VIII
PERSOONALLINEN VAIKUTUS.
Kun sanotaan, että henkilö on voimakas, sanan fyysillisessä merkityksessä, voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa: toisaalta, että hänellä on lujarakenteinen ruumis, jota ei sairaus hevin kukista ja joka todennäköisesti saavuttaa korkean iän, toisaalta taas ajatellaan voimaa, joka ilmenee taistelussa vihollisia vastaan, puun kaatamisessa tai vihollisen lyömisessä. Edellisessä tapauksessa on kysymyksessä säilyttävä, jälkimmäisessä avartava voima. Varmaa kuitenkin on, että jälkimmäinen on edellisen luonnollinen seuraus.
Samoin puhutaan henkisestä voimasta tarkoittaen itsensähillitsemistä; mutta siinäkin tapauksessa, että persoonallisuuden säteily elähdyttää tai tempaa mukaansa toisia, puhutaan henkisestä voimasta. Tässä näyttävät olevan kysymyksessä aivan erilaiset asiat; mutta mahdollista on, etteivät ne ole niinkään erilaiset kuin näyttää, vaan että kielen niille antama yhteinen nimi osuu oikeaan. Tarkastamme nyt lähemmin persoonallista vaikutusta.
* * * * *
Heti aluksi tarjoutuu pohdittavaksi mielenkiintoinen kysymys. Olemme havainneet, että henkinen tarmo ja hermotarmo liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kyetessään vallitsemaan itseään, saattamaan sisäiset voimansa sopusointuun, ihminen osoittaa hermotarmoa. Niinmuodoin sopii kysyä: Kun henkilö muuttuu ihan itsestään johtajaksi, johon toiset mielellään liittyvät ryhmänä tai kokonaisena kansakuntanakin, niin eikö se edellytä, että hänestä säteilee hermovoimaa, vieläpä sanan aineellisessa merkityksessä? Sellainen otaksuma koskee niinsanottua »animaalista magnetismia», jonka mukaan hermovoima — sitä mainitaan toisinaan myös verrattain vanhanaikaisella »fluidumin» nimellä — voi siirtyä henkilöstä toiseen; niinmuodoin kykenisivät ensinmainitun aivot, joskin heikommin, johtamaan toisia samoinkuin omiansa. Tämän otaksuman mukaan on luonnollinen synnynnäinen johtaja, vaikutusvaltainen henkilö, leader, vain »magneettinen ihminen».
Tyydymme tässä pelkkään kysymyksen esittämiseen, sillä sen lähempi pohtiminen edellyttää ennen kaikkea, että sellainen magnetismi tunnustetaan kiistämättömäksi tosiasiaksi; mutta sellaista yksimielisyyttä ei ole vielä lähimainkaan saavutettu. Persoonallisen vaikutuksen fysiologisia perustuksia koskevat ennenaikaiset väitteet toisivat asiaan vain näennäistä varmuutta, ja asiain nykyisellä kannalla ollen on viisaampaa tyytyä tarkastelemaan ongelmaa ainoastaan sen psykologiselta puolelta. Siinä on välittömin, parhaiten havaittava ja konkreettisin tosiasia.
* * * * *
Tässä on kuitenkin torjuttava kaksi väärinkäsitystä.
Toinen on siinä, että pidetään persoonallista vaikutusta toisaalta arvovaltaisena toimintana, toisaalta sellaisen toiminnan herättämänä pelkona. Sellaista pakkovaltaa on kieltämättä olemassa, mutta se on varsin tilapäistä ja lepää heikoilla perustuksilla. Arvovalta, jota pakosta suostumme tottelemaan, voi ohjata toimiamme, mutta ei sydäntämme; teot, jotka eivät kumpua sisäisestä elämästämme, ovat mekaanisia eleitä eivätkä ole paljoa arvokkaampia kuin heijastusliikkeet. Ken luulottelee siten johtavansa ihmisiä, liikuttelee itse asiassa vain marionetteja, itse ihminen jää häneltä tavoittamatta. Sellainen vallitseminen on äärimmäisen pintapuolista. Siihen alistuva henkilö odottaa vain soveliasta tilaisuutta siitä vapautuakseen, ja mitä ankarampi ies, sitä kiihkeämpi kapina.
Toinen erehdys, jota ovat levittäneet varsinkin amerikkalaiset yleistajuiset esitykset, on siinä, että kuvitellaan persoonallinen vaikutus ulkonaisten seikkojen aikaansaamaksi. Vakuutetaan, että ulkomuodon tulee olla miellyttävä, sanotaan, että on hyvä, jos ihminen voi vaikuttaa toisiin jo suurella koollaan. Sitäpaitsi on otettava taide luonnon avuksi ja suostuttava tarvittaessa liehittelemäänkin. Samalla kuitenkin huomautetaan, että liehittely on vain hätävara; tärkein keino on siinä, että heitetään ihmisten silmiin hiekkaa, vieläpä sangen karkeatakin hiekkaa, sillä niiden ylensivistyneiden silmät, joille sellaiset neuvot ovat tarkoitetut, eivät varmaankaan ole kovin tarkkanäköiset. Yksinomaan liike-elämään perustuvan sivistyksen koneisto on varmaan vaikuttanut perinpohjin tylsentävästi, koska sellaisia oppeja ei sivuuteta vain olkapäitä kohauttamalla. Tässäkin koskettavat äärimmäisyydet toisiaan, ja käytetyt välineet muistuttavat villien värillisiä sulkia ja karkeita lasihelmiä. Se on bluffin uskontoa. Sen julistajien muotokuvat nähdään vanhan ja uuden maailman suurten jokapäiväisten sanomalehtien ilmoitusosastossa, ja he vakuuttavat meille, että heidän kultainen vasikkansa, jos se yleisesti hyväksyttäisiin, saisi aikaan kumouksen ihmiskunnan siveellisten käsitysten alueella. Uskon sen mielelläni, uskonpa sen jo tehneenkin kumoavaa työtänsä, mutta en katso olevan syytä siitä iloita.
Bluffi kieltämättä menestyy. Kukapa uskaltaisi asiaa epäillä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla? Mutta mitä merkitsee sen menestyminen? Sen laita on suunnilleen samoin kuin pelkoa herättävän pakkovallan; se on yhtä pinnallinen ja hauras, ehkäpä enemmänkin. Ihminen näet suostuu helpommin tottelemaan kuin joutumaan petetyksi. Bluffin avulla voi helposti vaikuttaa henkilöön, joka ei bluffin käyttäjää tunne tai jonka kanssa ollaan tekemisissä ainoastaan tuokion aika. Jos sitävastoin keskustelu jatkuu tunnin ajan, niin asia on jo hankalampi; silloin alkaa julkipuoli rapistua niinkuin ihomaali sulaa auringossa. Silloin havaitaan todellinen tai kuvallinen, mutta joka tapauksessa kasvoihin kuulumaton väri inhoittavaksi naurettavuuden lähteeksi.
Jokainen, jossa on hiukankin psykologia, havaitsee heti bluffin, vainuaa sen etovan tuoksun. Silloin sen käyttelijä karkoittaa meidät luotaan eikä suinkaan vedä puoleensa. Silloin arvostellaan väärin hänessä mahdollisesti piilevää todellisen arvon hiventäkin.
Jos pyritte hipomaan vain olioiden pintaa, kullan ja kunnian kilinää ja sellaisia inhimillisiä suhteita, jotka eivät koske syvempään kuin mainittu kymmenen minuuttia kestävä keskustelu, niin uusi uskonto on teille sovelias. Mutta silloin teidän tulee tietää, että liikutte kaikkein tyhjimmän näennäisyyden piirissä ja että sellainen vaikutuskin on pelkkää näennäisyyttä. Mahdollista, että pääsette siten hallitsijaksi varjojen valtakuntaan. Mutta Homeros sanoo, että on parempi olla koira elävien kartanoissa kuin kuningas varjojen mailla.
Luonnon lahjoittama miellyttävä ulkomuoto kieltämättä edistää vaikutustamme, mutta ei kumminkaan ole sen olennainen edellytys. Napoleon oli varreltansa vähäinen ja vaikka ei ollutkaan muotopuoli, antoi kuitenkin pilapiirtäjille aihetta ivailuun. Kaksi Ranskan vallankumouksen vaikutusvaltaisinta miestä, Mirabeau ja Danton, olivat suorastaan rumat; Sokrateen rumuus on jäänyt sananparreksi; Tolstoi ei ollut kaunis.
On kuitenkin olemassa eräitä ruumiillisia ominaisuuksia, jotka näyttävät mitä kiinteimmin liittyvän persoonalliseen vaikutukseen. Mutta jos asiaa tarkemmin tutkimme, niin havaitsemme, että sellaiset ominaisuudet vaikuttavat meihin, koska pidämme niitä eräiden henkisten ominaisuuksien vertauskuvina. Sellainen tekijä on silmä, joka uskaltaa katsella suoraan, kiinteästi, vilpittömästi ja ilman julkeutta. Samoin ääni. Ihmiselle ei tietenkään ole aina suotu sellaista katsetta ja ääntä kuin hän haluaa, eipä edes aina sellaistakaan kuin hän ansaitsisi. Epävarma, laahustava, yksitoikkoinen ääni ilmaisee joka tapauksessa epävakaista ja keskinkertaista ajattelua. Änkyttäminen osoittaa, ettei henki vallitse itseänsä; se ilmaisee taipumusta arkuuteen ja pelonpuuskiin. Pälyilevä katse ilmaisee samanlaista taipumusta, mikäli se ei ole vilpillisyyden merkkinä. Kaikki ne ryhdissä, katseessa, äänessä ilmenevät seikat, jotka meistä tuntuvat persoonallisen vaikutuksen voittamattomilta esteiltä, me selitämme vaistomaisesti joko teeskentelyn tai sisäisen heikkouden merkeiksi.
Niin olemme tahtomattamme joutuneet persoonallisen vaikutuksen ruumiillisia edellytyksiä tutkiessamme käsittelemään sen psykologisia ehtoja: todellista etevämmyyttä, vilpittömyyttä ja vihdoin ja ennen kaikkea itsehillintää. Lähtökohtanamme ollut otaksuma osoittautuu siis oikeaksi; kieli oli oikeassa nimittäessään itsehillintää ja toisiin kohdistuvaa vaikutusta kumpaakin »henkiseksi voimaksi»; jälkimmäinen on tosiaankin toisen aikaansaama seuraus. Toisin sanoen: molemmat riippuvat meistä itsestämme. On kuitenkin mahdollista, että »magnetismin» puolustajien suuntaa noudattaen keksitään toistaiseksi tuntemattomia persoonallisen vaikutuksen fysiologisia edellytyksiä, mutta varmaa on, että kysymys on laadultaan lähinnä psyykillinen ja että tämä psyykillinen puoli on meidän voimamme. Trine sanoo: »En ole milloinkaan nähnyt pelokkaasti, kielteisesti, kriitillisesti, itsekkäästi ajattelevan ihmisen kykenevän miellyttävästi harjoittamaan sitä, mitä nimitämme persoonalliseksi magnetismiksi».
Kukaan ei moittine Demosthenesta siitä, että hän uupumatta pureskeli pieniä kiviä vapautuakseen änkytysviastaan. Me voimme vaikuttaa eleihimme, katseeseemme ja ääneemme sinänsä, mutta siitä ei ole suurta apua, jos siten vain omaksumme puuttuvien ominaisuuksien naamion. Sellainenkin teeskentely havaitaan teeskentelyksi, ja jo ylempänä mainittiin, mitä tulee ajatella etevämmyydestä, joka perustuu pelkkään näennäisyyteen. Napoleon on opiskellut Talman johdolla, mutta ellei hänessä olisi ollut hämmästyttävää henkistä voimaansa, ei parhaankaan traagillisen näyttelijän taito olisi voinut siinä auttaa.
Tärkeä on olemus eikä näennäisyys. Jos olemus on, niin vaikutus säteilee siitä itsestään; se voi tapahtua huomaamatta, mutta samalla syvällisesti. Ihminen, jossa asuu voimakas persoonallisuus, jossa on todellista henkistä voimaa, säteilee sitä ympärilleen alinomaa, ja sen kokee jokainen, joka tulee hänen läheisyyteensä. Silloin ei haittaa, vaikka hänen toimintansa ei tapahtuisikaan siinä olokehässä, joka on hänen kunnianhimonsa varsinaisena esineenä. En tiedä, onko kukaan lausunut asiaa vaikuttavammin kuin Benoist-Hanappier kirjassa, josta olemme jo ylempänä lainanneet kappaleita ja johon hän keräsi ennenaikaisen ja aavistamansa kuoleman aattona kaikkein salatuimmat mietteensä:
»Olitpa kuka hyvänsä, näyttipä asemasi kuinka keskinkertaiselta ja halvalta tahansa ja otaksuitpa suorittaneesi kuinka vähän hyvänsä, älä kumminkaan ehdätä sanomaan: 'Mitä hyötyä on koko elämästäni?’
Älä ehdätä sanomaan: 'Kuinka vähäpätöinen onkaan saavutukseni ja kuinka suurenmoiseksi olin sen haaveksinut!’ Ero voi olla pienempi kuin luuletkaan.
Sinä valitat hukkaanmennyttä elämääsi, lukemattomia voimia, jotka sinussa itsessäsi liikkuvat, mutta jäävät osalta käyttämättä, koska ruumiisi on kehno juhta, vikuroi tai uupuu. Siihen kytkettynä et uskalla lähteä kilpakentälle, syöksyä taistelun temmellykseen. Mieltäsi kalvaa kärsimättömyys ja harmi, kun näet toisten, huonompien ratsumiesten, mutta parempien ratsujen selässä istuvien, taistelevan ja voittavan eturiveissä, kunniakkaimmalla sijalla.
Sinä olisit voinut, sinusta olisi pitänytkin tulla suuri runoilija, suuri puhuja, suuri aatteiden ja ihmisjoukkojen liikuttaja, 'arvojen luoja’. Sinun täytyy jäädä varjoon, koska sallimus soi sinulle, hyvälle ratsumiehelle, kehnon luuskan.
Ole rauhallinen! On olemassa useita toimintatapoja ja useanlaista olemassaolon oikeutusta. Kaikkein pienin tekijä voi saada aikaan odottamattoman tuloksen, jos sen lisää monikertaiseksi ylväs, ylpeä tahto. Jos olet aito ihminen, jos sielusi metalli on puhdasta, niin olosi täällä ei voi jäädä huomaamatta, se ei voi olla tehoton… Älä unohda, että vaikutat tietämättäsi, tahtomattasi puheellasi, eleilläsi, hymylläsi, vaikenemisellasi, koko minuudellasi niihin, jotka tulevat lähellesi.
Jos kohtalosi ja toimesi saattaa sinut kosketuksiin lukuisain henkilöiden kanssa, varsinkin nuorison ja erikoisesti lasten kanssa, niin voit tuottaa paljon hyvää pelkän kosketuksiinjoutumisen, 'endosmoosin' avulla, ollenkaan ponnistelematta, vain olemalla oma itsesi ja säilymällä omana itsenäsi kaikissa olosuhteissa.»[35]
Benoist-Hanappier, joka oli opettajani Nancyn yliopistossa, vaikutti itse sellaisen säteilyn avulla. Perustuiko hänen »henkisen osmoosin» nimellä mainitsemansa tosiasian analysoiminen omiin kokemuksiin? Joka tapauksessa on hänen kuvauksensa oivallinen. Hän arvaa erittäinkin sen salatajuisen laadun ja käsittää, että tahdon vaikutus voi pikemmin ehkäistä sellaista spontaanista tapahtumaa, kuten yleensäkin sattuu, kun joudumme tekemisiin salatajuisten voimien kanssa (autosuggestion tutkiminen on jo aikoja sitten asian meille varmasti selvittänyt).
»Me emme suinkaan vaikuta yksinomaan sanoillamme ja esimerkillämme. Yksilöisyytemme vaikuttaa sinänsä ja yksinään yhtä epäämättömästi kuin salaperäisestikin. Kahden inhimillisen olennon joutuessa kosketuksiin syntyy ilmiö, joka on verrattavissa fysiikantutkijain osmoosiksi nimittämään tapahtumaan… Opettajan ja oppilaiden välille muodostuva kiinteä side ei johdu niinkään itse opetuksesta kuin opettavan persoonallisuudesta.
Tee itsesi voimakkaaksi, tee itsesi yhä paremmaksi ja salli sitten yksilöisyytesi säteillä ympäristöösi. Se luo toisiin omaa hyvyyttänsä ja voimaansa. Pyrkimättäsi ja tahtomattasi olet silloin kasvattaja ja hyväntekijä.
Minä sanon: salli sen säteillä, en sano: pidä huolta siitä, että se säteilee. Sellainen itsetiedoton toiminta näet on usein tahallista, tarkoituksellista yritystä tehoisampi.»[36]
* * * * *
Jos persoonallinen vaikutus on kahden olennon välillä tapahtuvan henkisen kosketuksen spontaaninen tulos, on ymmärrettävää, että se voi vaihdella äärettömiin. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei sama henkilö vaikuta samoin kaikkiin.
Ensinnäkään ei vaikutus riipu yksin sen lähettäjästä, vaan myöskin vastaanottajasta, ja varsinkin viimeksimainitun kiintymyksestä ensinmainittuun. Siltä näkökannalta ovat psykoanalyytikot tutkineet tätä »siirroksi» nimittämäänsä tapahtumaa.[37]
Sitäpaitsi tiedämme, että vaikutustamme määrää henkinen voimamme ja lisäksi hyväntahtoisuutemme ja vilpittömyytemme. On siis luonnollista, että se voi vaihdella riippuen kaikista näistä eri tekijöistä. Me emme ole aina yhtä vilpittömät, ja jos vilpittömyytemme määrä vähenee, vähenee samalla toimintakykymmekin. Me emme ole aina yhtä hyväntahtoiset, ja kun emme rakasta, emme kykene yhtä voimakkaaseen toimintaankaan. Vihdoin on huomattava, että voimammekin on vaihteluiden alainen. Siinäkin tapauksessa, että luotamme erittäin varmasti itseemme omalla alueellamme, voi esiintyä tilanteita, joihin emme ole varautuneet ja joissa tunnemme itsemme avuttomiksi kuin pienet lapset. Omphalen jalkojen edessä Herkules kadottaa yhtäkkiä kaikki voimansa.
Henkilö vaikuttaa valtavasti toiseen, mutta on vastustelematta kolmannen vaikutuksen alainen. Persoonallista vaikutusta ei saakaan pitää mahtina, joka kuuluu joillekin määrätyille henkilöille heidän erioikeutenansa toisten kykenemättä sitä milloinkaan saavuttamaan. Meissä on jokaisessa sitä jokin määrä, ja me voimme kehitellä sitä kykyjemme mukaan.
On olemassa sellaisen vaikutuksen alinomaisia ja jokapäiväisiä muotoja: vanhempien vaikutus lapsiin, vanhemman vaikutus nuorempaan, ystävän vaikutus ystävään. Korkeammilla tasoilla havaitaan vielä varsin usein sellaista vaikutusta, kumminkin epäsäännöllisempää ja suuremmassa määrässä persoonallisuudesta riippuvaa. Niin vaikuttaa kasvattaja oppilaaseen, päällikkö alempaan virkamieheen, pappi uskovaiseen, kansanjohtaja suuriin joukkoihin. Jokainen on epäilemättä joutunut myös joko antajana tai vastaanottajana kokemaan sielun toiselle suomaa apua. Se voi olla laadultaan arkipäiväistä, mutta voi myös muodostua erääksi persoonallisen vaikutuksen harvinaiseksi ja puhtaaksi muodoksi.
* * * * *
Eikö neroa voida pitää persoonallisen vaikutuksen korkeimpana asteena? Vaikka emme oikeastaan ole vielä ehtineet teosta arvostella, vaikka olemme pahassa pulassa, jos tulee mainita vaikutelman perusteita, olemme kuitenkin jo sen lumoissa, tunnemme voiman, joka ottaa meidät valtoihinsa. Sellaisessa tapauksessa puhumme nerosta.
Se, mitä muuten nerosta tiedämme, mitä havaitsemme sitä analysoidessamme, sointuu varsin hyvin tähän katsomukseen. Onhan nero ensinnäkin kutsumus, kaikkivaltias vietti ja intohimoinen vaisto. Se on persoonallisuutta, vallitseva luontumus suuntaa koko olennon elämää ehdottomasti määrätylle taholle; se on vihdoin hengen kiinteätä keskittymistä siihen suuntaan, joka kokoo kaikki voimat: toiselle musiikkia, toiselle kemiaa. Nero omistaa (kuten jo ylempänä näimme) mitä korkeimmassa määrässä edellytykset siihen henkiseen voimaan, jonka spontaanista säteilyä persoonallinen vaikutus on.
Samalla käy toisaalta ymmärrettäväksi, minkätähden nero, omaa laatuansa noudattaen, mielellään rajoittuu omaan olokehäänsä. Usein jää sille kerrassaan vieraaksi kaikki, mikä sijaitsee jyrkän rajaviivan toisella puolella. Juuri nerokkaat henkilöt arvostelevat toisiaan väärin mitä perusteellisimmin. Hugo ei ymmärrä Racinea, Toistoille ovat Shakespeare ja Wagner kerrassaan käsittämättömät. Sellainen luonnollinen rajoitus on neron heikkous, hänen panssarinsa tuottama haitta. Siitä johtuu, että hänen vaikutuksensa ihmiskuntaan on epätasainen ja epävakainen. On kuitenkin ajateltavissa, että nerokas henkilö, joka tuntee tämän luonnollisen puutoksensa, sen korjaa, varsinkin siinä tapauksessa, ettei kysymyksessä ole ylen impulsiivinen, vaan melkoisessa määrässä älyllinen nerokkuus. Tietoisemman keskittymisen varassa hän voi lähennellä sitä universaalisuuden ihannetta, joka oli ominainen renessanssin suurille hengille ja väikkyi Goethenkin mielessä. Silloin nero tosiaankin saavuttaa täyden vaikutusvoimansa.
Nerollisuuden eri muodot eivät muuten vaikuta yhtäläisesti. Pelkän tiedemiehen työ voi merkitä erinomaisen paljon, mutta hänen persoonallisuutensa häipyy työn taakse; suuren taiteilijan persoonallisempi ja samalla voimakkaammin tunne-elämään vetoova työ sitävastoin saa aikaan persoonallisempia värähtelyjä. Toisaalta on, kuten jo näimme, kuitenkin suotavaa, että taiteilijan nero on laadultaan melkoisessa määrässä älyperäistä, jos toivotaan sen saavuttavan suurempaa yleispätevyyttä. Hänen ei myöskään pidä sulkeutua siihen norsunluiseen torniin, jolla on nimenä »taide taiteen vuoksi», vaan tulee säilyttää inhimillinen myötätuntonsa. Olennaisesti myötätunnosta ja toimivasta hyvyydestä muodostunut nerollisuus on ollut suurten uskonnonperustajien erikoispiirteenä, ja he ovat kieltämättä vaikuttaneet kaikkein voimallisimmin. Kirjailijan neroa voi toisinaan ruokkia samanlainen lähde, ja silloin se säteilee voimaansa tavallista väkevämmin: lähin esimerkki on Tolstoi.
On ainakin varmaa, että persoonallinen vaikutus johtuu ihmisen olemuksen syvimmistä voimista. Me emme voi hankkia sitä omaksemme viljelemällä sitä; meidän tulee sen saavuttamiseksi viljellä itseämme. Siihen voidaan vielä suuremmalla syyllä sovittaa Stuart Millin lausuma onnesta: ainoa keino sen saavuttamiseksi on olla sitä etsimättä.
Viiteselitykset:
[1] Johdanto Emersonin »Autobiografiaan».
[2] Nietzsche: Briefe an Overbeck.
[3]² J.M. Guyau: L'Irréligion de l’avenir, III, V.
[4] Trit Huot ja Voivenel: Le Courage (Alcan, Paris 1917), III kirja, III luku.
[5] Suggestion et Autosuggestion, II, VIII (Suomennoksessa Ajatuksen voima s. 176 ss,).
[6] Pierre Janet: Les Médiations psychologiques, II nidos. Alcan, Paris, 1919.
[7] Kts. Archives de Psychologie, Genève, 1914.
[8] Nietzsche: Menschliches, Allzumenschliches, § 228.
[9] Rousseau: Émile, 2. kirja.
[10] Rousseau: Émile, 2. kirja.
[11] Nietzsche: Menschliches, Allzumenschliches. I. § 103.
[12] Fontègne: L’Orientation professionnelle (Delachaux et Niestlé, Neuchâtel, 1921).
[13] Vrt. Baudouin: Études de psychanalyse, II, 3.
[14] Baudouin: Études de psychanalyse, III, 1.
[15] W. Mac Dougall: The Group Mind, University, Cambridge 1020.
[16] Romain Rolland: Clérambaultin johdanto.
[17] Nietzsche: Menschliches, Allzumenschliches, § 285.
[18] William James, Talks to Teachers, V: The Will.
[19] Suggestion et autosuggestion (suomennettuna: Ajatuksen voima), II, 1.
[20] Suggestion et autosuggestion, II, 4.
[21] Taine: Origines de la France contemporaine, le Régime moderne. I.
[22] Vrt. Suggestion et autosuggestion, I, 6.
[23] Hugo: Les Travailleurs de la mer.
[24] Ribot: Psychologie de l’attention.
[25] Rignano: Psychologie du raisonnement, Alcan, Paris, 1920, II ja III
[26] Larguier des Bancels: Introduction a la psychologie. Payot, Paris, 1921. Olen teoksessani Études de psychanalyse (III, 2) seikkaperäisesti asiaa pohtinut.
[27] Vrt. Baudouin: Suggestion et autosuggestion, II, 7.
[28] Nietzsche: Zarathustra I, Von den drei Verwandlungen.
[29] Paul Seippel: Adèle Kamm. Payot, Lausanne 1915.
[30] Maeterlinck: La Sagesse et la Destinée, LII,
[31] Rousseau: Émile. I kirja.
[32] Benoist-Hanappier: En marge de Nietzsche: Tactique de la volonté. Figuière, Paris, 1912.
[33] L.-B. Hanappier: A l’ombre de la mort. Vogue, Paris, 1900.
[34] Huot et Voivenel: Le Courage. Alcan, Paris, 1917.
[35] Benoist-Hanappier: En marge de Nietzsche: Exhortations. Figuières, Paris, 1912.
[36]¹ Main, T.: L’Osmose spirituelle.
[37] Vrt. Baudouin: Études.