IV.
SISÄINEN ELÄMÄ JA INDIVIDUALISMI.
»Elämä on ekstaasia», sanoo Emerson, jonka olemme kuitenkin havainneet voiman ja toiminnan hyvän sanoman ensimmäiseksi julistajaksi. Mutta sellainen toiminta ei suinkaan ehkäise kuvastelua, vaan johtuu siitä; sen jyrkin vastakohta on kouristuksentapainen ponnistus ja hätäilevä puuhailu. Emersonin asennetta tukee merkillisesti nykyajan psykologinen tiede, ja keskityksestä puhuessamme saamme kohta nähdä, että henkinen voima on pikemmin käsitettävä autosuggestion, tyynesti toimivan ajattelun, kuin ponnistuksen kaltaiseksi. Ja niin johdumme väittämään, ettei ajatus ole mikään huomiottajätettävä tekijä voiman ja toiminnankaan näkökannalta.
Huomautimme jo edellä, kuinka suuressa määrässä toisistaan eroavat mekaaninen ja totunnainen toimiskelu ja persoonallinen, tietoinen voima. Edellinen esiintyy ilmeisimmin tehdastyöläisen tuhansia kertoja toistamassa otteessa hänen valmistaessaan tuhansia samanlaisia saman esineen osia. Sellaisen työntekijän tuotto on kieltämättä melkoinen ja hänen suorituksensa suuri. Mutta silloin ihminen muuttuu koneeksi tai lievemmin sanoen alemmaksi olennoksi, koska hänen älyntoimintansa riutuu pelkäksi heijastusliikkeeksi; missään tapauksessa emme voi tällöin puhua henkisestä voimasta ja sen toiminnasta. Siitä jo huomaamme, ettei sellaisen toiminnan ja sellaisen voiman tunnuksena ole — kuten aineellisen voiman ollessa puheena — vaikuttavan liikkeen määrä eikä ulkonainen tuotto. Sellaiseen tunnukseen kuitenkin nykyisin usein vedotaan. Puhuttaessa toiminnan miehestä tarkoitetaan enimmäkseen miestä, joka on aina levottomassa liikkeessä. Se merkitsee suunnilleen samaa kuin jos tunnustettaisiin mainioksi puhujaksi mielipuoli, joka purkaa suustaan loppumattoman määrän sekavia sanoja.
Henkistä voimaa, toimintaa sanan inhimillisessä merkityksessä, on olemassa vain sikäli kuin kiihokkeen herättämä reaktio etääntyy pelkästä heijastuksenomaisesta ja automaattisesta tapahtumasta. Siinä ei tule kysymykseen teon kvantiteetti, vaan sen kvaliteetti, ja tämä kvaliteetti sisältyy sen uutuuteen. Heijastuksenomainen teko tapahtuu aina määrättyyn tapaan, sillä se johtuu yksinkertaisesta syystä; älykäs teko sitävastoin on aina uusi, koska sen pohjana on monisyinen kokonaisuus, itse persoonallisuus, johon tarkasteluissamme aina lopulta palaamme. Se on keskustoimisto, jossa tiedonantoja aina vertaillen tutkitaan, ennenkuin ne pääsevät ilmautumaan käskyinä ja tekoina, jotka ovat sitä omalaatuisempia, mitä runsaampi vertailuaines on käytettävänä. Nämä seikat ovat yleisesti tunnettuja. Seuraava asia kuitenkin jää yleensä riittävää huomiota vaille. Sellainen keskittyminen ja vertaileva tarkastelu edellyttää, että automaattinen vaikutelmiin vastaaminen estyy, pidättyy, ennenkuin se johdetaan uusille urille. Selkäydin ei kykene reaktioita pidättämään, vaan sallii niiden vaikuttaa sellaisinaan, ja siten syntyvät puhtaat refleksi- l. heijastusliikkeet. Aivojen tehtävänä sitävastoin on nimenomaan pidättäminen ja kerääminen. Teko on siis todella älykäs ja inhimillinen, se on todellinen teko vain mikäli se johtuu siten pidätetystä ja kerätystä, ajatuksena ilmenevästä tarmosta. Niin käy selväksi, kuinka pintapuolista on asettaa ajatuksen mies toiminnan miehen vastakohdaksi. Aito toiminta pohjautuu aina ajatukseen. On tosin olemassa nimenomaisesti kuvastelevia tyyppejä, jotka keräävät milloinkaan purkamatta, mutta vieläkin varmempaa on, että kaikki touhuavat henkilöt, jotka eivät milloinkaan kerää, tarjoavat ainoastaan toiminnan irvikuvan. Eikö nykyaikainen sivilisatio lienekin varsin usein sellainen irvikuva?
* * * * *
Puhumme ajatuksesta. Mutta älkäämme erehtykö. »Ajatus» on tässä ymmärrettävä avarassa, »tajunnan» merkityksessä eikä suppeassa loogillisen harkinnan merkityksessä. Sitäpaitsi ei saa rajoittaa tätä tajuntaa »selvien ja täsmällisten» käsitteiden hyvinjärjestettyihin alueisiin, vaan on laajennettava sen kenttä niin suureksi kuin suinkin mahdollista, jotta siinä käy vertaillen tarkasteleminen mahdollisimman paljon eri tietämyksiä. Siihen tulee niinmuodoin kuulumaan koko joukko sielullisia elementtejä, joita ei käy kerta kaikkiaan muuttaminen selviksi mielikuviksi, esimerkiksi koko se vaikutelmien ja tuntojen maailma, joka sisältyy kuvitteluun ja unennäköön. Tämä sekava ja rehoittava maailma on otettava sellaisenaan, puolipimeänä. Ken tahtoo liioitellen olla yksinomaan tietoinen ihminen ja hylkää tämän maailman, köyhdyttää samalla tajuntaansa. Eikä siinä kyllin: tämä hänen halveksimansa rikkaus siirtyy salatajuntaan, siitä muodostuu torjuma. Jos asianomainen henkilö olisi sallinut näiden voimien vaikuttaa luonnollisella tavallaan, olisi liittänyt ne ajatuksensa muuhun kudelmaan, niin ne olisivat mielellään häntä palvelleet; torjuttuina ne sitävastoin vaikuttavat kukin tahollaan ja tärvelevät suuremmassa tai vähemmässä määrässä hänen tajuntaansa. Puhuessamme tässä ajatuksesta, ajattelusta, tajunnasta, tarkoitamme siis koko sisäistä elämää mietiskelyineen ja keräytymisineen, jotka eivät sulje pois kuvittelua ja haavetta, vaan päinvastoin johtavat siihen. Olisiko siis haave tosiaankin toiminnan lähde? Sellainen katsomus voi tuntua uskomattomalta, mutta seikka sinänsä on verrattavissa jo aikaisempaan huomioomme, että viettielämä on henkisen voiman edellytys.
Mikä onkaan uuden psykologian kannalta uneksimisen olemus? (Tarkoitamme tässä mielikuvituksen valveunta pikemminkin kuin nukkujan unennäköä. Mainitut tilat ovat toistensa sukua, ja varsinainen unennäkö, luonteenomaisempi tapaus, on opettanut meitä ymmärtämään valveunta). Uneksiminen on ylen runsaiden sisäisenä voimanamme olevien viettien säiliö,[13] joten rikasta unielämää voitaisiin pitää sielullisen elämämme rikkauden merkkinä. Unielämässä kohtaavat toisensa kaksi viettivirtaa. Syvimmästä salatajunnastamme nousevat siihen kaikki torjutut viettimme siten purkautuen ja pyrkien toimimaan. Ulkoa virtaa alinomaa uneen vaikutelmia, jotka tosin säilyvät tajuisina eivätkä joudu torjutuiksi, mutta jotka kuitenkin jollakin tavoin estetään, pysähdytetään, pidätetään. Jälkimmäistä tapausta, joka ei ole siinä määrin huomiotaherättävä kuin edellinen, ovat psykoanalyytikot toistaiseksi vähemmän tarkanneet, mutta sitä ei kuitenkaan saa jättää ihan huomioonottamatta. Tähän kuuluu esimerkiksi se mutkaton tapaus, että lapsi kokee unessa nautintoa, joka siltä kiellettiin vähän aikaisemmin, ja samoin on laita, kun nälkäinen uneksii mässäyksestä. Uneksimisen alue olisi niinmuodoin sulkulaite, joka keskeyttää viettiemme juoksun. Yläpuolelta, padon lukemattomista raoista, virtaavat siihen keräytyneet vesimäärät, jotka alinomaa painavat siihen suuntaan (estojen pidättämät torjutut sisällöt); alapuolella pidättää ja kerää toinen pato vesiä, jotka pyrkivät tunkeutumaan sulkusäiliöön (tyydyttämättömiä pyyteitä ja kaikenlaisia toimintoja, jotka alinomaa estyvät). Siten uneksiminen vastaa kahdessa eri katsannossa toimivan voiman edellytyksiä sellaisina kuin olemme oppineet ne tuntemaan. Se edistää ensinnäkin vangittujen viettien vapautumista ja esiintyy toisaalta estyneiden ja patoutuneiden toimintojen oireena, ja juuri sellainen patoutuminen näytti meistä välttämättömältä, jotta voisi syntyä arvokkaampaa toimintaa. Uneksiminen on niinmuodoin sekä vapauttamansa että pidättämänsä nojalla voiman ja toiminnan edellytys.
Tämä päätelmä, joka voi hyvinkin tuntua hämmästyttävältä, ilmenee jo paljoa hyväksyttävämpänä, jos muistetaan, että psykologia on todennut unennäön ja leikin välillä vallitsevan sukulaisuuden.[14] Niillä on yhtäläinen tehtävä: ne sallivat pidätetyille tai sukeutumistilassa oleville vieteille purkautumistilaisuutta. Tämä ajatus, jonka lausui leikkiä käsittelevässä tutkimuksessaan Karl Groos, on vasta äskettäin uskallettu soveltaa unielämään. Uusi leikkiä koskeva käsitys on heti vaikuttanut muodostumassa oleviin kasvatuksellisiin teorioihin, ja samat kasvattajat, jotka tunnustavat välttämättömäksi luontumusten esteettömän kehkeytymisen, ovat samalla joutuneet tunnustamaan kaikkiin sisältyvän suuren kasvattavan voiman. Niin he ovat päätyneet siihen oudolta tuntuvaan mielipiteeseen, että lapsi oppii parhaimmin tekemään työtä leikkimällä, ja vaikka työ ja leikki perinnäisen käsityksen mukaan erotetaan toisistaan, on mainittu paradoksi voittamassa yleistä kannatusta. Leikkitanhua ja luokkahuone pyrkivät lähemmäksi toisiaan, ja ummehtuneisiin suojiin virtaa yhä enemmän raitista ilmaa. Mutta se, mikä Groosin teorian mukaan koskee leikkiä, voidaan nyt, Freudin tutkimusten nojalla, soveltaa unielämään. Niin vaatii itselleen kannatusta uusi paradoksi: samoinkuin leikki on luonnollista valmistumista työhön, on uni luonnollista valmistumista toimintaan. Unielämä, jota on tahdottu pitää vain pienenä virkistyskenttänä, tulee siis sekin tuulettamaan ja valaisemaan sitä synkänlaista suojaa, jossa vakavat miehemme suorittavat vakavia tehtäviänsä. Coué esittää muuten hänkin asiaa hipovan paradoksin sanoessaan kerran toisensa jälkeen: »Toimintamme pontimena ei ole tahto, vaan mielikuvitus.»
On vielä huomattava eräs seikka, jonka assosiatiopsykologit ovat saattaneet lopullisesti havaituksi: että mielikuvat ovat kaiken ajattelumme raaka-aines, arvostelma- ja päätelmätoiminta mukaan luettuina. Siinä on eräs lisäsyy, joka sekin kehoittaa meitä lukemaan mielikuvituksen sisäiseen elämäämme kuuluvaksi. Mielikuvitus on sisäisen elämän käyteaine, sillä sen toimesta ilmaantuvat sisäiset voimamme, vietti ja vaisto, älyn alueella. Niinpä onkin mielikuvitusta juuri toiminnan vuoksi viljeltävä, ja sellaista viljelyä, jonka paras väline on taide, ei suinkaan saa pitää ylellisyytenä; se näet kuuluu elämän välttämättömiin tekijöihin.
Jos nämä muutamat totuudet, joita olemme rinnastaneet, kaikesta huolimatta tuntuvat vielä hiukan oudoilta, niin syynä on, että ne ovat pätevät ainoastaan määrätyissä rajoissa, mikä lienee selvää sanomattakin. Jos pidämmekin viettiä henkisen voiman edellytyksenä, emme silti suinkaan väitä, että se on sinänsä, muitta mutkitta, henkistä voimaa. Eihän leikkikään, joka on työn edellytys, ole silti vielä työtä, enempää kuin unielämä ja sisäinen elämä on vielä toimintaa. Toiminta edellyttää niiden kosketusta, mutta ei niihin uppoamista, samoinkuin kulutukseen tarvitaan pääomaa, mutta ei sellaista pääomaa, joka muuttuu omaksi tarkoituksekseen ja johon ei kajota. Voi muuten olla hyvä, jos kerää varastoon. Aito mystikko ja aito taiteilija keräävät. He ovat tavallaan hengen pankkiireja, pitävät toimenaan ajatuksen puhtaan kullan keräämistä ja jättävät kuluttamisen ja toiminnan toisten asiaksi.
* * * * *
Persoonallisuus ja sisäinen elämä, nämä kaksi edellytystä, joihin olemme päätyneet, liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kummankin ytimenä on viettiemme elävä voima, tajuntaamme purkautuvat vaistot. Persoonallisuus merkitsee tajunnan ykseyttä, sisäinen elämä on sen rikkaus ja runsaus. Ykseyttä on kuitenkin olemassa ainoastaan sellaisessa tajunnassa, joka välttää torjumista ja omistaa täyden kyllyytensä, ja toisaalta on tajunta sitä rikkaampi, mitä paremmin se kykenee vertaillen rinnastamaan rikkauksiansa, toisin sanoen mitä yhtenäisempi se on. Persoonallisuus ja sisäinen elämä tukevat toisiaan ja ovat erottamattomat. Niiden molempien kehittelemisen ongelma on edessä, jos tahdotaan muovata yksilöitä. Mutta siten ongelmaa määriteltäessä asetutaan sosiaaliselle näkökannalle, sillä yksilön käsite tulee ymmärrettäväksi nimenomaan yhteisön vastakohtana. Jatkamme siis tätä ajatusjuoksua, sillä vastakohta ei piile ainoastaan sanoissa. Yksilön pelastaminen on tosiaankin vaikea ongelma yhteiskunnassa, jota täydellisesti vallitsevat laumavaistot. Sosiologisissa tutkimuksissa on itse tutkimusesineen, yhteiskunnan olemus usein saanut aikaan, että tutkija on unohtanut yksilön tärkeyden. Englantilainen sosiologi W. Mac Dougall on anglosaksilaisten perinnäiselle individualistiselle katsomukselle uskollisena korostanut mainittua tärkeyttä.[15] Hän otaksuu voivansa ehdottomasti väittää, että yhteiskunta typistää ihmistä, (vaikka ihminen on olemassa ja säilyy ihmisenä ainoastaan sen piirissä, mikä johtaa ratkaistavaan pulmaan). Mutta mitä tarkoittaa tutkijamme »typistämisellä?» Että yhteiskunnan olemus saa aikaan vakavaa häiriötä kehityksen luonnollisessa kulussa. Luonnollisen valinnan korvaa se, mitä voimme nimittää sosiaaliseksi valinnaksi, asia, joka eroo edellisestä ja vaikuttaa usein kerrassaan vastakkaiseen suuntaan. Tämä sosiaalinen valinta, joka uhraa korkeamman tyypin keskimääräisen tyypin hyväksi, on sanan täydessä merkityksessä taannuttamista. Se on kaupungin, valtion, kirkon ja taloudellisen elämän aikaansaamaa taantumista. De Laponge on moittinut varsinkin kaupunkien suorittamaa valintaa. Mac Dougall yleistää ja päätyy huolestuttavampaan väitteeseen. Näiden kahden valintamuodon toisistaan erottaminen saa meidät tosiaankin tajuamaan selvemmin luonnollisen kehityksen ja inhimillisen edistyksen välillä vallitsevaa eroa. Viimeksimainittua emme saa pitää biologisena edistyksenä; se on aivan ulkokohtaista kojeiden, elämän teknillisten välineiden täydellistymistä, johon voi varsin hyvin liittyä olemuksen kehityksen seisahtuminen, jopa taantuminenkin. Tiedon määrä on erinomaisesti lisääntynyt, mutta älylliset kyvyt eivät ole historiallisen ajan kuluessa kasvaneet, vaan ovat — Mac Dougallin mielipiteen mukaan — pikemmin typistyneet.
Eikä siinä kyllin: yksilö esiintyy itse yhteiskunnan erinomaisen tärkeänä tekijänä. Synnynnäiset rodulliset eroavaisuudet ovat vähäiset; jokaisen sukupolven aikana kasautuu hankittuja vaikutuksia, jotka suuntaavat kansansielua määrätylle taholle. Sellaiset hankitut vaikutukset johtuvat osaksi ympäristöjen erilaisuudesta, mutta myöskin etevissä yksilöissä ilmenevistä spontaanisista muuntumista. Suuri henkilö (leader) on rodun ja kansallisen ykseyden rakentaja. Jos tämä tekijä puuttuu, kuten on laita esimerkiksi Afrikan neekerien keskuudessa, ei kansakuntaa ole voinut muodostua, vaikka rodullinen tasalaatuisuus on olemassa. Jos sitävastoin ilmaantuu voimakas yksilöllinen tekijä, niin sen onnistuu sulattaa yhteen hyvinkin erilaatuisia aineksia, kuten Israelin profeetat ja Mohammed osoittavat. On vielä huomattava, että Le Bonin selostamien kallomittausten mukaan niissä roduissa, jotka eivät muodosta kansallista ykseyttä, yksilölliset eroavaisuudet ovat pienimmät; johdumme siis toisin sanoen siihen hämmästyttävään päätelmään, että kansallinen ykseys on melkein kääntäen verrannollinen rodun tasalaatuisuuteen. Seikka johtuu siitä, että yksilölliset eroavaisuudet ovat etevien yksilöiden ilmaantumisen edellytys; sellaiset yksilöt näet ovat ykseyden välttämättömiä tekijöitä.
Meidän tulee siis jo yhteiskunnan edun nimessä suojella yksilöä, aivan samoin kuin havaitsemme olevan välttämätöntä toiminnan vuoksi viljellä ajattelua ja unielämää ja siveellisten periaatteiden eduksi viettien omaehtoisuutta. Niin kohtaamme jokaisessa tienristeyksessä saman, pahoin laiminlyödyn totuuden: jos tahdotaan taata ihmiselle ulkonaisessa elämässä (sosiaalisessa, toiminnallisessa tai siveellisessä) määrätty tehtävä ja todellisuus, on ennen kaikkea viljeltävä sisäisen ihmisen vapaata yksilöllisyyttä.
* * * * *
Sellaisina aikoina ja sellaisissa maissa, joissa sivistys on kehittynyt korkealle ja yhteiselämän muodot ovat hienostuneet, uhkaa kultivoitua yksilöä eräs kaikkein vakavimpia herpoutumisen syitä, nimittäin hienon maailman seuraelämä. Se voi olla kauniin kulttuurin kehyksenä, mutta sellainen kulttuuri on kuitenkin laadultaan erikoinen, se edellyttää jonkinlaista älyllistä pidättyväisyyttä. Seuraelämää vallitsee täydellisesti muoti, henkisellä alalla samoinkuin vaatetuksessakin: muoti määrää, miten on pukeuduttava iltakutsuihin ja samoin, mitä niissä sopii puhua. Mutta jos muistamme sanan johtumisen, niin havaitsemme, että se — muoti, la mode, modus — merkitsee alkujaan jonkinlaista mittaa, »vakkaa», jolla kauppias mittaa ostajalle papuja. Muoti merkitsee siis mittaa, keskimäärää, kohtuullisuutta. Seurallinen elämä pakottaa ihmisen ajatukset ja liikkeet hyvän käytöksen rajoihin, kunnes hän tottuu varomaan niiden yli astumista, ei uskalla enää niin menetellä eikä siis myöskään ajatella ja toimia itsenäisesti. Ja jos muoti ilmeneekin mielellään eriskummallisena ja outona, niin syynä siihen on epäilemättä tarve luoda vaihtelua sen luonteeseen olennaisesti kuuluvaan yksitoikkoisuuteen; mutta silloinkin tämä »äänen» antaja, joka vaatii yhdelle ainoalle muodolle ja muodille ratkaisevaa määräämisvaltaa, voi jäädä vain »yksiääniseksi», yksitoikkoiseksi. Se vaatii toisinaan omaksumaan jotakin eriskummallista, mutta omaksumaan sitä kaikkien toisten keralla; se kieltää syvän omalaatuisuuden, ja sen eriskummallisuus onkin vain kykenemättömyyttä omalaatuisuuteen. Voisiko ollakaan toisin laita? Seuraelämä edellyttää hioutumista, aivan samoin kuin somerkivet hienosti hiovat toisiaan, kunnes ovat kaikki yhdenlaisia; kaikki ylen omalaatuiset särmät, jotka voisivat loukata ja vikuuttaa, kuluvat pois. Tuloksena on miellyttävä ja hieno pinta, joka muodostaa moitteettoman seuraihmisen esteettisen viehätyksen ja tosiaankin muistuttaa somerikon yhdenmuotoisuutta merenrannikolla, jonne hieno maailma muuten kokoontuukin joka kesä. Mutta sattuupa laakealla rannallakin, että ihmisen tekee mieli siirtää katseensa kauemmaksi, aavalle merelle, missä villinyksinäiset luodot ovat säilyttäneet kaikki sakaransa, sen omalaatuisen ja karun hahmon, joka on vain persoonallisuudelle ominainen. Seuraihmisen ajattelua rajoittaa erittäin miellyttävästi kaartuva, mutta samalla ankarasti rajoittava käyrä, nimittäin sosiaalinen ennakkoluulo. Hänen älynsä voi kulkea rajaviivan yli, mutta se on pelkkää leikkiä, johon hän ei voi suhtautua vakavasti. Hänen mielensä on syvästi orjamainen, ja siitä johtuu, että hän melkoisesti liioittelee velvollisuuksiensa, ei moraalisten, vaan sosiaalisten, merkitystä. Niinpä voimmekin määritellä seuramaailman olokehäksi, jossa seurallisuus ei enää ole sitä, mitä sen tulisi olla, nimittäin ihmisen olemuksesta johtuva tarve, vaan muuttuu velvoitukseksi. Tässä yhä lisääntyvien velvollisuuksien tihentyvässä verkossa ihmisen sisäinen elämä sitten kerrassaan tuhoutuu.
Ranskalainen henki on omaksunut kaikki seurallisen hengen hyvät ja huonot puolet. Mutta juuri niissä maissa ja juuri niinä aikakausina, joina sellainen henki ehdottomimmin vallitsee, esiintyy voimakkaita persoonallisuuksia, jotka ovat tajunneet sen heikot puolet ja tuomitsevat niitä mitä traagillisimpaan sävyyn. Juuri seitsemännellätoista vuosisadalla, Preciosain ja Hotel de Rambouillet’n aikana La Bruyère ajattelee hiukan kauhistuen kaikkia niitä ihmisiä, jotka »unohtavat elää». Samaan aikaan kirjoittaa Pascal voimalliset sivunsa »huvittelusta» osoittaen, kuinka tyhjiä ovat ihmiset, jotka syöksyvät seuraelämän syviin pyörteisiin vain pelastuakseen omalta onttoudeltaan. Muistammehan seuraavan kohdan hänen Ajatuksistaan:
»Siitä johtuu, että ihmiset ovat niin mielistyneet hälinään ja levottomuuteen, siitä johtuu, että vankila on niin hirmuinen rangaistus, siitä syystä ei ymmärretä, että yksinäisyys voi tuottaa nautintoa. Ja hallitsijan asemaa pidetään ylen onnellisena ennen kaikkea sen vuoksi, että häntä yritetään alinomaa huvittaa, hankkia hänelle kaikenlaisia nautintoja… Kuninkaan ympärillä on yksinomaan henkilöitä, jotka ajattelevat hänen huvittamistaan ja estävät häntä ajattelemasta itseään. Vaikka hän näet onkin kuningas, on hän sittenkin onneton, jos sitä ajattelee.»
Kahdeksannellatoista vuosisadalla paha on äitynyt. Kristillinen usko, jota Pascal suositteli ainoana apukeinona, on menettänyt voimaansa; rappeutumista havaitaan koko yhteiskunnassa, joka rientää kohti vallankumousta, mutta seurallinen elämä hienostuu siitä huolimatta yhä enemmän. Se on huvien aikaa, huvien, joiden tulee pelastaa auttamattomasta ikävystymisestä. Mutta juuri silloin kajahtaa Rousseaun valtava ääni, eräs hartaimpia kehoitushuutoja yksilön ja sisäisen elämän hyväksi; molemmat seikat kuuluvat näet tässäkin kiinteästi yhteen. Rousseau, joka havaitsi voimakkaan persoonallisuuden lähteenä olevan omaehtoisen viettielämän, oivalsi senkin, että sisäisen elämän tulee kehitellä ennen kaikkea mielikuvitusta ja haavetta. Ainoastaan siten sielu löytää itsestään sen kyllyyden, jota on turhaan etsinyt kevytmielisen seuramaailman teennäisistä huveista ja jota Rousseau kuvailee mystillisen hartaasti »Yksinäisen uneksijan kävelyretkissä»:
»Suurimmissakaan nautinnoissa on tuskin yhtään tuokiota, jona sydän voisi vilpittömästi sanoa: Tahtoisin tämän kestävän iäti. Ja kuinka voisimmekaan nimittää onneksi häipyvää tilaa, joka jättää sydämemme levottomaksi ja tyhjäksi ja saa meidät kaipaamaan jotakin mennyttä tai ikävöimään jotakin tulevaa? Mutta jos on olemassa tila, josta sielu löytää sellaisen tasapainon, että voi levätä siinä kaikkineen ja kerätä siihen koko olemuksensa tarvitsematta silmäillä taaksepäin menneisyyteen tai ennakoida tulevaisuutta, jos on olemassa tila, jossa aika ei ole sielulle mitään, tila, jossa nykyinen hetki kestää iäti silti merkitsemättä kestoansa ja jättämättä mitään peräkkäisten tapahtumien jälkiä, tuntematta mitään puutetta tai nautintoa, iloa tai murhetta, pyydettä tai pelkoa, eläen vain oman olemassaolonsa tunnossa, joka täyttää sen reunoja myöten, niin sellaisen tilan kestäessä voidaan sitä, jonka osaksi se tulee, mainita onnelliseksi, ei siinä puutteellisessa ja suhteellisessa merkityksessä, jonka sana 'onni' saa silloin, kun sillä tarkoitetaan elämännautintojen tuottamaa tilaa, vaan onnelliseksi siinä merkityksessä, että tämä riittävä, moitteeton, täydellinen oleminen ei jätä sieluun mitään tyhjyyttä, jonka se haluaisi täyttää. Sellaisessa tilassa olen usein ollut Saint-Pierre-saaressa siellä yksin haaveillessani, joko maatessani venheessä, jonka annoin lipua laineiden mukana, tai istuessani ankarasti aaltoilevan järven rannalla tai kauniin joen tai somerikkonsa yli solisevan puron partaalla.»
Sellainen uneksiminen ei suinkaan ole mikään tarmokas tila, ja Rousseau tietää tämän seikan varsin hyvin. Haaveksimisesta koituva vaara on kuitenkin toiminnankin näkökannalta pienempi kuin se, joka aiheutuu tyhjästä ja hajottavasta levottomuudesta. Haave muuttuu teoksi paljoa helpommin kuin yleensä otaksutaan. Sitä todistaa romantiikka, joka johtuu suoraan Rousseausta, erittäinkin »Haaveiden» kirjoittajasta. Lamartine ja Hugo osasivat hyvinkin heittää haaveensa käydäkseen puhumaan julkisissa kokouksissa. Tai oikeammin: eivätkö heidän haaveensa muuttuneet siten elämän todellisuudeksi? On hyödyllistä havaita, että juuri nämä suuret haaveksijat uskoivat lujimmin runoilijan sosiaaliseen, toiminnalliseen kutsumukseen. Méditations ja Contemplations olivat heille valmistautumista toimintaan, ikäänkuin taisteluun varautumista.
* * * * *
Vallankumouksen luoma uusi yhteiskunta, jonka rakentajina romanttiset individualistit itseään pitivät, nostatti kuitenkin uuden uhkan yksilöä vastaan. Haaveksijan Rousseaun rinnalla esiintyy »Yhteiskuntasopimuksen» kirjoittaja, mutta hän, enempää kuin vallankumous tai romantiikkakaan, ei havainnut näiden kahden kehittymässä olevan suuntautumisen vastakkaisuutta, jonka oli määrä kasvaa ja esiintyä vihdoin ehdottomana: individualismi sosialismin, vapaus tasavertaisuuden vastakohtana. Vaara ei ollut enää uhkaava ylenhienostuneessa aristokraattisessa yhteiskunnassa, mutta ilmeni sitä suurempana demokratiassa, yhtäläistyneiden suurten joukkojen saadessa yhä enemmän valtaa ja valtiojärjestelmän keskittyessä, jotka molemmat mahdit taipuvat sortamaan riippumatonta ja »vastaanhangoittelevaa» yksilöä. Mitä kiinteämmiksi ja järjestelmällisemmiksi sosiaaliset siteet muodostuvat, sitä välttämättömämpää on tehostaa vapaan yksilön arvoa ja varjella sitä tuhoutumasta. Sellaisina varoittajina esiintyvät, kukin tavallaan, Carlyle ja Nietzsche, laumahengen kiivaat vastustajat, ja Ibsen, jonka Kansanvihollisessa lausutaan: »Väkevin on se, joka on yksinäisin.»
Tässä kuulemme jälleen viisaan Emersonin voimakkaan ja rauhallisen äänen. Hän puolestaan ei syydä uudenaikaista yhteiskuntaa vastaan kiihkeitä soimauksia, vaan tavoittelee tasapainoa. »Täydellinen yksinäisyys on mahdoton», sanoo hän, »ja elämä yhteiskunnassa muodostuu kohtalokkaaksi. Meidän tulee pitää päätämme toisessa ja käsiämme toisessa olokehässä. Se käy päinsä, jos säilytämme riippumattomuutemme silti sallimatta myötätuntomme riutua». Samalla hän kuitenkin vaatii yhtä ehdottomasti yksilön suojelemista. »Jokaisen tulee seisoa lasijakkarallaan, jos tahtoo säilyttää sähkönsä.» Hän kirjoittaa vielä: »Olkoon kaupunki olemassa erikoisia tilaisuuksia varten; tottumustenne tulee muovautua yksinäisyydessä. Keskinkertaiselle yksinäisyys tarjoo suojan, mutta nerokkaalle se on ankara ystävä, kylmä, pimeä kammio, missä kasvavat ne siivet, joiden tulee kantaa hänet aurinkojen ja tähtien taakse… Varmaa on, etteivät Platon, Plotinos, Arkhimedes, Hermes, Newton, Milton ja Wordsworth ole eläneet ihmisten suuressa joukossa, vaan ovat hyväntekijöinä laskeutuneet toisinaan sen luo. Viisas kasvattaja pitääkin huolen siitä, että nuorelle sielulle tarjoutuu ajan ja elämän ohjelmassa yksinäisyyden kausia ja että ne muuttuvat tottumukseksi. Yliopistoelämän suurena etuna on usein se niin sanoakseni pelkästään fyysillinen etu, että opiskelijalla on oma huoneensa ja lietensä; sen suovat vanhemmat arvelematta pojalleen Cambridgessa, vaikka eivät kotona pitäisi sitä tarpeellisena.»
Emersonin nuoruusajan päiväkirjassa soi kiihkeänä sama sävel, joka on harkitummissa ja kypsemmissä teoksissa hillitympi. »Kukaan ei suostuisi elämään yhteiskunnassa, jos olisi pakko päästää luokseen kaikki ihmiset, jotka haluavat tulla. Sata kertaa mieluummin eläisi Robinsonin saarella kuin kaupungissa, jossa täytyisi antautua kenen seuraan tahansa.»
Emerson ei silloin aavistanut, että kasarmielämä, joka täydellisesti vastaa hänen mahdottomiksi kuvailemiaan olosuhteita, tuli pian useimmissa maissa pakolliseksi kaikille ja että ihmiset suostuivat siihen vastustelematta. Se seikka, että ihmiset ovat omaksuneet aivan luonnollisena asiana tuon ennenkuulumattoman rasituksen, yleisen asevelvollisuuden, osoittaa selvästi, kuinka arveluttavassa määrässä »laumahenki» on lisääntynyt nykyaikaisten kansojen keskuudessa.
Yksilön herättäminen on nykyjään tärkeämpää kuin milloinkaan ennen, ja Romain Rolland on menetellyt erinomaisen jalosti käydessään innokkaasti asiaa ajamaan. »Yleinen kehitys demokratian suuntaan, jota peittää eräs maatunut käsite, muodoton ja mahdoton valtiosyy, on saattanut Euroopan henkiset edustajat tunnustamaan sitä uskonkappaletta, ettei ihmisellä ole korkeampaa ihannetta kuin yhteisön palvelijana oleminen. Ja tätä yhteisöä mainitaan Valtion nimellä… Maailma kaipaa nykyjään kipeimmin vapaita sieluja, lujia luonteita. Mitä erilaisimpia teitä kulkien, kirkkokuntain tylsän alistumisen, kansalliskiihkon tukahduttavan suvaitsemattomuuden ja sosialismin tyhjentävän tasoitustyön nojalla, me palaamme laumaelämään… Rohkaiskaa siis mielenne te, jotka ette usko ikuisen vielä päättäneen kehityksensä kehää! Uskaltakaa irtautua laumasta, joka vie teitä mukanaan! Jokaisen aito ihmisen tulee oppia olemaan yksin kaikkien keskellä, ajattelemaan yksin kaikkien puolesta ja tarvittaessa kaikkia vastaan.» ¹
* * * * *
Valtion holhous- ja pakkovalta ja tasavertaisuuden henki eivät muuten ole ainoat yksilöä ja sisäistä elämää uhkaavat vaarat. Koko nykyaikainen järjestys vaikuttaa siihen suuntaan: kehittynyt suurteollisuus ja kansallistunut työ, joka tekee suorittajastaan koneiston osan, numeron tehtaaseen, työn-kasarmiin; määrän suosiminen laadun vahingoksi kaikessa tuotannossa; tuotannon ja elämän kiireellisyys. Nykyaikainen ihminen on nousukas. Tieteen hänelle lahjoittama keksintöjen runsaus on hänet tavallaan huumannut; hän ei käsittele keksintöjä niinkään tarpeittensa tyydyttämisvälineinä kuin aiheena tarpeiden kiihtämiseen. Nopeuden mahdollisuus saa hänessä aikaan kuumeentapaisen nopeushimon, kaikki muuttuu hänelle levottomuuden tekosyyksi, ja levoton hapuileminen on toiminnan suora vastakohta. Hän edustaa jo aikaisemmin mainitsemaamme tyyppiä, joka kuluttaa lakkaamatta eikä kerää milloinkaan. Paljon melua tyhjän[16] vuoksi. Sivistyskautemme säilyvimmän arvon muodostaa lähinnä tiedemiehen laboratoriossaan suorittama kärsivällinen työ, taiteilijan askarrus ateljeessa ja äidin valvova toimi pienokaisen vaiheilla. Missä on aitoa voimaa, siinä on myöskin rauhaa. Kylväjä astelee hitain askelin; anturoihin tarttuvat multakokkareet hidastuttavat hänen kulkuansa.
On terveellistä joskus lukea se Nietzschen kirjoittama sivu, jonka nimenä on »Nykyaikainen levottomuus»: »Mitä kauemmaksi länteen siirrytään, sitä ankarammaksi muuttuu uudenaikainen levottomuus. Amerikkalaiset pitävät kaikkia Euroopan asukkaita rauhaarakastavina ja nauttivina olentoina, vaikka he todellisuudessa risteilevät kuin mehiläiset ja muurahaiset. Levottomuus kehittyy niin suureen määrään, ettei korkeampi kulttuuri enää voi kypsyttää hedelmiänsä; tuntuu siltä kuin vuodenajat seuraisivat toisiaan liian nopeasti. Levon puute saa sivilisatiomme päätymään uuteen barbaarisuuteen. Milloinkaan ennen ei ole toimeliaita, t.s. levottomia, pidetty suuremmassa arvossa kuin nykyään. Ihmiskunnan yleisen laadun välttämättömiin korjauksiin kuuluu senvuoksi kuvastelevan aineksen melkoinen lisääminen. Jokaisella yksilöllä, jonka pää ja sydän ovat rauhalliset ja vakaat, on kuitenkin jo nyt oikeus uskoa, että hänelle on suotu hyvä luonnonlaatu, vieläpä eräs yleistä hyötyä tuottava hyvekin, ja että hän tätä hyvettänsä säilyttämällä täyttää kerrassaan korkeampaa tehtävää.»[17]
Ajatus on kuin korkealla vuoristossa sijaitseva pieni järvi, josta alinomaa tulvii virmoja puroja. Järvi voi pysyä aina sellaisenaan; sen tahtomatta ja arvaamattakin siitä urkenee lakkaamatta voimaa, joka liikuttaa laakson pyöriä. Ajattelummekin voi näyttää hyödyttömältä, kelvolliselta vain kuvastelemaan jotakin etäistä taivaankulmaa, mutta jos sen kuvastin sijaitsee kyllin korkealla, niin siinä asuu suuri voima.