VI
SYDÄMEN VOIMAT.
Jos pidämmekin keskittynyttä tarkkaavaisuutta sisäisen voimamme varmimpana takeena, ei kumminkaan tule otaksua, että siten tunnustaudumme hedelmättömän intellektualismin kannattajiksi. Tutkiessamme hiukan lähemmin tarkkaavaisuustointa kohtaamme piankin erään aivan toisenlaisen kerrostuman, nimittäin sydämen voimat, jotka ovat elämänhyökymme ehtymättömin lähde. Palautamme tässä mieleemme, mitä psykologit ovat opettaneet tarkkaavaisuudesta.
»Ihminen samoinkuin eläinkin», kirjoitti jo Ribot, »kiinnittää spontaanisesti tarkkaavaisuutensa ainoastaan siihen, mikä sitä jotenkin liikuttaa, herättää siinä mielenkiintoa, saa aikaan mieluisan, epämieluisan tai sekalaisen tilan. Mielihyvä ja mielipaha osoittavat kuitenkin vain, että jotkin viettimme tulevat tyydytetyiksi tai ehkäistyiksi; mutta koska viettimme ilmaisevat sisintä, ominta olemustamme, luonnettamme, niin siitä seuraa, että spontaaninen tarkkaavaisuutemme pohjautuu olemuksemme syvimpään perustukseen.»[24]
Äskeisempinä aikoina on Rignano suorittanut vieläkin syvemmälle tunkeutuvan analyysin johtuen siihen tulokseen, että tarkkaavaisuus on affektiivinen tila tai oikeammin kaksi affektiivista tilaa, jotka pitävät toisiaan tasapainossa. Yleisesti tunnettu on tämä akvaariokoe: Hauki sijoitetaan säiliöön, jota erottaa toisesta lasinen väliseinä, ja viimeksimainitussa säiliössä on kivikaloja. Hauki syöksyy niitä tavoittamaan, mutta myöhemmin se muistaa tuloksettomat yrityksensä ja ehkäisee ensimmäisen virikkeensä. Sellainen on Rignanon mukaan tarkkaavaisuus: halun hyöky, jota estää älykäs varovaisuus tai pelko (vaikkapa vain erehtymisen pelko). Ristiriidasta johtuu pysähdys, tasapaino, joka juuri onkin tarkkaavaisuutta.[25] Mutta olipa tämän nerokkaan teorian laita miten tahansa, tarkkaavaisuuden tunneperäinen olemus on varma asia.
Käsittäessämme persoonallisuuden versovien viettien sopusointuiseksi yhdistelmäksi pidimme jo silloin affektiivista elämää olemuksemme ytimenä. Korostamalla sitten tarkkaavaisuuden merkitystä herätimme kenties sellaista käsitystä, että oli kysymyksessä aivan toinen voima; mutta niin ei suinkaan ollut todellisuudessa laita. Jos siis keskittyminen onkin elävän lyhteen side ja luo siihen muotoa, on kuitenkin huomattava, että side on samaa olkea kuin lyhde ja että ne molemmat ovat saman ydinmehun kasvattamat.
* * * * *
Ei saa suinkaan väittää, että jokainen tunnetila on voiman lähde; sellaisen mielipiteen todeksinäyttäminen olisi suorastaan mahdotonta.
Eikö sisäisen elämän ja hengen keskittämisen vaatimus edellytäkin samalla eräänlaista rauhan ilmakehää ja niinmuodoin eräänlaista tunne-elämämme vallitsemista? »Pudisteltava ennen käyttöä» — tämä eräiden lääkepullojen kupeesta luettava määräys ei sovellu siihen eliksiiriin, joka muodostaa henkisen voimamme. Toisaalta ei sellainen rauha saa muuttua välinpitämättömyydeksi tai turtumukseksi; vaaditaan liikkuvaa rauhaa, niinkuin tyynesti eteenpäin kiitävässä suuressa virrassa. Meidän tulee varjella itseämme yhtä hyvin herpoutuneen epäröivältä kuin levottomalta, häilyvältä ja hätäilevältä mielentilalta. Edellisessä tapauksessa on kiintyminen mahdoton, koska puuttuu harrastusta, jälkimmäisessä on liian monenlaisia harrastuksia, joten mikään niistä ei pääse vallitsemaan mieltä, joka tahtoo kiintyä kaikkeen eikä kiinny mihinkään. Niin ollen koskettavat äärimmäiset vastakohdat tässäkin toisiaan, molemmat vastakkaiset tunne-elämän muodot ovat toistensa kaltaiset sikäli, ettei kumpikaan niistä kykene saamaan mitään aikaan. Kummassakin tapauksessa on liian vähän eikä suinkaan liian paljon tunnevoimaa; on näet hyvin epäiltävää, sopiiko Don Juania moittia rakkauden yltäkylläisyydestä.
Epäröintiä ja hätäilyä tulee kumpaakin varoa yhtä tarkoin. Sisäisestä elämästä puhuessamme viittasimme jo hätäilemiseen, nykyaikaisen sivilisation yleiseen tautiin. Epäröinti on yhtä haitallinen. Epäröivä, samoinkuin hätäinenkin, liikkuu lakkaamatta, mutta ei pääse milloinkaan perille. Hänen elämänsä kuluu hänen kävellessään edestakaisin tienristeyksessä tietämättä mihin suuntaan tulee lähteä, ja niin hän tuhlaa suotta voimansa. Hän kenties väittää, ettei hänellä ole riittäviä valinnan perusteita. Mutta onko meillä milloinkaan riittäviä perusteita? Punnitessamme syitä puolesta ja vastaan me ennakoimme tulevaisuutta, pidämme silmällä mahdollista ja todennäköistä; jos tarvitsisimme ratkaisuamme varten välttämättä varmuutta, ratkaisisimmeko milloinkaan? Sittenkin täytyy valita, vaikkapa vain heittämällä höyhenen ilmoille, ja valinnan jälkeen täytyy sanoa itselleen, että arpa on heitetty. On parempi ratkaista väärin kuin pidättyä kaikesta ratkaisusta. Eräänlainen uskaliaisuus, kiintymys vaaralliseen leikkiin, voi silloin tukea horjuvaa tarmoamme. Toiminta, jota olemme velvolliset suorittamaan määrätyllä hetkellä, ammattimme tai oman valintamme vuoksi, voi sekin olla avuksi, koska se estää meitä peruuttamasta päätöstämme. Mutta jo pelkkä keskittymistottumus, joka tietoisesti kiinnittää meitä päämääriimme, tarjoaa hyvää suojaa epäröintiä vastaan.
Hätäily ja epäröinti voivat turmella koko toimintamme, jopa älymmekin. Siinä hätäily muuttuu siksi arvostelmien »äkkinäisyydeksi», josta Descartes viisaasti varoittaa teoksessaan Discours de la Méthode. Jokin määrä tieteellistä sivistystä on siinä paras lääke; mutta epäsuotuisimpina olosuhteina täytyy pitää elämää sanomalehtien ja päivänpolitiikan piirissä, siis niitä olosuhteita, joissa aikalaisemme valitettavasti parhaiten viihtyvät. Älyn epäily tekee sairaalloisessa muodossaan ihmisen kykenemättömäksi mihinkään toimintaan; kotoa lähtiessään hän ei muista, onko lukinnut ovensa, ja palaa kymmenen kertaa asiaa toteamaan. Epäily herpaisee. Terve äly, joka välttää äkkipikaisuutta, joutuu helposti epäilyn vaaraan, koska oivaltaa ongelmien äärettömän monisyisyyden. Sellaisissa tapauksissa vaikuttaa äly, joka periaatteellisessa katsannossa on voiman edellytys, lamaavasti elämään ja toimintaan. Silloin on parasta suorittaa valtiokaappaus: menetellä keskellä epäilyä ikäänkuin ei ollenkaan epäilisi. Tulee uskaltaa valita ajatuksensa ja asettaa panoksensa hypoteesin varaan. Itse älyn elämä vaatii sitä, mutta elämä sinänsä vaatii enempää. Siinä on Pascalin kuuluisa veto; siinä on taasen vedottava uskallukseen ja palauduttava jälleen kaiken älyn tuollepuolen, niihin sydämen syihin, »joita järki ei ollenkaan tunne».
* * * * *
Meidän pontimenamme on vaisto. Mutta kaiken vaiston ilmauksena on mielenliikutus. Siitä syystä emme saa ylenkatsoa näitä tunnetiloja.
On kuitenkin olemassa sellaisia mielenliikutuksia, jotka voivat koitua turmioksi ja ovat pikemmin heikkouden kuin voiman ilmaus. Kukapa ei ole kokenut vihan tai pelon aikaansaamaa vahinkoa? Molemmat voivat epäilemättä olla meille avuksi; varsinkin viha voi närkästymisen muodossa toisinaan kannustaa meitä suuriin saavutuksiin; viha ja pelko pohjautuvat samoinkuin kaikki muutkin mielenliikutukset vaistoihimme ja niillä on siis biologista merkitystä, ne ovat hyödylliset elämässä. Edellinen on eläimessä valmistautumista hyökkäykseen, jälkimmäinen järjestelee sen puolustustoimenpiteitä, joko niin, että eläin pakenee, tai siten, että se teeskentelee kuollutta. Siinä havaitsemme molemmat muutenkin tutut pelon lajit: toinen saa lähtemään käpälämäkeen, toinen herpaisee polvet. Sellaiset reaktiot kuuluvat kuitenkin oikeastaan kehitysvaiheeseen, jossa emme aina ole, ja useasti ne eivät enää ollenkaan sovellu elämämme olosuhteisiin. Jos otaksutaankin oikeaksi Darwinin ja Spencerin selitys, jonka mukaan vihalle luonteenomainen ylähuulen kohoaminen merkitsee kulmahampaiden paljastamista, jotta ne voivat heti käydä puremaan, ja karvojen heristymisen tulee saada eläin näyttämään suuremmalta ja peloittavammalta, on joka tapauksessa varsin varmaa, etteivät sellaiset refleksiliikkeet ole meille enää miksikään hyödyksi, ja samoin on useimpien vihan ja pelon fyysillisten ilmausten laita: ne tekevät meidät yleensä pikemmin naurettaviksi kuin kunnioitustaherättäviksi, ja pilapiirtäjät tietävät asian varsin hyvin.
Lakattuaan olemasta hyödyllisiä, sellaiset mielenliikutukset muuttuvat suorastaan vahingollisiksikin. Niiden aikaansaama reaktio ei saa enää tilaisuutta purkautua tavanomaista tietänsä, vaan »kääntyy takaisin» ja niin sanoaksemme tärisee voimatonna paikallaan. Siinä on epäilemättä syy niihin ruumiillisiin ja sielullisiin häiriöihin, joita viha ja pelko saavat usein aikaan. Ne eivät purkaudu taisteluna tai pakoonjuoksemisena, vaan nousevat aivoihimme, ja me joudumme »päästä pyörälle».
Sellaiset esimerkit eivät kuitenkaan oikeuta meitä menettelemään niinkuin Larguier des Bancels kerrassaan tuomitsemaan mielenliikutukset ja pitämään niitä pelkkinä »vaiston hukkalaukauksina»,[26] sillä viha ja pelko ovat hukkalaukauksia ainoastaan edustaessaan vaistoja, jotka eivät enää sovellu muuttuneisiin olosuhteisiimme. On kuitenkin toisaalta myönnettävä, etteivät vaisto ja tunne ansaitse sokeata luottamustamme, ja syynä on, että kehityksen tapahtuessa muutamat vaistot lakkaavat olemasta elämääedistäviä ja muuttuvat vaarallisiksi. Ajateltakoon vain usein esiintyvää esimerkkiä: vanha vaisto saa perhosen liikkumaan kohti valoa, mutta tämä vaisto ei ollut arvannut, että rakennamme lamppuja, jotka kärventävät perhoselta siivet.
Meidän tulee siis varoa mystillistä luottamista vaiston kaikkitietävyyteen; älyn asiaksi jää aina tutkia virikkeittemme arvoa, suunnata luonnon sille tarjoamaa voimaa; mutta tämä voima johtuu epäilemättä vaistosta ja tunteesta. Eikö kristillisyyden käytännöllinen etevämmyys stoalaisuuteen verraten olekin siinä, että edellinen lisää tunnetta, jälkimmäinen sitävastoin sen surmaa?
* * * * *
Tuhoisain mielenliikutusten torjuminen ei ole ylen vaikea asia; muun muassa vaikuttaa autosuggestio tässä erittäin tehokkaasti. Vaikeampaa lienee kehitellä itsessämme tunnevoimia, joita pidämme toivottavina. Mielenliikutuksen erikoisuus ja arvo näet piilee sen omaehtoisuudessa; käskyä totteleva mielenliikutus on sinänsä ristiriitainen käsite. Joka tapauksessa on ainakin eräänlainen kielteinen työ tässä mahdollinen. Mielenliikutus, joka ilmenee meissä vaiston heijastumana, on ennen kaikkea luontainen asia samoinkuin vaistokin; lapsessa sitä on runsaat määrät. Kysymys, miten voimme hankkia itsellemme teennäisiä tunnevoimia, on niinmuodoin sinänsä teennäinen; tehtävänä voi olla ainoastaan estää tunnevoimaa häviämästä tai korkeintaan pyrkiä sitä jälleen saavuttamaan. Tässä siis joudumme taaskin vain toteamaan, että on välttämättä väistettävä tai tuhottava torjuttuja sielullisia sisältöjä, jotka tylsyttävät alkuperäisten reaktioittemme eloisuutta ja herkkyyttä.
On siis ylen vaikeata tarkoin vallita tunne-elämäämme sen kiivaassa ja villissä muodossa, mielenliikutuksena; mutta melkoista helpompi on siihen vaikuttaa sen esiintyessä tyynemmässä muodossa, tunteena. Varsinainen mielenliikutus ilmaisee vaiston alkutilaa, sen niin sanoaksemme eläimellistä astetta; tunne sitävastoin edustaa jo kehittynyttä ja muotoutuvaa viettiä ja vaistoa. Tunteen kasvattaminen on mahdollinen asia; jokainen kasvattaja on sen kysymyksen ratkaissut omalla tavallansa.¹
* * * * *
Niiden kysymysten joukosta, jotka erikoisesti tukevat voimiamme ja ovat arvokkaimmat kehiteltäviksi, on mainittava ennen kaikkea luottamus. Olemme voineet suurin piirtein katsoen pitää henkisen voiman hankkimista eräänlaisena koko elämäämme koskevana autosuggestiona; mutta toisaalta havaitsemme, kuinka arvokas apukeino luottamus on kaikessa autosuggestiossa.
Luottamus voi olla välitöntä tai harkittua. Minä nimitän välittömäksi luottamukseksi sitä, joka kohdistuu yksinomaan päämäärään, ollenkaan kysymättä, millä keinoilla se on saavutettavissa. Harkittu luottamus koskee välineitä; se vaatii takeita. Niinpä luottaa lapsi välittömästi, spontaanisesti siihen tosiasiaan, että päivä koittaa huomennakin; tämä luottamus muuttuu harkituksi, kun voimme sitä perustella vetoamalla luonnonlakeihin. Roland ei tyydy luottamaan menestykseensä välittömästi; hän luottaa jäntereiseen käsivarteensa ja kelpo miekkaansa Durandaliin.
Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa eivät luottamuksen eri lajit ole yhtä tärkeät. Välittömän luottamuksen laita on samoin kuin uskonnollisella alalla niin sanotun sokean uskon, jonka väitetään periaatteellisessa katsannossa olevan toisen veroinen, mutta joka todellisuudessa riittää vain sille, joka suostuu silmänsä ummistamaan. Henkilö, joka on tottunut ajattelemaan ja tiedustelemaan asioiden oikeutusta, havaitsee varmaan sellaisen liian lapsellisen luottamuksen ajan pitkään kestämättömäksi. Suggestio sinänsä luo meihin epäilemättä tuottavampaa asennetta, mutta tämän asenteen kestävyys edellyttää, että voimme pitää sitä järkevänä.
Terve luottamus itseemme, ihmisiin ja elämään ilmenee erittäin arvokkaana kaikelle toiminnallemme. Kun on kysymyksessä sen hankkiminen, tulee kuitenkin tutkia niitä perusteita, jotka voivat sen mielestämme oikeuttaa.
Onneksi ei sellaisista perusteista ole puutetta. Oivaltaessamme henkisen voiman todelliset ehdot, keskittymisen merkityksen, ja alkaessamme varmasti uskoa, että »asia riippuu meistä itsestämme», olemme epäilemättä selvittäneet useita syitä, joiden nojalla voimme luottaa omaan henkeemme, omaan voimaamme. Ja toisaalta: mitä lujemmaksi luottamuksemme kehittyy, sitä selvemmin näemme sen siunaukselliset vaikutukset ja alamme kohta luottaa luottamukseemme, mikä vuorostaan on omansa sitä vieläkin lisäämään.
Tässä ei kumminkaan ole kysymyksessä ainoastaan oma voimamme; tuhansien muiden kaltaistemme voimat vaikuttavat meihin tuhansin tavoin, niinkuin jalankävijät hipovat ja tyrkkivät toisiaan suurten kaupunkiemme valtakaduilla. Emme ole niin lapselliset, että uskoisimme olevamme voimakkaammat kuin kaikki muut; on olemassa eräs raja, jonka yli siirryttyään itseluottamus muuttuu julkeudeksi ja oikean mittakaavan puuttuessa saattaa meidät alttiiksi kaikenlaisille pettymyksille. Emme menettele niinkuin kehoittavat menettelemään amerikkalaiset yleistajuisten käsikirjojen sepittäjät, jotka typerän pöyhkeästi saarnaavat meille uutta ja käsittämätöntä hyvää sanomaa: että julkea keskinkertaisuus on vaatimatonta ansiollisuutta parempi. Ja vain epäilevän suvaitsevasti hyväksymme heidän lukijoilleen suosittelemiansa typeriä kaavoja: »Minun aivoni ovat yhtä hyvät kuin kenen muun tahansa; minä kykenen siis suorittamaan yhtä suuria tekoja kuin kuka muu hyvänsä.» Sellainen kaava tosin voi vaikuttaa edullisena suggestiona henkilöön, jonka aivot eivät ole erinomaiset ja jota sellainen lapsellinen väite ei loukkaa.
Opittuamme tuntemaan voimiemme rajat varjelemme elämämme vakaata kulkua parhaimmin siten, että opimme luottamaan toisiin, varmasti uskomaan, etteivät lähimmäisemme ainakaan muodosta tiellemme ylipääsemättömiä esteitä ja että useat heistä päinvastoin edistävät elämämme hyökyä. Henkilö, joka on tottunut liikkumaan suurilla bulevardeilla, keksii aina keinon päästäkseen lipumaan ihmisvirtain mukana, ja totta on, että eräänlainen luottava huolettomuus auttaa sellaisessa pulmassa, kun sitävastoin uusi tulokas, joka lisäksi pelkää sellaista vilinää, astuu väärän askelen toisensa jälkeen ja joutuu armottoman tyrkkimisen esineeksi.
Jokseenkin samoin on laita elämässä yleensä: eräänlainen luottamus toisiin tekee esiintymisemme luontevammaksi ja levollisemmaksi. Mutta onko sellainen luottamus oikeutettu? Onko meillä takeita, että toisten ihmisten voimat vaikuttavat meihin edistävästi? Tämän kysymyksen kunnollinen selvittäminen edellyttää perehtymistä persoonallisen vaikutuksen ongelmaan, jota käsittelemme tuonnempana. Saamme nähdä, että vaikutuksemme toisiin riippuu suuressa määrässä itsestämme, omasta henkisestä voimastamme ja samalla herättämästämme luottamuksesta, kun meitä elähdyttävänä voimana on rakkaus. Rakkauden mahti on usein julkilausuttu tosiasia, ja me kohtaamme tässäkin erään sen ilmennyksen. Selvää on, että mitä epäitsekkäämmät päämäärämme ovat, sitä vähemmän joudumme vaaraan loukata toisia. Loukkaamisen välttäminen tosin edellyttää vielä, etteivät päämäärämme ole kovin paljon korkeammalla keskimääräistä käsityskykyä, sillä kaikki kansat ristiinnaulitsevat niitä, jotka rakastavat ihmisiä liian ylevässä hengessä. Toisiin kohdistuvan luottamuksen laita on siis samoin kuin itseluottamuksemme: siinäkään ei saa mennä määrättyä rajaa kauemmaksi, eikä ole viisasta liiaksi luottaa toisten ihmisten suomaan apuun, ei silloinkaan — tai: varsinkaan ei silloin — kun heidän pitäisi meitä auttaa kaikkein puhtaimpien päämäärien saavuttamiseen. Parempi on kuitenkin heihin luottaa kuin heti pukeutua epäluulojen panssariin, sillä viimeksimainittu menettely herpaisee kaikki yrityksemme.
Mutta jos voimmekin pelkäämättä luottaa itseemme ja toisiin ihmisiin, nousevat vielä ihmisten olopiirin tuolta puolen kaikki luonnonvoimat meitä vastaan. Me olemme pelkkänä atomina maailman armoilla. Tämä ajatus on masentava, ja hyvä on, jos voimme asettaa sen vastapainoksi vieläkin suuremman luottamuksen, nimittäin luottamuksen elämään ja maailmaan itseensä. Tiede osoittaa sellaisen luottamuksen melkoisesti oikeutetuksi. Se tekee meille mahdolliseksi yhä paremmin vallita luontoa lisääntyvän luonnontuntemuksen perustuksella ja paljastaa meille sitäpaitsi lain, jonka mukaan elävä olento sopeutuu ympäristöönsä, siten antaen meille vakuuden, että elämme soveliaassa maailmassa; ellei tämä maailma olekaan luotu meitä varten, olemme ainakin me luodut sitä varten.
Uskonnollisessa mielessä tämä kosmillinen luottamus voi epäilemättä kehittyä eheämmäksi ja hartaammaksi. Tässä ei ole tilaisuutta käydä tutkimaan, onko uskonnollinen luottamus perusteltu, sillä siten joutuisimme kehittelemään kokonaisen metafysiikan. Joka tapauksessa pysyy varmana, että sellainen luottamus on voiman lähde.
Meidän tulee siis kehitellä itsessämme kaikin mahdollisin keinoin luottavaista asennetta. Ei haittaa, vaikka luottamus ei olekaan aina harkiten perusteltua; meidän tulee muistaa, ettei luottamusta voida milloinkaan vastaansanomattomasti perustella, koska se silloin ei olisikaan enää luottamusta, vaan varmuutta. Kaikkeen luottamukseen (eikä vain uskonnolliseen) sisältyy jokin määrä uhkarohkeutta, vedonlyöntiä Pascalin esittämään tapaan. Luottamus ei ole loogillista päättelyä, se on iloista antautumusta, luottava ihminen astuu kevyen uskaliaasti ensimmäisen askelen, tarjoo iloisin mielin elämälle sovinnon kättä. Siinä on kysymyksessä paljoa enemmän sydämen kuin järjen teko. On siis nojauduttava järkiperusteisiin, mikäli suinkin mahdollista, mutta perusteiden puuttuessa täytyy uskaltaa syöksyä tuntemattomille aloille; järkisyyt ovat silloin pelkkä ponnistuslauta. Vasta siten syöksyessään tuntemattomaan luottamuksemme on todella oma itsensä; silloin se on samalla enimmin lapsen luottamuksen kaltainen.
Evankeliumin kehoitus, jonka mukaan meidän pitää tulla niinkuin lapset, koskee varmaan ennen kaikkea juuri luottamusta. Ja eikö meitä kehoita sellaiseen asenteeseen Zarathustrakin julistaessaan hengen kolmea muodonmuutosta:
»Mutta sanokaa minulle, veljeni, mitä voi lapsi, jos ei jalopeurakaan ole sitä voinut? Minkätähden täytyy raatelevan jalopeurankin lapseksi muuttua?
Lapsi on viattomuutta ja unohdusta, uusi alkaminen, leikki, itsestänsä pyörivä pyörä, alkuliike, pyhä myöntösana.
Niin, veljeni, luomisen leikki vaatii pyhää myöntösanaa; henki tahtoo nyt omaa tahtoansa, maailmasta kadonnut voittaa oman maailmansa.
Kolme hengen muuntumaa minä teille nimesin: kuinka henki muuttui kameeliksi ja jalopeuraksi kameeli ja jalopeura vihdoin lapseksi.»[28]
Luottavainen myöntö on tosiaankin leikin ja olettamuksen sukua, niiden seikkojen, joissa lapsi on mestari. Hän ei tahdo ilmaista, mitä on, vaan tahtoo keksiä. Mutta olettamuksesta, fiktiosta, on vain askel varsinaiseen luovaan työhön. Ja vaikka luottamus olisikin vain perusteetonta myöntöä, on se kuitenkin samalla luovaa myöntöä.
Adèle Kamm, sankarillinen sairas, jonka tarinan Paul Seippel on meille kertonut, kirjoitti sairasvuoteeltaan: »Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tuottanut minulle enimmän onnen, niin vastaisin: luottamus… Jokaisen ihmisen sydän kaipaa lämmittämistä. Tässä maailmassa on ylen paljon jäisiä sydämiä, jotka ikävöivät lämpöä, mutta eivät löydä armasta sädettä ja sen vuoksi hyytävät toistenkin sydämiä, riistäen niistä luottamuksen. Niin vallitsee talvisää koko tienoossa, seurapiirissä, perheessä! Sattuu usein toisinkin, ja silloin on vaikutus ihmeellinen. On kaikenlaisia kulkutauteja, mutta luottamuksen kulkutauti on kaunein, ilahduttavin, kaikkein paras. Se oli Kristuksen työ, sillä hän on lämmittänyt palelevan ihmiskunnan.»
Elämäkerran kirjoittaja lisää: »Luottamuksen hyve on nykyaikana mitä harvinaisin. Kuinka paljon onkaan nuoria, terveyttä ja voimaa uhkuvia olentoja, jotka epäilevät itseänsä, toisia ja elämää! Onko ihmekään, jos elämä, johon he eivät luota, väistyy heidän askeltensa alta ja he tuntevat vaipuvansa lentohiekkaan? Adèle Kamm ei epäillyt mitään. Hän uskoi kättensä töihin. Hän uskoi hyvään. Hän uskoi hyviin aikomuksiin kaikissa niissä, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja uskoi niin, että heidän oli mahdoton pettää hänen luottamustaan.»[29]
Mutta koska luottamus on ennen kaikkea lapsen hyve, tulee varsinkin pitää huolta siitä, ettei lapsi sitä kadota, tulee hiukan paremmin perehtyä sen pieneen, herkkään sydämeen ja erittäinkin varoa sitä milloinkaan pettämästä; jo siten tehdään paljon, jotta se säästyisi tuolta menetykseltä.
* * * * *
Tuntiessamme luottamuksen arvon opimme samalla tuntemaan optimistisen ja iloisen mielenasenteen merkityksen. Sellaiset tunteet ovat tavallaan sydämen myöntösanoja ja edistävät hengen myönteistä asennetta. Tässä käy ilmi, kuinka suuressa määrässä hengen keskittyminen on samalla sydämen teko. Jokainen tunne kohdistuu johonkin esineeseen, jonka kuva tunkeutuu mieleemme, kun tunne mieltämme liikuttaa. Kuinka voisimmekaan kärsiessämme ajatella mitään muuta kuin kärsimyksemme syytä? Jos meitä kehoitettaisiin sellaisena hetkenä keskittämään henkemme iloisiin ajatuksiin, sopusointuisiin päämääriin, niin neuvo tuntuisi meistä naurettavalta, vaikka sen noudattaminen on erinomaisen helppoa hilpeän mielialan vallitessa. Mutta ilomme ja murheemme riippuvat meistä itsestämme ja suggestioistamme paljoa suuremmassa määrässä kuin luulemme. Amerikkalaiset ovat oikeassa puhuessaan »velvollisuudesta olla onnellinen». Kärsimyksen palvominen on saanut aikaan paljon pahaa; tulee kiittää kaikkia niitä, jotka tahtovat perustaa ilon uskonnon.
»Eikö se, joka puhuu onnesta», kysyy Maeterlinck, »samalla jo hiukan siihen opasta? Enkö kutsu sitä luokseni, jos joka päivä lausun sen nimen? Ja eikö eräs onnellisten kaunis velvollisuus ole siinä, että he opettavat toisille, kuinka ihminen voi olla onnellinen? Varmaa on, että ihminen sen oppii: mikään muu ei ole niin helposti opittavissa. Jos elätte sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä, alatte kohta itsekin siunata elämäänne. Hymy tarttuu yhtä helposti kuin itku, ja ne aikakaudet, joita nimitetään onnellisiksi, ovat usein aikoja, joina ihmiset ovat osanneet pitää itseään onnellisina.»[30]
Sen seikan, että kärsimystä on liian paljon kiitetty, ei kumminkaan pidä meitä harhauttaa sitä liiaksi moittimaan. Jos ilo ilmaisee sitä, että vietti tai vaisto omistaa esineensä ja on saavuttanut päämääränsä, niin kärsimys puolestaan osoittaa, ettei vietti tai vaisto ole löytänyt tyydytystään. Se todistaa, että meissä elää jokin vaatimus. Eikö tämän äänen väkivaltainen mykistäminen merkitsisi vaiston torjumista, olemuksemme väärentämistä? Tunnustaessamme vaiston arvaamattoman merkityksen tunnustamme samalla kärsimyksen arvon. Ne kuuluvat yhteen, ja romantiikka menetteli loogillisesti ylistäessään niitä yhtä rintaa.
Jos meissä on salaisia vapautettavia voimia, niin kärsimys on niiden huuto, jota meidän tulee kuunnella. Harhateille joutuu vain se, jolle varoittaja muuttuu palvonnan esineeksi, varoittaja, joka on vain meissä vankina piilevän jumalan ääni. »Durch Leiden Freude», kärsimyksestä iloa, sanoo Beethoven. Kärsimyksen olemisenoikeus perustuu siihen, että se on korkeampaan iloon johtava tie.
* * * * *
Sydämen voimat ovat hengen voimien alinomaisena tukena. Tunne, mielenliikutus, jopa intohimokin ovat pikemmin liittolaisiamme kuin vihollisiamme, kunhan emme antaudu sokeasti niiden valtaan. On hyvä, jos voimakas intohimo meitä kuljettaa, mutta sen tulee sittenkin olla hevonen, joka tottelee suitsissaolijaa. Se ei olekaan mahdotonta: intohimo muodostuu kohtalokkaaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että uskomme sen kaikkivaltaan. Vähentämätön on ainoastaan sitä elähdyttävä voima, joka saa sen tuntumaan suurelta ja kohtalokkaalta, mutta meidän vallassamme on ohjata tätä voimaa, ja se, mitä nykyisin nimitetään sublimatioksi, on asian todistuksena.
Meidän ei pidä pelätä sydämen voimia. Meidän tulee oppia niitä jalostamaan ja oikein suuntaamaan. Kun ylen monet viisaudenopettajat ja uskonnot ovat lujasti uskoneet rakkauden merkitykseen ja yksimielisesti pitäneet sitä elämämme lakina, niin eikö syynä ole ennen kaikkea, että rakkaus tarjoaa alinomaista lopullisen sublimoimisen tilaisuutta, tien, jota pitkin voivat kulkea kohti päämääräänsä muuten ehkäistyt voimamme sointuen silloin toisiinsa ja vielä toistenkin ihmisten iloisesti niihin liittyviin voimiin.
Meidän tulee kuitenkin pitää mielessämme, että luottamuksesta puhuessamme johduimme puhumaan rakkaudestakin. Rakkaus näet on ensin luottamusta, se on ensimmäinen iloisin mielin uskallettu askel, ele, joka kutsuu ilmi tuhansia vastaavia eleitä, mutta joka näyttää aina aluksi uhkarohkealta. Toisten rakastaminen alkaa siitä, että ensin luotamme heihin.