VII
PONNISTUS JA ROHKEUS.
Uskomme löytäneemme voiman lähteet aloilta, mistä niitä yleensä ei etsitä. Enemmän kuin tekoa itseään olemme tarkanneet sen sielullista syntyä. Tahdosta ja ponnistuksesta on puhuttu liiankin paljon; me olemme sensijaan puhuneet vaistoista, persoonallisuudesta, keskittymisestä. Olemme sukeltaneet sisäiseen elämään syvemmälle kuin henkisen tarmon teoriat yleensä. Tämän useimmiten laiminlyödyn näkökannan, joka jo siitä syystä on kiinnittänyt mieltämme, ei kuitenkaan pidä houkutella meitä unohtamaan perinnäiseen käsitykseen sisältyvää pätevää ainesta. Niinmuodoin on vielä vastattava kysymykseen, kuinka johtopäätöksemme ovat soinnutettavissa vanhemman viisauden määräyksiin. Tunnustettuamme ajatuksen voimalle ja sydämen voimille ratkaisevaa merkitystä meidän tulee selvittää, millaiseksi niin ollen muodostuu ponnistuksen osuus.
Sitä ei saa missään tapauksessa väheksyä. Autosuggestiossa meille tosin tarjoutuu toiminnan muoto, joka vapauttaa meidät ponnistuksesta laskemalla meidät salatajuntamme varaan, joka kantaa meitä kuin älykäs ja tottelevainen juhta osoittaen usein hämmästyttävää vaistoa ja vainua. Mutta vaikka meillä onkin käytettävänämme kotieläimiä, emme silti tule toimeen ilman lihaksiamme, ja yhtä vähän kykenemme suorittamaan kaikkea autosuggestion avulla. Tämä merkitsee, että varsinainen tahdollinen toimi kaikesta huolimatta säilyttää täyden arvonsa.
Eikä siinä kyllin. Kun ajattelemme suggestioa itseänsä, keskittymistä, joka on suoritettava ilman ponnistusta, niin herää kysymys: kuinka voi henki siten kiintyessään välttää kaiken ponnistuksen? Kaikenlainen toimi tapahtuu ponnistuksetta vasta sitten, kun sen suorittamisen edellyttämää ponnistusta on kauan harjoitettu; hyvä keino välttää ponnistusta on siinä, että perinpohjin harjoittaa sitä, ja tämä koskee sekä tarkkaavaisuuttamme että muita toimiamme.
* * * * *
Viivymme hiukan tässä seikassa, sillä se on tärkeä ja sen väärinkäsittämisestä johtuvat monet tahdonkasvattamisessa tehdyt virheet.
Ponnistus edellyttää estettä. Ponnistusta on olemassa, kun toimintamme »takertuu» johonkin, kun koneisto ei toimi. Ponnistus osoittaa, ettemme ole vielä tilanteeseen sopeutuneet. Kun olemme joitakin aikoja harjoitelleet samaa tointa, niin ponnistus vähenee ja häviää. Jos rasvaa lukon, niin avain aluksi takeltuu, mutta liikkuu sitten joka kierroksella yhä liukkaammin.
Ponnistuksetta tapahtuvat sitävastoin sellaiset toimet, joita varten meissä on joko luonnon lahjoittama tai harjoituksen tuottama täydellinen mekanismi. Tämä koneisto on luontainen refleksitoimissa ja harjoituksen avulla hankittu kaikissa niissä, joita nimitämme totunnaisiksi (tunnettua on, että totunnainen voi lopulta tapahtua yhtä helposti ja tiedottomasti kuin jokin heijastusliike). On vielä olemassa sekalaisiakin tapauksia, joissa luonto ja harjoitus vaikuttavat kumpikin osaltaan; sellaisia ovat vaistomaiset ja suggeroidut teot. Spalding ja William James ovat asian todistaneet vaistoon nähden. Palautan mieleen Spaldingin suorittaman hupaisen kokeen: munasta tulevien kananpoikien pää pistetään huppuun muutamaksi päiväksi, joten ne eivät voi seurata emoansa, ja kun niiden silmät sitten paljastetaan, eivät ne enää opi juoksemaan mukana, sillä siihen yllyttävä vaisto elää vain muutamia päiviä — ja jos se näyttääkin kestävän kauemmin, niin syynä on vain tottumuksen kehittyminen. Mitä suggestioon tulee, tiedämme varsin hyvin, että sitä voidaan melkoisesti kehittää menetelmällisen harjoituksen avulla. Niinmuodoin perustuu eräiden toimien ponnistukseton suorittaminen ennen kaikkea harjoitukseen, tottumuksen muodostumiseen.
Ponnistuksiin kasvattaminen merkitsee siis vain, että kehitellään tottumuksia, joiden tarkoituksena on tehdä ponnistus tarpeettomaksi. Tämä seikka luo sellaiseen kasvatukseen erikoisen, ristiriitaiselta tuntuvan sävyn ja johtaa teoreetikkoja kaikenlaiseen sekaannukseen. Tarkkaavaisuutta, muistia ja mielikuvitusta kasvatettaessa on aina kysymyksessä kykyjen lisääminen; ponnistusta kasvatettaessa sitävastoin voi olla puheena ainoastaan sen •vähentäminen. Havaitsemme siis, että sana »kasvatus» merkitsee näissä kahdessa tapauksessa jyrkästi vastakkaisia asioita, ja sellainen seikka ei ole omansa tehtävää selvittämään. Mutta kun sitten käydään puhumaan »tahdon kasvattamisesta», päädytään täydelliseen sekasortoon. Tahtoa käsitellessämme havaitsimme siinä suurin piirtein katsoen kaksi momenttia: toisen, joka on tarkkaavaisuuden sukua, ja toisen, joka on ennen kaikkea ponnistusta. »Tahdon kasvattaminen» merkitsee niinmuodoin, että on kasvatettava tarkkaavaisuutta ja ponnistusta samalla kertaa, ja se merkitsee, että on lisättävä tarkkaavaisuutta ja vähennettävä ponnistusta. Niin sisältyy tuossa näennäisesti aivan viattomassa kaavassa »tahdon kasvattaminen» sanaan »kasvattaminen» petollisesti kaksi merkitystä, jotka ovat toistensa äärimmäiset vastakohdat.
Tältä näkökannalta käy muuten helposti ymmärrettäväksi ponnistuksen ja minkä hyvänsä muun kyvyn välillä vallitseva vastakohtaisuus. Ponnistus ei ole mikään toiminta siinä merkityksessä kuin esimerkiksi tarkkaavaisuus ja muisti; se on kaikkia aktiivisia toimintojamme kannattava ydin. Ei ole olemassa ponnistusta sinänsä, on vain tarkkaavaisuuden, muistin ja muiden toimintojen ponnistusta. Jos vertaus sallitaan, niin sanon, että ponnistus on eri toimintoihin verraten samassa asemassa kuin peukalo sormien joukossa; peukalon erikoinen asema on siinä, että se on niitä kaikkia vastassa tehden siten niiden toiminnan mahdolliseksi.
Kaikissa henkisissä toiminnoissamme tulee erottaa toisaalta toiminnan esine, toisaalta tämän esineen saavuttamiseen tarvittava ponnistus. Toiminnan kasvattaminen merkitsee, että se tehdään kykeneväksi tavoittamaan yhä laajempaa ja rikassisältöisempää esinettä — ja senvuoksi tavoittamaan samanveroista esinettä yhä vähemmin ponnistuksin. Esineen (muistin tai tarkkaavaisuuden) avartumista vastaa ponnistuksen väheneminen. Ne ovat asian erottamattomat eri puolet, tavallaan jokaisen kyvyn kasvattamisen oikea ja nurja puoli. Voi siis sanoa, ettei oikeastaan ole mitään ponnistuksen kasvatusta, mutta toisaalta voi, jos tahtoo, yhtä hyvin väittää, että kaikkien kykyjen kasvattaminen tarkoittaa ponnistukseen kasvattamista; tulee vain tietää, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat.
Määrättyyn ponnistukseen kasvattaminen — olipa sitten kysymyksessä juokseminen tai käveleminen, tarkkaavaisuus tai muisti — merkitsee vain vastaaviin toimiin totuttamista. Mutta voidaanko ajatella, että »ponnistus sinänsä» on kehiteltävissä? Käykö sanominen (kuten usein tosiaankin sanotaan), että tulee »tottua ponnistukseen»?
Eri aloilla suoritetut ponnistukset ovat kieltämättä jossakin määrin toistensa sukua, niissä ilmenee kaikissa eräänlainen jännitys, jonka hyvin tunnemme, omalaatuinen tajunnantila. Sitäpaitsi ne ovat erikoiset vielä sikäli, että esiintyvät aina silloin, kun meidän tulee suorittaa teko, johon emme ole tottuneet. Mutta jos kerran on niin laita, ei lauseparsi »tottua ponnistukseen» enempää kuin »tahdon kasvattaminenkaan» ole niin helposti tajuttava kuin näyttää. Ponnistukseen tottuminen voi niinmuodoin merkitä ainoastaan tottumista siihen, mihin emme ole tottuneet. Onneksi ihminen tottuukin kaikkeen, kuten kansojen viisaus sanoo. Hän tottuu tottumuksia välttämäänkin, ja sekin on jälleen tottumus, harjoituksen nojalla saavutettu. Hän tottuu matkustamaan, siirtymään majatalosta ja ilmanalasta toiseen, tottuu saamaan yhä uusia vaikutelmia. Samassa mielessä voi sanoa, että ihminen »tottuu ponnistukseen». Se käy päinsä, jos hän usein suorittaa erilaisia ponnistuksia ja, se lisättäköön, niin erilaisilla aloilla kuin suinkin mahdollista. Tottumus ponnistukseen — jos sanoihin liitetään jonkinlainen määrätty merkitys — on yritteliäisyyden läheinen sukulainen. Se edellyttää, että ihmisen aloitekyky on aina valveilla, valmiina sopeutumaan kaikkeen mahdollisesti esiintyvään uuteen. Mutta aloitekin menettää tottumukseksi muuttuessaan yhä enemmän ponnistuksenomaista luonnettaan. Ja arvaamatonta asiaa, jota ihminen väijyen odottaa, ei oikeastaan käy enää odottamattomaksi nimittäminen.
* * * * *
Menettelisi niinmuodoin sangen mielivaltaisesti, jos suosittelisi erikoisia harjoituksia ponnistuksen kasvattamista varten. Voi ainoastaan sanoa, että ruumiinharjoitukset tarjoavat siinä suhteessa lujan pohjan. Lihasponnistus on kaiken ponnistuksen perikuva, ja tarkkaavaisuus saa sekin — kuten Ribot on osoittanut — aikaan lihastyötä. Ruumiillinen harjoitus tosin harjoittaa ainoastaan määrättyjä lihaksia; urheilijain ei tarvitse välttämättä harjoittaa kaikkia ruumiinosiaan, muutamat niistä ovat toisinaan kerrassaan surkastuneet, ja heidän älynsä on usein vieläkin surkastuneempi. Siitä selviää, ettei sellaisissa tapauksissa ole läheskään aina kysymyksessä kasvattaminen »ponnistukseen yleensä». On kuitenkin helppo havaita, että lihasharjoitus on valmistuksena toisiin; tulee vain ne suorittaa toinen toisensa jälkeen eikä erikoistua — kuten atleetit — pieneen määrään liikkeitä, jotka pian muuttuvat tavallaan loismaisiksi. Sopusointuinen »ruumiillinen kulttuuri» on epäilemättä samalla hyvää kasvatusta ponnistukseen, ja spartalaiset menettelivät oikein pyrkiessään voimistuttamaan sielua karkaisemalla ruumista.
Kristillinen keskiaika, joka järjestelmällisesti halveksi ruumista, jätti pakostakin rappeutumaan kaikki sellaiset menetelmät. Tullessaan uudella ajalla jälleen käytäntöön ne näyttivät aluksi suurelta uutuudelta, ja Locke, joka uskaltaa aloittaa kasvatusopillisen tutkimuksensa käsittelemällä niitä, katsoo tarpeelliseksi menettelyään puolustaa: hän näet pitää ruumiin karaisemista tarmokkuuteen kasvattamisen olennaisena puolena. Rousseau oivalsi täysin tämän ajatuksen arvon:
»Ruumiin tulee olla voimakas voidakseen totella sielua», sanoo hän; »hyvän palvelijan tulee olla roteva. Minä tiedän, että kohtuuttomuus kiihoittaa intohimoja ja riuduttaa vähitellen ruumistakin: lihankidutus ja paastoaminen saa usein aikaan saman vaikutuksen vastakkaisesta syystä. Mitä heikompi ruumis on, sitä käskevämpi; mitä voimakkaampi, sitä tottelevampi. Kaikki aistilliset intohimot asustavat veltostuneessa ruumiissa ja kiihtyvät sitä enemmän, mitä vähemmän kykenevät sitä tyydyttämään.»[31]
Ei ole syytä enää erinomaisesti korostaa »ruumiillisen kulttuurin» arvoa, sillä se on saanut elämässämme varman (ja usein liioitellunkin) aseman. On vain lisättävä, että jos tahtoo saada tästä »kulttuurista» täyttä hyötyä henkiselle tarmolle, ei ole hyvä sitä harjoittaa liiallisen nykyaikaisen mukavuuden piirissä, ylen turvallisesti ja veltosti. Tässäkin on asian suorittamistapa erittäin tärkeä. Baden-Powellin erikoinen ansio on siinä, että hän on keksinyt oikean tavan; »partiolaisliikkeen» alullepaneminen on tosiaankin suuri kasvatuksellinen saavutus. Puhumattakaan yhteishengen viljelemisestä kehittelee »scoutismi» lihasten ohella vielä kestävyyttäkin, askarruttaa ja ohjaa lapsen taisteluhalua ja ylläpitää aloitehenkeä, jonka ylempänä totesimme ponnistuksen toiseksi ilmenemismuodoksi. Lyhyesti sanoen: se yhdistää yhteen ainoaan elävään toimintaan useita tarmon tärkeimpiä tekijöitä.
* * * * *
Ei saa kumminkaan unohtaa, että kaikenlaisen ponnistuksen kasvattaminen merkitsee ponnistuksen vähentämistä tottumuksen avulla. Se on valmennusta, treenausta, harjaannuttamista. Älykkään harjaannuttamisen olennaisena piirteenä on, että se jakaa tehtävää ja lisää vaatimuksia vähitellen. Asian oleellisen puolen on lausunut ja lausunut hyvin Benoist-Hanappier:
»Hajoita ja hallitse. Olkoon se sinunkin vaalilauseesi, sinun, joka pyrit itseäsi kasvattamaan. Sinulla on paljon vihollisia, niitä on ulkopuolellasi, lähimmässä ympäristössäsi, ja vielä paljon enemmän ja peloittavampia omassa itsessäsi. Toisaalta ovat nämä sisäiset viholliset suoranaisemmin ja tehokkaammin tahtosi saavutettavissa. Sinun ei pidä toivoa voivasi suoriutua niistä kaikista kerrallaan ja muuttua tästä päivästä huomiseen siirryttäessä uudeksi ihmiseksi. Malta mielesi ja käy niitä ahdistamaan kutakin vuorollaan.
Älä unohda sitäkään, että on hyvä vahvistaa tahtoasi pienillä jokapäiväisillä harjoituksilla, ennenkuin ryhdyt vaikeisiin ja pitkäaikaisiin tehtäviin. Jos tekee mielesi polttaa savuke, niin päätä se polttaa vasta puolen tunnin kuluttua. Ja noudata päätöstäsi. Älä yritä päästä etenemään ylen nopeasti. Älä sano: minä odotan kaksi tuntia. Jos niin teet, joudut kiusaukseen sytyttää savukkeesi jo ennen kahden tunnin kulumista. Sellainen tappio lannistaisi rohkeuttasi, saisi sinut epäilemään itseäsi, menettämään aluetta, jonka olet jo valloittanut. Älä jäljittele niitä, jotka muka marssiin treenautuen suorittavat kaksinkertaisia päivämarsseja ja saapuvat päämääräänsä uupuneina. Sellainen menettely muodostaa ilmeisen vastakohdan oikealle harjoittautumiselle, joka edellyttää, että kuljetaan väsymättä yhä pitempiä matkoja.
On vielä tärkeätä, ettet taistele tuulimyllyjä vastaan. Tarkoitan, ettei harjoituksesi tule olla hyödyllinen ainoastaan harjoituksena, vaan että sen tulee samalla palvella jotakin käytännöllistä tarkoitusta; se ei silti vaadi suurempaa ponnistusta. On parempi karaista lihaksiaan peltotöissä tai halkoja sahaamalla kuin punttien ja Sandow’n harjoitusten avulla. On parempi, jos lapsi oppii oikein- tai kaunokirjoitusta jäljentämällä »Cherbourg on sotasatama» tai »ilman muodostavat happi ja typpi» kuin jäljentämällä seuraavanlaisia lauseita: »Jumala on hyvä, tämä kukka on punainen, naapurin koira on kuollut.»
Vielä eräs seikka: sinun tahtosi tulee ennen kaikkea noudattaa
Napoleonin taktiikkaa!»[32]
* * * * *
Ponnistuksen psykologian tulee olla rohkeuden psykologiankin pohjana. Kummassakin tapauksessa kohtaamme saman vaikeuden. Tässä muistuu jälleen mieleeni eräs Benoist-Hanappier’n kirjoittama sivu. Se esittää kursailematta ja sykähdyttävällä tavalla kysymyksen, jota tulee hyvin pohtia, jos tahtoo kehitellä jonkinlaisen rohkeusteorian.
»Rohkeuttako vai pelkuruutta? Ajatellaan, sanotaan: jos sellainen tai sellainen onnettomuus, jota olen aina pelännyt enemmän kuin mitään muuta, minua joskus kohtaisi, en kykenisi sitä sietämään, en jaksaisi edes valittaa, vaan kuolisin epätoivoon tai surmaisin itseni. Älkää sanoko niin! Voi tulla päivä, jona juuri se onnettomuus iskee teihin salamana. Te huudatte Jumalaa avuksenne, ja asia on niin sydäntäkalvava, niin surullinen, niin armottomasti murskaava, niin uskomattoman ilmeinen, että ensi hetkenä tuntuu kuin olisitte suunniltanne, melkeinpä mieletönkin, ettekä tahdo, ette voi uskoa sitä todeksi. Ensi hämmästyksen hälvettyä kuitenkin siihen vähitellen sopeudutte, terästätte itsenne, yritätte pitää puolenne. Te sepitätte perusteita voidaksenne kaikesta huolimatta jäädä elämään, keksitte puolusteluja ja lieventäviä asianhaaroja. Niin, taakkanne painon alla, kalpeina ja vapisten, horjuen ja huokaillen, mutta kaikin puolin alistuneina, tyydytte olemisen yhä raskaampaan ikeeseen, tahdotte elää vielä, maksoi mitä maksoi, ja lähdette jälleen matkaan. Rohkeuttako vai pelkuruutta?»[33]
Omituinen kysymys. Mutta omituisinta se, että meillä tosiaankin on oikeus se itsellemme esittää ja epäröidä vastatessamme. Onhan asia yleensä niin, että jotakin esinettä katsellessamme voimme olla epävarmat sen vivahduksista; mutta missään tapauksessa ei herää kysymys, onko se musta vai valkoinen. Rohkeuden laita on toisin, ja lainaamallamme sivulla mainittu esimerkki ei ole suinkaan mikään poikkeus. On olemassa useita tapauksia, joissa on esitettävä sama kysymys, vieläpä pakostakin, ja johdutaan toisinaan kiivaisiin kiistoihin.
Kaksintaisteluun haastettu kieltäytyy. Onko se kuolemanpelkoa vai yleistä mielipidettä uhmaavaa rohkeutta? Ihminen tekee itsemurhan. Onko hän rohkea uskaltaessaan ¹ kuolla vai pelkuri pelätessään jäädä elämään? Kuinka monet kerrat olemmekaan sodan kestäessä kuulleet sellaisia kiistoja! Eräs kenraali ampui itsensä, koska ei tahtonut luovuttaa linnoitusta viholliselle. Toisinaan taas herättivät vieläkin kiihkeämpää väittelyä niinsanotut »conscientious objectors», jotka omantuntonsa nimessä kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Heidän menettelynsä oli toisten mielestä kaikkein häpeällisintä pelkuruutta, toisten mielestä mitä harvinaisinta sankaruutta.
Sellaiset tapaukset ovat erittäin opettavaisia. Erilaiset moraaliset vakaumuksemme eivät riitä selittämään vastauksiemme erilaisuutta. Sellainen ristiriitaisuus osoittaa ennen kaikkea, ettei rohkeutta voida arvioida ulkokohtaisesti, koska se ei sisälly tekoon; sama teko voi toisen suorittamana ilmaista rohkeutta, toisen suorittamana sitävastoin pelkuruutta. Rohkeuden määränä näet on sisäisen ponnistuksemme määrä. Rohkeus edellyttää vaikeata sisäistä taistelua, ja sitä pidetään erinomaisen ansiollisena juuri siitä syystä, että se on vaikea. Ponnistus ei kumminkaan ole minkään teon erioikeus. Tiedämme päinvastoin, että jokainen teko vaatii meiltä melkoista ponnistusta, ellemme ole siihen tottuneet; sen muututtua meille erinomaisen tutuksi tarvitaan ponnistusta pikemmin siitä pidättymiseen. Mikään tekomme, mikään »suhtautumisemme» ei siis ole sinänsä rohkea; se on rohkea sikäli kuin sen suorittaminen on vaatinut sisäisten estojen voittamista, ja sen seikan arvosteleminen edellyttää teon suorittajan »nahoissa» olemista.
Rohkeutta — samoinkuin tahdon kasvattamista — koskevat teoriat harhaantuvat usein esineestään, koska tässä, samoinkuin ponnistuksen ongelmassa, jätetään huomioonottamatta asian luonnosta johtuva rohkeuden erikoinen asema. Sellaiset teoreetikot eivät oivalla rohkean toiminnan erikoista laatua; parhaassa tapauksessa he sekoittavat toisiinsa sen ja itsehillinnän, ollenkaan havaitsematta, että viimeksimainittu merkitsee vakautettua valloitusta, rohkeus sitävastoin äskeisimpänä hetkenä saavutettua voittoa, jossa vielä hehkuu taistelun kuumuus. Sama perusvirhe ilmenee mitä erilaisimpien ajattelijoiden esityksissä ja lääkärien samoinkuin filosofienkin teorioissa. Huot ja Voivenel määrittelevät rohkeuden tilaksi, jossa itsekkään itsesäilytysvietin vastapainona toimii sosiaalinen vaisto, tai asettavat rohkeuden äkkinäisen virikkeen vastakohdaksi,[34] ja kaikki tuo on kaunista ja hyvää, mutta sitä voitaisiin melkein yhtä hyvin käyttää henkisen voiman, jopa siveellisen teonkin määritelmänä. Samanlainen muistutus voidaan kohdistaa Emersoniin (joka muuten on erittäin selvänäköinen kaikissa sisäistä tarmoa koskevissa asioissa), kun hän nimittää rohkeaksi sitä, joka on kohtaamansa ongelman tasalla. Parempi olisi sanoa rohkeaksi sitä, joka ei ole sellaisen ongelman tasalla, mutta kohoo niin korkealle yhtäkkiä, tarmon ihmeen avulla. Me tarvitsemme rohkeutta, mikäli ruumiimme ja sielumme ei ole sopeutunut suoritettavaan tekoon. Se on meitä teostamme erottavan matkan mitta.
Ei siis voi oikeastaan puhtia rohkeuden kasvattamisesta. Rohkeuden laita on samoin kuin ponnistuksen. Sen harjoittaminen merkitsee sen hyödyttömäksi tekemistä. Jos sopeudumme tekoihimme, kohoamme harjoituksen nojalla tehtäviemme tasalle, emme enää tarvitse rohkeutta niitä suorittaessamme. Samoinkuin harjoitus voi kiihkeä intohimokin tehdä meidät kykeneviksi yli-inhimillisiin tekoihin, jotka eivät silloin ole enää rohkeuden tekoja, itsensä voittamista, koska tunnemme vastustamattoman voiman itseämme niihin ajavan — mikä ei suinkaan vähennä niiden arvoa. Tiedämmehän, millaisia ihmeitä saa aikaan äidin vaisto ja millainen haltioituminen elähdyttää marttyyrejä.
Ihminen ei kumminkaan kykene aina toimimaan sellaisen hehkun vallitessa, ja kaikkiin tekoihin varautuminen on kärsivällisestä ja vääjäämättömästä harjoituksestakin huolimatta mahdotonta. Olemme sanoneet, että odottamaton asia aina vaatii meiltä ponnistusta; sopii lisätä, että se vetoo rohkeuteemmekin. Mitä syvemmin käsitämme, että elämä on ylen runsas, taaja, ennalta-arvaamaton, sitä paremmin oivallamme tarvitsevamme rohkeutta aina, kaikkein rauhallisimmassakin olokehässä. »Kuinka köyhä onkaan elämänkäsityksemme», sanoi Jaurès, »jos luulottelemme, ettei ihmisille sotien loputtua tarjoudu tilaisuutta harjoittamaan ja koettelemaan rohkeuttansa!»
»Rohkeuden harjoittaminen», samoinkuin »ponnistuksen harjoittaminen», on sinänsä sekaannusta aiheuttava sanayhdistelmä, mutta nyt tiedämme, kuinka se on ymmärrettävä. Rohkeus on aina vallankaappaus, hetken innoitus, fiat lux. Sen harjoittaminen merkitsee, että totumme arvaamattomaan, aavistamme aavistamattoman, että pysyttelemme sisäisen väijynnän tilassa ja vainuamme vaaraa ja ettemme, jos niin saa sanoa, tunne oloamme ylen kotoiseksi hienostuneen sivilisatiomme kehässä.
* * * * *
Alinomainen harjoitus on »tahdon kasvattamisen» tärkein periaate. Sen nojalla toimintamme muuttuu miehekkään jänteväksi ja notkeaksi kuin voimistelijan harjoitettu lihas. Itseään vallitseva voima näet on norja ja malttavainen. Se ei syöksy sokeasti päin estettä kimmahtaakseen uupuneena siitä takaisin. Se tietää määränsä, mutta säilyttää samalla jäntevyytensä niinkuin kreikkalaisen veistokuvan selvä ja tiukka viiva.