III.
PERSOONALLISUUS JA ESTEETÖN KEHITTYMINEN.
Tahtoessani hiukan perehdyttää psykoanalyysiin henkilöä, joka ei siitä mitään tiedä, kerron mielelläni tri Odier’n suorittamasta parannuksesta,[7] sillä tämä selostus tekee aina tehtävänsä. Nuori tyttö potee hermostollista käsivarren halvautumista; analyysi osoittaa, että halvautumisen syynä on salatajuinen ja järjettömän epäloogillinen ajatusyhtymä, sarja analogiapäätelmiä, joiden mukaan halvautumisen piti saattaa entiselleen purkautunut kihlaus. Siitä päivästä, jona psykoanalyytikko paljastaa sairaalle tuon piilevän syyn, käsivarsi kykenee jälleen ojentumaan, se on parantunut. Torjuminen, pyrkimys poistamaan tajunnasta pyydettä, joka sitten elää edelleen salatajuisesti, luopumus, joka ei nimeänsä ansaitse ja joka salakavalasti kapinoi, riittää aikaansaamaan sellaisia hermoston häiriöitä. Esimerkki ei ole ainoastaan tyypillinen, se on kerrassaan symbolinen, sillä psykoanalyysi osoittaa meille, että sellainen torjuminen on pohjana kaikissa niissä kykenemättömyystiloissa, jotka ovat erehdyttävästi uupumustilojen näköisiä, niissä näennäisesti aiheettomissa estymissä, joita voisi nimittää henkiseksi halvautumiseksi ja jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja jokaiselle. Sellaisissa tapauksissa meiltä puuttuvaa voimaa pitää salatajunta vankinaan. On tapahtunut mielikuvien torjumista, on muodostunut salainen solmu, ja psykoanalyysin tehtävänä on juuri yrittää sitä aukaista.
Kaikki sellaiset vangitut voimat ovat menetettyä henkistä tarmoa. Mutta tämä tarmo esiintyy olennaisena voimana, jota mainitsemme persoonallisuuden, »minuuden» nimellä. Puhuttaessa henkisestä tarmosta ajatellaan taistelua meihin todella kuuluvien ja irrallisemmin olemukseemme liittyvien voimien välillä. Se edellyttää keskusta, juuri »minuutta» (meidän tarvitsematta silti ratkaista, onko tämä »minuus» metafyysikkojen »substanssi» vai ei). Tämä ykseysprinsiippi ilmenee meille vaistomaisesti niin oleellisena, että ylen liikkuvainen ja epävakainen toiminta näyttää meistä henkisen voiman suoranaiselta vastakohdalta; toisaalta voimme väärin luulla voimaksi vaivalloista toimintaa, joka noudattelee jäykän tottumuksen latuja. »Vakaumusten sidonnaisuus», sanoo Nietzsche, »tottumuksen voimasta vaistoksi muuttuneena, johtaa siihen, mitä nimitämme luonteenlujuudeksi. Ihmisen toimiessa harvalukuisten, mutta aina samojen vaikutinten pohjalla tulevat hänen tekonsa tarmokkaammiksi».[8] On myös olemassa tylsää itsepäisyyttä, joka jäljittelee todellista henkistä voimaa, koska siinäkin ilmenee ykseyden hahmo.
Jotta voisimme olla väkevät, tulee meidän olla »minuus». Emmekö se olekin? Varsin erilaisessa määrässä. Onhan olemassa sairaalloisia tapauksia, joissa minuus kerrassaan hajoaa; silloin puhutaan persoonallisuuden jakautumisesta. Lienee syytä lyhyesti tarkastella niitä ehtoja, joiden vallitessa sellainen jakautuminen tapahtuu, sillä ne osoittavat vastakohtina, mihin meidän tulee pyrkiä kehittyäksemme voimakkaaksi persoonallisuudeksi.
Kun Ribot julkaisi teoksensa Maladies de la personnalité (Persoonallisuuden sairauksia), olivat psykologiset selitykset yleensä huonossa huudossa. Hän yrittikin ennen kaikkea selvitellä häiriöiden fysiologisia edellytyksiä, ja niin hänen täytyi usein jättää kysymys aivan avoimeksi. Seikka on sitä silmiinpistävämpi, kun kysymyksessäolevia sairauskertomuksia lukiessamme havaitsemme häiriöiden syinä olleen ilmeisten sielullisten järkytysten; nämä tiedonannot ovat sitäkin arvokkaammat, kun niitä ei ole muovattu teoriaa tukemaan, koska Ribot ei osannut niitä selityksissään mitenkään käyttää. Niinpä mainitaan eräs nuori mies, V.L…, jonka sielullisten häiriöiden historiaa tutkittaessa selviää, että hän oli kerran joutunut kauhun valtaan molemmin käsin tartuttuaan risujen alla makaavaan käärmeeseen. Eräs toinen kertomus koskee naista, jonka hänen äitinsä oli hänen neljäntoista vuoden ikään tultuaan luovuttanut paheen palvelukseen, mutta joka sitten yhtäkkiä joutui Hyvän Paimenen luostariin Metzin. »Hänen sieluelämässään tapahtunut ylen jyrkkä muutos», kerrotaan meille, »sai puhkeamaan eräänlaisen uskonnollisen hulluuden, jota seurasi syvän tylsyyden kausi.» Potilas otaksui myöhemmin olevansa vuoroin prostituoitu, vuoroin nunna.
Tässä ei ole tilaisuutta selostaa kaikkia niitä lukuisia tutkimuksia, joita on myöhemmin omistettu samanlaisille tosiasioille: tri Azamin potilaan (Félidan) jo klassilliseksi muuttunutta tapausta, Binet’n teosta Altérations de la personnalité (Persoonallisuuden järkytyksiä) ja amerikkalaisia tutkimuksia (James ja Hodgson, Sidis ja Goodhart, Morton Prince), joissa kerrotaan merkillisistä tapauksista, eräästäkin, jossa potilas jakautui neljäksi vuoroittain ilmeneväksi persoonallisuudeksi. Huomautettakoon vain, että näissä uudemmissa tutkimuksissa jo korostetaan enemmän psykologisia syitä. Vuonna 1910—1911 pitämissään luennoissa Bergson huomautti amerikkalaisiin tutkijoihin nojautuen erittäin hienosti sellaisten syiden joukossa esiintyvästä eräänlaisesta »halusta ottaa lomaa siveellis-henkisessä olopiirissään.» Voi tosiaankin sattua, että henkilö toivoo vapautuvansa tavanomaisesta persoonallisuudestaan. Mutta olipa sellaisessa ikävystymisessä puheena henkilön itseensätuskastuminen, ankara pelonkauhu, kuten Ribot’n mainitsemassa tapauksessa, tai liian jyrkästä muutoksesta johtuva järkytys, kuten nuoressa ilotytössä, josta tehtiin nunna, aina osoittaa psykoanalyysi pohjalla piilevän saman syyn. Syynä on erinomaisen voimakas psyykillisen sisällön torjuminen. Se ei näissä tapauksissa rajoitu pieneen määrään erillisiä tiloja, kuten tavallisesti, vaan ulottuu laajaan ryhmään, joka ei ainoastaan ole normaaliminuuden täysi vastapaino, vaan saa lopulta oman vaakakuppinsa painumaan alemmaksi, kunnes taas tapahtuu muutos vastakkaiseen suuntaan. Tällöin on olemassa kaksi psyykillistä ryhmää, jotka torjuvat toisiansa, niinkuin kaksi poikaa, jotka vuoroin tyrkkäävät toisensa katukäytävältä. Eri ryhmien ydinilmiöinä täytyy olla kaksi (luontaista tai hankittua) erikoisen voimakasta taipumusta, joita ei käy toisiinsa soinnuttaminen. Ilotyttö-nunnan tapauksessa asian sisäinen koneisto ilmenee erikoisen selvästi. Kasvatuksen ja tottumuksen kehittelemän paheellisen taipumuksen torjuu yhtäkkiä luostariin siirtymisestä johtuva järkytys, ja luostarissaolo herättää aivan toisenlaisen, edelliseen kerrassaan mukautumattoman taipumuksen. Edellinen kuului kuitenkin niin kiinteästi henkilön elämään, oli haarautunut niin avaralle alalle, oli ajatusyhtymien nojalla liittynyt niin lukuisiin tosiasioihin, että siihen oli vähitellen kutoutunut valtava sielullinen ainesjoukko, joka oli kyllin kiinteä muodostaakseen toisen »minuuden». Tällaista tapausta voidaan verrata niihin, joita uskonnonhistoria mainitsee »riivautumisen» nimellä. Mutta ne vuorostaan johtavat tasaisin väliastein tiloihin, joita nimitetään »kiusauksiksi» ja joista on lyhyt matka säännölliseen sieluelämään. Askeetissa, joka uskoo itsensä pirun riivaamaksi, ei sen vuoksi vielä tapahdu tajunnan jakautumista, mutta joka tapauksessa hän tulkinnallaan henkilöi torjutut vaistonsa ja viettinsä, jotka sitten koroittavat äänensä. Mitä tulkinta saa aikaan askeetissa, sen luo Goethessä pelkkä mielikuvitus: Mefistofeles on Faustin mielessä tapahtuvan torjumisen tuote. Uudemmista teoksista puhuaksemme on Franz Werfelin maagillisessa trilogiassa Spiegelmensch »kuvastinihminen» Thamalin mielen torjuma, joka karkaa ja muuttuu voimalliseksi. Kavalana ja kiusaukseen johdattavana palvelijana se paisuu paisumistaan herran sillävälin laihtuessa ja riutuessa; eräänä kauniina päivänä se hyppää herran yli ja anastaa vuorostaan herruuden. Tämä haaveellinen teos ilmaisee luontevan symbolisesti syvää totuutta. Siinä nähdään sama heiluriliike, jonka äsken totesimme patologisissa jakautumistapauksissa. Mefistofeles kiikkui hänkin samoin, Faust vastapainonaan.
* * * * *
On arvattavaa, että sen, joka tahtoo kehitellä voimakkaan persoonallisuuden, täytyy sijoittua kannalle, joka on persoonallisuuden hajoamiseen johtavan tilan suora vastakohta. Koska torjuminen riistää meiltä osan voimaamme, koska näiden väkevien viettien torjuminen voi johtaa kerrassaan minuutemme jakautumiseen, niin meidän tulee kysyä, eikö sellaisten viettien vapaa kehkeytyminen ole yhtenäisen persoonallisuuden ensimmäinen ehto. Jakautumistapahtumaa tutkiessamme havaitsemme toisenkin seikan, joka puolustaa sellaista otaksumaa. Tarkastellessamme toisen persoonallisuuden muodostumista havaitsemme näet sen keräytyvän jonkin väkevän vietin ympärille, joka muodostaa sen ytimen. Ei ole vaikea arvata, että normaalisen persoonallisuuden muodostuminen tapahtuu samoin. Henkilöt, joiden huolena on yksilöllisyyksien kehitteleminen, ovatkin jo aikoja sitten havainneet viettien omaehtoisuuden ja voimakkaan persoonallisuuden välillä vallitsevan yhteenkuuluvaisuuden. Maine de Biran, sisäisen elämän hienovaistoinen erittelijä, on hyvin oivaltanut, että omaehtoinen, vietinomainen toimintamme tarjoaa meille ensimmäisen kiintokohdan minuutemme tuntemiseen. Mutta varsinkin Rousseau kävi ongelmaan tuimasti käsiksi ja uskalsi siirtää sen kasvatuksen käytännölliselle alueelle. Tämä individualismin apostoli oivalsi hyvin, paremmin kuin kukaan ennen häntä, että johdonmukaisesti menetelläkseen täytyi esiintyä luontoonpalaamisen apostolina — luonto ymmärrettynä vaistoa ja omaehtoisia luontumuksia merkitseväksi. Nämä kaksi periaatetta, yksilöllisyys ja vapaus, vallitsevat Rousseaun koko kasvatusoppia. Niiden välillä vallitsee kiinteä yhteenkuuluvaisuus ja vastavuoroisuus: jotta lapsi voi vapaasti kehitellä taipumuksiaan, ei niitä saa liiaksi rajoittaa liian jäykillä ja persoonattomilla kasvatussuunnitelmilla; kasvattajan tulee oppia tuntemaan hänen huostaansa uskotun lapsen alkuperäiset luontumukset, erottamaan kehkeytyvän sielun erikoista tuoksua ja tuntua, sanalla sanoen: kasvatuksen tulee olla niin yksilöllistä kuin suinkin mahdollista. Tämä kaksoisperiaate — yksilöllisyys ja vapaus — ilmenee yhtaikaa Émile-teoksessa, niin luonnollinen on siirtyminen toisesta toiseen: »Jokaisella hengellä on oma muotonsa, jonka mukaan sitä tulee johtaa, ja kasvatustyön menestys riippuu suuressa määrässä siitä, noudatetaanko juuri tätä muotoa vai jotakin toista. Järkevä kasvattaja, urki ensin kauan luontoa, tarkkaa huolellisesti oppilastasi, ennenkuin lausut hänelle ensimmäisen sanan, salli hänen luonteensa idun ilmaantua täysin vapaasti, älä ehkäise häntä millään tavalla, jos tahdot nähdä hänet täysin sellaisena kuin hän on.»[9]
Nämä molemmat kiinteästi toisiinsa liittyvät vaatimukset ovat sittemmin säilyneet kaiken uudistavan kasvatusopin perustuksena. Pestalozzin ja Fröbelin välityksellä ne siirtyvät aina Tolstoihin ja erilaisiin »uusiin kouluihin» saakka. Ja siinä on enemmän kuin perintätapaa ja -tietoa, siinä on perintätapaa, jonka kumouksellisetkin mielet tahtomattaan omaksuvat; siinä on loogillinen yhdysside.
Lapsen esteetön toiminta, hänen luontumustensa ilmaisija, ei suinkaan ole pettämätön tiedonantaja. Vaikka se on täysin taattu, voi sittenkin arvostella väärin olennon taipumuksia. Rousseau, joka on erinomaisen hyvin oivaltanut lapsen olemusta, on havainnut tämänkin seikan. »Maailma on täynnä käsityöläisiä ja erittäinkin taiteilijoita, joilla ei ole ollenkaan luontaista kykyä ammattinsa harjoittamiseen; heitä on lapsuudesta asti yllytetty siihen, joko hyödyn vuoksi tai näennäisen asianharrastuksen pettäminä; he näet olisivat aivan samoin suuntautuneet mihin muuhun ammattiin tahansa, jos olisivat varhaiselta iältään asti nähneet sitä harjoitettavan. Toinen kuulee rummunäänen ja uskoo jo olevansa kenraali, toinen näkee rakennettavan ja tahtoo tulla arkkitehdiksi. Jokaista houkuttelee nähtävissä oleva ammatti, jos se tuntuu arvossapidetyltä.» Tässä yhteydessä Jean-Jacques kertoo meille tarinan lakeijasta, jonka maalaamisinto saattoi johtaa harhaan, koska hän kuuden helteisen kesäkuukauden aikana istui keskipäivällä hievahtamatta eteishuoneessa kuvaten kerran toisensa jälkeen pallokarttaa. Siitä huolimatta hän »ei kykene milloinkaan maalaamaan muuta kuin oven vuorauslautoja.» Rousseau päättelee: »Työn harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen eivät ole läheskään sama asia.»[10]
Aivan varmaan on olemassa jäljittelyn avulla hankittuja viehtymyksiä, jotka eivät mitenkään kuulu henkilön varsinaiseen olemukseen. Väärän kutsumuksen omaksuminen ei kuitenkaan ole niin paha onnettomuus kuin aito luontumuksen väärinarvosteleminen. Niin tekee kuitenkin tavanomainen kasvatuksemme lakkaamatta juuri senvuoksi, että se jättää huomioonottamatta lapsen omaehtoiset luontumukset. On yleisesti tunnettu tosiasia, että useat etevät miehet ovat olleet koulussa huonoja oppilaita. Tästä seikasta johdeltiin suuremmassa tai vähemmässä määrässä järkeviksi katsottavia päätelmiä: kuinka vaikeata oli varhaisella iällä todeta nerollisuutta, joka arvatenkin puhkee ilmi yhdellä iskulla. Olisi paljoa yksinkertaisempaa todeta, että kasvatuksemme arvostelee merkillisellä tavalla väärin kehkeytymistilassa olevia persoonallisuuksia, sallii niiden muodostua omin valloin, ellei niitä suorastaan tukahduta. Tosin on olemassa suuria miehiä, jotka ovat olleet ihmelapsia. Mutta sellaisia tapauksia eriteltäessä luullakseni havaittaisiin jompikumpi näistä mahdollisuuksista: joko on lasta kohdeltu todella ymmärtäväisesti tai hänessä on jo ilmennyt se vääjäämätön ylpeys, joka usein esiintyy neron tietoisuutena ja luonnollisena puolustautumiskeinona. Nuori Alfred de Vigny, sellaisen ylpeyden oivallinen edustaja, voitti lukuisia koulupalkintoja, mutta se ei vielä todista, että hänet kasvatettiin oikeimmalla tavalla.
Puhun tässä painokkaasti luontaisista taipumuksista, koska ne ovat persoonallisuuden erikoinen tunnus. Toisaalta on huomattava, että jos ajattelemme suurta miestä — toisin sanoen miestä, jolla on suuret luontaiset lahjat — emme mitenkään voi kuvitella häntä arkamaiseksi tai veltoksi. Nerouteen tuntuu erottamattomasti kuuluvan jonkinlainen sankaruus, samoinkuin putouksen korkeus auttamattomasti merkitsee sen voimaa. Nerokkaiden ihmisten elämä on usein pelkkää taistelua. Tässä tapauksessa tosin voidaan ajatella, että tarmo on syy eikä vaikutus; sillä elleivät sellaiset henkilöt pystyisi taistelemaan tai vaatimattomammin sanoen uupumattomasti tekemään työtä (joka sekin on taistelua), niin heistä ei tulisi, mitä tulee. Nietzsche sanoi näinkin: »Älkää huoliko puhua lahjoista, lahjakkuudesta, synnynnäisistä kyvyistä! Voi mainita kaikenlaisia suuria miehiä, jotka eivät ole olleet lahjakkaita. Mutta he hankkivat suuruuden, heistä tuli 'neroja’ (kuten sanotaan) sellaisten ominaisuuksien nojalla, joiden puuttumisesta ei puhu mielellään kukaan, jos on itse niistä tietoinen; heissä oli kaikissa se oiva akäsityöläis-vakavuus, joka kehoittaa muodostamaan moitteettomasti osia, ennenkuin uskaltaa käydä suurta kokonaisuutta rakentamaan.»[11]
Nuo sanat sisältävät enemmän totuutta kuin yleensä otaksutaan. Sittenkään ei tuo edellytys riitä; jos se on ainoa, niin edessämme on jälleen Rousseaun maalaja-lakeija. »Uutteruus voi määrättyyn rajaan saakka korvata kykyä, mutta rajaansa kauemmaksi se ei pääse.» Nerokkaassa taiteilijassa sellainen vääjäämättömyys johtuu hartaasta kiintymyksestä työhön, ja sellainen kiintymys perustuu juuri luonnollisiin lahjoihin. On muuten totta, ettei tämä luonteen uutteruus merkitse aivan samaa kuin luonnollinen lahjakkuus; se on tosin erikoinen voima, mutta sellaisenaan myös taipumus, vaistomainen pyrkimys; samoin on rauhallisimpienkin taiteiden suurissa mestareissa havaittava taisteleva laatu vain sublimoitua taisteluviettiä. »Minä olisin sotilas, ellen olisi runoilija», sanoi Hugo, joka olikin sotilaan poika. Sellainen polveutuminen on symbolinen; ajatuksen sankarin vaisto on karumman sankarin vaiston poika ja perillinen. Homeroksessa on aina hiukan Akhilleusta. Luonnollinen viettymys, joka yllyttää ihmistä taiteelliseen luovaan työhön — käyttääksemme vieläkin tätä esimerkkiä — ei sinänsä riitä tekemään neroa. Siihen vaaditaan toisiakin voimia; mainitsimme jo uutteruuden ja taisteluvoiman (ne yleensä puuttuvat taiteilijanaisista, joissa usein ilmenee rikkaampaa luontaista kykyä ja tunneherkkyyttä kuin kaikkein suurimmissa luovissa neroissa). Neron tunnuksena on, että kaikki voimat suuntautuvat samalle taholle. Ne johtuvat kuitenkin kaikki luontumuksista ja vaistoista. Nerokkuus edellyttää niinmuodoin voimakkaiden taipumusten hyvin yhteensidottua kimppua. Luontumus, persoonallisuus, henkinen tarmo — näiden kolmen asian kiinteän yhteenliittymisen todistaa nero, jossa kaikki kolme kehittyvät yhdessä harvinaisen voimakkaiksi.
* * * * *
Hyvin sidottu voimakkaitten taipumusten kimppu: tämä määritelmä sisältää jo vastauksen erääseen auttamattomasti ilmaantuvaan vastaväitteeseen. Kuinka voidaan henkisen tarmon edellytyksenä pitää luontumusten ja viettien esteetöntä kehkeytymistä, vaikka mainitun tarmon tärkeimpänä tehtävänä on juuri viettien ja taipumusten hillitseminen? Kysymys on epäilemättä aiheellinen; mutta sellainen tarmo voi toimia tehoisasti ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se johdu abstraktisesta »minuudesta», jonka jonkinlainen puhdas ajatus liittää elävän tajunnan kokonaisuuteen. Minuuden itsensä tulee muotoutua tästä elävästä todellisuudesta, jota sen tulee vallita, niinkuin Adam muovattiin maasta maan valtiaaksi. Voidakseen vastustaa vietin, luontumuksen ja intohimon alkuvoimia sen täytyy itsensä olla vaistoa, luontumusta ja intohimoa. Vain hevosilla ratsastaen saadaan kiinni villejä hevosia.
Sama vastaväite on useat kerrat esitetty kasvattajille, jotka Rousseaun hengessä vaativat vapaata kasvatusta, ja vastaus on ollut samansuuntainen. Eikö sellainen vapaus, sanotaan, merkitse ulkonaista anarkiaa koulussa, sisäistä anarkiaa lapsen mielessä, eikö se tuhoa kaikkea kuria, sosiaalista samoinkuin siveellistäkin? Siihen vastaavat kasvattajat kokemuksensa nojalla, että sellainen vapaus oikein ymmärrettynä on päinvastoin todellisen kurin lähde, nimittäin niiden toimintaohjeiden, joita annamme itse itsellemme Kantin kategorisen imperatiivin mukaisesti. Lapsi muuttuu tosiaankin samalla kertaa »lainsäätäjäksi ja alamaiseksi»; tämä sisäinen kurinpito korvaa toisten menetelmien aivan ulkokohtaiset ja muodolliset kurinpidolliset toimenpiteet, ja juuri siihen varautuen on reformikouluissa voitu suorittaa vakuuttavia itsehallintokokeita.
Joka tapauksessa on tunnustettava, että viettien esteetön kehkeytyminen on vain eräs sisäisen kurin ja lujan persoonallisuuden edellytys. Vapaat ja väkevät vietit eivät sinänsä riitä muodostamaan persoonallisuutta. Jakautuneissa henkilöissä, joista vastikään puhuimme, ilmenee heissäkin voimakkaita viettejä, mutta ne kiskovat kukin taholleen, joten mitään hyvää tulosta ei voi syntyä. Toivotun tuloksen saavuttaminen edellyttää, että voimat, kuten fysiikassakin, järjestyvät yhdensuuntaisiksi. Luontumusten tulee muodostaa »hyvin sidottu kimppu», ja sellainen elämänuran valitseminen muodostuu onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se vastaa todellista olemustamme. Perinnäisen moraalin erehdys on siinä, että sen lähtökohtana on apriorinen käsitys ihmisen velvollisuuksista ja että se tahtoo pakottaa kaikki sitä noudattamaan. Kant on siinä suunnassa kehitellyt abstraktion pisimmälle merkitessään siveellisen toiminnan tunnukseksi, että sitä voidaan pitää yleisenä lakina. Toisaalta ei »minän palvonnan» tule johtaa meitä toiseen äärimmäisyyteen, nimittäin siihen, että tehostamme paheitakin, kunhan ne vain ovat meidän paheitamme. Oikea viljelys ei ole siinä, että vaaditaan jokaista maaperää tuottamaan kaikkea hyvää, Pohjolan kuusesta Afrikan taatelipalmuun saakka, ei enempää kuin siinäkään, että se pakotetaan tuottamaan kaikkea, mitä se voi tuottaa, nokkosia ja vehnää. Samoin on laita oman itsemme viljelemisen: on saatava aikaan jonkinlainen modus vivendi objektiivisen ja subjektiivisen aineksen, velvollisuuden ja kyvyn välille.
Varmaa on, että meidän tulee tuntea kykymme voidaksemme suorittaa oikean valinnan. Ongelma esiintyy varsinkin silloin, kun on kysymyksessä ammatin valitseminen, ja niinpä onkin kehittymässä kokonainen uusi tiede, jonka tehtävänä on edistää ongelman ratkaisemista.[12] Eri ammattien edellyttämien ja eri yksilöissä todella esiintyvien ruumiillisten ja sielullisten taipumusten määrääminen on yhtä hyödyllinen kuin arkaluontoinenkin asia. Sellainen »ammatillinen suuntaaminen» valaisee muuten kysymystä nimenomaisemmin ainoastaan ulkonaisessa ja kielteisessä katsannossa. Vaikka joku suoriutuu hyvin kirjanpainajanammattiin pyrkiviä varten järjestetyistä erikoisista tarkkaavaisuus- ja taitavuuskokeista (esimerkiksi pyyhkimällä painetusta sivusta lyhyessä ajassa ja liikoja poisjättämättä kaikki a-kirjaimet), vaikka hän sitäpaitsi osaa selvästi kirjoittaa, vaikka hänen näkövoimansa on hyvä ja vaikka hänen jaloissaan ei ilmene suonikohjun vikaa, joten hän kykenee seisomaan pitkät ajat paikallaan, niin kaikesta tuosta ja monista muista hyvistä ominaisuuksista huolimatta ei ole ollenkaan varmaa, että hänestä tulee kelpo typografi, ellei ammatti herätä hänessä harrastusta. Lopultakin tulee harrastuksen, luontumuksen tai kutsumuksen asia ratkaista, ja ammatillinen orienteeraus nykyisessä muodossaan voi erikoisesti vain pidättää halukkaita määrätyiltä toimialoilta, joihin he ruumiillisten tai sielullisten vajavaisuuksien vuoksi eivät sovellu, ja esittää heidän valittavakseen suuren joukon toisia ammatteja; mutta valinnan tulee aina tapahtua taipumusten mukaisesti. On hyvä muistaa Rousseaun lakeijaa ja »ettei työn harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen ole läheskään sama asia.» Mutta jos pelkkä halu ei ole riittävä, ei toisaalta myöskään riitä pelkkä kehkeytymätön taipumus, jonka osoittaa tutkimus tai kokeellinen tarkastus, »test». Victor Tangon suorittama tutkinto osoitti, että hän voi loistavasti menestyä eksaktisten tieteitten alalla, joten hänen olisi isänsä toivomuksen mukaisesti pitänyt alkaa opiskella Teknillisessä korkeakoulussa. Uskaltaneeko kumminkaan kukaan väittää hänen suuntautuneen väärälle uralle vastustaessaan isäntä tahtoa ja totellessaan omaa kutsumustaan?
On aina vaarallista torjua vireä vietti ja antautua vieraalta tuntuvalle toimialalle. Torjuttu luontumus jatkaa salaa taistelua, herpaisee voimamme, ja psykiatrit tuntevat hyvin »ammatilliset hermotaudit», joiden syytä ei tarvitse etsiä muualta. Nietzsche, joka osasi hyvin tulkita sisäistä olemustaan, tajusi tämänkin seikan. »Terveyteni», sanoo hän kerran Overheckille lähettämässään kirjeessä, »on käynyt vuosi vuodelta huonommaksi; se on kuin herkkä kellolaite, joka osoittaa minulle, vaellanko omia polkuja vai toisten teitä.»
Tulevaisuudessa muodostaa täydellisemmän ammatillisen orienteerauksen pohjan vaistojen ja viettien tieteellinen tutkimus. Se selvittää, mitä vaistonomaisia voimia meissä on, mitkä niistä voidaan kehitellä, sublimoida, ja miten. Psykoanalyysi on sellaisen tieteen ensimmäinen luonnos. Se on jo opettanut meitä selvästi tajuamaan itseämme, kehittelemään voimiamme ilmi sen sijaan, että niitä torjuisimme. Mutta käytettiinpä tieteellistä menetelmää tai vain vaatimattomampaa sisäistä havaintoa (johon meidän on usein tyytyminen ja jota vain pedantti voi halveksia), joka tapauksessa on itsetuntemus, varsinaisten luontumustemme syvällinen oivaltaminen, valintamme ensimmäinen edellytys.
Entäpä, jos olemme erehtyneet? Jos huomaamme erehdyksemme vasta vuosien kuluttua, onko meidän käännyttävä takaisin? Asia ei ole niinkään yksinkertainen, sillä kulkiessamme kauan tietä, joka ei ollut omamme, olemme kuitenkin voineet tottumuksen nojalla hankkia itsellemme uuden luontumuksen, »toisen luonnon». Ja vaikka se onkin vain toinen ja hankittu, lienee sittenkin viisasta ottaa se lukuun, jottei synny uusi torjuma — puhumattakaan siitä, että olemme harjoituksen avulla hankkineet itsellemme taitoja, joita meiltä toisille toimialoille siirtyessämme puuttuu. Lääkäri, joka havaitsee olevansa luotu löytöretkeilijäksi, menettelee varmaan oikeammin pyrkiessään lääkäriksi johonkin siirtomaahan kuin syöksyessään suin päin johonkin aarniometsään. Vieläkin otollisempaa voi olla, jos hän älyllistää löytöretkeilijän-vaistonsa ja alkaa tutkia toisenlaista aarniometsää käymällä suorittamaan uraauurtavia tieteellisiä tutkimuksia. Sellainen mahdollisuus tarjoutuu joka kerta, kun valinnan hetkenä tunnemme useiden voimakkaiden viettien kilpailevan keskenään. Ei ole hyvä torjua toista toisen eduksi; ihanteellinen tapaus on siinä, että keksitään päämäärä, joka suo sopusointuista kehkeytymisen tilaisuutta niille kaikille, huonoillekin, vaikkapa vain suuntaamalla ne pois alkuperäisestä esineestään. Niin nimittivät Kiinan keisarit sotajoukkojensa johtajiksi suuria rosvopäälliköltä ottaen siten palvelukseensa voimia, jotka muuten olisivat järkyttäneet heidän valtaansa.
Ammatillinen toiminta on muuten vain eräs elämänuran puoli. Elämänura merkitsee oikeastaan ihmisen kaikinpuolisen käyttäytymisen linjaa, hänen jokapäiväistä menettelyänsä suurissa ja pienissä asioissa, hänen suhtautumistaan ihmisiin ja aatteisiin ja ihanteen tavoittelua. Juuri kaikilla näillä aloilla meidän tulee valita, ja tulee valita oma olemuksemme. Ammatillisen toiminnan liian yksinomainen arvostaminen, kiusaus sekoittamaan toisiinsa ammattia ja elämänuraa (naiset taipuvat tähän virheeseen vähemmän kuin miehet) on luonteenomaista hyötyäpalvovalle sivilisatiollemme, joka pitää silmällä enemmän tuottoa kuin luovaa työtä eikä ole taylorismeineen kyennyt tarjoamaan kvalitatiivisia, vaan ainoastaan kvantitatiivisia suorituksia.
Meidän ei pidä sallia ammatillisen harjaantumuksen yhtenäisyydellään ja täydellisyydellään johtavan itseämme harhaan. Siinä ilmenevä yhtenäisyys ja voima on konemaista, aivan toisenlaista kuin tässä tavoittelemamme, joka merkitsee tietoista, luovaa persoonallisuutta. Nämä vastakkaiset ominaisuudet voivat muuttua kerrassaan verivihollisiksi.
Tavoittelemamme persoonallisen ykseyden hyökyvoiman olemme havainneet piilevän syvissä vieteissä, jotka saattaa keskinäiseen sopusointuun tietoinen teko erään niistä sijoittuessa keskukseen ja vallitessa toisia, jotka »hyvin sidottuna kimppuna» keräytyvät sen ympärille: kirves pistämässä esiin liktorin raippakimpusta.