X.

Hedwig ja Magdalena.

Nämät olivat Diesbach'in molempien kasvatteiden nimet.

Muutamana päivänä hänen kuolemansa jälkeen he istuivat kumpikin hänen talossaan akkunan luona suuressa kamarissa, joka puolikorkeuteen asti oli tammilaudoilla vuorattu ja yläpuolelta verhottu sinervällä sarsi-kankaalla.

Samaa väriä oli kattokin. Tähän aikaan vielä melkein koko Euroopassa sinervä oli surun väri.

Sinervät olivat molempien tyttöjen hameet, alhaalla leveä nauha mustasta sametista. Mustat heidän berniläiset liivinsä sinervällä samettireunuksella. Tämän tavallaan naishaarniskan muotoisen vaatteen yläpuolella oli korkea kaulavaate eli poimuihin vedetty kaulus. Hiat, jotka ulottuivat ranteisin asti, olivat valkoista palttinaa ja hyvin kankeat. Olkapäillä ja käsivarsilla jonkunlainen koristus villasesta ja sametista, puolittain musta, puolittain sinervä. Hienot hopeavitjat kiinnittivät olkakoristeen kauluksen yläpäähän. Hopeisia kirjauksia oli pienessä päähineessä, joka neulottuna kolmesta kappaleesta samaa kahtalaista kangasta ja väriä, verhosi heidän tuuheita hiuksiansa, joiden pitkät palmikot, yhteen punottuina villa- ja sametti-nauhoilla, ulottuivat heidän kantapäihinsä saakka.

Tämä yksivakainen vaatteus sopi yhtä hyvin molempien orpojen vallan erilaiseen kauneuteen.

Magdalena — tuo vanhempi, vahvempi — oli enintäin parinkymmenen vuotias. Hänen korkea vartalonsa, se voima, joka ilmestyi koko hänen olossaan, olisi hämmästyttänyt meidän aikaan. Vaan sitä ei silloin hämmästytty, semminkään Sveitsiläisten, tuon jättiläiskansan keskellä. Muutoin voimme vakuuttaa, että kuvauksemme hänestä on aivan luotettava; Magdalenan kuva päähineineen ja suurine kintaineen pukinnahasta löytyy Bern'in kirjastossa. Se ihastuttaa kauneutensa ja lempeytensä kautta, jotka sointuvat yhteen tuon voimallisen ulkonäön kanssa. Hiukset tuuheat, luonnollisissa suortuvissa, kauniin ruskealla värillä; iho tumma, mutta terve ja raitis; kasvot säännölliset, kuin Kreikan veistoksien; katsanto vapaa ja avonainen, vaan omituisen, luontevan kainouden lieventämä; ulkomuodossa neroa ja hyvyyttä, vieläpä suloa ja viehätystä, Alppi-tunturien viehätystä. Hän oli kuin Jungfrau-kukkula, "neitsyt" tunturien joukossa, — oikea Germanian tyttö. Sellaisia tuli niiden olla, jotka ansaitsivat kunnian olla äitiä ja puolisoja Kaarlo suuren uroille.

Hedwig, hänen toverinsa, oli täydellinen vastakohta. Ei tosin hänkään ollut hento ja pieni. Kenen hyvänsä muun kuin Magdalenan rinnalla, hän olisi ollut iso kyllä. Emme ole häntä ilman syytä edellisessä luvussa verranneet Göthe'n Margarethaan. Hän oli sorja, sievä ja vaaleanverinen, kullankarvaisen vaalea kuin tuleentunut vilja pellolla. Maito ei ole valkeampi, kuin hänen kaunis ihonsa, ja hienot kätensä. Oletteko koskaan tarkanneet ruusupensaita? Sellainen puna hohti hänen poskillansa. Idealistinen maalari, hra Angelico itse, olisi löytänyt hänen kasvoissaan, hänen suurissa, sinisissä, uneksivissa silmissään, hänen taivaallisessa hymyssään todellisen ihanteensa. Ei milloinkaan ole mitään niin täydellistä, niin vienoa, niin puhdasta Luojan kädestä lähtenyt. Siinä oli nuoruus neitseellisen kevään koko loistossa; siinä oli enempi kuin nainen, melkein enkeli, Sveitsin pyhä neitsyt.

Tällä hetkellä istuen pienellä rahilla, käsi Magdalenan polvella, päätään nojaten tämän rintaa vasten, silmät kokonaan kyyneleissä, hän sanoi sisarellensa:

— "Näin siis, serkkuni, olemme toistamiseen yksin mailmassa!"

— "Rohkeutta, lapseni!" toinen hänelle vastasi. "Jumala varjelkoon minua kiittämättömyydestä häntä kohtaan, joka meille on ollut isän sijassa! Minäkin häntä kunnioitin, häntä kaipaan ja itken. Vaan yksinäisyys ei minua hirvitä. Minä tunnen itseni kyllin vahvaksi meitä molempia suojelemaan, sisareni!"

— "Niin, sisareni! Anna minulle se nimitys!" Hedwig vastasi kiertäen molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri. "Tiedänhän, että sinä minua rakastat, ja minä rakastan sinua. Vaan sinä, miekkoinen, sinä kumminkin tunsit ne, jotka sinulle elämän antoivat!"

— "Ja uljasta väkeä ne olivatkin!" Magdalena ylpeästi vastasi. "Kun Itävallan herrat viime kerran yrittivät Waldstätten'iä kukistaa, ne lähtivät kumpikin, äiti niinkuin isäkin, Unterwalden'in rajaa puolustamaan. Olin vallan pieni silloin, mutta näen heidät vielä edessäni. Isä, heiluttaen suurta miekkaansa; äiti, viikate kädessä. He tuotiin molemmat meidän majaamme, voittajina, mutta kuolemankourissa, joka heidät oli yht'aikaa saavuttanut. Oi! Se on heidän verensä, joka saa sydämmeni sykkimään. Diesbach oli rientänyt avuksi ja pelastanut meidät. Hän vei minun kanssaan, otti lapseksensa, kasvatti ja rakasti minua, kuin tytärtään. Suokoon lempeä Jesus, että voisin sen kerran palkita hänen pojallensa!"

Hedwig lausui hiljaa:

— "Kilian!"

Magdalena jatkoi:

— "Siinä ne velat ovat, joita mielimme maksaa, me tunturien lapset!"

Hän vapisi koko ruumiiltaan jalosta kärsimättömyydestä ja hänen silmänsä säihkyivät kuin sankarin silmät.

— "Oi! minä rakastan, minä ihailen sinua tuommoisena, urhea ystäväni!" hänen toverinsa sanoi, häntä syleillen. "Mutta minä olen vaan arka tyttö parka, jolla on voimaa ainoastaan sydämmessä. Kiitollisuuteni Diesbach'ia kohtaan sen kokonaan täytti. En ole milloinkaan tuntenut isääni enkä äitiäni. Makasin vielä kehdossa, kuin Diesbach minun otti huostaansa. Missä tämä tapahtui? Kuinka?… En sitä itsekään tiedä."

— "Sinä saat sen kerran tietää", Magdalena vastasi. "Sinä päivänä, jona joku tulee sinua vaimokseen pyytämään, sinä päivänä voit aukaista tuon lippaan, jonka Diesbach on jättänyt minun huostaani, sillä ehdolla, että säilytän sen avainta siihen asti. Se sisältää epäilemättä tietoja syntymästäsi ja vanhempiesi elämästä."

— "Niin", Hedwig sanoi. "Mutta siinä on kuitenkin jotain lohdutusta kun tietää edes syntymäseutunsa, kun muistaa edes yhden nimen, yhdet kasvot. Sanoithan vast'ikään kertoessasi minulle isästäsi ja äidistäsi: 'Minä näen heidät vielä edessäni.' Minulla ei ole sitäkään onnea. Ja kuitenkin, kuinka usein ovat silmäni ajatuksien avulla ja unissa kokeneet tunkea tuon sumun läpi, joka minua ympäröi! Lakkaamatta pyydän rukouksissani Jumalaa minulle lähettämään jonkun ilmestyksen menneistä aioista, jonkun aavistuksen, jonkun hämärän kuvan. Kiliankin on siitä levoton. Me olemme siitä hyvin usein puhuneet."

— "Kilian parka!" Magdalena huokasi, "kallis ystävämme, jalo veljemme, kuinka suuri hänen surunsa on oleva, kun hän kuulee isänsä kuolleeksi, jota hän niin suuresti rakasti! Hän oli kolme päivää ennen tuota turmion hetkeä lähtenyt… Hän johtaa nuorta väkeämme Vallis'in tienoilta. Voi! pelkäänpä kovin hänen epätoivoaan, kun hän saa tämän surullisen uutisen!"

— "Kilian parka!" Hedwig kertoi, "hän on silloin yksinänsä, kaukana meistä, jotka voisimme häntä lohduttaa. Kyyneleet eivät ole niin katkeria kun voidaan yhdessä itkeä! Vaan, kuka tietää? ehkä hän tuntee tarpeen tulla meidän kanssamme itkemään, ehkä hän tulee?"

— "Jos hänen velvollisuutensa myöntää sen", Magdalena vastasi. "Kilian on Diesbachilainen ja niinkuin kaikki Diesbach'it velvollisuuden orja. Meidän velvollisuutemme on jäädä tänne, meidän velvollisuutemme on odottaa."

Surullinen huokaus oli Hedwigin ainoa vastaus.

Kun sitten siipien räpytystä kuului akkunan ulkopuolelta, hän lausui itsekseen:

— "Taivaan linnut ovat sentään hyvin onnellisia! Laaja avaruus on heille avoinna. Jospa se niin olisi minunkin sydämmelleni, voi! kuinka se rientäisi hänen luokseen!"

Hänen toverinsa ei vastannut. Hän seurasi silmillään Hedwigin liikkeitä ja tuli epäilemättä akkunan läpi nähneeksi jotakin, joka herätti hänen huomionsa ja uteliaisuutensa.

Hän nousi äkkiä pystyyn ja siirsi akkunaverhon sivulle. Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän sanoi:

— "Se on taasen tuo augustinolais-munkki. Näetkö kuinka hän katselee tänne? Se oli hän, joka eilen sinua auttoi ja herätti tainnoksista…"

— "Niin tosiaankin", vastasi Hedwig, joka taasen oli istunut toverinsa syliin. "Huomautithan minua siitä. Mutta väkijoukko tunki meitä samassa alttaria kohden. Minua surettaa, ett'en saanut edes sanoa hänelle: kiitoksia. Miesparka! Minä tunsin hänen kuitenkin; monta kertaa hän jo on sattunut tielleni, aina sama liikutus kasvoissa, sama suojeleva hellyys katsannossa. Eräänäkin päivänä … varmaan kymmenen vuotta sitten, Diesbach'in linnan puutarhassa … hän astui äkkiä eteeni, otti minun syliinsä ja suuteli herkeämättä, ikäänkuin jonkun vastustamattoman kiihko-tilan vaikutuksesta. Diesbach tuli äkkiarvaamatta paikalle ja näytti soimaavan häntä. Minä en oikein ymmärtänyt, olin niin pieni vielä. Munkki heti vetäytyi pois kalpeana, epätoivosta horjuen. Oi! muistan sen vielä hyvin, suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa. Hänen kätensä olivat ristissä ja hän näytti rukoilevan minun puolestani. Katsos! juuri niinkuin nytkin. Tunnenpa itseni vallan liikutetuksi … tuo on niin omituista!"

— "Omituista tosiaan", Magdalena sanoi; "Vaan epäilemättä hän on meidät huomannut. Kas nyt hän menee takaisin kirkkoon."

Samassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha naispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal, ja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle.

Kaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian von
Bubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato.

Kolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.

— "Diesbach'in kasvatteet", Scharnachthal lausui, "Bern'in vapaa kaupunki, tahtoen jatkaa sen miehen työtä, joka äsken kuoli sen puolesta, ottaa nyt vuorostaan teidät tyttäriksensä. Sen lisäksi, seuraten vanhaa tapaa, joka sallii niiden, jotka haluavat orpoa vaimokseen, jo vaikka seuraavana päivänä isän kuoleman jälkeen tulla tytölle vapaasti ja rehellisesti ilmoittamaan aikomuksensa, kolme kilpailijaa nyt on tarjona teille, Hedwig… Älkää punastuko, älkää panko pahaksenne, lapseni. Niin on tapa. Sanokaa siis sanottavanne, hyvät herrat. Bern'in tytär ja minä, sen edustaja, kuulemme teitä."

Adrian von Bubenberg ensin astui esiin ja lausui:

— "Te tunnette minun, Hedwig. Olen leski, mutta kyllin nuori vielä pyytämään sellaista morsiameksi, kuin te olette. Ensimäinen vaimoni oli onnellinen, kaikki sen teille todistavat. Se on takauksena, että niin on oleva toisenkin laita. Tahdotteko tulla siksi?"

Ja Bubenberg kumarreltuaan siirtyi syrjään, antaakseen sijaa kilpailijoillensa. Hän oli rikas, hän oli ylevä, hän oli kaunis. Koko mailma hänen tiesi arvokkaimmaksi aatelismieheksi, mitä voi löytyä.

Herttua Renato vuorostaan astui esiin. Nuoruus, ylevä sulo, kasvojen kauneus ja sielun kauneus, kaikki avut, jotka neidon sydämmen saavat sykkimään, ne hänelle olivat. Niiden lisäksi kruunu.

— "Neiti", hän sanoi, "en ole tahtonut ennen teille rakkauttani ilmoittaa; mutta äidilleni olen tehnyt tämän ilmoituksen. Hän odottaa teitä, valmiina hän avaa teille helmansa. Tahdotteko olla Lothringin herttuatar?"

Silmät maata kohden, tyynenä ja teeskentelemätönnä Hedwig kuunteli, käsi Magdalenan kädessä, joka hymyili, yhtä ylpeänä sisarensa kunniasta kuin jos se olisi ollut hänen omansa.

Oli jäljellä enää vaan Beit-Weber.

Runoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi hänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä ainoat edut, joista hän saattoi kerskata.

Hänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön. Mutta siinä ilmaantui niin totinen tunne, niin tulinen rakkaus, että kaikki, jotka sen kuulivat, hänen kilpailijansakin, ensi sanoista jo hämmästyivät.

— "Hedwig", hän lausui, "en ole herra enkä ruhtinas. Kruununi ei ole kultaa; siinä ei välky timantit. Muutama tammen ja laakerin lehti vaan. Freiburg, yhtä köyhänä itse kuin minäkin, sen minulle antoi. Tämä ynnä harppuni, miekkani, isäni mökki, vähän peltoa ja nuttua ympärillä, siinä koko omaisuuteni. Olen vaan köyhä laulaja, mutta rakastan teitä sydämmestäni. Jos minulle soisitte lempenne, kaikki elämäni hetket viettäisin teille kiitollisuutta osoittamalla. Tahdotteko olla runoilijan seuralainen?"

Juuri kun nuori neito vihdoinkin aikoi vastata, eräs uusi henkilö ilmestyi äkkiä kynnykselle.

Se oli nuori mies, surullisilla, kalpeilla kasvoilla. Surupukunsa päällä oli hänellä yksinkertainen paita rautarenkaista.

Kuullessaan askeleita, Hedwig oli nostanut päätänsä. Kun hän huomasi tulijan, ilohuuto pääsi hänen huuliltansa. Sitten, aivan hämillään, puolipyörryksissä hän riensi tämän syliin, tämän rctevaa rintaa vasten, hiljaa huudahtaen:

— "Voi! Kilian! Kilian!"

Se oli hänen kasvate-isänsä poika, se oli Kilian von Diesbach.

— "Hyvät herrat", tuomari Scharnachthal sanoi kolmelle kilpailijalle, "se oli sydämmen huuto, jonka kuulitte. Tyttäremme on vastannut. Se on tuommoinen puhdas lapsen taipumus, jonka edestä jokaisen kelpo miehen täytyy väistyä. Lähtekäämme täältä."

Sillä välin kun nämä siirtyivät pois päin, sillä välin kun Hedwig jälleen juoksi Magdalenan helmaan, Scharnachthal itse astui Kilian Diesbach'in luo ja, puristaen hänen kättänsä, ilmoitti muutamalla sanalla, mitä hänen isänsä huoneessa oli tapahtunut.

— "Minä kiitän Bern'in kaupunkia sen jaloista aikomuksista", tämä vastasi, "vaan kuuluisa isäni elää uudistettuna minussa. Siksi kun Jumala suo minun yhtyä hänen kanssaan toisessa elämässä, hänen molemmat kasvatteensa, minun molemmat sisareni, eivät tarvitse muiden apua. Tätini on abbatissana Freiburg'in Benediktolais-luostarissa; hänen luonaan Hedwig ja Magdalena saavat viettää surunsa aian, ainakin sodan loppuun asti. Vielä kerran, Scharnachthal, kiitoksia!"

Siirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut johtopäätöksen tässä vastauksessa.

— "Freiburg!" hän itsekseen lausui ilomielin, "hän tulee
Freiburg'iin."

Adrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän oli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus von Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.

Nuori herttua sitä vastoin palasi asuntoonsa synkeänä, kuolon kalpeus kasvoillaan, ja siellä heittäytyen tuolille, kasvot käsiin kätkettyinä, hän huudahti nyhkien tuskalloisesti:

— "Menetetty! ikipäiviksi menetetty! Ja kuitenkin, oi Jumala, kuinka häntä rakastin! … kuinka häntä vieläkin rakastan!"