IX.
Nikolaus Diesbachilainen.
Tässä taistelussa kolme henkilöä näytti ryhtyvän pääosia toimittamaan.
Toisella puolen Kistler ja Hohenlock, edustaen rahvaan itsevaltaa; toisella taas Adrian Bubenberg, aatelisen vastarinnan arvokas edustaja.
Hän oli varreltaan pitkä, ruumiiltaan roteva, ja vielä nuori, sekä ihmeteltävän kaunis kalliissa puvussansa; hän näytti ruhtinaalta, joka astuu hovinsa etupäässä.
— "Terve Hohenlock, terve", hän sanoi sille, joka sulki tien.
"Väistyppä vähän syrjään."
— "En!" teurastaja vastasi; "en askeltakaan! niin kauan kuin te kannatte noita la'in kieltämiä pukuja."
— "Minkä la'in?"
— "Kiellättekö, että sen tunnette?"
— "En osaa valehdella. Luulinpa, tai ainakin toivoin, että se oli kumottu."
— "Päin vastoin. Se on vast'ikään suuren neuvoston vahvistama. Se, mitä se on kieltänyt, täytyy teidän paikalla heittää. Pois sulkatöyhdöt ja kultavaipat! Pois liehuvat laahot ja heiluvat nauhat! Pois!"
Tämän päätöksen, nämä huudot kertoi koko väkijoukkc, luikaten, kirkuen, nauraen täyttä kurkkua.
Tuon vihamielisen joukon yli, joka seisoi ikäänkuin valmiina kaikkia nielemään, Adrian von Bubenberg antoi silmäyksensä levollisesti liikkua. Hetken päästä hän lausui sointuvalla äänellä:
— "Bern'in kansalaiset, teihin minä vetoon. Olisi vääryys teitä kohtaan, jos tahtoisin eduksemme mainita tehdyt uhrauksemme. Jokainen tekee velvollisuutensa ja voimansa mukaan. Bern ei ole kiittämätön kaupunki. En myöskään luule teidän kadehtivan meidän rikkauttamme; onhan tunnettu asia, että enin osa meistä on velkoja tehnyt isänmaata palvellakseen. Mitä aatelisuuteen tulee, se on omaisuus, joka ansaitaan niinkuin kaikki muukin tavara, ja joka, niinkuin kaikki omaisuus, on pidettävä koskematonna. Se on teidän oma kunnianne ja maineenne. Tahtoisitteko sen hävittää?"
— "Emme koskaan!" muutamat äänet vastasivat.
— "Miksi sitten", Bubenberg jatkoi, "tahdotte näin meitä nöyryyttää? Samallahan itse tulette nöyryytetyiksi. Huomatkaa, Bern'in miehet, niitä on tiranneja kaikkialla, niin alhaalla kuin ylhäälläkin. Vapauden nimessä aiotte harjoittaa teon semmoisen, joka on rikos vapautta vastaan. Oikeuden nimessä aiotte rikkoa oikeutta vastaan. Miks'ei meillä olisi vapautta, niinkuin porvareilla, niinkuin talonpojilla, niinkuin kerjäläisillä, miks'ei meillä olisi lupa elää ja itseämme vaatettaa omalla tavallamme?"
Vilkkaita käsien-taputuksia kuului joka taholta. Aatelisten asianajaja luuli jo voittaneensa.
— "Sen tähden", hän päätti, "väistykää vähän syrjään, mestari
Hohenlock, ja laskekaa meitä Jumalaa palvelemaan."
Hiljaisuus seurasi, jonka aikana ei muuta kuulunut, kuin kellojen ääni, joka yhä kutsui uskovaisia Herran huoneesen.
Hohenlock jo astui askeleen ta'apäin, Bubenberg toisen eteenpäin, kun
Pietari Kistler äkkiä alkoi puhua:
— "Maltas vähän! Minä se olen, joka sinua vastaan, Adrian von
Bubenberg."
Se ei myöskään ollut tavallinen mies, tuo Pietari Kistler.
Hilliten äkkiä vihansa, hän oli ko'onnut ja järjestänyt ajatuksensa; nyt hän ryhtyi vastustajaansa kukistamaan; ja malttaen jo täydellisesti mielensä, yhtä tyynenä kuin aatelinen vastustajansa, hän tälle vastasi:
— "Me emme tahdo teitä nöyryyttää, vaan te tahdotte meidän häviötämme. Ylellisyys herättää ylpeyden; ylpeys kateuden; kateus vihan; viha sisällisen sodan, ja sisällinen sota koko kansan häviön ja onnettomuuden. Mutta, me emme tahdo, että niin on Bern'issä käyvä!"
Raivokkaita hurraa-huutoja kaikui äkkiä, tärisyttäen ilmaa torin neljään kulmaan saakka.
Kistler jatkoi:
— "Vallankumoukset meillä eivät ole sellaisia, kuin muilla kansoilla. Me niiden kautta etsimme vaan yhteistä hyvää, turvallisuutta, arvoa kaikille. Siinäpä se, mitä teiltä pyydetään, mitä teiltä vaaditaan, ei enempää. Minä astun oikeuden rataa vähääkään horjumatta. Ylhäisöllä on omat oikeutensa; vaan myös omat velvollisuutensa. Ja ensimäinen kaikista on la'in kuuliaisuus."
Koko väkijoukossa innostus oli korkeimmillaan. Aateliston riveissä maltti vihdoin loppui. Kistler'in viimeisestä muistutuksesta kaikki nuoret ylimykset ryntäsivät esiin ja vastasivat yhteen ääneen:
— "Ei! ei! ennen kuolema!"
Kaikki he olivat miekkansa paljastaneet.
Tämä oli kuin merkki taisteluun. Koko plebejiläinen nuoriso syöksi heidän päällensä.
Miekat iskivät yhteen; veri alkoi vuotaa.
— "Heretkää!" huusi äkkiä ääni, joka kuului yli kaikkien muiden.
Ääni oli Scharnachthal'in.
Jokainen väistyi hänen tieltään. Hän tuli, hän juoksi, kantaen käsivarsillaan toista miestä, haavoitettua, joka, kalpeana kuin kuolema, äkkiä nousi seisomaan tuomiokirkon avarassa ovensuussa.
Kohta lensi yli koko torin, suusta suuhun, tämä nimi:
— "Nikolaus von Diesbach!"
Se oli hän, se oli todella hän, viime tappelun sankari, Pontarlier'in voittaja, tuo kuolemaisillaan oleva uros, joka sai hengellään maksaa voittonsa.
Esimies Scharnachthal, kun ei muuten voinut estää sisällistä sotaa, joka oli syttymäisillään samaan aikaan kuin ulkonainen sota uhkasi, — esimies Scharnachthal oli turvautunut Diesbach'iin, pyytäen häneltä kovinta ponnistusta, viimeistä palvelusta isänmaalle.
Diesbach oli kohta ymmärtänyt. Vielä enemmänkin, hän oli tahtonut, että hänen viimeiset sanansa olisivat kaikki-voipana kehoituksena yksimielisyyteen, hän oli tahtonut, että hänen ruumiinsa tulisi voittamattomaksi riidan esteeksi, ehkäpä vielä yhdistys-siteeksikin molempien puolueiden välillä, jotka seisoivat valmiina toisiansa turmelemaan.
Jättiläis-kokoinen Scharnachthal oli hänet kantanut käsivarsillaan yhtä helposti, kuin äiti nukkuvan lapsensa. Nyt hän asetti hänet seisomaan kirkon ylimmälle portaalle ja kyykistyen hänen taaksensa kannatti häntä polvillansa, käsivarsillaan, koko ruumiillaan, ja rohkaisi häntä tuon tuostakin äänellänsä.
Tämän näön vaikutusta vielä lisäämään ilmestyi äkkiä kaksi naista, kaksi nuorta tyttöä Diesbach'in sivulle, ikäänkuin kaksi hurskasta vaimoa itkemään uuden Vapahtajan jalkain juuressa.
Toinen hyvin pitkä, hyvin tumma ja miehuullisen kaunis: Bern'in
Minerva.
Toinen sorja, vaalea, viehättävä pitkässä ja sievässä hameessaan, joka oli valkoisesta villakankaasta: Göthe'n Margaretha.
Edellinen, seisoalla ja käsi ojennettuna kansaa kohti, huusi kuuluvalla äänellä:
— "Hiljaa! Diesbach puhuu, kuulkaa häntä!"
Jälkimäinen, polvillaan, rukoilevana, paljasti ihanat kyyneleiset kasvonsa.
Hän oli niin ihmeen ihana tämmöisenä, että utelias pyhissä-vaeltaja, kokonaan ihmettelevän kunnioituksen vallassa, ei voinut olla puoliääneen lausumatta:
— "Mutta kuka tuo puhdas taivaallinen olento lienee? Keitä nuo molemmat tytöt ovat?"
— "Diesbach'in kasvatteet", joku hänen sivullaan vastasi.
Paitsi näitä muutamia sanoja, vallitsi nyt yli koko laajan torin syvä hiljaisuus. Kaikki päät olivat paljastetut. Raivokkaimmatkin seisoivat liikkumatonna. Kaikkien silmät tarkastivat samaa paikkaa. Jokainen odotti.
Muutaman sekunnin Diesbach seisoi äänetönnä, silmät ummessa, sinertävä kalpeus kasvoilla. Olisi luullut häntä patsaaksi.
Yht'äkkiä tämä patsas värähti, tointui, oikaisi itsensä. Kääreet, jotka häntä ympäröivät, putosivat, tahrattuina muutamilla veripilkuilla. Hänen haavansa oli auennut.
Hänen silmänsä aukenivat myös, hänen kätensä kohosivat ylöspäin.
Toisessa hän piti muutamia pergamentti-levyjä, muutamia kirjeitä, jotka
Scharnachthal siihen oli pistänyt. Ikäänkuin isänmaan rakkauden
elähyttämänä tuo haudan partaalla seisova uros vihdoin jaksoi puhua.
Hän lausui:
— "Bern'in kansalaiset, ystäväni, veljeni, lapseni … tänä samana hetkenä, jona te nostatte kätenne saastaiseen taisteluun … Burgundin herttua marssii teitä vastaan kolmenkymmenen tuhannen miehen kanssa… Toiselta puolen italialaiset palkkasoturit, joita Campobasso hänelle tuo, ovat valmiit astumaan St. Bernhard'in yli. Lopuksi, Romont'in kreivi pettää meidät ja aloittaa sotaa Jura-vuorissa… Sveitsiä ahdistetaan joka taholta yht'aikaa… Ei täällä, ei keskenänne ole teidän taisteleminen, vaan rajalla vihollista vastaan."
Sitten kääntyen vuorotellen molempien vastapuolueiden johtajiin:
— "Kistler, uhatun isänmaan nimeen, heitä ylpeytesi!… Bubenberg, Sveitsi vaatii, että pukeut rautaan eikä samettiin… Eilen vielä saatoit kehoittaa rauhaan ja puolustaa Burgundilaista; tänään se on hän itse, joka kieltää kaiken sovinnon, joka meille julistaa sotaa; sotaa ilman armotta ja säälittä, sotaa viimeiseen hengenvetoon asti… Hän tahtoo meitä sortaa, meitä kukistaa… Hän on niin sanonut, hän on niin kirjoittanut. Tuossa, katso…"
Hän ojensi Bubenberg'ille kirjeet. Tämä tarttui niihin, käänteli niitä kuumeesta vapisevin käsin.
Diesbach oli hetken uuvuksissa. Sitten, ikäänkuin kirkastettuna rakkaudesta isänmaahan ja kenties kuolemankin lähisyydestä, hän astui askeleen eteenpäin ja lausui:
— "Lapset, aseisin kaikki! mutta yhteistä vihollista vastaan! Pelastakaa Bern, pelastakaa Sveitsi! Siihen tarvitaan kaikki kädet, kaikki sydämmet. Vieläpä muutakin, aseiden, ruudin ja tykkien hankkimiseen tarvitaan rahaa, … rahaa kaikilta … tuossa on minulta. Vapauden tähden! Sveitsin tähden ja Bern'in tähden!"
Hän heitti portaiden juureen verisen kääreliinansa. Tälle liinalle hänen molemmat kasvatteensa kaatoivat täysin käsin kuolevan kalleuksia, kultaa, jota hänen käskystään olivat helmassaan tuoneet.
Diesbach oli kääntynyt Bubenberg'iin.
Bubenberg tarttui hänen käteensä. Liikutetulla, masentuneella, hellällä äänellä hän vastasi:
— "Kiitos sinulle, ettäs meitä muistutit velvollisuuksistamme. Sinä tydyt vielä meihin, me te'emme sinulle kunniaa, Diesbach."
Ja riisuen päältään kullasta kiiltävän takkinsa sekä kalliit kaulavitjansa, hän heitti ne yhteen edellisen uhrin kanssa, huutaen vuorostaan:
— "Sveitsin tähden! ja Bern'in tähden!"
Tätä huutoa koko ylhäisö kertoi; tätä esimerkkiä se seurasi, ylimykset kiskoivat irti kultakannuksensakin; aatelisnaiset kukkaronsa ja kalliit kivensä. Kaikki kalliit timantit, kaikki esineet, joilla jotain arvoa oli, makasivat pian yhdessä läjässä, synnyttäen kansallista aarretta, johon joukko joka taholta heitti kulta- ja hopearahoja.
Innostus oli kaikki vallannut. Taputettiin käsiä, huudettiin, itkettiin, syleiltiin molemmin puolin, kaikki oli unohdettu. Ei enää kateellista riitaa, ei vihaa, ei puolueita. Koko kaupungissa oli tällä hetkellä vaan yksi mieli, yksi sydän.
Näin oli asiat, kun teurastaja Kistler vuorostaan astui kansallisten lahjain tulvapaikalle ja, vetäen esiin kukkaronsa, huusi:
— "Ei saa sanoa, että minä olen viimeinen. Tuohon läjään minä heitän myös kaiken riidan, ja ensi pyhänä annan lisäksi hinnan, jonka viikon kuluessa puodissani myydystä lihasta saan. Tehkää näin, muutkin kauppiaat. Eikö niin?"
— "Niin, niin!" kaikki porvarit huusivat, etupäässä Juha, Kirschoff,
Hohenlock.
Sitten muutama työmies astui esiin, luvaten itsensä ja tovereinsa puolesta viikon palkan. Sitten maalaiset karjaa sekä ruokavaroja. Sitten molemmat vaeltajat, antaen hekin roponsa. Sitten vanha kassanhoitaja Frankly, ilmoittaen, ett'ei hän milloinkaan ollut vastaan-ottanut tavaroita suuremmalla ilolla. Sitten, vihdoin runoilija Beit-Weber.
Hänen oli ympärillään komea kullalla kirjattu vyö, jonka Freiburg hänelle juuri oli lahjoittanut palkaksi hänen viime laulustaan; hän sen uhrasi ilomielin, lausuen nämä sanat:
— "Minä en tarvitse kuin miekkani, ottaakseni osaa teidän voittoihinne … ja harppuni, ylistääkseni niitä!"
Tällä välin Diesbach oli portaiden päältä viitannut silmillään
Kistler'iä luoksensa. Hän tarttui hänen käteensä ja asetti sen
Bubenberg'in käteen, sanoen heille kummallekin:
— "Yhdistykööt teidän harrastuksenne, niinkuin kätenne nyt, liittykööt ne yhteen niinkuin lahjanne tuossa!… Voimakas vastarinta … viimeinen voitto … niin vieraat kuninkaat menettävät kaiken toivon teitä masentaa … oi Jumala! … suojelkaa Sveitsin vapautta!"
Tuskallinen nykäys pudistutti koko hänen ruumistansa. Veri purskahti virtana suusta. Hän horjui, ponnisti hetken vastaan, sai vielä huutaneeksi: "eläköön Bern!"… Ja, ikäänkuin hänen sielunsa olisi lentänyt pois, saattamaan tätä viimeistä toivotusta taivaasen, hän kaatui.
Nikolaus von Diesbach oli kuollut.
Niin torilla, kuin portailla ylhäiset, porvarit, kansa, kaikki lankesivat polvilleen rukoilemaan suuren kansalaisen puolesta, jonka isänmaa oli kadottanut.
Kellot soivat tällä hetkellä täysin äänin, papisto astui kirkosta ja seisahti ruumiin ympäri, jota Scharnachthal siihen asti oli kannattanut.
Tämä lähestyi Bubenberg'ia ja sanoi:
— "Diesbach'in saatamme suurella kunnialla hautaan. Koska lähdemme sotaan?"
— "Jo huomenna!"
Pari askelta sivulla päin tuo nuori valkeaan puettu tyttö oli pyörtynyt vahvemman toverinsa syliin, joka häntä, lempeän sisaren huolella hoitaen, suojeli kirkkoon tulvaavalta väkijoukolta.
Molemmat pyhissä-vaeltajat seisoivat lähellä tätä ryhmää.
— "François ystäväni", toinen sanoi, "vaikk'en mitään ole ymmärtänyt, minusta näyttää, kuin tämä kansa olisi voittamaton."
— "Voittamaton todella!" toinen vastasi. "Ja katso … eikö tuota voisi luulla sen hyväksi enkeliksi?"
Hän osoitti nuorta hermotonna lepäävää tyttöä.
Samassa eräs augustinolais-munkki lähestyi pyörtynyttä ja pani pienen pullon hänen nenänsä alle, josta hän heti näytti virkoovan.
Munkki vetäytyi hätää ta'apäin, mutta pää yhä käännettynä tyttöä kohden, ja silmillään huolellisesti sen kasvoja tarkastaen.
Vaikka hän seisoi köyryssä, hän kuitenkin oli tavattoman suuri mies. Mustan kaapun ja pitkän valkean viitan läpi näkyi laihuus, joka tekee muodon karkeaksi, vaan ei vähennä voimia. Hänellä näytti jäntereet olevan teräksestä. Kun hän tunki joukon läpi, ei kukaan hänelle tehnyt vastarintaa. Pieni sysäys kädellä vaan, niin tukevimmatkin, väkevimmätkin olivat heti poissa hänen tieltään. Mitä kasvoihin tulee, ne melkein kokonaan olivat päähineen peitossa; niistä ei muuta voinut eroittaa, kuin pitkän, vaalean parran ja suuret, lempeät silmät.
Yhä takaperin hiljakseen astuen, hän vihdoin laskeutui polvilleen muurinsyvennykseen, joka vielä oli tyhjä. Nuori tyttö, jota hän ei ollut tauonnut silmäilemästä, oli väentungon tähden vuorostaan myöskin pakoitettu vetäymään samaa paikkaa kohden, vallan hänen viereensä. Tätä hetkeä hän käytti hyväkseen, tarttui tytön valkean hameen liepeesen ja nosti sen huulillensa.
Kun sitten Diesbach'in molemmat kasvatteet vihdoin alkoivat väkijoukkoon kadota, hän, silmät heihin päin kääntyneinä, pani kätensä ristiin ja rupesi rukoilemaan.
Jonkun sattuman kautta hänen päähineensä silloin putosi. Hänen muotonsa tuli hetkeksi näkyviin, kyyneleiden vallassa.
— "Omituista!" se pyhissä-vaeltaja mutisi, jota toinen oli kutsunut François ystäväksi. "Kukahan tuo munkki lienee? … ja mikä syy voi hänessä vaikuttaa niin tulista osanottoa tuon nuoren tytön kohtaloon?"
— "Tuopa ei olekkaan ainoa", hänen toverinsa vastasi, häntä kylkeen sysäten. "Katsoppas tuota sievää aatelisnuorukaista sinervässä takissa ja valkoisella töyhdöllä. Myöskin hän, etenkin hän on koko aian silmillään seurannut tätä Bern'in hyvää henkeä. Ja mitkä silmät! Oi! voisinpa vannoa, että ainakin hän on rakastunut."
— "Mutta kenestä oikeastaan puhut, Troussecaille?"
— "No! sauvani kautta sen vannon! tietysti tuosta nuoresta herrasta, joka seisoo tuolla alhaalla, juuri hänen tiellänsä ja tarjoo hänelle pyhää vettä. Totta tosiaan! sepä on kummallista … luulen hänet tuntevani. Entä sinä?"
François Villon voi tuskin olla huudahtamatta hämmästyksestä.
Tuo ylimys, tuo rakastaja oli Lothringin nuori herttua Renato.