivan kuulumaton entisaikoihin nähden, päättymään suurimpaan hädän aikaan kuin maailma koskaan on tuntenut; mutta siitä huolimatta valmistaa se ja johtaa alkamaan kauvan luvatun ja siunatun ajan, jolloin Jumalan tosi valtakunta tosi Kristuksen johdolla on täydellisesti pystyttävä hallituksen, joka laatuunsa nähden on Antikristuksen valtakunnan suora vastakohta. Koska tämä ajanjakso valmistaa ja johtaa Valtakuntaan, johtaa se myös suureen yhteentörmäykseen vanhan ja uuden järjestyksen välillä, minkä kautta uusi tulee alkamaan. Ja vaikka vanhan järjestyksen täytyy hukkua, ja uuden astua sen sijalle, tulee vaihdos aiheuttamaan kiivasta vastarintaa niiden puolelta, joilla on etua nykyisestä järjestyksestä. Vallankumous, maailmanlaajuinen, tulee olemaan lopputulos, ja tulee se johtamaan vanhan järjestyksen lopulliseen ja täydelliseen tyhjäksitekemiseen ja uuden järjestyksen alkamiseen ja pystyttämiseen.
Kaikki löydöt, keksinnöt ja edut, jotka tekevät meidän aikamme kaikkia muita aikoja etevämmäksi, ovat kaikki, niin monta kun niitä on, alkeita, jotka vaikuttavat yhteisesti tänä alkavana Tuhatvuotiskauden valmistuksen päivänä, jolloin oikea ja järjellinen parannus ja todellinen ja nopea edistyminen joka suuntaan tulee olemaan järjestyksenä, kaikille ja kaikkialla.
* * * * *
VOITTOA KOHTI.
Kautta taiston
Käydä tahdon
Joukkoon voittajani.
Siksi juoksen
Maalin luokse,
Katsoin kruunuain.
Ken nyt voisi istahtaa,
Sanassaan kun kuulla saa:
Loppuun asti
Kenpä kesti,
Kohta kruunataan.
Kun sain kutsun,
Eespäin astun
Eteen istuimen.
Siksi ennän. —
Ell'en riennä
Jään mä jälkehen.
Jos vaan juoksee huonosti,
Kruunun silloin menetti.
Siksi eespäin!
Kaikki jääköön!
Taakse katso en.
Jeesus ohjaa,
Katseen johtaa
Määränpäähän vaan.
Myös mun kantaa,
Voimaa antaa,
Uupumaan kun saan.
Maailman riemut tyhjää on.
Herran rakkaus verraton.
Armo Herran
Joka kerran
Esteet raivaa pois.
Herra kanna,
Voimaa anna.
Sit' nyt tarvitsen.
Jos se puuttuu,
Sielu uupuu.
Siks' myös rukoilen:
"Anna sanas' loistaa vain,
Henkes' täyttää syömmein ain'."
Silloin kerran
Luona Herran
Kiitän ainiaan.