XII.
Toisesta luostarista toiseen.
Pihalla seisoi kaksi rekeä valmiina matkaan.
— "Tuossa on luostarin re'et", abbati selitti. "Joka viikko ne kuljettavat Schwütz'istä tänne ylös kaikki ruokatarpeemme ja kulkevat tietysti, niinkuin sen näette, sinne takaisin tyhjinä. Onnellinen sattumus teille. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne… Jumala teitä suojelkoon!"
Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen ja syleillen häntä viimeisen kerran, hän puhui:
— "Hyvästi, lapseni; on kenties väärin tehty, että annan sinun lähteä. Etenkin meitä itseä kohtaan; sehän on meidän ilomme, joka pakenee pois. Mitä sinuun tulee, mihin ikänä sinua kohtalosi saattanee, munkiksi tai sotamieheksi, onneen tai onnettomuuteen, älä milloinkaan unohda, että sinulla on ystäviä Erakkoin pyhän neitseen luona, ja että lähteissäsi, minun käsieni kautta, kaikki ovat sinua siunanneet … samoin kuin veli Starck'iakin, jolle saat viedä tämän saman osoitteen meidän luopumattomasta ystävyydestämme. Jumalan haltuun!"
Fridolin oli laskeunut polvilleen. Abbati pani kätensä hänen päänsä päälle. Samalla kertaa kaikki muutkin hengelliset ojensivat kätensä häntä kohden yksimieliseen siunaukseen.
Huokaus paisutti nuorukaisen rintaa. Villon otti hänen syliinsä.
Hevoset lähtivät täyttä nelistä.
Ei täyttä tuntiakaan, niin re'et, liukuen jyrkkää rinnettä pitkin, saapuivat Schwütz'iin.
Sieltä vuokrattiin vene Lucern'iin saakka.
Matkalla Villon koki saada joitakin tietoja tuosta kummallisesta veli
Starck'ista.
Fridolin ei tiennyt hauskempaa kuin saada puhua. Pahaksi onneksi hän ei suuria tiennyt, paitsi että veli Starck oli hyvin hyvä, hyvin lempeä, varreltaan ja voimiltaan oikein erinomainen.
Eräänäkin päivänä, kun tuota pikaa täytyi rakentaa silta muutaman kylän hätääntyneiden asukasten pelastamiseksi, joita hirveä tulva uhkasi, oli nähty hänen yksinään, ilman muuta apua kuin jäntäreensä, kiskovan ylös suuria kuusia ja sitten kantavan niitä olkapäillään. Toisella kertaa, kun tavattoman iso karhu ajoi takaa pelästyneitä lapsia, hän oli juossut näiden ja kauhean pedon väliin, oli vartonut sitä vakavassa asemassa, oli ilman mitään aseita sen paiskannut maahan ja tukehuttanut käsillänsä.
Ja parikymmentä muuta yhtäläistä kohtaa, joiden kautta veli Starck'ista tuli oikea satujen sankari, toinen Miloni Krotonilainen.
Näitä kuunnellessaan Villon puhui itsekseen:
— "Se on varmaan minun karkea urooni, joka kerran turnajaisissa niin säälimättä löylytti koko ritariston. Mutta mikä on hänestä tehnyt munkin?"
— "Joku salainen murhe", novitio vastasi, joka epäilemättä oli kuullut tai arvasi tämän viimeisen kysymyksen. "Veli Starck on näöltään niin onneton! Vaan kuinka? vai miksi? Ei kukaan sitä tiedä. Minäkään en ole mitään saanut selville. Ja kuitenkin olen oikein koettanut. Väliin nukkuessansa hän sopertaa yhtä nimeä. Naisen nimeä luullakseni. Sitä ei oikein voi kuulla. Monta tuntia hän väliin istuu paikallaan, uneksien tiesi mitä, silmillään tuijottaen, ja, omituista kyllä, aina samaan suuntaan, Bern'iä kohden."
— "Bern'iä?" Villon hämmästyen kertoi.
— "Määrättynä päivänä", Fridolin jatkoi, "toukokuun 17, hän sulkeutuu huoneesensa, paastoten ja rukoillen neljäkolmatta tuntia. Väliin hän katoo viikoksi ja, tullessaan jälleen näkyviin, hän on kuin kuolleista herännyt. Hän näyttää vieläkin isommalta. Silmät säihkyvät, otsa säteilee. On niinkuin hän kantaisi itsessään ilonvaroja koko vuodeksi Mutta tämä varasto kuluu hyvin pian. Veli Starck vaivanen! Hänen pitäisi olla raskaassa työssä, vaivoissa ja taisteluissa. Enkä ollenkaan enää ihmettele, että hän on valinnut rauhaisan Einsiedeln'in sijaan tuon toimeliaan luostarin St. Bernhard'in kukkulalla, ja Benediktolais-viitan sijaan augustinolaisen."
Tämän nimen kuullessaan Troussecaille teki liikkeen ikäänkuin hämmästyen jostain äkkiä tehdystä huomiosta.
— "Niin", Villon sanoi, joka sen oli ymmärtänyt, "aivan niin, se oli augustinolais-munkki, jonka nä'imme tuomiokirkon portailla."
Sitten kääntyen Fridolin'in puoleen:
— "Sanoppas minulle, nuori ystäväni, missä iässä hän näyttää olevan?"
— "Enintäin neljänkymmenen vuoden iässä. Kaksi-toista vuotta minä hänen olen tuntenut, siitä päivästä asti, jona hän henkeni pelasti."
— "Ja kuinka se tapahtui?"
— "Meidän kylämme oli vuorenlohkeaman kautta hävitetty ja kaikki ihmiset hukkuneet, paitsi yksi lapsi, jonka kehtoa joku hirsi oli suojellut. Veli Starck kiirehti paikalle jo seuraavana aamuna. Hän auttoi niitä, jotka kaivoivat esiin jäännöksiä, ja teki yksin enemmin työtä, kuin kaikki muut yhteensä. Lapsen huuto tunki hänen korviinsa. Hän löysi pian kehdon. Tuo lapsi olin minä."
— "Ja mitä hän sitten teki?"
— "Kun kaikki omaiseni olivat kuolleet, toi hän minut luostariin, sai minut abbatin kasvatiksi, hoiti ja opetti minua itse. Voi ihme! kuinka taitava hän on! … etenkin aseiden käytännössä ja sota-asioissa. Minä sen puhun vaan teille, pitäkää se salassa! Hän kertoi minulle monta tappelua, monta urostyötä… Sen lisäksi, pitkillä kävelymatkoillamme halki metsien, kun ei kukaan voinut meitä nähdä, hän opetti minua hyppäämään suurien ojien yli, kiipeemään korkeihin puihin … vieläpä … mutta älkää vaan sitä puhuko muille! … vieläpä jännittään jousta ja linkoomaan, kirvestä ja miekkaa käyttämään. Ohhoh! tulee mar minustakin oiva sotamies, kun vaan kerran tarve sen vaatii!"
Nuorukainen oli noussut seisoalle, otsa kirkkaana, silmät säihkyen, muoto hehkuvan sotahalun elähyttämänä. Toden totta oli abbati lausunut: Fridolin ei ollut aiottu munkiksi.
— "Sanoppas", Villon häneltä kysyi hetken ääneti oltuaan, "etkö sinä, jolla on niin hyvät silmät, ole huomannut mitään kallista kalua kasvattajasi hoimessa?"
— "No, enhän vaan!" novitio vastasi veitikkamaisella hymyllä, "yhtäläisen rautasormuksen, kuin teidänkin sormessanne. Minulla on terävät silmät."
— "Vait!" runoilija kiivaasti käski, sormensa huulilleen nostaen. "Ei siinä ole tarpeeksi, että kaikkia näkee, Fridolin ystäväni, pitää myös olla varovainen."
— "Koetetaan muistaa; mutta suvaitkaapa katsoa, nuo molemmat soutajat ovat liian kaukana kuullakseen, ja Bartolomeo on nukkunut. Ja muutoinkin hän on vallan luotettava mies."
— "Onko vainen?"
— "Peräti rehellinen mies. Hänen lukuisa perheensä asuu Martigny'ssa. Hän harjoittaa, sitä elättääkseen, kahta tointa yhtä suurella taidolla."
— "Mitä toimia?"
— "Ensinnäkin, toivioretkiä valtuuskirjalla; toiseksi karhukauppaa."
— "Hän on siis karhunpyytäjä?"
— "Vanhoista hän myy lihan ja nahan; nuoret hän kasvattaa, kesyttää ja opettaa huvitukseksi ympäristön herroille ja ruhtinaille. Saamme nähdä, kun tulemme hänen mökillensä. Se on hyvin omituista. Vaan tuollahan alhaalla jo on Lucern."
Tosiaankin, vene oli juuri kiitänyt, vahto korkealla kokassa, viimeisen niemekkeen ohi, ja nyt tuli näkyviin joukko valkeita, jotka loistivat sumun keskeltä.
Vähän ajan päästä astuttiin maalle.
Annamme nyt matkamiestemme samota eteen-päin, — niinkuin Troussecaille tätä heidän kulkuansa nimitti, ja siirrymme suoraan Bartolomeon majaan.
Se seisoi Martigny'n yläpuolella, yksinäisellä mäennyppylällä, kapean solatien päässä, joka vei suurelle St. Bernhard'ille.
Matala, huonosti kokoon kyhätty tönö, josta kolme neljännestä seisoi lumen peitossa.
Bartolomeo kajahutti torveansa, jota kantoi vyötäisillään.
Heti paikalla ovi aukeni.
Puolentusinaa pulleaposkisia, vaaleanverisiä lapsia, kokonaan pedon-nahoissa, töytäsi esiin kynnykselle ja kierien lumessa, ilosta huutaen, riensivät heittäymään isänsä syliin.
Sitten, kolme suurta koiraa vahvinta laatua; sitten, kaksi nuorta karhunpenikkaa, edelliset ilmaan hyppien, jälkimäiset ruumistaan heiluttaen, iloitsivat isäntänsä kotiin-tulosta.
— "Isä", lausui vanhin pojista, "sinä tulet juuri paraiksi. Tänä iltana on mökissä lihavaa paistia. Eilen tapoin ensimäisen karhuni!"
Bartolomeo ei saattanut olla vähäisen ylpeyttä osoittamatta, mutta samalla kertaa hän oli säpsähtänyt.
— "Fritz", hän vastasi, "olinhan sinua kieltänyt… Sinulla ei ole vielä ikää tarpeeksi… Kuitenkin, koska Jumala sen on sallinut, olkoon hänen pyhä nimensä ylistetty! Minä tuon juuri kanssani vieraita. Astukaa sisään, toverini."
Hän antoi heidän kaikkien kulkea ohitsensa, hyväillen järjestänsä lapsiansa, karhujansa ja koiriansa.
Hänen roteva puolisonsa häntä vartosi oven suussa. Kauan aikaa he syleilivät toisiansa, sillä välin kun muu perhe, kaksijalkaiset niinkuin nelijalkaisetkin iloisesti hyörivät heidän ympärillänsä.
Käytiin sisään.
Mökki, ainakin se osa, mikä ihmisille oli aiottu, sisälsi yhden ainoan, avaran huoneen, jota käytettiin joka tarpeesen. Pitkin seiniä, jonkunmoisissa karsinoissa, sammalista ja ruohoista valmistettuja vuoteita, ja niiden peitteenä petojen nahkoja. Huoneen keskellä, maahan lyötyjen paalujen päällä, muutamia tamminauloilla kiinnitettyjä kuusenlautoja: se oli pöytä, jonka ääressä oli kaksi samaan tapaan laitettua penkkiä. Siellä täällä muutamia pölkkyjä, arkku vaatteita varten, kaappi talouden tarpeisin, kalastusneuvoja, metsästys-aseita ja valkea, puinen Kristuksen kuva mustassa puu-ristissä. Kaikkia näitä valaisi toiselta puolen vähäinen akkuna pienillä ruuduilla ja lyijyristikoilla, toiselta taas iloinen valkea, joka leimusi takassa ja nuoleskeli suuren kattilan kylkiä, josta nousi kovalla kohinalla mitä ihanimpia höyryjä.
Oikealla puolen ohuen verhon takana olivat pedot, jotka pistäen esiin kosteat kuononsa, päästivät mörinän tervetulijaisiksi.
Vasemmalla puolen, kolmannessa, huolella teljetyssä karsinassa oli sitä vastoin muita, jotka antoivat kuulua kumean karjunnan.
Bartolomeo veti suunsa nauruun, patriarkan herttaiseen nauruun.
— "Jumalan kiitos!" hän sanoi, "kaikki on hyvin. Mutta nyt, kun kukin on minua tervehtinyt omalla tavallansa, tulkoon vähän järjestystä; meillä on tänä iltana vieraita."
Molemmat karhunpenikat olivat menneet vasemmalle puolen, ja kynsivät jonkunmoisen lasku-oven alasyrjää.
— "Te ensin, ystäväni", hän heille sanoi, "menkää tervehtimään vanhempia veljiänne. Hyvästi!"
Hän oli nostanut lasku-oven ylös ja päästi sen jälleen alas heti karhujen ta'a, jotka syöksivät makuusijoillensa. Hirvittävä karjunta sai väliseinän tärisemään.
— "Ai! ai!" Troussecaille huusi, "teillähän on tuolla sisällä, tuon ohuen lautaseinän takana kokonainen eläintarha."
— "Älkää pelätkö", Bartolomeo vastasi, "karhut ovat arvoltaan kalliimpia, kuin luullaankaan. Saattepa itse nähdä kuinka hyvältä se maistuu, jonka Fritz on tappanut, ja jonka reisi jo luullakseni on tarpeeksi kiehunut kattilassa. Mutta siinä ei ole kyllin, eukkoseni. Hätää nyt paistinvartaat noiden hehkuvien hiilien päälle ja molemmat etukäpälät tuhan sisään. Näytäppä näille muukalaisille mitä Vallisilainen vieraanvaraisuus saa aikaiseksi."
Talon arvoisa emäntä totteli viivyttelemättä.
— "Lapset", vuorelainen jatkoi, "menkää noutamaan ladosta heiniä lehmälle ja valmistakaa ruokaa karhuille; ensin pedot, sitten ihmiset, niin on hyvä Jumala säätänyt."
Vihdoin, kun lapset vuorostaan katosivat, hän lausui vierailleen:
— "Te, toverini, sitä vastoin, istukaa pesän eteen; ensin pesä, sitten pöytä."
Troussecaille oli se, joka vastasi, mutta ensin aivastamalla.
— "Atsii! Olenpa saanut aika yskän. Ei mikään voi minua enää lämmittää. Ydin vallan hyytyy luissani, luontoni on laimistumaisillaan ja näytän luultavasti kalpealta kuin kapahauki."
— "Taikka mitä!" Villon nauraen vastasi, "onhan viimeinen taipale jo edessämme."
— "Niin, vaan se on vaivalloinen, vieläpä vaarallinenkin. Bartolomeo on sen meille sanonut … ja Jumala sen tietää, että hän ei vähiä pelkää!"
— "Eletään toivossa", opas sanoi, "jos ilma pysyy kylmänä, ei vaaraa sitten."
— "Mutta, jos se lauhtuu?" Villon kysyi.
Bartolomeo silmäili ulos akkunasta, ja sanaakaan vastaamatta hän pudisti päätänsä.
— "Kuka luulis!" Troussecaille huudahti, "minäkin tässä toivon pakkasta."
— "Niin", vuorelainen sanoi, "ennen pakkasta kuin lunta. Minkä tähden? … sentähden, että löytyy lumivyöryjä, jotka väliin voivat haudata kokonaisia matkueita."
— "Ette, piru vie, ole aivan rauhoittavainen, ystäväni! Kauanko tästä kulkee sinne ylös?"
— "Yhdeksän tuntia, vinhaan astuen. Se on korkein asunto Alpeilla. Juuri likellä taivasta. Ell'ei enkelein ääni olisi niin ylen vieno, kuuluisi heidän laulunsa varmaan sinne."
— "Mitä! se on siis korkeampi kuin Montmartre'n mäki, … joka kuitenkin, Pariisilaisten käsityksen mukaan, on maapallon mahtavimpia kukkuloita."
— "Montako hengellistä en luostarissa?" Villon kysyi.
— "Kaksi-toista on tavallisesti. Vaan nyt on jonkun aikaa ollut kolme-toista."
Fridolin, nojautuen Villon'in puoleen, kuiskasi tämän korvaan:
— "Kolmas-toista on varmaankin veli Starck."
Bartolomeo jatkoi:
— "Niiden lisäksi muutamia palvelijoita, nimittäin joukko koiria, tiedättehän noita suuria, vahvoja St. Bernhard'in koiria, jotka ovat liikkeellä vaikka mimmoisessa myrskyssä, haistavat lumen alle haudatun matkustajan, ja väliinpä vielä kaivavatkin siksi, kun saavat sen esiin. Oivallisia elukoita! Tänä vuonna yksistään niiden isännät sanovat niiden pelastaneen kolmatta sataa onnetonta."
— "Vai niin!" Troussecaille arveli, "siellä kulkee siis paljo väkeä? Ja minäpä luulin vaan muutaman Savoijalaisen tai murmelin-kuljettajan sinne uskaltavan."
— "Martti ystäväni", Villon vastasi, "etkö muista historiaa? Hannibal, Caesar, Kaarlo suuri ja Barbarossa ovat kaikki marssineet St. Bernhard'in yli sotajoukkoineen. Se on muinaisten sankarien tie, puhumattakaan niistä, joita tulevaisuus muassaan tuonee! Mitä sen muinaisuuteen, sen alkuperään tulee … malttakaa, näenpä Fridolin'in silmistä, että hän on valmis kertomaan meille jutelman siitäkin."
— "Aivan kernaasti", novitio vastasi.
Ja laskien jalkansa toiselle polvelleen, leuka vasten kättä, nuo viehättävät kasvot tulen valaisemina, hän alkoi näillä sanoilla:
— "Romalaisten aikana seisoi siellä ylhäällä Jupiterin temppeli. Kristin-uskon tultua tämä temppelikin muuttui vieraanvaraisuuden ja hurskauden asunnoksi. Sitten sen Muhammedilaiset hävittivät. Joukko rosvoja asettui sen raunioille, petti, ryösti ja murhasi matkustajia. Ei kukaan enää tohtinut kulkea sitä tietä, kunnes joku nuori pappi, täynnä uskoa ja rohkeutta, sinne ilmestyi. Hän saarnasi rosvoille ja käänsi ne takasin harhateiltä; muutamat tulivat peräti hänen oppilaiksensa. Muita hengellisiä yhtyi heihin, tuoden kanssaan kaiken omaisuutensa. Luostari kohosi jälleen, laajeni ja sai johtajakseen sen, joka sen oli perustanutkin. Kaksi-kymmentä vuotta myöhemmin eräs matkue saapui sinne. Tässä matkueessa oli muutama ylhäinen herra ja hänen vaimonsa, molemmat aivan köyryssä vuosien taakan alla. He näyttivät hyvin alakuloisilta ja puhuivat abbatille: 'poikaamme suremme, joka meiltä katosi noin pari-kymmentä vuotta takaperin, nuorena, kauniina, rikkaana, tilaisuudessa kaikkeen, mikä voipi elämän tehdä viehättäväksi, yhdistymäisillään naiseen, joka oli hänen vertaisensa. Juuri hää-aattona hän karkasi, jättäen meille kirjelapun, jossa ilmoitti aikovansa pyhittää elämänsä Jumalalle. Siitä päivästä alkaen olemme turhaan häntä etsineet. Sen perästä ei niin vihiäkään hänestä.'
"Abbati vastasi heille kättänsä ojentaen:
"— 'Minä olen teidän poikanne, Bernhard. Suokaa anteeksi, että olen teille tuottanut murhetta. Jumala oli minun valinnut itselleen täällä huonetta rakentamaan. Toverini on rakkaus Häneen; vanhempani, lapseni ovat kaikki, jotka vaeltavat tai tulevat vaeltamaan tämän tunturin yli.' Hänen isänsä ja äitinsä syleilivät häntä kyyneleitä vuodattaen ja sanoivat: 'kaikki on hyvin niinkuin Herra sen tahtoo!' Sitten tuli Bernhard abbatista pyhä Bernhard ja vuori on saanut hänestä nimensä."
— "Sen pituinen se", Bartolomeo sanoi, "pöytään nyt, kaikki on valmiina."
Fritz'in tappama karhu piti huolta juhlan kustannuksista. Lihasoppa, soppaliha, paisti, tuhassa paistetut käpälät, kaikki oli oivallista, hyvän ruokahalun höystämänä, jota Vallisilainen pöytäviini vielä kiihoitti.
Heti aterian perästä isäntä valmisti vuoteet.
Jokainen kömpi oitis itselleen määrättyyn soppeen, joka oli täytetty heinillä ja oljilla.
Kohtelias isäntä levitti heidän päällensä kaikenlaisia peitteitä ja nahkoja.
Villon ja Fridolin olivat jo nukkumaisillaan, ja samaten Troussecaille, joka yhä kuitenkin valitti, ett'ei hän vieläkään saanut lämmintä.
— "Kuulkaa isäntä!" hän nurisi, "eiköhän teillä olisi mitään lämpöisempää peitettä, kuin nämä tässä?"
— "Onpa kylläkin", Bartolomeo vastasi, harmaan partansa takaa myhäillen.
Hän meni nostamaan lasku-ovea ja vihelsi omituisella tavalla.
Molemmat kesyt karhunpenikat riensivät esiin.
Heidän isäntänsä näytti vaan sormellaan Troussecaille'n vuodetta, niin ne kohta siihen katosivat.
— "Ahhah! kiitos, kunnia!" tämä sanoi silmänsä umpeen painaen; "nyt on minun asiani nukkua."
Seuraavana aamuna, kun päivä vähän vasta haamoitti idässä, opas jo toitotti torveansa.
Villon ja Fridolin olivat pian pystyssä. Troussecaille vielä ei liikkunut paikaltaan.
— "Ylös! ylös vaan, laiskamato; jo lähdetään!"
— "Kyllä, kyllä; tässä olen!" hän vastasi yrittäen nostaa peittoansa.
Peitto mörisi.
— "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "karhuja jukoliste! … syödä niitä, se vielä käy laatuun; mutta maata niiden kanssa!…"
Opas samassa vihelsi pois karhut, jotka menivät takaisin pesäänsä.
Vähän ajan päästä lähdettiin liikkeelle.
Taivas oli kirkas, mutta laakso sumuun kätketty. Siellä täällä, vuorien rinteillä, kuusien latvoissa näkyi sumu-pilviä. Koillinen puhalsi kylmästi ja metsä huokasi väliin synkeästi.
— "Rientäkäämme!" Bartolomeo sanoi. "Hyvästi, lapseni … hyvästi, vaimoni. Voi! minä rakastan teitä niin kovin, menkää!… Lukekaa rukous meidän puolestamme; se on paras kaikista saattojoukoista."
Ja, samalla kun hänen perheensä lankesi polvilleen kynnykselle, hän itse kiiruhti ensimäisenä tietä kohden.
Vielä meidänkin päivinä, keskellä kesää, on nouseminen St. Bernhard'ille vaarallista. Siitä voi päättää, mitä se silloin oli, joulukuussa.
Jo heti lähtiessä polku kapeana, vaarallisena, väliin katketen kulkee pitkin vuoren seinää, jonka kylkiä vastaan, hirvittävässä syvyydessä, kuohuu tuo vahtoinen tulvavirta, jota kutsutaan: Dranse; se möyryää, ikäänkuin lumotakseen uhriansa.
Joka taholla pisti esiin lumen keskeltä alastomia vuortenhuippuja, ikäänkuin luurankoja, mustia teräviä kallioita, ikäänkuin rautapiikkejä. Jalkojen alla äkkisyvyys, pään päällä lumivyöryt.
Hätäinen suurus syötiin Liddes'issä. Tämän kylän toisella puolen ei näkyvää tietä nimeksikään. Lumi oli kaikki tasoittanut; Belan'in vuori näytti sulkevan tien.
Tungettiin sentään läpi kapean solan, joka mutkisteleiksen sen juuressa. Saavuttiin ensimäiselle ylängölle, jossa lumi, alituisien tuulispäiden lakaisemana, oli kokoontunut kinoksiin ja näytti aaltoilevan niinkuin meri.
Siellä täällä paljaissa paikoissa, yön kuluessa jäätyneellä alustalla, voitiin huomata lukuisia jälkiä.
Jo useampia kertoja opas oli tarkastanut niitä yhä lisääntyvällä levottomuudella.
Lopulta hän varmalla äänellä huudahti:
— "Taasen kondottiereja!"
Sitten, seisahtuen äkkiä hän sanoi päätään kallistaen:
— "Kuulkaa, eikö se ole hätäkello, joka soi tuolla alhaalla Rhône'n laaksossa?"
— "Tosiaankin", Villon vastasi, "minustakin on kuin kuulisin jonkun kaukaisen kellon äänen, joka nousee tänne asti. Vaan keitä ovatkaan sitten nuo ihmiset, jotka näyttävät herättävän teissä niin suurta pelkoa ja kauhua?"
— "Palkkasotureita, jotka suurissa joukoissa kulkevat St. Bernhard'in yli. Ne aikovat yhtyä Burgundin herttuan armeijaan, ja hävittävät kaikki matkallansa. Roistoja, ryöväreitä. Voi vaimoani! voi lapsiparkojani!"
Bartolomeo risti silmiänsä. Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin.
Vaan tehden kohta vastarintaa vaistollensa ja asettuen uudelleen matkueen etupäähän, hän lausui päätöksen:
— "En koskaan! Olen luvannut teitä saattaa luostariin asti: se on velvollisuuteni!"
Vähän matkaa siitä, kun lähestyttiin erästä saksankuusistoa, kuului toiselta puolen ikäänkuin vuorta alaspäin kulkevien ääniä ja askeleita.
— "Hätää nyt!" opas sanoi, "se en varmaan joku retkikunta. Ne eivät säästä ketään, jota vaan voivat ryöstää, ei edes köyhää pyhissä-vaeltajaakaan."
Ja heittäytyen puiden ta'a, tiheän pensaston kätköön, erääsen ojaan, hän käski toveriensa tehdä samoin.
Noin pari-kymmentä retkeilijää, kiireestä kantapäähän aseissa, kulki heidän ohitsensa niinkuin tuulen nostama vesipatsas, herättäen kaikua tuntureissa, hoilaamalla vanhaa savoijalaista laulua.
— "Voi onnettomia!" opas jupisi, "he ovat päissään; he eivät tiedä, että pieninkin ilman värähdys voi matkaan-saattaa lumivyöryn. Voi! jospa se putoisi heidän päällensä ja musertaisi heidät!"
Vaan katuen heti paikalla toivotustansa hän lisäsi:
— "Jumalani! suo minulle anteeksi; ovathan he kaikki sinun lapsiasi.
Suojele heitä niinkuin meitäkin!"
Sitten, heitettyänsä viimeisen silmäyksen siihen suuntaan, jossa hänen majansa oli, hän lähti eteenpäin.
Vähän aikaa jälkeenpäin, matkustajamme, astuessaan juuri St.
Bernhard'in laaksoon, näkivät äkkiä, suuren valkean.
— "Oiva keksintö!" Troussecaille huudahti; "tuossa on tulta, joka tulee juuri tarpeesen. Värisenpä oikein…"
Bartolomeo painoi päänsä alas surumielin. Hän oli jo arvannut. Tuo valkea oli Saint-Pierre'n kylä, joka paloi. Kondottierit olivat sen sytyttäneet, ryöstettyään mökit tyhjiksi, ja murhattuaan osan asukkaista.
Ne, jotka olivat pakoon päässeet ja henkiin jääneet, hyörivät ympäri palavia huoneitaan, kiroten ja valittaen jos jollakin tavalla.
Ei ketään löytynyt, joka ei surrut jonkun rakkaan omaisen tai ystävän kuolemaa. Sen lisäksi oli kaikki ryöstetty, kaikki hävitetty. Ei suojaa pään päällä.
— "Tulkaa meidän kanssa", Bartolomeo heille sanoi, "nuo hyvät veljet tuolla tunturilla ovat kaikkia onnettomia kohtaan vieraan-varaiset. Heidän luostarinsa on Herran huone."
Matkue, johon nyt kymmenkunta näitä onnettomia oli yhtynyt, jatkoi kulkuaan Cherrayre'n synkeän tasangon poikki, joka oli vielä kamalampi, vielä autiompi, vielä hirvittävämpi, kuin kaikki ne, joiden yli jo oli tultu.
Jääkylmä koillistuuli pieksi kasvoja, lunta tuiskutti silmät täyteen, pakkanen kävi yhä kovemmaksi. Sillä täytyi olla hyvä rohkeus, joka nyt ei vaipunut hangelle, eväten kulkea eteenpäin.
Fridolin etenkin näytti uupuneelta. Poika parka, vaikka nojasi Villonin käsivarteen, ei enää jaksanut muuta kuin horjua eteenpäin.
— "Asumus!" hän äkkiä huudahti, "voi! saapa toki vähän levätä."
— "Älkää menkö!" opas kiivaasti kielsi, "älkää menkö sinne … se on ruumishuone!"
Novitio kauhistui. Samoin kaikki muutkin.
Seinälautojen läpi näkyi ruumiita.
Noita tuntemattomien kuolleiden ruumiita, jotka säilyvät niin kauan tässä kylmässä ilmassa ja näyttävät ohikulkeville mustat, irvistävät, inhottavat kasvonsa.
Sillä välin kun riennettiin ohitse, Bartolomeo mutisi, kauhistuen hänkin, mutta kokonaan toista asiaa:
— "Voi! kuolleet eivät toki ole enimmin pelättävät tässä!"
Hän tarkoitti kondottiereja.
Äkkiä tiellä, jota pitkin par'aikaa kulkivat, pyssy pamahti, nostaen joka taholta hirveätä jyskettä.
— "Kova onni kuitenkin!" opas huudahti, synkeällä katseella silmäten läheisiä kukkuloita. "He ovat tavanneet jonkun lauman vuorikauriita, Jos tämä jyske uudistuu, olemme kaikki hukassa!"
Useampia laukauksia pamahti yht'aikaa; vuori jyski ja tärisi.
— "Joutukaa!" Bartolomeo komensi, "kaikki yhteen ja pysykää alallanne! … lumivyöry!"
Hänen toverinsa tuskin ehtivät totella, ennenkuin ääretön lumimöhkäle irtaantui vuoresta, vieri alas ja syöksi ukkosen jyrinällä heidän päällensä.
Matkalaiset tulivat nyt toisistaan väkisin eroitetuksi, eteenpäin temmatuiksi, nurin niskoin syöstyiksi ja lumen alle haudatuiksi, eivätkä ehtineet muuta kuin huutaa tai lausua lyhyen rukouksen.
Villon likisti vasten rintaansa Fridolin parkaa, joka makasi vallan kankeana, jäsentäkään liikuttamatta. Eikä hän itsekään enää hengittänyt; hän tunsi jo kuolevansa.
Kuitenkin, kun silmiä jo hämärsi, hän ikäänkuin unessa luuli näkevänsä, että hautakumpu hänen päällänsä hiljalleen aukeni … että joku karvainen esine liikkui sinne tänne hänen ympärillänsä … että eräs käsi laskeusi hänen otsallensa.
Ja vielä tärkeintä kaikista, että tuon käden etu-sormessa oli rautasormus, ja sen kannassa lilja.