Raamatun tutkisteluja 3: Tulkoon valtakuntasi

by C. T. Russell

NELJÄS LUKU.

PYHÄKÖN PUHDISTUS. 2300 päivää. — Dan. 8: 10—26.

Todellinen pyhäkkö. — Saastuttaminen. — Alus tai perustus. — Kuinka se "muserrettiin". — Todistuksia roomalaiskatoolisista teoksista. — Puhdistus ei tule olemaan täydellinen ennenkuin 2300 vuotta näyn jälkeen. — Kuinka ja mistä se alkoi, ja milloin se on määrätty täyttymään. — "Kultaiset astiat", totuudet täytyy asettaa paikoilleen.

Edellisessä luvussa olemme nähneet, että röyhkeä, omituinen "pieni sarvi" Dan. 7: 8, 11, 20—26 on sama kuin "synnin ihminen" 2 Tess. 2: 3 ja Herramme Matt. 24: 15 ennustama "hävityksen kauhistus"; ja myöskin, että samaa paavillista valtaa tarkotetaan Dan. 8: 9, 10, 23—25. Olemme tutkineet riittävästi nykyiseen tarkotukseemme ja rajotettuun tilaamme nähden, sen syntyä, sen luonnetta, sen hävittämisvallan kukistamista ja sen lopullista hävittämistä, joka vielä kuuluu tulevaisuuteen.

Nyt tahdomme tarkastaa toista ennustusta, joka selvästi osottaa sitä erityistä väärää oppia eli peruseksytystä, joka johti tämän järjestyksen täydelliseen hylkäämiseen Herramme puolelta ja teki sen hänen silmissään hävityksen kauhistukseksi. Se ennustus, joka nyt tulee tarkastettavaksi, osottaa edelleen ajan, jolloin totinen seurakunta, vihkiytynyt luokka — pyhät — tulevat puhdistettaviksi paavikunnan alkuunpanemista ilkeistä saastutuksista.

Edellisen luvun osottaessa meille odotuksen päiviä ja pyhän tai pyhäkköluokan puhdistamista, osottaa tämä ennustus vuosiluvun, jolloin pyhien uskovaisten valiojoukko tulisi kokonaan vapautumaan paavillisista saastaisuuksista, eksytyksistä, y.m., ja ajan, jolloin ryöstetyt "kultaiset astiat" tahi kallisarvoiset totuudet tulisivat annettaviksi takaisin tälle pyhälle tai pyhäkköluokalle.

Seuraavassa esitämme Dan. 8: 10—26: "Ja se suureni aina taivaan sotajoukkoon asti [saaden vallan koko seurakunnan yli], ja heitti osan siitä joukosta ja taivaan tähdistä maahan ja tallasi ne. Ja se kasvoi suureksi sotajoukon päämieheen asti. [Se omisti itselleen kunniaa ja arvoa, ja sovitti itseensä ennustuksia ja arvonimiä, jotka kuuluvat Kristukselle Jeesukselle, todelliselle Päämiehelle, eli Ruhtinaalle eli seurakunnan Päälle.] Ja se otti häneltä [Kristukselta] pois jokapäiväisen uhrin, ja hänen pyhyytensä paikka heitettiin pois. Ja jokapäiväisen uhrin ohella annetaan sotajoukko alttiiksi rikoksen tähden (ruots. k.). Ja se sarvi heittää totuuden maahan, ja toimittaa ja menestyy."

"Ja minä kuulin yhden pyhän puhuvan, ja se pyhä sanoi sille puhuvalle: 'kuinka kauaksi käy näky jokapäiväisestä uhrista ja hävityksestä, että pyhäkkö ja sotajoukko annetaan tallattavaksi?' Ja hän sanoi minulle: 'kahdeksi tuhanneksi ja kolmeksi sadaksi illaksi ja aamuksi [päiväksi]; sitten pyhäkkö jälleen puhdistetaan'" (engl. k.).

"Ja tapahtui, kun minä, Daniel, näin sen näyn ja pyysin sitä ymmärtääkseni; niin katso, edessäni seisoi miehen muotoinen. Ja minä kuulin ihmisen äänen Ulain (virran) keskellä, ja se huusi ja sanoi: 'Gabriel, selitä tälle se näky!' Ja hän tuli aivan liki minua; ja hänen tullessansa peljästyin minä ja lankesin kasvoilleni. Ja hän sanoi minulle: 'tarkkaa ihmisen poika! sillä näky koskee lopun aikaa!' Ja kun hän puhutteli minua, vaivuin minä kasvoilleni maahan; mutta hän rupesi minuun ja asetti minut seisomaan. Ja hän sanoi: 'katso, minä ilmotan sinulle, mikä on tapahtuva vihan lopulla; sillä se koskee lopun aikaa!'

"Se kaksisarvinen oinas, jonka näet, on Median ja Persian kuninkaat. Ja se karvainen kauris on Kreikan kuningas; ja se suuri sarvi, joka oli sen silmäin välissä, se on ensimäinen kuningas. Ja että se särkyi ja neljä nousi sen sijaan (merkitsee): neljä valtakuntaa on nouseva kansasta, mutta ei niin voimallista kuin hän. Ja heidän valtakuntansa lopulla, kun pahantekijät täyttävät määränsä [vertaa 1 Moos. 15: 16], nousee rohkea ja juonikas kuningas [paavikunta]. Ja hän on voimallinen, vaan ei omasta voimastansa. [Paavikunta vahvisti itseänsä käyttämällä eurooppalaisten eri valtakuntien voimaa.] Ja ihmeellisesti hän hävittää ja menestyy ja toimittaa; ja hän hävittää [tai viettelee uskottomuuteen] voimalliset ja pyhäin kansan [pyhät]. Ja kavaluutensa kautta menestyy hänen petoksensa; ja hän paisuu sydämessänsä, ja äkkiarvaamatta hän monta hävittää; ja hän nousee [Antikristuksena] ruhtinasten ruhtinasta vastaan; mutta ilman kädettä hän muserretaan. Ja näky illasta ja aamusta [että niitä olisi 2,300 puhdistamiseen], josta puhuttiin, on tosi; mutta sinä salaa tämä näky, sillä se koskee kaukaisia päiviä!"

Emme aijo yksityiskohtaisesti selittää oinasta, kaurista, sarvia, y.m., joita mainitaan näissä ja edellisissä värssyissä, sillä uskomme, että se on jo tehty selväksi. Me olemme jo nähneet, että Roomaa, jota käsitellään erityisenä petona, omine sarvineen 7 luvussa, ja kuvan säärinä ja jalkoina 2 luvussa, tässä (8 luvussa) käsitellään kreikkalaisen "kauriin" toisena sarvena, joka, tultuansa suureksi etelään ja itään päin, maallisena eli keisarillisena Roomana, oli muutoksen alainen, jolloin siitä tuli paavillinen Kooma, josta se kasvoi "suureksi sotajoukon päämieheen asti"; s.o. siitä tuli kirkollinen voima tai valta sotajoukkojen eli kansan yli. Ja samaa menettelytapaa, käsitellä Rooman valtakuntaa haarana eli kasvaimena kreikkalaisen valtakunnan osista, seurataan 11:kin luvussa historiallisessa ennustuksessa. Jokapäiväisen uhrin, joka tässä mainitaan, otaksutaan yleisesti tarkottavan juutalaisten jokapäiväistä eli alituista polttouhria Jerusalemissa. Ja tämän jokapäiväisen uhrin poistaminen on, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, luettu Antiokus Epifanuksen syyksi. Ennustus sivuuttaa kumminkin esikuvauksellisen temppelin tai Pyhäkön ja esikuvalliset polttouhrit ja tarkottaa vastakuvallista Pyhäkköä eli Jumalan temppeliä, kristillistä seurakuntaa (2 Kor. 6: 16) ja vastakuvallista polttouhria, Kristuksen ansiokasta uhria, joka on tehty kerta kaikkien edestä ijankaikkisiksi ajoiksi — ollen siis alituinen, aina vaikuttava uhri koko maailman syntien edestä.

Paavikunta ei todellisuudessa poistanut tai kumonnut Kristuksen alituista uhria, mutta tämä järjestelmä syrjäytti sen esittämänsä väärän opin kautta, mikä vähitellen, mutta lopulta kumminkin täydellisesti, syrjäytti Kristuksen alituisen ja aina vaikuttavan uhrin. Tämä väärä oppi on tunnettu nimellä Messu eli Messu-uhri.

Protestantit käsittävät ylipäänsä vallan väärin tämän niin kutsutun sakramentin. He otaksuvat sen ainoastaan eräänlaiseksi Herran ehtoollisen viettämis_muodoksi_, jonka roomalaiskatoliset ovat omaksuneet. Toiset käsittävät sen jonkillaiseksi erityiseksi rukoukseksi. Mutta nämä otaksumiset ovat kokonaan väärät. Roomalaiskatolinen oppi Messusta on seuraava: Kristuksen kuolema, niin he väittävät, poisti aadamilaisen eli alkuperäisen synnin, mutta sitä ei saata sovittaa päivittäisiin erehdyksiimme, heikkouksiimme, synteihimme ja laiminlyömisiimme; se ei ole alituinen uhri, ainainen ansio kaikkien syntiemme edestä, ainaisesti riittävä ja vaikuttava, vaatteen tavalla peittävä jokaisen syntisen ja jokaisen synnin, niin että katuvainen saattaa palata yhteyteen Jumalan kanssa. Sellaisia syntiä varten asetettiin Messu-uhri; paavilaiset pitävät sitä Golgatan uhrin kehityksenä. Joka kerta kun Messu kannetaan esille uhrina, uhrataan, väittävät he, Kristus uudelleen erityisten henkilöiden ja syntien edestä, joihin messua toimittava pappi sisimmässänsä sen sovittaa.

Sen Kristuksen, joka siten on uhrattava uudelleen, "luo" virkaatekevä pappi ensin vehnäleivästä ja viinistä. Ne ovat aivan tavallista leipää ja viiniä, kunnes ne pannaan alttarille, jolloin määrätyt asetussanat, niin väitetään, muuttavat leivän ja viinin Kristuksen todelliseksi lihaksi ja vereksi. Nyt ne eivät enää ole leipää ja viiniä, vaikka ne edelleen näyttävät samoilta. Tätä muutosta kutsutaan transsubstantiationiksi — aineen muutokseksi. Nuo viisi latinalaista taikasanaa, jotka, niinkuin väitetään, aikaansaavat muutoksen leivässä ja viinissä todelliseksi lihaksi ja vereksi, ovat: "Hoc est autem corpus meum." [Suomeksi: Tämä on minun ruumiini. S. h.] Väitetään kenen papin tahansa voivan tällä tavalla luoda uudestaan Kristus lihassa, uhrattavaksi uudelleen. Ja kun Kristus siten on tullut luoduksi, soitetaan kelloa, ja pappi ja kansa laskeutuvat polvilleen palvomaan ja rukoilemaan leipää ja viiniä, jota he nyt pitävät itse Kristuksena. Kun tämä on tehty, murretaan leipä (Kristuksen todellinen liha, joka, kuten sanotaan, on aistimilta peitossa). Kristus teurastetaan eli uhrataan siten uudelleen ja uudelleen lukemattomia kertoja erityisten syntein edestä, joita tällä keinoin koetetaan pyyhkiä pois.

Pannakseen käytäntöön tämän mahdottoman opin, ja koettaakseen saada sen johdonmukaiseksi, ovat roomalaiskatoliset kirkolliskokoukset antaneet ulos lukuisia ja pitkiä päätöksiä ja selityksiä ja viisaat (?) jumaluusoppineet ovat kirjoittaneet tuhansia kirjoja. Näissä opetetaan, että jos pisara "verta" (viiniä) läikkyy yli, on se tarkasti säilytettävä ja poltettava ja tuhka on haudattava pyhään maahan; ja samoin on leivänkin (Kristuksen ruumiin) laita; ei murunenkaan siitä saa mennä hukkaan. Pidetään tarkkaa huolta, ettei kärpänenkään saa tulla "vereen" (viiniin), ja ettei rotta tahi koira saa murustakaan murretusta "lihasta" (leivästä). Ja T:ri Dens, heidän johtavia teoloogejaan, huomauttaa selittäen, että "rotta tai koira, joka syö sakramenttiaineista, ei syö niitä sakramentteina; kumminkin todistetaan, ettei Kristuksen ruumis sellaisessa tapauksessa lakkaa olemasta aineissa." [Dens, Tract de Euchar., N:o 20, siv. 314] Roomalais-katolinen (amerikkalainen) katkismus esittää tämän opin seuraavasti: —

'Kysymys. Mikä on pyhä eukaristi (ehtoollinen)?

Vastaus. Se on sakramentti, joka sisältää Jeesuksen Kristuksen RUUMIIN JA VEREN, SIELUN ja JUMALUUDEN, leivän ja viinin muodossa ja niiden näköisinä.

K. Eikö se ole leipää ja viiniä, jota ensin asetetaan alttarille messun viettämistä varten?

V. Kyllä, se on aina leipää ja viiniä, siksi kunnes pappi lausuu asettamissanat messun aikana.

K. Mitä tapahtuu näiden sanojen vaikutuksesta?

V. Leipä muuttuu Jeesuksen Kristuksen RUUMIIKSI, ja viini hänen
VEREKSEEN.

K. Kuinka tätä muutosta nimitetään?

V. Sitä nimitetään transsubstantiationiksi, mikä merkitsee, toisen aineen muuttumisesta toiseksi.

K. Mikä Messu on?

V. Messu on uuden lain lakkaamaton ["päivittäinen" eli "alituinen">[ uhri, jossa Herramme Kristus uhrautuu papin kautta verettömällä tavalla, leivän ja viinin muodossa taivaalliselle Isällensä niinkuin hän kerran uhrautui ristillä verisellä tavalla.

K. Mikä on erotus messun uhrin ja ristin uhrin välillä?

V. Messun uhri on oleellisesti sama [samanlainen] kuin ristinkin uhri, ainoa erotus on uhraamisen tavassa.

K. Mitä vaikutuksia messulla on lepytys [täydentämis]-uhrina?

V. Sen kautta saamme Jumalan laupeudesta, ensiksi, armoa sydämen murtumiseen ja katumusta syntein anteeksi saamiseen; toiseksi anteeksiannon ajallisista rangaistuksista, joita synneistämme olemme ansainneet.

K. Keihin sovitetaan messun hedelmät [edut]?

V. Yleiset hedelmät sovitetaan koko kirkkoon, sekä eläviin että kuolleisiin; erityiset hedelmät sovitetaan, ensiksi, pääasiallisesti pappiin, joka pitää messun, senjälkeen niihin, joiden puolesta hän uhraa; ja, kolmanneksi, niihin, jotka hartaudella ovat olleet mukana [s.o. niihin, jotka ovat kuunnelleet messua kirkonkävijöinä].'

Sama lähde sanoo: "Uhraaja on pappi; maallinen aine, joka uhrataan, kutsutaan uhriksi; paikkaa, missä uhrataan, sanotaan alttariksi. Nämä neljä — pappi, uhri, alttari ja uhraaminen — ovat erottamattomia; kukin näistä kaipaa toistaan."

Selittäen kirkonmenoja, sanoo se jälleen papista: "Sen jälkeen lausuu hän salaperäiset asettamissanat, rukoilee polvistuen, ja nostaa pyhän ruumiin ja pyhän veren päänsä yli. Kelloa soitettaessa rukoilee kansa polvillansa, lyö rintoihinsa merkiksi syntiensä katumisesta. Pappi rukoilee Jumalaa armollisesti OTTAMAAN VASTAAN UHKIN."

Me päätämme tämän aineen todistelun seuraavalla lyhyellä otteella Tridentin kokouksen kanoneista (kirkkosäännöistä) [Consil Trid. Sess. 22 De Sacrificio Missoe]:

Kanoni 3. "Jos joku sanoo, että messu on ainoastaan ylistys ja kiitosjumalanpalvelus tahi ainoastaan muiston viettäminen ristillä tapahtuneesta uhrista, eikä [itsessään] lunastusuhri [s.o. uhri, joka itse aikaansaa täydennyksen syntein edestä]; tahi että se hyödyttää ainoastaan sitä, joka ottaa sen vastaan, ja ettei sitä saa uhrata elävien ja kuolleitten, syntien, rangaistusten ja muitten välttämättömien asiain edestä täydennyksenä, hän [joka kieltää tämän uhrin voiman] olkoon kirottu."

Siten näemme selvästi, että paavikunta on pannut väärän tai petollisen uhrin tuon ainoan, ijankaikkisen, täydellisen, kerta kaikkiaan annetun Golgatan uhrin sijaan, jota ei koskaan uudisteta. Tällä tavoin otti paavikunta pois Kristuksen työn ansion, minkä mukaan se, oikeutta myöten, on katsottava alituiseksi uhriksi, panemalla sijaan omien pappiensa tekemän petoksen. On turhaa tässä mennä yksityiskohtiin mikäli ne koskevat syytä, miksi paavikunta kieltää ja syrjäyttää totisen Ainaisen Uhrin ja panee "kauhistuksen", Messun, sen sijalle; sillä useimmat lukijoistamme tietävät, että tämä oppi, minkä mukaan pappi Messussa tekee syntien edestä uhrin, jota ilman ei niitä pyyhitä pois, eikä voida välttää niiden rankaisemista, on pohjana roomalaisen kirkon monille keksinnöille kiristääkseen rahaa kansalta tuhlaavaisuuteensa ja ylellisyyteensä. "Rippi", "anne" ja kaikki erilaiset luulotellut edut, suosion osotukset, oikeudet ja vapaudet, olkootpa sitten elävien tai kuolleitten edestä, kaikki perustuvat tuohon rienaavaan oppiin Messusta, joka on luopumuksen perusoppi. Sen vallan ja voiman nojalla, jonka Messu-uhri antaa papeille, kansa juuri hyväksyy heidän muutkin rienaavat väitteensä, joiden mukaan heillä muka on, ja he harjottavat erilaisia etuoikeuksia, jotka kuuluvat ainoastaan Kristukselle.

Todistukseksi tämän opin luonteen pohjaperustuksesta huomattakoon, että vaikka uskonpuhdistus Saksassa ja Sveitsissä alkoi taistelun anteita vastaan, kysymys kumminkin pian alkoi koskea transsubstantiationia — Messu-uhria. Uskonpuhdistuksen kulmakivi oli, että Kristus yksin, Golgatalla tapahtuneen uhrinsa tähden, aikaansai syntien anteeksi antamisen, eikä sitä niin ollen saatu anteitten, ripin ja messujen kautta. Sanalla sanoen, Messua koskeva kysymys oli melkein kaikkien Rooman vainojen perustuksena. Piispa Tilotson huomauttaa: Tämä [transsubstantiationi — Messu] on roomalaisessa kirkossa ollut suurena polttavana pääkappaleena; ja niin mahdoton ja järjetön kuin se onkin, on sen kieltämisen vuoksi tapettu useampia kristityitä kuin kentiesi heidän uskontonsa kaikkien muitten pääkappalten kieltämisen vuoksi yhteensä.

Luonnollisesti väittävät katolilaiset, että Kristus ja apostolit asettivat messun; mutta aikaisintaan sen mukaan kuin me olemme olleet tilaisuudessa huomaamaan, mainittiin siitä kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa, vuonna 381 j.K. Kumminkaan ei vuosilukua tämän saastaisen eksytyksen alkamiselle ole erityisesti kosketeltu ennustuksessa, paitsi että paavikunta tämän peruseksytyksen johdosta tuli "hävityksen kauhistukseksi", ennenkuin se sellaisena "asetettiin" valtaan, joka, niinkuin olemme nähneet, tapahtui 539 j.K.

Ennustus selittää: "Otti häneltä [Kristukselta] pois jokapäiväisen uhrin", ja lisää sen jälkeen: "ja hänen pyhyytensä paikka heitettiin pois." Se paikka tai perustotuus, jolle oikealla tavalla vihkiytynyt luokka tai pyhäkkö-luokka on rakennettu, on, että Herramme Jeesus, oman uhrinsa kautta, on lunastanut kaikki, ja tulee täydellisesti pelastamaan kaikki ne jotka hänen kauttaan tulevat Jumalan luokse, ilman toista välittäjää, ilman pappia, piispaa, paavia tai muuta uhria; sillä mikä muu uhri tahansa, on Jumalan silmissä kauhistus, koska Kristuksen suuri lunastus-uhri sen kautta pidetään riittämättömänä. — Hebr. 1: 25; 10: 14.

Oppi lunastuksesta on Pyhäkön eli pyhän temppelin — vihkiytyneen seurakunnan perustus. Ja kun tämä "jokapäiväinen" uhri syrjäytettiin, lakkautettiin eli kukistettiin Messun kautta, silloin seurasi se paha, mitä profetta oli ennustanut. Sotajoukko (nimikristityt) jätettiin eksytykselle, he kun olivat alttiit sen väärälle järjestelmälle, joka korotti itsensä (päänsä, paavin, henkilössä) sotajoukon ruhtinaaksi eli hallitsijaksi. "Ja se heittää totuuden maahan" ja samalla osan siitä joukosta ja taivaan tähdistä, eli opettajista, jotka pitivät kiinni totuudesta eivätkä tahtoneet yhtyä sen kanssa rikkomuksen tiellä. Ja, niinkuin edellisessä luvussa olemme nähneet, oli sillä ihmeellinen menestys toimissaan.

Kun kerran kristillisen uskon pääperustus siten syrjäytettiin, onko sitten ihmettä, että suuri luopumus meni sellaisiin pahuuden syvyyksiin, kuin se meni? Toinen eksytys johti toiseen, kunnes totuudesta ja jumalisuudesta oli jälellä ainoastaan ulkonainen muoto; ja hävittävä kauhistus istuutui Jumalan temppeliin, saastuttaen sekä Pyhäkön että sotajoukon, ja kohotti päänsä Kristuksen käskynhaltijaksi eli sijaiseksi.

Keskellä näitä hävityksen kauhistuksen menestymisen näkyjä kuulee Daniel pyhimysten, pyhien, kysyvän: "Kuinka kauaksi käy näky jokapäiväisestä uhrista ja hävityksestä, että pyhäkkö ja sotajoukko annetaan tallattavaksi?" Siitä asti kuin kauhistus asetettiin, on ollut pyhimyksiä, jotka huomasivat sen luonteen ja sen saastutukset joko selvemmin tai hämärämmin, ja sellaiset ovat innokkaasti etsineet valoa ja huutaneet Herran puoleen: Oi Herra, kuinka kauan tallataan totuus lokaan, ja eksytysten, rienaamisten ja kauhistusten sallitaan menestyä? — Kuinka kauan saa Antikristus, "juopuneena pyhimyksien ja Jeesuksen todistajain verestä", ja erinomaisesta menestyksestänsä, jatkaa kansojen juovuttamista ja pettämistä? (Ilm. 17: 2, 6; 14: 8; 18: 3.) Ja edeltäpäin nähden heidän, ja Danielin ja meidän kysymyksemme, antoi Jumala vastauksen uudelleen lähettiläänsä kautta. Ja vaikkei sanamuotoa saatettukaan ymmärtää ennen lopun aikaa, antoi kumminkin ajan määrääminen eli rajottaminen sekä toisille että Danielille sen vakuutuksen, että Jumalalla on asema täydellisesti käsissään, niin ettei mitään saata tapahtua, jota hän ei voi ja tahdo johtaa aikanaan parhain päin. Tämä vastaus ei ilmaise puhdistustyön alkamista, vaan ajan, jolloin se pääasiallisesti olisi päättynyt. Se kuuluu seuraavasti. —

"Kahdeksi tuhanneksi ja kolmeksi sadaksi illaksi ja aamuksi; sitten pyhäkkö pannaan jälleen oikeaan tilaansa."

Tätä ajanmääräystä tutkiessa pistää heti tutkijan silmiin, ettei tässä voida tarkottaa kirjaimellisia päiviä; sillä kaksi tuhatta kolmesataa kirjaimellista päivää olisi vähemmän kuin seitsemän vuotta, ja kumminkin ulottuu ennustus silminnähtävästi koko tuon pitkän ajanjakson yli, jona pyhäkkö saastutettiin ja totuus tallattiin maahan. Taasenkin huomaamme, että on ennustettu, että nämä 2300 päivää tulevat päättymään jossain kohdassa sitä aikaa, jota nimitetään "lopun ajaksi"; sillä Gabriel sanoi: "Tarkkaa, ihmisen poika! sillä näky koskee lopun aikaa", ja jälleen: "Katso, minä ilmoitan sinulle, mikä on tapahtuva vihan lopulla; sillä se koskee lopun aikaa".

Selityksessään toistaa Gabriel koko näyn ja selittää osittain eri vertauskuvat, jonka jälkeen hän lopettaa vakuuttaen, että 2300 päivää on koko ajan oikea määrä.

Daniel, joka erityisesti ajatteli Israelia ja Jumalan isille antamien lupausten täyttymistä, käsitti, että kaikki kuulemansa ei saattanut tapahtua 2300 kirjaimellisessa päivässä, etenkin kun Gabriel sanoi hänelle: "Mutta sinä, salaa näky, sillä se koskee kaukaisia päiviä". Ja vaikkei hän tiennyt, kuinka pitkä kukin vertauskuvallinen päivä tulisi olemaan, tuli hänen sydämensä sairaaksi ajatellessaan kaikkea sitä pahaa, joka tulisi kohtaamaan Jumalan kansaa — vaikkei hän nähnytkään tämän nimen siirtymistä lihalliselta Israelilta hengelliselle Israelille. Me luemme: "Mutta minä, Daniel, raukesin ja sairastin päiväkausia"; ja "olin hämmästynyt siitä näystä, eikä kukaan sitä ymmärtänyt." Ja onni oli Danielille ja kaikille Jumalan lapsille siitä ajasta alkain lopun aikaan asti, ettei tämän näyn kauheaa merkitystä paavillisesta vallasta ja vainosta ja pyhien kärsimyksistä selvemmin ilmoitettu edeltäkäsin. Meidän laupias taivaallinen Isämme, vaikka onkin halukas koettelemaan kansaansa murheen ja koettelemuksen pätsissä, valmistaakseen kansan tuohon ylenpalttiseen ihanuuden voimaan, joka on luvattu, toimii meihin nähden seuraavassa lauseessa lausutun periaatteen mukaan: "Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."

Daniel, jonka mieltä kiinnitti enemmän Israelin tulevaisuus kuin persialainen "oinas" tai kreikkalainen "kauris", tiesi Jeremian ennustuksesta, että seitsenkymmenvuotinen vankeus Babelissa oli rangaistus Israelin synneistä ja niinmuodoin päätti hän näyn johdosta, että vastaisuudessa tulee vainoja (korotuksen ja ihanuuden sijasta, jota hän oli odottanut) ja että se ennusti Israelin synneistä ja Jumalan vihasta; sentähden rukoili hän anteeksi Israelin syntejä ja isille annettujen lupausten täyttymistä. Tästä kerrotaan muutamin sanoin Dan. 9: 2—19. Daniel ei nähnyt jumalallisen suunnitelman laajakantoisuutta, niinkuin me nyt näemme sen; mutta siitä huolimatta olivat hänen vakavuutensa ja uskonsa lupauksiin mieluisat Jumalalle, joka sentähden ilmaisi hänelle enemmänkin tätä näkyä koskevia asioita — antaen hänelle lisäyksen eli tiedon asiain kehittymisestä niissä kohdissa, jotka erityisesti koskivat lihallista Israelia. Daniel luuli, että Israelin maan seitsenkymmenvuotista autiona-olemisen aikaa, kansan ollessa Baabelissa, pidennettäisiin, eli jatkettaisiin monella, (2300) päivällä. Jumalaa oikaisee tämän erehdyksen lähettämällä Gabrielin ilmaisemaan hänelle, että vankeus tulisi päättymään kun seitsemänkymmentä vuotta tulisi täyteen; ja että Jerusalemin kaupunki ja temppeli rakennettaisiin uudelleen, vaikka rauhattomana aikana, j.n.e.

Danielin rukoillessa tämän näyn johdosta, mikäli se koski noita 2300 päivää, joiden hän, käsittäen väärin, luuli merkitsevän Baabelin 70-vuotisen vankeuden pidentämistä, lähetettiin Gabriel selittämään juuri tätä väärin käsitettyä näkyä (Dan. 9: 21—27): "Ja hän neuvoi minua ja puhutteli minua ja sanoi: 'Daniel, nyt olen minä lähtenyt neuvomaan sinua ymmärrykseen. Sinun anomustesi alussa läksi [lisä-selitys Jumalan suunnitelmasta, joka nyt ilmotetaan] ja minä olen tullut sitä ilmottamaan; sillä sinä olet otollinen. Siis käsitä [entisen lisäksi] sana ja ymmärrä näky [mikäli se koskee 2300 päivää]. — Seitsemänkymmentä viikkoa [70 X 7 = 490 päivää] on määrätty [tai erotettu, vahvistettu tai päätetty kansallesi [Israelille] ja pyhälle kaupungillesi [Jerusalemille]", j.n.e. [Katso tätä ennustusta koskevaa tutkimusta II osa, luku 3.]

Tässä erityisesti huomattava kohta on, että kyseessä olevat 490 päivää ovat osa noista 2,300 päivästä — määrätty osa, joka erityisesti kiinnitti Danielin mieltä ja joka oli vastaus hänen rukoukselleen mikäli se koski Israelin ennalleenasettamista Babelin vankeudesta (Katso 9: 12, 16 ja 18 värssyjä.) Koska nämä seitsemänkymmentä viikkoa, tai 490 päivää, olivat 2300 päivästä edellinen osa, ei niiden täyttyminen ole ainoastaan omiaan näyttääkseen meille milloin nuo kaksi tuhatta kolmesataa vuotta alkoivat vaan myöskin minkälainen aika (ajan mitta) (kirjaimellinen tai vertauskuvallinen) tässä ilmotettiin. (Katso 1 Piet. 1: 11.) Vieläpä ne osottavat enemmänkin kuin tämän: ennustuksen "seitsemänkymmenen viikon" täyttyminen tulisi vahvistamaan Danielin oikeaksi profetaksi ja hänen ennustuksensa oikeiksi; ja erityisesti tulisi "näky" 2300 päivästä täten vahvistetuksi. Ja siten ennustettiin, että nuo seitsemän viikkoa tulisivat muitten muassa "vahvistamaan näyn ja ennustuksen" (ruots. k.).

Kun meistä siis tuntuu, että vertauskuvalliset seitsemänkymmentä viikkoa, eli 490 päivää, jotka ovat täyttyneet yhtä monena vuotena, ovat edellinen osa 2300 päivästä ja Jumalan vahvistus tai hyväksyminen koko näylle, alamme laskea, nähdäksemme milloin koko ajanmääräys tulee täyttymään. Jos me 2300 vähennämme 490, jotka täyttyivät ensimäisessä tulemisessa, jää 1810. Näiden 1810 vuoden (profetallisen, esikuvauksellisen päivän) täytyy siis olla se ajan pituus, joka on kulunut seitsemänkymmenen viikon lopusta siihen aikaan asti, jolloin Pyhäkköluokka tulee olemaan puhdistettu paavikunnan erilaisista saastutuksista — hävityksen kauhistuksista, jotka niin monta vuosisataa ovat saastuttaneet Jumalan temppeliä.

Messiaksen kuolema tapahtui, niinkuin on osotettu, keväällä vuonna 33 j.K. [katso toinen osa, luku 3] ja tämä oli seitsemänkymmenen viikon viimeisen viikon keskellä, mitkä viikot siis loppuivat puoli viikkoa eli kolme ja puoli vuotta myöhemmin — syksyllä vuonna 36 j.K. 1810 vuotta siis, syksystä vuonna 36 j.K., nimittäin syksy vuonna 1846, osottavat näyssä mainittujen 2300 päivän lopun ja vuosiluvun, jolloin Pyhäkkö tulisi puhdistettavaksi.

Koska tämä ennustus on täyttynyt, on meidän tässä kuten muissakin tapauksissa, joissa ennustukset ovat täyttyneet, odotettava historian lehdillä löytävämme selvästi esitettyjä tosiseikkoja, jotka todistavat sen täyttymisen; sillä vaikka usein sattuu etteivät historiankirjottajat usko Raamattuun, eikä Raamatun Jumalaan, on Jumala kumminkin heidän tietämättään johtanut heidän työnsä niin, että milloin vaan joku ennustus on täyttynyt, ovat siihen kuuluvat tosiseikat tarkasti otetut historiaan, ja aina hyvistä ja luotettavista lähteistä. Ja niin on tässäkin tapauksessa ollut pyhäkön puhdistamiseen nähden. Me huomaamme kaikkien uudempien historiankirjottajain todistuksista, että heidän kaikkien nimittämänsä suuri uskonpuhdistus alkoi kuudennellatoista vuosisadalla, poikkeuksena ovat roomalaiskatoliset kirjailijat, jotka nimittävät sitä suureksi kapinaksi. Ja tätä uskonpuhdistusta saattaa pitää Pyhäkön puhdistamisen alkuna. Muistakaamme, että Pyhäkkö saastutettiin ottamalla käytäntöön eri eksytyksiä niitä vastaavine pahoine suuntineen, ja että näiden eksytysten huippukohta saavutettiin Messun asettamisella, ja että tämän harhaopin vanavedessä seurasi sotajoukon (nimikirkon joukkojen) syvin alennustila, mikä saavutti huippunsa julkeassa "anne"-kaupassa, joka juuri melkoisessa määrin vaikutti uskonpuhdistusliikkeen syntyyn. Vaikka Pyhäkkö-luokkakin jossain määrin oli saastutettu, s.o. johdettu tähän eksytykseen, avasivat kauheat seuraukset kumminkin heidän silmänsä. Ja yhtäpitävästi tämän kanssa huomaamme suuren uskonpuhdistuksen perussäveleenä olleen: Vanhurskauttaminen uskon kautta Kristuksen "alituiseen uhriin", joka ei tarvitse uudistamista — vastakohtana sille anteeksiannolle, mikä luultiin saatavan katumusharjotuksien ja messujen kautta Antikristuksen saastutettujen alttarien luona.

Uskonpuhdistus alkoi oikeasta kohdasta: perustuksesta — vanhurskauttamisesta (puhdistuksesta) uskon kautta "ainaisesti kestävään" uhriin. Huomaa kumminkin, ennustus ei virka mitään sotajoukon puhdistamisesta tällä kertaa, vaan ainoastaan Pyhäkköluokan puhdistamisesta. Eikä sotajoukkoa puhdistettukaan. He pysyivät yhä edelleen eksytyksessä kiinni ja ovat siinä vielä tänäkin päivänä; mutta vihkiytynyt luokka, Pyhäkkö, jätti eksytyksen ja kärsivät totuuden tähden, monet heistä kuolemaan asti. Mutta tämä oli ainoastaan puhdistustyön alku; sillä tämä luokka, joka nyt oli herännyt, huomasi pian, että saastuttavat eksytykset olivat monistuneet paavikunnan vaikuttaessa ja menestyessä. Luther, uskonpuhdistuksen johtava henki, ei pysähtynyt yhteen eksytykseen, vaan ryhtyi hyljäämään monia muita samanlaisia, ja naulasi Wittenbergin kirkonovelle, lokakuun 31 p. 1517, yhdeksänkymmentäviisi väitöslauselmaa, joissa kaikissa vastustettiin paavin oppeja. Kahdeskymmenesseitsemäs väitös kielsi ihmisessä itsessään asuvan kuolemattomuuden. Paavi Leo X leimasi nämä lauselmat kerettiläisiksi, jonka jälkeen Luther vastauksessaan (vuonna 1520) koristelemattomin sanoin moitti transsubstantiationia, ihmisen kuolemattomuutta, ja sitä että paavi, oman väitöksensä mukaan, on "maailman keisari, taivaan kuningas ja Jumala maan päällä", ja nimitti niitä "eriskummallisiksi mielipiteiksi, joita on roomalaisessa sääntötunkiossa."

Mutta oi! "puhdistus"-työ, joka niin kauniisti ja rohkealla tavalla alkoi, oli liian syvällistä tullakseen kansantajuiseksi, ja Lutherin ja hänen apulaistensa ystävät ja ihailijat pääsivät jossain määrin voitolle, vallatessansa heidät viisaudella, toimeliaisuudella, "liehakoimisella" ja lupaamalla menestymistä, jos he suuntaisivat kulkunsa sen viisauden käskyn mukaan, joka on tästä maailmasta. (Katso Dan. 11: 34, 35.) Useat saksalaiset ruhtinaat alkoivat innokkaasti ihailla uhkarohkeita uskonpuhdistajia, joilla oli sekä ymmärrystä että rohkeutta käydä käsiksi siihen järjestelmään, jonka edessä kuninkaat satoja vuosia olivat vavisseet. Nämä ruhtinaat tukivat uskonpuhdistajia, joiden mielestä tuki oli aivan välttämätön liikkeen edistymiselle. Ja vastapalvelukseksi antamastaan avusta tunnustivat uskonpuhdistajat heidän kuninkaalliset oikeutensa (?).

On myöskin muistettava, ettei reformi- eli uudistus-liike ollut kapinoimista ainoastaan uskonnollista hirmuvaltaa vastaan, vaan yhtä hyvin valtiollistakin hirmuvaltaa vastaan. Ja molemmat uudistaja-ryhmät joutuivat enemmän tai vähemmän myötätuntoiseen yhteistyöhön toistensa kanssa. Tästä reformikaudesta sanoo professori Fischer [Fischerin Universal History, siv. 402—412.]:

Sveitsistä: — "Zwinglin ponnistuksiin kirkollisten uudistusten alalla oli sekaantunut isänmaanrakkauden harrastusta Sveitsin siveellisen ja valtiollisen uudistumisen hyväksi."

Johannes Calvinin ajasta ja Génèven hallituksesta: —
"Yhteiskunnallista vallankumousta seurasi kirkollinen vallankumous.
Protestantismi laillistutettiin vuonna 1535. Calvinista tuli kaupungin
todellinen lainsäätäjä. Se oli kirkollinen valtio."

Skandinaviasta: — "Skandinavian maissa perustettiin yksinvalta reformationin avulla."

Tanskasta: — "Uusi [protestanttinen] oppi oli tullut maahan ja voitti alaa. Aateli, joka himoitsi [roomalais-katolisen] kirkon omaisuutta, omisti sen."

Ruotsista: — "Tapahtui suuri valtiollinen vallankumous, joka käsitti uskonnollisenkin vallankumouksen."

Saksasta: — "Protestanttisia ruhtinaita vastaan kohdistetut uhkaukset aiheuttivat Schmalkaldin liiton perustamisen, heidän keskinäiseksi puollustuksekseen. Toimenpiteet luterilaisten tukahduttamiseksi huomattiin mahdottomiksi toteuttaa. Augsburgin valtiopäivillä vuonna 1555 tehtiin uskonrauha: Jokainen ruhtinas saisi valita katolisen uskonnon ja Augsburgin tunnustuksen [uskonpuhdistajana tunnustuskirjan] välillä; ja ruhtinaitten uskonto tulisi olemaan sen maan uskontona, jota hän hallitsi, toisin sanoen: jokainen hallitus valitsisi uskonopin alamaisillensa."

Todella, ajan valtiolliset olosuhteet ja se seikka, että uskonpuhdistuksen johtajat heräsivät näkemään ainoastaan muutamia paavikunnan siveellisistä ja muutamia harvoja sen opin eksytyksistä, antaa pikemmin syytä ihmettelyyn, että sittenkin niin nopein askelin edistyttiin hyvään päin, kuin tuomitsemaan heitä siitä, etteivät tehneet puhdistusta perinpohjaisemmin. Mutta kun protestanttiset kirkot yhdistyivät valtioon, pysähtyi edistyminen ja uudistuminen. Laadittiin uskontunnustuksia, jotka olivat melkein yhtä taipumattomia ja vihollismielisiä tiedon lisääntymiselle kuin Roomankin käskyt; ja vaikkakin ne olivat likempänä totuutta kuin Rooman käskyt — olivat ne sittenkin vaan pakkositeitä, vaikka vähän väljempiä.

Se oli siis samanlainen yhdistyminen kirkon ja valtion välillä, joka ennenkin oli vaikuttanut vahingollisesti totuuteen paavikunnassa, ansa, jonka kautta vastustaja esti ja ehkäisi "Pyhäkön puhdistamisen", joka oli alkanut niin jalosti. Reformationi ja puhdistaminen lakkasi vähäksi aikaa, ja sen sijaan, että olisivat jatkaneet puhdistamista, alkoivatkin uskonpuhdistajat ajatella järjestäytymistä, ja alkoivat uudelleen paikkailla ja kiillotella useita paavikunnan vanhoja opinkappaleita, joita aluksi olivat niin äänekkäästi tuominneet. Siten houkutteli Saatana uskonpuhdistajat juuri samanlaiseen "haureuteen" (kirkon ja valtion yhtymiseen), josta he olivat langettaneet hylkäämistuomionsa mikäli se koski roomalaista kirkkoa. Ja siten kuolinhaava, jonka paavikunta oli saanut, parantui vähäksi aikaa. — Ilm. 13: 3.

Mutta puhdistuksen, joka alkoi siten ja sitten keskeytettiin, täytyi alkaa uudelleen ja mennä eteenpäin; sillä 2300 vuoden kuluttua täytyy Pyhäkön olla puhdistettu. Ja niin on käynytkin. Palaaminen Raamattuun uskon ainoana perustuksena, jonka kautta uskonpuhdistus oli alotettu, istutti syvälle siemeniä, jotka siitä alkain aika ajottain ovat nousseet esille aikaansaaden jonkun uudistuksen, huolimatta siitä että uskonpuhdistajat piakkoin koettivat estää uskonpuhdistuksen levenemistä yli sen määrän minkä he itse olivat sille panneet, laatimalla uskolle tunnustuksia ja suojelusmuureja, joiden yli, Raamatun opista huolimatta, ei kukaan saanut mennä saamatta "kerettiläisen" herjausnimeä.

Jos me silmäilemme seurakunnan kulkua Lutherin ajoilta meidän aikoihimme, saatamme nähdä, että uudistaminen tai puhdistaminen on edistynyt askel askeleelta; ja kumminkin näemme samat merkit joka askeleella; sillä jokainen uusi uskonpuhdistajaryhmä on, niin pian kuin on suorittanut pienen osansa puhdistamistyössä, pysähtynyt ja yhtynyt edellisten kanssa vastustamaan kaikkea enempää uudistamis- tai puhdistamistyötä.

Niinpä on Englannin kirkko, joka hylkäsi muutamia roomalaisen kirkon karkeimmista opeista ja tavoista, väittänyt, ja väittää vieläkin olevansa ainoa oikea kirkko ja että sen piispoilla on apostoleilta peritty oikeus ja niinmuodoin korkein hallitusvalta Jumalan perintö-osan yli. Tämä Rooman "tytär" otti vastaan, kun hän jätti "äitinsä", Englannin tarjooman käsivarren, ja teki valtakunnan hallitsijan tämän kirkon pääksi. Kumminkin oli tämä, samoinkuin luterilainenkin tytär, uudistus, vieläpä oikeaan suuntaan — vaikka se vaan oli osittainen puhdistus. Calvin, Knox ja muut huomasivat, että Jumalan ominaisuus ennakolta nähdä tulevia tapahtumia suureksi osaksi oli häipynyt näkyvistä paavillisen roskan alle; ja he hylkäsivät tämän käsityksen, joka oli tehnyt Jumalan suunnitelmien menestymisen kokonaan riippuvaksi erehtyväisten ihmisten ponnistuksista, jonka vuoksi he opeillansa opettivatkin, ettei seurakunta ollut riippuvainen valtion käsivarresta hankkiakseen menestystä lihallisilla aseilla. Nämä miehet suorittivat suuren ja arvokkaan tehtävän, joka sitten on kantanut hyviä hedelmiä enemmän kuin monet näyttävät huomaavankaan. Siitä huolimatta, toisten saastuttavien eksytysten sokaisemina, joita eivät edes eksytyksiksi tunteneetkaan, johtuivat he puolustamaan harha-oppia, jonka mukaan kaikki, paitsi ne, jotka olivat valitut taivaalliseen tilaan, olivat kadotetut ja määrätyt ijankaikkiseen vaivaan. Pian nämä opit saivat määrätyn muodon ja nimitettiin niitä presbyterianismin nimellä; ja sen jälkeen kun tämän opin kannattajat alussa toivat esille muuttumattomuuden jumalallisissa päätöksissä, eivät he ole tehneet juuri mitään uudistuksen tai puhdistamisen edistämiseksi. Ja lahkosisariensa lailla, on presbyterianismi tehnyt paljon tukahduttaakseen ja estääkseen puhdistustyötä.

Wesleyn veljekset ja heidän työtoverinsa, joita painosti heidän ajallaan vallitseva kylmyys ja muodollisuus, koettivat jossain määrin vapautua juuri tuosta kylmästä muodollisuudesta, joka on luonnollinen seuraus kirkon yhdistymisestä valtioon, ja koettivat osottaa yksilön pyhityksen tarpeellisuutta yksilön uskon kautta Kristukseen ja yhteyttä hänen kanssaan — opettaen, ettei ole kristinuskoa olla syntynyt niin kutsutussa kristityssä maassa, ja syntymästään asti olla laskettu sellaisen valtiokirkko-yhteiskunnan jäseneksi. Tämä oli paikallaan näin pitkälle, ja välttämätön osa "puhdistus"-työstä; mutta sensijaan, että olisi kulkenut eteenpäin täydellisyyttä kohti varhaisen seurakunnan yksinkertaisuuteen, tuli Wesleykin pian siihen johtopäätökseen, että puhdistus- ja uudistustyö jo oli täytetty ja ryhtyi toisten kanssa järjestämään metodismia ja siten aitaamaan sitä metodismin tunnustuksilla, muodoilla ja säännöillä jotta edistyminen ja puhdistus tehokkaalla tavalla tuli estetyksi. Unitarismi ja universalismi ollen samoin eksytyksen vastaisia ilmauksia, ovat myöskin koettaneet poistaa saastuttavia eksytyksiä; ja ovat he menestyneet suhteellisesti kenties yhtä paljon tai yhtä vähän kuin toisetkin.

Ne, joita sanotaan baptisteiksi, edustavat toisenlaista pyhäkön puhdistamista, he kun hylkäävät kasteesen nähden paavikunnan alkaman eksytyksen tässä kysymyksessä. He eivät tunnusta että uskomattoman pienen lapsen vedellä valeleminen olisi uskovaisen kaste taikka että valeleminen edes millään tavalla esikuvaisi Kristuksen oppia. Kumminkaan, paitsi oikean ulkonaisen muodon tai esikuvan opettamista, eivät baptistit sanottavasti ole edistyneet, vaan huomataan heidät nyt usein toisten kanssa vastustavan ja estävän kaikkea enempää puhdistamista.

Myöhempi uudistusliike, on tunnettu "Kristityn seurakunnan" tai "Opetuslasten" "the Disciples" nimellä. Tämän lahkon perusti Aleksander Campbell v. 1827. Uudistukset, joita he järjestäytyessään erityisesti tavottelivat, olivat: apostolinen yksinkertaisuus seurakuntahallinnossa; Raamattu yksin uskontunnustukseksi; kaikkien Kristuksen jäsenten yhdenvertaisuus Hänen allansa, joka on pää, ja niinmuodoin kaikkein kirkollisten arvonimien, kuten pastori, teologian tohtori, j.n.e. poistaminen katolisina ja sotivina Kristuksen ja oikean kristillisyyden henkeä vastaan, joka sanoo: "Te olette kaikki veljeksiä ja yksi on teidän Johtajanne, Kristus". Kaikki, mikä tähän tarkotukseen ja puhdistamiseen kuului oli hyvää ja on kantanut hedelmää muutamien mielissä ja on tuonut vapautta kaikkiin uskonkuntiin. Mutta tämäkin uskonkunta on toisten lailla lakannut jatkamasta uudistusta, ja sen uudistus-henki on jo kuollut; sillä vaikka se väittää Raamatun olevan sen ainoana uskontunnustuksena, on se pysähtynyt raiteelle ja pyörii nyt ympäri paikallaan edistymättä vähääkään totuudessa. Vaikka se väittääkin olevansa vapaa inhimillisten perimätietojen uskonopeista ja kahleista, ei se kumminkaan käytä tätä vapautta ja on senvuoksi sidottu hengessä, ja seuraus on ettei se kasva armossa ja tiedossa. Vaikkei mikään kirjotettu uskontunnustus sitonut sitä, tapahtui kumminkin, että se jäi liikkumattomaksi ja nukkuvaksi Pyhäkön puhdistamisen suhteen, sen johdosta, että piti arvossa ihmisten perimätietoja ja kunniaa sekä siitä syystä että oli itseensä tyytyväinen, ja on nyt taantumaisillaan entisestäkin asemastaan.

Vaikka olemmekin maininneet ainoastaan muutamia uskonpuhdistajia ja muutamia uskonpuhdistusliikkeitä, ei suinkaan pidä luulla, että ylönkatsomme tai hyljimme toisia. Kaukana siitä; puhdistus on ollut yleinen ja kaikilla oikeilla, totisilla kristityillä on ollut osansa puhdistamisessa. Vaikeus on siinä että ainoastaan muutamat harvat saattavat nähdä löytyvien eksytysten paljouden ja siitä seuraavan välttämättömyyden jatkaa puhdistamistyötä, syystä että ovat entisen kasvatuksensa kautta ennakkoluulojen vallassa ja eksytysten äänekkäiden ja kerskaavien väitteiden pelästyttämiä. Ja suuri vastustajamme, Saatana, ei ole vitkastellut käyttäessään näitä asianhaaroja edukseen, niillä sitoakseen pyhiä ja estääkseen puhdistustyötä.

Toinen puhdistus-liike, ja muutamissa suhteissa perinpohjaisin kaikista, alkoi pian viimeksimainitun jälkeen, niinkuin edellisessä luvussa lyhykäisesti on kosketeltu. Baptistiseurakunnan jäsen herra William Miller Massachusettsista, jota käytettiin aseena toimeenpanemaan tätä uudistusta, käänsi seurakunnan huomion siihen, että Raamattu ilmaisee jotakin Jumalan suunnitelman sekä ajasta että järjestyksestä. Hän näki profettain merkitsemiä aikakausia, joita seurasi lupaus, että todella viisaat ymmärtäisivät näitä aikanaan, ja hän koetti olla yksi mainitusta luokasta. Hän tutki ja löysi koko joukon mieltäkiinnittäviä asioita, jotka aikoja sitte olivat häipyneet Rooman perimätietojen alle, muun muassa senkin että Herramme toinen tuleminen olisi Jumalan siunauksen, elämän, antamista varten uskovaisille, niinkuin ensimäinen tuleminen oli maailman lunastamista varten; sanalla sanoen, että lunastaminen ja ennalleenasettaminen olivat eri osia samasta pelastussuunnitelmasta.

Saatuansa silmänsä auki näkemään niin hyviä uutisia, ei rehellinen, vakava sydän saata olla julistamatta niitä, eikä hänkään vaiennut. Tämän totuuden paljastaminen johti muutamien eksytysten hylkäämiseen, ja niinmuodoin suoritti hän puhdistamistyön kaikissa, jotka tulivat hänen vaikutuksensa alaisiksi. Esimerkiksi, koska Herramme toinen tuleminen on valtakunnan "pystyttämistä" ja seurakunnan korottamista varten, niin on selvää, että maallisten valtakuntain kanssa yhdistettyjen seurakuntain (jotka kaikki sanovat olevansa Jumalan valtakuntia ja sanovat sentähden olevansa valtuutettuja hallitsemaan maailmaa) väitteiden täytyy olla ainoastaan tyhjiä arveluja. Sillä jos Kristuksen valtakunta ei ole vielä "pystytetty", täytyy nykyään "pystytettyjen" valtakuntien olla "tämän maailman ruhtinaan, (Saatanan), pystyttämiä", ja täytyy niiden suureksi osaksi työskennellä hänen edukseen, kuinka tietämättömiä niiden hallitsijat siitä sitte lienevätkään.

Toinen eksytys, jonka poistamiseen Herra Millerin saarna johti, oli ihmisen luonnollinen kuolemattomuus. Kauvan oli ollut vallalla käsitys että ihminen olemukseltaan on kuolematon olento, että kun hän kerran on luotu ei hän koskaan saata kuolla, ja että kuolema on ainoastaan petollinen harhaluulo; että ihminen ainoastaan näyttää kuolevan, mutta ei sitä todellisuudessa tee, vaan vaihtaa ainoastaan muotoa ja ottaa uuden askeleen "kehityksessä". Herra Miller uskoi niinkuin muutkin tässä asiassa; kumminkin hän kiinnitti huomionsa juuri näihin totuuksiin, erityisesti oppeihin Herran tulemisesta ja kuolleiden ylösnousemisesta, joka ensiksi jyrkästi paljasti tämän turmiollisen eksytyksen — joka kieltää ylösnousemisen opettamalla, ettei kuolemaa ole, ja että Herran toinen tuleminen ja kuolleiden ylösnouseminen niinmuodoin eivät ole tarpeellisia. Mutta tämän aineen arvostelevan tutkimuksen jätämme tämän teoksen johonkin seuraavaan osaan, jossa tullaan osottamaan, että kuolemattomuus ja ijankaikkinen elämä ovat suosionosotuksia, jotka voidaan saavuttaa ainoastaan Kristuksen kautta, ja joita ei ole luvattu eikä annettu jumalattomille. Perustuen käsitykseen ihmisen kuolemattomuudesta ja siitä käsityksestä kehittyneenä on roomalainen oppi kiirastulesta kotoisin ja samoin vielä kauheampi protestanttinen oppi ijankaikkisesta kurjuudesta loppumattoman tuskan paikassa; sillä he tuumivat: jos ihmisen täytyy elää ainaisesti (ja jos hän on kuolematon, ei edes Jumalakaan saata tehdä häntä tyhjäksi), täytyy hänen elää loppumattomassa autuudessa tai loppumattomassa kurjuudessa. Ja koska hän, niin he sanovat, kuolemassa lähetetään loppumattomaan tilaansa, täytyy silloin äärettömän suurelle enemmistölle alkaa ijankaikkinen vaiva, koska he nykyisenä lyhyenä aikana joko eivät ole saaneet tietoa oikeasta tiestä, tai tämän tiedon saatuansa, perittyjen heikkouksien, y.m. johdosta, olivat kykenemättömiä asettamaan elämänsä sen mukaisesti.

Tätä monen tuhoavan eksytyksen suurta juurta, alettiin nyhtää ylös ja heittää pois saarnaamalla Kristuksen toista tulemista ja ylösnousemista, joiden ajan selitettiin tulleen. Oli älykkäitä ja ajattelevia ihmisiä, jotka alkoivat ihmetellä, miksi Jeesuksen piti herättää kuolleet, jos ne kerran olivat joko taivaassa tai helvetissä ja jos heidän kohtalonsa jo kerran oli määrätty. Lisäksi alkoivat he ihmetellä, miksi kuolleita kutsutaan kuolleiksi, jos he todellisuudessa elävätkin. Lisäksi he ihmettelivät, miksi eivät Herramme ja apostolit sanoneet mitään siitä, että kuolleet vielä ovat eläviä, vaan päinvastoin osottivat ylösnousemiseen ainoana toivona, vieläpä selittäen, että jollei ylösnousemusta ole, ovat kaikki kadotetut (1 Kor. 15: 13—18). Silloin alettiin ymmärtää Herran sanoja, jotka lupasivat ylösnousemisen kaikille, "jotka ovat haudoissansa"; ja vähitellen alettiin huomata, etteivät kuolleet olekaan eläviä, vaan että kuolema on elämän vastakohta. Ja ne, jotka etsivät, huomasivat, että Raamattu onkin täydellisessä sopusoinnussa itsensä kanssa tämän asian suhteen, mutta suorassa ristiriidassa aikamme tavallisiin perimätietoihin, jotka ovat kotoisin paavikunnasta.

Senjälkeen kun eksytyksen juuri siten oli otettu pois, alkoivat eri oksat pian kuivua; ja pian nähtiin, että sensijaan, että jumalattomien rangaistus olisi loppumaton elämä (kurjuudessa), Raamatun esitys Jumalan suunnitelmasta onkin päinvastainen; — loppumaton elämä on vanhurskauden palkinto; ja kuolema, elämästä erottaminen, on tahallisten syntisten rangaistus.

Lisäksi tultiin näkemään mitä tarkotettiin sillä kuoleman kirouksella, joka tuli koko suvun yli Aadamin tottelemattomuuden kautta — että koko suku oli tuomittu häviöön. Silloin alkoi myöskin huntu kohottautua ja näytti se Lunastajamme kuoleman tarkotuksen ja arvon osottamalla sen olleen vastaavan hinnan sukua kohdanneesta rangaistuksesta, jotta se voisi nousta ylös ja tulla ennalleenasetetuksi elämään kaikkine oikeuksineen. Oi! silloin alettiin ymmärtää ja panna arvoa lunastukselle, kun nähtiin että häntä, joka ei synnistä mitään tiennyt, kohdeltiin kirottuna; että hän, kun hänet alttiisti asetettiin meidän sijallemme, tuli "kiroukseksi meidän tähtemme", kohdeltiin meidän tähtemme syntisenä ja kuoli, vanhurskas vääräin puolesta.

Siten tuli suuri järjestelmä ja saastuttavien eksytysten verkko, joka alkoi jokapäiväisen uhrin poisottamisella, lopultakin poistetuksi; ja kun Pyhäkkö sitten oli tullut vapautetuksi tai puhdistetuksi siitä nähtiin Jeesuksen "jokapäiväinen (alati kestävä) uhri" uudistetussa tuoreudessa, ihanuudessa ja voimassa.

Kun sanomme, että Pyhäkkö puhdistettiin tästä saastutuksesta, on meidän muistettava, että Raamatussa usein osa seurakunnasta vastaa koko seurakuntaa. Ainoastaan pieni luku, muutamat harvat, olivat tulleet vapahdetuiksi saastuttavasta eksytyksestä; ja näitä harvoja on Jumala päivittäin lisännyt sellaisilla, jotka kokonaan ovat hänen johtonsa alla ja hänen opetettaviaan.

Laskiessaan mitä tulisi tapahtumaan, ei herra Miller likimainkaan osunut oikeaan — hän nim. luuli että Pyhäkön puhdistaminen tarkotti maan puhdistamista pahasta kirjaimellisen tulen kautta, jossa maa tulisi poltettavaksi poroksi. Pettymys, joka seurasi, kun hänen ennustelemisensa eivät toteutuneet, oli kova koettelemus niille, jotka hänen johdollansa olivat oppineet odottamaan Herraa taivaasta ja rukouksen: "Tulkoon valtakuntasi" täyttymistä. Mutta vaikka heidän toiveensa pettyivätkin yljän viipymisen vuoksi, tulivat he kumminkin suuresti siunatuiksi. Kokemukset, joita he Raamattua tutkiessaan olivat saaneet, olivat suuri-arvoisia, ja olivat ne opettaneet heitä asettamaan Jumalan sanan ihmisten perimätietojen yläpuolelle. He olivat melkoisessa määrässä vapautuneet ihmispelosta, ihmisten kunniasta ja arvonannosta kaikissa uskonkunnissa, joista he olivat vapautuneet, sillä heidät oli erotettu tottelevaisuuden perustuksella vakaumuksellensa mikäli se koski Herran tulemista. Rehellisyys vakaumustaan kohtaan tuottaa aina jonkinlaista siunausta: me kohtaamme Herran tiellä, kuten Paavali, kun hän oli matkalla Damaskoon.

Niinmuodoin huomaamme, näiden joukossa olleen muutamia, joilla oli kehittyneempi kanta puhdistus- tai uudistustyössä kuin useilla heidän edeltäjillään. Siten oli, vuonna 1846, jolloin nuo 2300 päivää loppuivat, niinkuin yllä on osotettu, pieni vapaa joukko kristityitä, joka ei ainoastaan ollut yhtä mieltä "Opetuslasten" (the "Disciples") kanssa siinä että seurakuntaa oli hallittava yksinkertaisesti, että kaikki uskontunnustukset oli hylättävä paitsi Raamattua, että kaikki arvonimet oli poistettava opettajain keskuudessa, vaan joka myöskin oli yhtä mieltä baptistien kanssa kasteen ulkonaisesta muodosta ja Lutherin kanssa siitä, että paavillinen järjestelmä on Synnin ihminen ja luopunut seurakunta porttojen ja kauhistuksien äiti. Nämä, pysyen kaukana jokaisesta sovittelusta tai yhteydestä maailman kanssa, opettivat elävää jumalanpelkoa, yksinkertaista luottamusta kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja uskoa hänen muuttumattomaan päätökseensä; ja samalla kun he tunnustivat Kristuksen kaikkein Herraksi ja nyttemmin osalliseksi jumalallisesta luonnosta, kykenivät he vastustamaan järjetöntä ja raamatunvastaista oppia kolmiyhteydestä, jonka mukaan Jehova on oma poikansa ja Herra Jeesus oma isänsä; ja he oppivat näkemään että ijankaikkinen elämä ja kuolemattomuus ovat Jumalan lahjoja ainoastaan Kristuksen kautta ylösnousemuksessa.

[Ainoa näennäinen tuki Raamatussa jumalalliselle kolmeyhteys-opille oli vanhassa käännöksessä osa 1 Joh. 5: 7, joka on vieras lisäys ja jonka kaikki oppineet nykyään siksi tunnustavat. Siten se on jätetty pois uudesta suomalaisesta raamatunkäännöksestä. Tätä asiaa käsitellään lähemmin "Raamatuntutkistelujen" V:ssä osassa. Valmistunee ehkä v:n 1912 lopussa tai 1913 alussa suomeksi.]

Ja ikäänkuin Jumala olisi tahtonut järjestää niin, että senjälkeen aina tulisi olemaan luokka, joka edustaisi hänen puhdistettua Pyhäkköänsä, luokka, joka pysyisi erillään eri lahkoista, sai juuri vuosi 1846 olla todistajana protestanttisten lahkojen järjestymisestä yhdeksi ainoaksi suureksi järjestelmäksi, jota nimitettiin Evankeliseksi Allianssiksi. Tämä järjestelmä lausui, muistaen uusia (puhdistetun Pyhäkön) mielipiteitä, selvin sanoin uskonsa ihmisen kuolemattomuuteen, ja pani tämän opin tunnustuksensa yhdeksänneksi pykäläksi. Sillä tavoin se erotti, ja on siitä asti pitänyt erillään, järjestelmästään, joukon Jumalan lapsia — Herran puhdistetun Pyhäkön — totuuden Pyhäkön. Ja tämä puhdistettu Pyhäkköluokka on lisääntynyt siitä asti toisilla nöyrillä ja uskollisilla Jumalan lapsilla, samalla kuin siitä on erotettu sellaisia, jotka ovat kadottaneet nöyryyden ja totuudenrakkauden hengen. Aseman säilyttäminen puhdistettuna Pyhäkkönä järjestettyä suurilukuista vastustusta vastaan on vaikea rohkeuden ja uskon koetus, jonka ainoastaan muutamat harvat näyttävät voivan kestää; enemmistö seuraa edeltäjiensä jälkiä pyrkien olemaan kunnioitettuja maailman silmissä. Kun heidän lukunsa lisääntyi ja he koettivat päästä vähemmällä pilkalla, järjestivät muutamat heistä järjestelmän, laativat uskontunnustuksen ja omistivat lahkolaisuuden nimen, kutsuen itseään Adventisteiksi. Ja koska he vähitellen alkoivat uskoa, ettei ollut enempää oppimista kuin se minkä olivat oppineet, eivät he sen jälkeen ollenkaan ole edistyneet; ja toisten kanssa, jotka ovat laiminlyöneet vaeltamisen sitä polkua pitkin, joka loistaa yhä selvemmin kirkkaaseen päivään asti, ovat monet heistä langenneet mielettömiin eksytyksiin.

Mutta vaikka monet niistä, jotka alussa edustivat puhdistettua Pyhäkköä, siten tulivat pyydystetyiksi orjuuden ikeeseen, ovat ne, jotka ovat pysyneet vapaina ja ahkeroineet oppia tuntemaan Herraa, edelleen edustaneet hänen puhdistettua Pyhäkköänsä, ja hän on sitten hyväksynyt heidät ja suuresti siunannut heitä johtonsa kautta.

Jos roskat ja saastuttavat kauhistukset olivat kokonaan poistetut vuonna 1846, on sitä seuraava aika oleva jälelle jääneen järjestämistä varten ja Jumalan ihanan suunnitelman paljastamista ja selvittämistä varten — joiden totuuksien tulee täyttää ne paikat, jotka ovat jääneet tyhjiksi poiskarsittujen eksytysten kautta.

Totuuden avaamisen ja sen ihanuuden tutkimisen ja arvostelemisen aika on nyt tullut ja sitä tehdään parhaillaan. Me kiitämme Jumalaa siitä etuoikeudesta, että saamme toisten kanssa olla mukana tässä siunatussa työssä, viemässä kultaisia astioita (kallisarvoisia totuuksia) takasin Herran huoneeseen (vertauskuvallisen) suuren Babylonin vankeudesta. (Esra 1: 7—11; 5: 14; 6: 5) ja panna ne jälleen paikalleen Pyhäkköön. Ja tässä jalossa työssä ollen lähetämme veljelliset tervehdykset kaikille työtovereille ja Voidellun Ruumiin jäsenille. Autuaat ne palvelijat, jotka Herra tultuansa löytää antamassa ruokaa aikanaan huonekunnalle.

TOTINEN ONNI.

1. Mä riemuitsen, kun muistelen
Min onnen saada voi,
Jos uskollisna taistelen,
Kun Herran kutsu soi.

2. Tuo onni, rauha maailman
Se hetken hymyilee.
Ja juuri kun sen saavutan,
Se pois jo pakenee.

3. Mutt' autuas, ken luottaa vaan
Nyt Herraan Jumalaan,
Ja ruumiin, sielun uhraamaan
Käy innoin kokonaan.

4. Jos silloin kuinka synkkä on
Tuo elon kaita tie,
Se häneen nähden parhain on
Ja onneen varmaan vie.

5. Kun kaikki, josta uinailit,
On aivan murtunut.
Kun linna, jonka rakensit,
On hautaan sortunut!

6. Kun valinkauha kuumentaa
Ja maali loittonee,
Voit Herraan tyynnä katsahtaa,
Hän hehkun hillitsee.

7. Ja kun hän Poikans' kuvan vaan
Jo vihdoin nähdä saa —
Nuo armaat piirteet loistossaan —
Hän hehkun sammuttaa.