V.
KESKITTYMINEN.
William James on esittänyt tahtoteorian, joka on voinut herättää ihmetystä, mutta johon sisältyy suurta käytännöllistä totuutta. »Jos järjellinen mielikuva siirtyy tajunnan keskukseen ja jos se siinä säilytetään, niin se välttämättä vaikuttaa, sillä tajuntamme ja hermostomme lainmukaisen yhteyden perustuksella tulee siten alulleen mielikuvasta johtuva toiminta. Varsinainen henkinen ponnistuksemme on niinmuodoin siinä, että kiinteästi säilytämme soveliaan mielikuvan. Jos siis kysytään, mikä on henkinen teko yksinkertaisimmin ja alkeellisimmin ilmaistuna, niin voidaan vastata ainoastaan näin: se on jännitettyä tarkkaavaisuutta, joka säilyttää kiinteästi miellettä, jonka muuten karkottaisivat tajunnasta henkistä elämää vallitsevat vietit. Ajatteleminen on siis tahdon samoinkuin muistinkin salaisuus.» Sitten James kerää ajatuksensa lapidaariseen määritelmään: »Niinkuin vaaka lepää hienon teränsä varassa, on sisäinen kohtalomme tahallisesta tarkkaavaisuudesta riippuvainen.»[18]
On helppo havaita, missä kohden tämä teoria eroaa yleisestä tahdonilmiöitä koskevasta käsityksestä. Jokainen tahtotoimi esiintyy kahdessa vaiheessa: aikeena ja suorituksena. Tavanomainen käsitys tarkkaa toista vaihetta, suoritusta, joka esiintyy yleensä näkyvänä lihasponnistuksena, James sitävastoin huomauttaa, että asian olennainen puoli sisältyy ensimmäiseen vaiheeseen. Teon laita on niinkuin lapsen: todellinen luova tapahtuma on huomaamaton sikiäminen, eivät synnytyksen huudot ja tuskat. Synnytys on vain sikiämisen luonnollinen seuraus.
James on siis opettanut psykologin oivaltamaan, että itse tahallisessa teossa mielikuva on tärkeämpi kuin toteuttava ponnistus (vaikka viimeksimainittuakaan ei saa jättää huomioonottamatta). Mutta ei siinä kyllin: Nancyn uusi koulukunta on osoittanut, ettei tahto siten ymmärrettynä, kaksivaiheisena tapahtumana (mielikuva, toteuttaminen), ole tajunnan ainoa toimimistapa. On olemassa tapauksia, joissa voimme vaikuttaa itseemme, sekä ruumiilliseen että henkiseen olemukseemme, pelkän mielikuvan avulla, pyrkimättä mitenkään sitä toteuttamaan. Sellaisissa tapauksissa puhumme autosuggestiosta. Aluksi sekoitettiin yleisesti toisiinsa autosuggestio ja tahto, pidettiin edellistä vain jälkimmäisen voimakkaampana muotona. Niinpä tri Paul-Emile Levykin vielä antaa autosuggestioa koskevalle tutkimukselleen nimen »Tahdon järkiperäinen kasvattaminen.» Kuten toisessa yhteydessä[19] olen huomauttanut, on Coué hedelmällinen ja omalaatuinen siinä, että hän on osoittanut autosuggestion aivan erikoiseksi tapahtumaksi; siinä on asian »sikiäminen» kaikki kaikessa, todellistuminen on salatajuinen eikä vaadi mitään ponnistusta, ja itse ajatuksen edellyttämä ponnistus voi käytännössä olla kerrassaan mitätön.
Tunnemme siis kaksi toiminnan lajia, tahdon ja autosuggestion. Toisessa on mielikuva etusijalla, toisessa se on kaikki kaikessa. Mielikuvan vaikuttava voima, joka kävi ilmi jo Jamesin tutkimuksista, havaitaan siis vielä selvemmin Nancyssä suoritettujen kokeiden jälkeen.
James sanoo vielä, että mielikuvassa on sellainen voima vain sikäli kuin tarkkaavaisuus sitä kiinteästi säilyttää. Tarkkaamiskyky ilmenee siis sisäisen voimamme varmana takeena. Hengen tulee oppia kiintymään todellistettavan asian mielikuvaan sallimatta itseään häiritä; siinä on toiminnan suuri salaisuus. Amerikassa julkaistut yleistajuiset esitykset, jotka kaikin äänilajein saarnaavat ajatuksen tai autosuggestion voimaa, tarkoittavat aivan samaa neuvoessaan »keskittymään». Keskittyminen merkitsee heidän oppinsa mukaan tarkkaavaisuuden korkeampia asteita.
Nancyssä saavutettujen tuloksien nojalla on meillä kuitenkin aihetta erottaa tarkemmin toisistaan keskittyminen ja tarkkaavaisuus. »Keskittyminen» olisi varattava tiedesanana merkitsemään »tahallisen tarkkaavaisuuden vastinetta, josta puuttuu ponnistus».[20] Se on se erikoinen tarkkaavaisuuden tila, jonka nojalla varsinainen autosuggestio syntyy.
Jos jokapäiväinen kielenkäyttö tahtoo edelleenkin nimittää tarkkaavaisuuden korkeampia asteita keskittymiseksi, ei meillä ole mitään muistutuksen aihetta. Siinä tapauksessa tulee vain muistaa, että tahallinen tarkkaavaisuus on ponnistusta, että se väsyttää ja ettei se voi jatkua kovin kauan. Tarkkaavaisuuden korkeampia asteita ei siis voida saavuttaa, ellei onnistu jonkin tempun avulla supistaa sellaista ponnistusta vähimpään mahdolliseen määrään. Tavoiteltavana päämääränä on, että ajatus ja sen esine liittyvät toisiinsa kiinteästi; tavanomaisessa tarkkaavaisuudessa ajatus ponnistelee esineensä säilyttämiseksi, keskittyminen sitävastoin merkitsee tilaa, jossa esine kiinnittää ajatusta melkein sen tahtomattakin. Hypnoottiset menetelmät, joiden tarkoituksena on mieltä tuudittaa tai lumota, ovat olennaisesti sellaisia temppuja, ne vakaavat tarkkaavaisuuden sen tarvitsematta ponnistella, vieläpä sen vastustuksestakin huolimatta. Tarkkaavaisuusharjoitukset, määrättyjen kaavojen toistaminen ja muut amerikkalaisten suosittelemat reseptit, samoin eräät rytmilliset harjoitukset, rukousnauhat ja litaniat, jotka ovat jo vuosisatojen kuluessa kuuluneet jumalanpalvelusmenoihin, puhumattakaan intialaisten yogien menetelmistä, tähtäävät kaikki keskittymiseen, josta kaiken ponnistuksen tulee puuttua siinä määrässä, että se tapahtuu melkein tajuttomasti.
Selvää on, ettei sellaisia menetelmiä saa käyttää ylenmääräisesti; ne voivat lopulta uinuttaa hengen mieluisaan totunnaisuuteen. Niitä tulee kumminkin koetella, samalla selvittäen itselleen, että tehokas keskittyminen on lähempänä niitä kuin jännitettyä ponnistusta.
Lumoutuminen, piintymä, riivaus edustavat eräänlaista tahatonta keskittymistä, joka syntyy vastoin tahtoammekin, mutta voi tavallaan olla meille esikuvana. Meidän tulee niin sanoaksemme lumota itsemme sillä, minkä lumoihin haluamme joutua. Kiinteästi tarkattu päämäärä alkaa lopulta vetää meitä ehdottomasti puoleensa, tai oikeammin: meistä tuntuu siltä kuin itse sitä lumoisimme ja vetäisimme puoleemme. Teko, johon keskitämme ajatuksemme, muuttuu helpommaksi ja tapahtuu toisinaan tietämättämme. Viitattakoon tässä vain jo klassilliseksi muuttuneeseen esimerkkiin: henkilö etsii illalla turhaan ongelman ratkaisua, ja ratkaisu tapahtuu unessa. Useat tekomme syntyvät siten; tietämättämme, tahtomattamme ne todellistavat äkkiä jonkin vanhan vääjäämättömän ajatuksen, joka on kypsynyt salatajunnassa.
Siten, harkitun keskittymisen avulla, me kykenemme käyttelemään valtavaa voimaa. Niin tarkkaavaisuuttamme vallitsemalla tulemme tosiaankin tekojemme määrääjiksi, saavutamme kyvyn suorittaa aikeemme täydellisesti. Emme sano enää niinkuin vanhan ajan runoilija »Video meliora, proboque, detériora sequor» (Oivallan, mikä on hyvää ja hyväksyn sen, mutta noudatan pahaa). Nyt pidämme päinvastoin saavutettavana tilaa, jossa hyvän oivallettuamme sen teemme ja päämäärän nähtyämme sen saavutamme. Niin tapahtuu, kun osaamme nähdä päämäärän siten, että se ottaa hypnoottisesti meidät valtoihinsa. Näkeminen merkitsee silloin melkein samaa kuin omistaminen. Victor Hugo, joka varmaan osasi keskittyä, lausuu tuon ajatuksen lyhyen sanaleikin muodossa (le voir c’est l’avoir) ja kirjoittaa eräässä toisessa kohdassa: »Ei ole sellaista taivaan syvyyksissä piilevää hämärää seikkaa eikä lukujen maailmaan sisältyvää laskuongelmaa, joka kykenisi uhmaamaan silmien tyyntä ja vakaata katsetta.»
Sinä päivänä, jona käsitämme keskittymisen voiman, olemme kuin lapsi, joka suurennuslasilla leikkiessään sattuu asettamaan sen auringonsäteitten tielle. Se huomaa, että säteet taittuvat samaan pisteeseen ja että siihen sijoitettu oljenkorsi syttyy liekkiin. Lapsi on ihmeissään. Mutta me ihmettelemme ainakin saman verran havaitessamme, että ajatus muuttuu teoksi kulkiessaan keskittymisen suurennuslasin läpi.
* * * * *
Tämä voima ei ainoastaan tehosta jokaista yksityistä tekoamme; se uurtaa syvemmäksi koko elämämme uraa. Me kuljemme kohti päämääräämme sitä varmemmin, mitä paremmin olemme keskittäneet siihen henkemme.
Siihen perustuu varmaan Napoleonin laisen henkilön voima, ja keskittymistä koskevassa tutkimuksessa ei voida käyttää valaisevampaa esimerkkiä kuin hänen valtava hahmonsa. Tulee lukea ne sisältörikkaat sivut, joilla Taine, useihin yhtäpitäviin todistuksiin varautuen piirtää keisarin psykologisen muotokuvan.[21] Siinä on ensinnäkin se mestarillinen todistus, jonka antaa Roederer. »Hänen erikoisena ominaisuutenaan on tarkkaavaisuuden voima ja vääjäämättömyys. Hän kykenee tekemään työtä kahdeksantoista tuntia, samaa tai vaihtelevaa työtä. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkeänsä herpautuneena. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkensä menettävän joustavuuttaan, en väsymyksen, en tuimimman voimain käyttelyn enkä vihankaan vallitessa. En ole milloinkaan nähnyt toisen asian häiritsevän häntä toisen suorituksessa, esimerkiksi siten, että hän olisi jättänyt parhaillaan käsittelemänsä seikan käsitelläkseen jotakin aikaisempaa tai tulevaista tehtävää. Mitkään Egyptistä saapuvat hyvät tai huonot uutiset eivät ole milloinkaan häntä häirinneet hänen tehdessään työtä Siviililakiteoksen hyväksi, eikä lakikirja ollut hänelle ollenkaan haitaksi, jos oli asiana Egyptin säilyttämistä koskevien toimenpiteiden suunnitteleminen. Hän osasi paremmin kuin kukaan tehdä tehtäväänsä ja jakaa aikansa suoritettavien asioiden kesken. Kukaan muu ihminen ei ole kyennyt niin jäykästi torjumaan askarrusta tai ajatusta, joka ei soveltunut päivään ja hetkeen, kukaan ei ole niin innokkaasti tavoittanut, eloisasti tutkinut, taitavasti kiinnittänyt ajatusta, kun oli tullut sen käsittelemisen hetki.»
Viittaan vielä siihen Memorial-teoksen kohtaan, jossa Napoleon itse sanoo eri asioiden ja tehtävien olevan järjestettyinä hänen päässään »kuin kaapissa». »Kun tahdon keskeyttää jonkin askarruksen», sanoo hän, »suljen sen laatikon, johon asia kuuluu, ja avaan toisen. Ne eivät joudu milloinkaan sekaisin eivätkä minua rasita tai väsytä. Tahtoessani nukkua suljen kaikki laatikot ja samassa jo nukunkin.» Toisin sanoen: hän noudatti ihmeen uskollisesti vanhaa sääntöä age quod agis, tee mitä teet.
Taine johtuu tähän päätelmään: »Ei ole milloinkaan nähty niin kuriintottuneita ja käyttökelpoisia aivoja, jotka olivat aina valmiit mihin työhön tahansa ja kykenivät keskittymään silmänräpäyksessä ja täydellisesti.»
Meidän ei tarvitse etsiä muualta avainta saadaksemme selkoa tästä hengestä, jolla oli oikeus uskoa tähteensä, koska hän tavallaan kykeni määräämään kohtaloansa ja runoilijan sanojen mukaan »muovaamaan maailmaa suunnilleen haaveensa kaltaiseksi.» Vaikka sellainen elämä on ankaran realistisen logiikan vallitsema, se kuitenkin saa eräissä suhteissa ajattelemaan unissakävijän peloittavan varmaa kulkua; se kehittyy kuin valtava autosuggestio.
»Se, mitä hän sotilaallisista asioista oli lausunut pari kolme kuukautta aikaisemmin», sanoo Taine, »tapahtui melkein päivälleen, juuri hänen mainitsemassaan paikassa.» Mistä se johtuu? Siitäkö vain, kuten Taine tuntuu otaksuvan, että hänen erinomaisen täsmälliset ja todellisuusvaistoiset aivonsa tiesivät kaikki shakkilaudan tosiasiat ja niiden perustuksella loogillisesti päättelivät, millainen seuraava siirto tuli olemaan? Vai johtuiko se, kuten Heinrich Heine arvelee, intuitiivisesta hengestä, joka tavoittaa kaikki pidellä ainoalla silmäyksellä? Sellaiset selitykset ovat hyväksyttäviä ja osalta oikeitakin, mutta samalla riittämättömiä, koska vetoavat ainoastaan passiiviseen toteamiseen, ikäänkuin olisi kysymyksessä auringonpimennyksen ennustaminen. Ne unohtavat, että ennustaja on ennen kaikkea toimija, joka ei ainoastaan ennusta, vaan ratkaiseekin. Eikö tässä ilmene kaikkein kauneimmassa muodossaan se autosuggestion laji, joka posthypnoottisten suggestioiden tavoin suuntaa kaikki salatajuiset toimintomme kohti asetettua päämäärää niin täsmällisesti, että näyttää ohjaavan itse tapahtumia?[22] Niin ihminen itse muovaa elämänsä ja tulee omia ajatuksiansa vastaavaksi olennoksi. »Mitä nuoruudessa toivomme, sitä saamme vanhuudessa runsaat määrät», sanoo Goethe. Ja Alfred de Vigny vastaa kuin kaiku Cinq-Marsin suulla: »Mitä onkaan suuri elämä muuta kuin nuoruusiän ajatus, jonka miehuus toteuttaa?»
Sellainen tulos on sellaiseen ajatukseen keskittyneen elämän hedelmä. Kukaan ei ole oivaltanut asiaa paremmin kuin Emerson, joka kirjoittaa: »Älä avarra kohtaloasi, sanoi oraakkeli, älä yritä tehdä enempää kuin osaksesi tullut velvollisuus vaatii. Elämän viisaus on keskittyminen, onnettomuutena on hajautuminen, ja olivatpa hajoittavat huvimme karkeita tai hienostuneita, esiintyivätpä ne omistuksemme ja siitä johtuvien askarrusten, ystävien, sosiaalisten tai poliittisten tottumusten, soitannon tai kemujen muodossa, se ei saa aikaan mitään eroa. Hyvää on kaikki, mikä riistää meiltä turhia leluja ja tuhoaa onttoja haaveita, siten palauttaen meidät omaan itseemme, jotta voimme jälleen käydä suorittamaan rehellistä työtä. Ystävät, kirjat, maalaukset, toisarvoiset velvollisuudet, pienet kyvyt, imartelu, toivelmat, kaikki tuo vain hajoittaa mieltämme, häilyttää kevyttä palloamme ja tekee mahdottomaksi tasapainon ja suoran nousun. Teidän tulee valita tehtävänne, teidän tulee ottaa suorittaaksenne, mitä aivonne kykenevät kannattamaan, ja jättää kaikki muu. Ainoastaan siten voi keräytyä elämän voimaa, jonka avulla ihminen kykenee siirtymään tietämisestä taitamiseen. Ei auta, jos ihmisellä on avara näkökenttä vain hervotonta katselua varten, sillä siirtyminen tiedosta tekoon tapahtuu silloin vain harvoin. Mutta vain siten astutaan kyvyttömyyden alueilta hedelmällisen työn piiriin. Moni taiteilija, jolta se kyky puuttuu, jää täydelliseen mitättömyyteen; hän katselee epätoivoissaan miehekästä Michelangeloa ja miehekästä Celliniä. Hänkin on ajatuksissaan luonnon ja sen alkuvoimien tasalla, mutta hänessä ei ole välttämätöntä keskittymiskykyä, hän ei voi heittäytyä koko olemuksellaan suoritettavaan tekoon. Politiikassa, sodassa, kaupassa, sanalla sanoen kaikissa inhimillisissä asioissa, on voiman salaisuutena keskittyminen.»
* * * * *
Elämällämme täytyy siis olla päämäärä, ja koko tarkkaavaisuutemme tulee kohdistua siihen. Tässä on kuitenkin vältettävä kahta väärinkäsitystä.
Ensinnäkään ei riitä pelkkä päämäärän asettaminen eikä valitseminen saa tapahtua onnen kaupalla. Sen tulee vastata meidän tunteitamme, olemuksemme syviä viettejä. Psykologit ovatkin osoittaneet, että tarkkaavaisuutemme lähde piilee tunne-elämässämme, viettiemme alueella. Omaehtoinen keskittyminen kiinnittää henkeämme harrastuksemme esineeseen, asiaan, joka koskettaa meissä olevia kieliä. Jos yritämme kääntyä vastakkaiselle taholle, saamme aikaan sisäistä taistelua ja menetämme parhaan osan voimiamme. Muistettakoon, mitä edellä sanoimme sielullisten sisältöjen torjumisesta. Ei saa tavoitella asiaa, jos syvimmässä sydämessään tahtoo saavuttaa sen vastakohtaa. Jos niin menettelee, toimii samalla tavalla kuin se henkilö, joka kansanomaisen kuvallisen lausuman mukaan »etsii työtä rukoillen hyvää Jumalaa, ettei työtä suinkaan löytyisi» ja joka ei tietenkään sitä löydä. Toinen väärinymmärrys syntyy, jos keskittymistä verukkeena käyttäen rajoitumme niin ahtaaseen ja yksinomaiseen esineeseen, että siitä koituu se, mitä yleensä mainitaan keppihevon nimellä. Keskittyminen ei merkitse päähänpiintymää, ja äsken Napoleonista puhuessamme näimme, kuinka hän osasi tarpeen mukaan vaihtaa keskittymisensä kohdetta. Tässäkin opastaa herkkävaistoinen tarkkaavaisuuden psykologia meitä oikeaan. Ribot huomauttaa aivan oikein, että tarkkaavaisuustila, joka näyttää tasaisesti jatkuvalta, on todellisuudessa vuoroileva: esine on tarkkaavaisuudelle vain »keskus», johon se palaa ja josta alinomaa jälleen poistuu, yhä avartaen kehäänsä; jokainen esineen osa ja samoin sitä koskevat mietteemme vangitsevat vuoroin mielenkiintoamme. Kaikkein vähäisimpäänkin aineelliseen olioon kohdistuessaan tarkkaavaisuutemme menettelee samoin.
Monet »keskittymistaidon opettajat» neuvovat harjoittelemaan siten, että katselee esimerkiksi sormenpäätä, mitään muuta ajattelematta. Sellaisessa tapauksessa tarjoutuu kaksi mahdollisuutta: joko vaivun siten hypnoottiseen tajuttomuuteen tai jään tajuiseen tilaan; mutta viimeksimainitussa tapauksessa tajunnantila on aina moniosainen. Ensinnäkin näen sormenpääni, ja siihen vaikutelmaan kuuluu jo lukuisia väri- ja muotoaistimuksia; lisäksi tulee sekavampi ja kuunkehää muistuttava vaikutelma, joka on tietoa tarkatun kohdan ympäristöstä; vihdoin vielä tekemääni kokeeseen kohdistuva ajatus ja (ainakin tajunnan taka-aloilla) se muisto, että toimintaohjeet kieltävät minua ajattelemasta mitään muuta.
Jos kaikkein mitättömimmässä tarkkaamistoimessa on niin laita, niin sitä vähemmin voi olla mahdollista käsittää kokonaista elämän päämäärää päähänpiintymän muodossa. Sikäli kuin ihmisen elämänpäämäärä muuttuu suppeammaksi ja lähentelee piintymää, köyhtyy hänen elämänsä, ja hän menettää sitäpaitsi suhteidentajun, kadottaa kykynsä havaita olioita sellaisinaan ja vaikuttaa niihin; hänen voimansa kuluu hukkaan tai, käyttääksemme jälleen kuvaavaa kansanomaista lausepartta, hän puskee päänsä seinään. Eläinsuojelusyhdistykset ansaitsevat epäilemättä kiitosta siitä, että vaativat vetojuhtien silmälappuja poistettaviksi, mutta yhtä tärkeätä olisi poistaa samat laitteet eräiltä kaksijalkaisilta. Ihanteenamme ei saa olla ihminen, joka elää yksinomaan postimerkkikokoelmansa hyväksi.
Päämäärämme tulee olla tarkoin määrätty, mutta samalla avara. Oikeastaan ei tule puhua päämäärästä, vaan päämäärien järjestelmästä, jonka eri osat sointuvat toisiinsa niinkuin elävän elimistön osat. Olemme nähneet, että persoonallisuutemme kehittäminen merkitsee viettiemme asteikon hyvää järjestämistä. Päämääränämme tulee olla yksinomaan persoonallisuutemme heijastaminen tulevaisuuden valkoiselle kankaalle. Meidän tulee löytää siitä itse persoonallisuudessa piilevä monipuolinen ja järjestetty runsaus. Sen tulee olla edellämme liikkuva varjo, oman itsemme suurennettu ja yksinkertaistettu kuva.
Yksinkertaistamista ei kuitenkaan saa kehittää liian pitkälle. Puhuessamme »järjestetystä runsaudesta» kosketamme arkaa kohtaa. Järjestäminen merkitsee köyhdyttämistä, mutta se, joka tahtoo saavuttaa kaikki, joutuu sekasorron vaaraan. Keskittyminen järjestää ja köyhdyttää. Se on välttämätön toimintaa ja todellistamista varten (sanan henkisemmässäkin merkityksessä), mutta todellistaminen merkitsee aina monien mahdollisuuksien uhraamista. Kun valonheittäjästä leviävä valokeila keräytyy yhdeksi ainoaksi kirkkaaksi säteeksi valaistakseen määrättyä kohtaa, niin kaikki muu sen kehään kuulunut painuu pimeään. Sellaista uhria edellyttää siirtyminen haaveesta toimintaan, avartuneesta keskittyneeseen ajatukseen. Siinä mielessä tekeminen merkitsee hiukan vähempää olemista.
Meidän tulee uskaltaa siten uhrautua, mutta tulee samalla tietää, millaisen menetyksen vaaraan silloin suostumme. Liikemies, josta ammatin harrastukset ovat hävittäneet kaikki muut inhimilliset kyvyt ja jonka aivoissa ja sydämessä ei enää ole sijaa muulle kuin etujen yhdistelmille, voi olla keskittymisen mallikuva, mutta elämänkäytön esikuva hän ei varmaankaan ole. En puolestani tiedä mitään masentavampaa kuin se ihanteeksi ylennetty keskinkertaisuus, jota Amerikan lukemattomat keskittymisoppaat suosittelevat. Runsas epäjärjestys on sentään parempi kuin sellainen vaivainen sopusointu.
Ilmapallon nouseminen edellyttää epäilemättä painolastin vähentämistä; toisinaan täytyy heittää pois arvokastakin. Sellaisen hinnan vaatii elämä; tulee tietää, mihin uhriin tahtoo suostua, tulee antaa elämänsä pelin panokseksi, kuten William James sanoo. Siinä on kenties eräs niistä syistä, jotka saavat meidät kaipauksen tuntein muistelemaan nuoruus- ja lapsuusaikaa; niinä aikoina meissä ilmeni lukuisia mahdollisuuksia, joista monet täytyi myöhemmin uhrata muutamien hyväksi. Missään tapauksessa ei saa keskittymistä verukkeena käyttäen laiminlyödä sisäistä elämäänsä. Jos meidän tuleekin tehdä työtä olemuksemme tihentämiseksi, on siinäkin osattava noudattaa kohtuutta. Emerson sanoo, että jos maapallo olisi riittävässä puristuksessa, niin se voitaisiin sijoittaa munankuoreen. Mutta miten kävisi silloin maailman elävän kauneuden? Meidän tulee hyvin harkita, ennenkuin luovumme eräistä jumalista, jotka pyrkivät meissä syntymään. Vaali on yhtä vakava kuin kihlaus; se koskee koko elämää.
* * * * *
Elämän keskittäminen ei kumminkaan ole yhden ainoan päivän työ. Asiaa ei saa käsittää niin, että henki kohdistaa valintansa kerta kaikkiaan johonkin esineeseen monien joukossa; sen on alinomaa vääjäämättä siihen palattava. Tämä kihlaus on uudistettava joka aamu. Ellei elämän keskittyminen olekaan väkivaltaisen ponnistuksen tulos, edellyttää se ainakin itsepintaista kestävyyttä. Tämän vääjäämättömyyden vakaan ja varman mahdin on Emerson oivallisesti kuvaillut: »Kuormajuhta liikkuu tavanomaista latuansa taitavammin kuin arabialainen varsa. Kemiassa osoittautuu jatkuva heikko sähkövirta yhtä vaikuttavaksi kuin sähkökipinä ja on suoritettavissa töissä verraton apukeino. Samoin voimme inhimillisen toiminnan alueella asettaa hyökyilevän tarmon vastapainoksi jatkuvan harjaantumisen. Me ulotamme saman voimamäärän pitempään aikajaksoon tahtomatta sitä tihentää yhteen ainoaan tuokioon. Siinä on sama kultaunssi, kerran pallona ja kerran lehtenä. Yli-insinööri Buford hakkasi West-Pointissa vasaralla kanuunan vääntötappeja, kunnes ne katkesivat. Hän laukaisi tykin sata kertaa, kunnes se räjähti rikki. Mikä isku rikkoi tapit? Jokainen isku. Mikä laukaus sai tykin räjähtämään? Jokainen laukaus.»
Sellainen vääjäämättömyys ei kumminkaan saa olla pikkumaista eikä jäykistyä sairaalloisuudeksi. Tulee muistaa, että elämä on liikettä, tulee joka hetki sopeutua siihen uudestaan eikä sallia mekaanisten, kaiken tarkoituksensa kadottaneiden tottumusten päästä loisina rehoittamaan tai pieksemään pelkkää tuulta kuin tyhjän myllyn siivet. Jähmettynyt ihanne ei kykene tehokkaasti ohjaamaan askeleitamme; itämaiden kuninkaitten edellä vaelsi kirkas tähti. Mutta jos elämä välttää sellaisen jäykän jähmeyden ja säilyy todella elävänä, niin se vääjäämättömästi päämääräänsä suuntautuen saavuttaa korkeimman mahtinsa.
»Vääjäämättömät ovat toisia oivallisemmat», kirjoittaa Hugo. »Henkilölle, joka on yksinomaan uskalias, tarjoutuu suuruus vain tuokioittain, urhoollisuus on vain luonnonlaatuun kuuluva seikka; se, joka on vain rohkea, omistaa yhden ainoan hyveen, mutta suuri on se, joka vääjäämättä pysyttelee todessa. Suurten sydänten salaisuus piilee melkein kaikkinensa tässä sanassa: hellittämättä. Hellittämättömyys suhtautuu urhoollisuuteen niinkuin pyörä vipusimeen: tukipiste vaihtuu siinä lakkaamatta. Olipa päämäärä sijoitettu maan päälle tai taivaaseen, päämäärään pyrkiminen on kaikki kaikessa; edellisessä tapauksessa ihmisestä tulee Kolumbus, jälkimmäisessä Kristus.»[23]
Newtonilta kysyttiin, kuinka hän oli johtunut suuriin keksintöihinsä, ja hän vastasi: »Niitä aina ajattelemalla.» Muistuu mieleeni, että Bergson vaatimattomasti määritteli eräässä Collège de Francen luennossa filosofisen neron alinomaiseksi tarkkaavaisuudeksi, samoinkuin jo Buffon aikoinaan sanoi: »Nero on jatkuvaa kärsivällisyyttä.»
Tämä säyseä määritelmä, joka esittää neron meille suunnilleen kelpo työjuhtana, on herättänyt oikeutettua vastustusta, varsinkin romantikkojen keskuudessa, jotka kuvittelivat Pegasoksen riehakkaammaksi ja hankkivat itselleen ansiota ainakin alkuperäisen hyökyvoiman ilmaisijoina. Mutta vaikka hellittämätön keskittyminen ei riittäisikään tekemään neroa, ei silti pidä unohtaa, että vain se kykenee tempaamaan neron pelkän mahdollisuuden esikartanoista ja siirtämään sen toiminnan kentälle. Alfred de Vigny osuu epäilemättä oikeaan kuvaillessaan Cinq-Marsissa Richelieun keskittymiskykyä:
»Sinä päivänä havaitsivat hänen palvelijansa, ettei hän vuorokauteen nauttinut mitään ravintoa ja että hän jännitti kaikki sielunvoimansa ohjattavien tapausten harkitsemiseen siinä määrässä, että voitti ruumiilliset kipunsa, ikäänkuin olisi ne unohtamalla voittanut. Tämä tarkkaamiskyky ja tämä melkein alinomainen mielenmaltti koroittivat hänet melkein neroksi. Hän olisi ollut täysi nero, ellei hänestä olisi puuttunut synnynnäistä sielun ylevyyttä ja sydämen jaloa lämpöä.»
Niin johdumme tässä toista tietä kulkien asiaan, jota käsittelimme puhuessamme persoonallisuudesta.
* * * * *
Ei voi kyllin korostaa sitä totuutta, että hengen keskittäminen on voiman tärkein edellytys. Se on valtava vahvistaja seuraavista syistä.
Keskittyminen on tarkkaavaisuuden korkein aste. Mutta tarkkaavaisuus (sen tietävät kaikki psykologit, eikä tarvitse olla psykologikaan kyetäkseen sen oivaltamaan) on itse älyn edellytys, vieläpä siinä määrässä, että voisi melkein sanoa, asioille liikaa väkivaltaa tekemättä: äly on tarkkaavaisuutta. Jos siis tarkkaavaisuus, kuten näimme, on myös voiman varmin edellytys, niin siitä johtuu, että älykkäimmät ovat myöskin voimakkaimmat, ainakin mahdollisuuden näkökannalta, ja että heidän tarvitsee edetä vain askel kauemmaksi muuttuakseen siksi todellisuudessakin. Se askel on keskittyminen, tottumus yhtenäisempään, tehokkaampaan ja tyynempään tarkkaamiseen, joka muuntaa valonsäteet polttopisteeksi. Siinä on rohkaisevaa varmuutta. Älyn ei sovi epäillä itseänsä; sen tulee kerta kaikkiaan tietää, että voima piilee siinä. Siten tulee varmennetuksi Carlylen suurenmoinen uskontunnustus:
»Sittenkin pysyy aina totena, että äly on ihmisten lasten keskuudessa varsinainen kunnioituksen esine, hartaiden rukousten, pyhien lupausten ja kiihkeän etsinnän oikea esine, kaiken kaikkiaan ainoa sellaisten pyrkimysten esine. Ihmisille suo ymmärryksen Kaikkivaltiaan innoitus. On näet lausuttava kerta toisensa jälkeen, kunnes kuolevaisraukat alkavat asiaa oivaltaa ja ravistautua hereille kohtalokkaasta horroksestaan ja häpeällisen kirouksen ikeen alta: että ihminen, jossa on aito äly eikä vain näennäinen, on luonnostaan välttämättä jalo ihminen, rohkea, vilpitön ja jumalaisella voimalla varustettu ihminen, joka voi saada selkoa kaikkeutemme laeista juuri siitä syystä, että on ja on ollut niin uskollinen sen laeille; hän on taivaan sanansaattaja, ja ihmisille on onneksi, jos seuraavat häntä, mutta suureksi onnettomuudeksi, elleivät niin tee. Ihmisen äly on tarkkaan harkiten hänen arvonsa täsmällinen mitta, ja siihen kohdistuva kunnioitus on kaikkien valioiden ja kaiken valikoimisen ydin.»