XIII.
Veli Starck.
Kun François Villon taasen tuli tuntoihinsa, tahi oikeammin sanoen heräsi, hänen silmänsä, vielä tylsinä ja kuumeesta uupuneina, kääntyivät hiljakseen paikasta toiseen.
Hän oli pitkänään matalalla vuoteella, pienessä kammiossa, jota muutama talvi-auringon vaalea säde tunki valaisemaan.
Hänen silmiänsä kuitenkin häikäisi; hän sulki ne, koettaen ko'ota ajatuksiansa.
Tähän aikaan vuodesta St. Bernhard'in pimeässä solassa kestää päivää töin tuskin neljä tai viisi tuntia.
Villon tiesi sen; hän mietti:
— "Olen varmaankin hyvin kauan nukkunut." sitten, liikuteltuaan vähän joka jäsentä ja laskettuaan kätensä sydämmen päälle varmemmaksi vakuudeksi, että se vielä tykytti, hän jatkoi mietintöjänsä.
— "Minä elän … elänpä niinkin. Olen pelastettu lumivyöryn alta…
Tuo karvainen esine, joka minuun koski, oli joku luostarin koirista…
Tuo käsi, joka laskeusi otsalleni, oli jonkun luostariveljen käsi. Tämä
huone, jossa vihdoinkin herään, on joku luostarin kammioista."
Näiden hiljaisien arveluiden kautta selvittyänsä, hän avasi uudestaan silmänsä.
Hänen vuoteensa jalkopäässä nukkui Fridolin, istuen pienellä rahilla, käsivarsi peiton päällä ja pää käden nojassa.
Vähän kauempana ja ylempänä, akkunan syvässä holvissa seisoi eräs munkki, kumarruksissa vuodetta kohden ja heittäen levottomia silmäyksiä siinä makaavaan, ikäänkuin kärsimätönnä varroten hänen heräämistään.
— "Mitä kello lienee?" runoilija puoli-ääneen kysyi.
— "Se on kaksi jälkeen puolenpäivän", munkki yhtä hiljaa vastasi.
— "Jo niin paljo! Ell'en erehdy, olen täällä ollut eilen illasta asti."
— "Tois-illasta asti."
— "Kuinka!…"
— "Ensimäisen yön tainnoksissa. Seuraavan päivän kuumeen houreissa. Toisen yön raskaassa unessa. Se on tavallinen seuraus, kun tulee lumen alle haudatuksi."
— "Ja toverini Troussecaille?"
— "Hän on nukkunut yli neljä-kymmentä tuntia heräämättä: oikein unikeon luontoa."
— "Entä muut?"
— "Ne ovat vuorelaisia. Koko eilisen päivän ja vielä tänäänkin ne ovat tietä luoneet."
— "Bartolomeo?"
— "Levotonna perheestänsä hän lähti kotoansa kohden astumaan."
— "Fridolin?"
— "Tuossa. Nuoruuden tulinen veri sai hänet ensimäisten joukossa jalkeille. Mutta hän tahtoi valvoa teidän vuoteenne ääressä koko viime yön. Lapsi parka! väsymys on vienyt voiton; hän nukkuu."
— "Eipä nuku!" novitio vastasi itsensä äkkiä oikaisten. "Tässä olen; mitä tahdotaan?"
Sitten hymyten Villon'ille, kun näki tämänkin hänelle hymyilevän, ja tarttuen tämän ojennettuun käteen, hän huudahti:
— "Oi! siis olette pelastettu! Jumalan olkoon kiitos!"
Tämän kohtauksen aikana munkki oli hiljalleen siirtynyt eteenpäin, ruumis yhä kumarruksissa, ja silmillään Villon'ia tarkastaen.
Fridolin päästi runoilijan käden ja juoksi munkkia syleilemään. Sen jälkeen kääntyen ympäri, hän esitti:
— "Veli Starck!"
Runoilija nousi istualle; munkki ojensi kättänsä ja näytti sen etusormessa kuninkaan toverien sormusta.
Muutaman sekunnin Villon häntä katseli äänetönnä. Se oli juuri sama mies, jonka hän oli nähnyt Bern'in tuomiokirkon portailla. Se oli juuri sama karkea ja luonteva, tulinen ja lempeä olento tuolla pitkällä, vaalealla parralla, ja noilla silmillä, joista niin omituinen tuli säteili.
Hänen muotonsa kalpeudessa, hänen surumielisyydessään ja tuossa kiihkeässä mielentilassa, joka tuli näkyviin koko hänen olossansa, ilmestyi joku todellista myötätunteisuutta herättävä vetovoima, joku sielun tuska, jotka todella kävi sääliksi.
— "Enkö minä ole se", hän matalalla äänellä sanoi "eikö veli Starck ole se, jota tulette etsimään täältä."
— "On."
— "Ranskan kuninkaan lähettämänä?"
— "Niin."
— "Minkä käskyn häneltä minulle tuotte?"
— "Ainoastaan kolme sanaa."
— "Nämä kolme sanaa, mitkä ne ovat?"
— "Hetki on tullut!"
— "Vihdoinkin!"
Se oli ilohuuto, joka pääsi munkin huulilta. Hänen silmänsä säihkyivät. Joku väristys jäntäreissä pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hän oli oikaissut itsensä aivan suoraksi; hän oli nyt enemmän kuin kuusi jalkaa pitkä.
— "Vihdoinkin!" hän kertoi yhä kiihtyvällä innolla: "se on siis vihdoinkin tullut, tuo vapauteni ja kunniani hetki! Voin toimia, voin puhua jälleen. Kunnia Ranskan kuninkaalle, joka sanansa on pitänyt! Kunnia Jumalalle, joka minua on säälinyt ja rukoukseni vihdoin kuulee!"
Hän oli polvillaan, kädet ristissä, silmät taivasta kohden ja kasvot kyyneleiden vallassa.
Fridolin juoksi hänen luoksensa.
— "Veli Starck, voi! tyyntykää; kuolettehan ilosta!"
— "Lapseni", hän vastasi, "surukaan ei tapa, koska minä vielä elän. Voi! kuinka olen kärsinyt! Kahdeksan-toista vuotta! Kahdeksan-toista vuotta olen ihmisiä paennut ja kärsinyt äänetönnä, koston hetkeä vaan varroten, voimatta mitään maani hyväksi, avaamatta sydäntäni kellekkään … ei edes hänelle!"
— "Bern'in nuorelle tyttärelle?" Villon melkein vasten tahtoansa lausui.
— "Kuinka! tiedätte siis?"
— "En! olen vaan nähnyt."
— "No niin! … saatte kuulla kaikki … sillä Diesbach'kaan ei enää ole hengissä… Jos kuolisin, täytyy ainakin jonkun hänelle kaikki kertoa, että hän tulisi edes haudalleni rukoilemaan!… En tunne teitä, mutta kannattehan tekin rautasormusta ja taidatte siis kätkeä salaisuuden. Vannokaa tämän ristin päällä ehdoton vaiti-olo… Tahdotteko, sanokaa?"
Villon ojensi kätensä pyhää kuvaa kohden, joka rippui seinässä, ja lausui vaaditun valan vastaukseksi.
— "Kiitoksia!" munkki sanoi. "Siitä on jo niin pitkä aika, kun olen mitään puhunut … muutoin kuin Jumalan kanssa."
Fridolin astui hänen eteensä:
— "Veli Starck, pitääkö minun mennä pois?"
— "Ei; jää tänne, lapseni. Mutta vanno sinäkin. Olethan minua kohtaan kuin oma poikani; täytyy katsoa, että, jos niin tapahtuisi, voisit olla häntä kohtaan, kuin oma veli. Kuulkaa siis kumpikin … kuulkaa."
Hän lankesi polvilleen rukoustuolin astimelle. Hän kätki päänsä hetkeksi molempiin käsiinsä ko'otakseen paremmin ajatuksiansa ja muistojansa. Sitten kääntyen äkkiä, hän alkoi:
— "Oli Saint-Jacques'in tappelun aatto. Minä olin noiden viiden-toista sadan joukossa. Puoli-yön aikana, pitäessäni vahtia vaarallisessa paikassa, tulin väijytyksen kautta vangituksi ja viedyksi Ranskan dauphin'in eteen. Katseltuansa minua kauan aikaa, hän kysyi, olivatko toverini kaikki minun kaltaisiani ja, kun siihen vastasin myöntämällä, hän lähetti minun takaisin tarjoomaan heille kunniallisia ehtoja, käskien minun muun muassa heihin tarkoin teroittaa, että Armagnac'eja oli kolme-kymmentä tuhatta, se on kaksi-kymmentä yhtä vastaan."
— "Niin, minä tiedän sen", Villon mutisi, "itse kuningas on minulle kertonut koko tapauksen."
— "Ennenkun hän antoi minun mennä", veli Starck jatkoi, "hän kyseli nimeäni ja kotikylääni. Minä lähdin, mielissäni, kun niin hyvällä kaupalla pääsin. Muutaman kuukauden vasta olin ollut naimisissa. Vaimoani jumaloitsin. Olin vaan kahdenkymmenen vuotias, elämä oli niin suloista!"
— "Se oli varsin luonnollista", Fridolin huudahti, "että parastanne koetitte, saadaksenne heitä suostumaan kuninkaan ehtoihin."
— "Ei. Jo heti alussa toverieni into keskeytti puheeni, kumosi asiani, tukki suuni. Sveitsiläisetkö pelkäisivät! ei koskaan! Kuolema tai voitto! Jo päivän koitossa me juuri aloitimme tappelun."
— "Niinkuin raivokkaat härät, niinkuin jalopeurat," runoilija lisäsi, "niin kuuluvat kuninkaan omat sanat. Toinen Thermopylan tappelu, tuo taistelu Birs'in luona!"
— "Se kesti koko päivän," munkki jatkoi. "Iltapuoleen melkein kaikki olivat kuolleet. Minulla kenties yksinään ei ollut syviä haavoja. Ja kuitenkin, uskokaa minua, en ollut säästänyt itseäni enemmin, kuin muutkaan. Ympärilläni satakunta urosta, joiden vihdoinkin täytyi väistyä monilukuisen vihollisen edestä, mutta yhä vastaan sotien, yhä taistellen. Tuon tuostakin nämä muutamat sanat vaihetettiin meidän kesken lyhyellä ja vakavalla äänellä: 'ei paeta, kuollaan!' Se oli suostumus, pyhä vala. Minäkin olin sen tehnyt … ja kuitenkin, savun ja tomun läpi luulin eroittavani nuoren vaimoni kalpeat ja rukoilevat kasvot ja kuulin hänen sanovan: 'muista minua! minä jään yksin ja meillä on kuitenkin edessämme tulevaisuus niin täynnä onnea!' Minä vastustin tätä kehoitusta. Vaan se raateli sieluani. Kallis Katariina! voi, kallis Katariinani, minä rakastin sinua niin sydämmestäni!"
Munkki nyyhkytti kätkien kasvonsa jänteessä oleviin käsiinsä.
— "Starck parka!" Villon ja Fridolin yhteen ääneen lausuivat, yhtä liikutettuina kumpikin.
— "Eihän se ollut minun vikani!" hän sanoi vapaalla ja omituisella huolettomuudella. "Hän oli siellä, edessäni. Joka askeleella, joka iskulla, kun nostin käteni hi'en ja veren sokaisemille silmilleni, näin hänet, kuulin hänet. Se oli kuin joku kiusaus. Vihdoin käänsin pääni. Birs aaltoili siellä takanamme. Minun tarvitsi vaan heittäydä uimaan, niin olin pelastettu. Vaan ei! ei! kunnia ja isänmaa yli kaiken!"
Veli Starck oli oikaissut itsensä, ikäänkuin vastustaakseen, taistellakseen vieläkin.
— "Herra Jesus!" hän jatkoi, "etkö sinä itse ollut se, joka näin toit minun silmäini eteen tämän ilmestyksen, joka soit minun korvani kuulla tämän äänen? Tulin kohta miettineeksi: kun kaikki toverini ovat kaatuneet, jos yksin vaan olen elossa, jos en enää voi mitään, en mitään muuta kuin kuolla, … kuolla tai paeta … minä pakenen!… Voi! se ei koskenutkaan yksin Katariinaa. Eron hetkellä, syleillessään minua viimeisen kerran, hän oli minulle kuiskuttanut: 'sinä tulet isäksi!'"
Kiihkeän mielentilan masentamana ja uuvuttamana munkki herkesi puhumasta, läähättäen tuskan ja epätoivon vallassa, ikäänkuin koko tuo taistelu, koko tuo sekamelska vielä olisi pauhannut hänen ympärillään.
Sitten hän jatkoi katkonaisella, käheällä, tuskallisella äänellä:
— "He olivat kaikki kaatuneet. Minä vaan olin elossa, toinen jalka jo rannalla, jonka tyrsky minua vietteli ja veti puoleensa. Oli vaan viimeinen hyppäys jäljellä, vielä viimeisen kerran löin vihollisen pakoon. Vihdoinkin, armeijan syöstessä koko voimallaan minun päälleni, heittäydyin taaksepäin. Minä putosin veteen, rupesin uimaan … saavuin toiselle rannalle … ja, nuolien ympärilläni tuiskutessa, minä … minä pakenin!…"
Tullessaan tähän viimeiseen tunnustukseen, veli Starck oli painanut alas päänsä. Hän nosti sen äkkiä jälleen, päästäen epätoivon huudon taivasta kohden.
— "Oi! Jumalani! Jumalani! etkö sinä ele se, joka sen näin tahdoit olemaan! Se oli ihmeen ihme, ett'ei mikään minuun pystynyt. Hamaan viimeiseen hetkeen asti, sinä Jumala sen nä'it, te'in vastarintaa viholliselle!"
— "Vaan sehän oli muinaisajan sankarien vertaista", Villon huudahti.
"Kreikkalaiset ja Romalaiset olisivat teitä ylistäneet."
— "Vaan ei Sveitsiläiset!" munkki vastasi tuskallisella ylpeydellä isänmaastaan. "He eivät antaneet sitä anteeksi. Samana iltana, kun kulkiessani Basel'in kautta minulta kysyttiin, mihin toverini olivat joutuneet, ja siihen vastasin: 'ne ovat kaikki kuolleet', joku ääni huusi: 'miksis siis elät?' Tämän ensimäisen kirouksen nä'in kaikkien silmissä. Omani painuivat alas. Puna, siihen saakka tuntematon, nousi otsalleni. Minä menin pois ja saavuin syrjäteitä myöden mökkiini. Suuri lohdutus, viimeinen ilo minua siellä kohtasi. Kynnyksellä Katariina juoksi vastaani, pieni lapsi sylissään. 'Tuossa on tyttäresi!' Jumala antoi anteeksi; minä toivoin ihmisiltäkin samaa…"
— "Ja oikeus oli teidän puolellanne!" huusivat yhteen ääneen molemmat ystävät, jotka häntä kuuntelivat, "niin, satakertainen oikeus!"
Veli Starck pudisti päätänsä. Taipumattomalla äänellä, niinkuin Bruto tuomitessaan poikiansa, hän vastasi:
— "Vääryys oli puolellani. Ja minä sen tunsin niin hyvin, ett'en moneen päivään tohtinut astua pihaani ulommas. Katariinan oli täytynyt mennä kylään; hän sieltä palasi kalpeana, vallan häpeissään, vallan rauhatonna. Kun hän minua syleili, hänen ylellinen hellyytensäkin jo sai minun ymmärtämään kuinka suuri vaara meitä uhkasi. Seuraavana päivänä, kun vein karjan laitumelle, kohtasin naapureita ja ystäviä. He väistyivät syrjään minun lähestyessäni ja sanoivat ylenkatseella minuun osoittaen: 'tuossa on Birs'in karkulainen! tuossa on pelkuri!' Tämä nimi, tämä häpeällinen nimi oli täst'edes minun. En askeltakaan enään astunut sen kaikumatta korvissani. Minä suutuin ja löin. Koko pitäjä, koko maakunta nousi minua vastaan. Kas pelkuria! voi! voi! pelkuria! Eräänä pyhänä vihdoin menimme kirkkoon ja kirkko jäi tyhjäksi. Pappi yksinään oli alttarilla, ja minun täytyi auttaa häntä jumalanpalveluksessa. Katariina parkani oli siellä polvillaan, itkien kuiville kyyneleensä. Minä, myös minäkin nyyhkytin, ja synkeä aavistus täytti sieluni. Mutta, voi Jumala! kuinka vähän vielä saatoin arvata kaikkea sitä onnettomuutta, jota se päivä meille oli tuova!"
— "Mitä sitten tapahtuikaan? puhukaa…"
— "Palatessamme oli mökki ilmi-tulessa. Katariina syöksi sisään pelastamaan lastamme. Minä taasen suojelin häntä kokoontuneelta kansalta, joka melusi ympärillä. Minua heitettiin kivillä; en niitä edes tuntenut. Lemmittyni tuli takaisin, sylissä pieni tyttäremme. Hän juoksee minua vastaan. Kivi sattuu hänen otsaansa … hän kaatuu … hän on kuollut!"
Lausuttuaan tämän viimeisen sanan, Starck näytti itsekin aikovan kuolla, niin hirveän sydäntä-särkeväksi hänen tuskansa jälleen virkosi.
Fridolin riensi hänen luokseen, syleili häntä ja koetti kaikilla tavoin sekä lapsellisen rakkauden osoitteilla että lohdullisilla sanoilla häntä elähyttää.
Villon oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä hellästi.
— "Mitä enää puhuisinkaan?" hän vihdoin lausui. "Suoritettuani viimeisen velvollisuuden äitiä kohtaan, vein lapsen kanssani. Useampia vuosia elin sattuman nojalla, niinkuin maanpakolainen, niinkuin spitaalinen, niinkuin hullu. Kirous seurasi minua kaikkialla. Voi! ilman tytärtäni olisin jo aikaa pääni halki nuijannut. Hänen eteensä te'in työtä, ja sain voimaa kärsiä tuskiani! Eräänä päivänä Diesbach minun kohtasi. Hän oli vanha sotatoveri. Hän tunsi minun, vei kotiinsa, otti Hedwigini tyttäreksensä, ja sanoi: 'Ranskan entinen perintöruhtinas, nykyinen kuningas Ludovik XI on sinua muistanut; hän kuulustaa sinua. Mene hänen luokseen Ranskaan, mene!' Se oli turnajaisia varten St. Antoine'n kadulla."
— "Vai niin!" Villon huudahti, "silloin minäkin olin siellä ja näin kaikki."
— "No sitten", Starck jatkoi, "mahdatte myöskin ymmärtää kaikki. Nuo ritarilliset keihään keikuttajat, joita vastaan kuningas minut työnsi, kantoivat juuri samoja aseita, samoja koristeita, samoja sulkatöyhtöjä, kuin pyöri ympärillämme St. Jacques'in tappelukentällä. Ne olivat noita meidän voittajia, teloittajia, raatelijoita! Toisen kerran sain yksin taistella kaikkia vastaan. Ja, niinkuin lienette nähneet, en minäkään vuorostani heitä säästänyt. Mutta se oli vaan leikkiä silloin. Kun kuningas minulta kysyi, mitä halusin palkinnoksi, minä hänelle vastasin: oikeata tappelua, jossa vihdoinkin saisin kostaa ja voisin taasen nousta arvoon kansalaisteni silmissä! Tämmöisen koston hän minulle lupasi, loistavan, täydellisen, ei missään pienessä kahakassa, vaan suuressa sodassa, tasapäässä tappelussa, joka ratkaisee maani onnen. Siihen saakka piti varrota. Kahdeksan-toista vuotta nyt olen varronnut, ilman muuta lohdutusta, ilman muuta iloa, kuin tuon tuostakin nähdä tyttäreni, etäältä, joukon keskeltä. Itse olin sanonut Diesbach'ille: hän ei ole tunteva isäänsä ennenkuin se päivä koittaa, jolloin isä häntä syleillessään voi tuottaa hänelle kunniaa! Tämä päivä vihdoinkin lähestyy. Ranskan kuningas ei ole minua unohtanut; hetki on tullut! Turmio niille, jotka maatani uhkaavat! Haa! tällä kertaa en pakene, sen vannon, Jumal'auta!"
Hän oli tuskin lopettanut, kuin lukuisia askeleita kuului käytävässä. Ovi avattiin rajusti. Bartolomeo syöksi huoneesen läähättäen, kalpeana ja kamalana kasvoiltaan; hän huusi:
— "Kostoa! Kondottierit ovat mökkini sytyttäneet. Vaimoni tahtoi puolustaa lapsiamme; he tappoivat hänen…! Kostoa!"
Ja aivan hengästyneenä hän vaipui priorin syliin, joka häntä oli seurannut ja kaikilla tavoin koetti rauhoittaa häntä.
Priorin takana kaikki luostarin munkit. Niiden kanssa Saint-Pierre'n asukkaat, jotka tahtoivat hekin puolestaan kostaa. Perimmäisenä Troussecaille vielä unen pöppörössä.
— "Veli Starck", Bartolomeo jatkoi, "eräänä päivänä, kun vuorella Jumalaa rukoilitte, Jumala salli minun kuunnella teitä; minä tunnen teidät, minä tiedän kaikki. Astukaa te meidän johtajanamme; minä näytän tietä. Olen jo kylliksi kauan tehnyt oppaan virkaa rukousretkillä, tästä päivästä tahdon olla oppaana kostoretkellä!"
Starck lankesi polvilleen priorin eteen ja viitaten vuoroin Villon'in sormukseen, vuoroin siihen, jota itse sormessaan kantoi, hän lausui:
— "Isäni, hetki on tullut! Sallikaa minun mennä ja siunatkaa meitä."
— "Kas niin!" Bartolomeo huusi, "johan sen teille sanoin, että hän on oleva päällikkömme!"
— "Minä olen hänen aseenkantajansa!" Fridolin uljaasti sanoi.
Turhaan sitä koetettiin estää. Novitio oli kuuden-toista vanha, hän oli
Sveitsiläinen, eikä tahtonut enää jättää kasvatus-isäänsä.
— "Matkaan siis!" runoilija huusi. "Pois sotaan! ja minä mukaan!"
— "Me mukaan!" oikaisi Troussecaille, joka jo seisoi hänen sivullansa.
Ankara vihan ja koston huuto tukahutti kaikki muut äänet. Huuto oli Saint-Pierre'n asukasten, jotka jo järjestyivät Bartolomeon johdon alle.
Toisella puolen, priorin viittauksesta, munkit lankesivat polvilleen ja aloittivat rukouksen.
Innostuneella muodolla, silmät taivasta kohden ja käsiänsä levottomasti liikuttaen veli Starck riensi ensimäisenä ulos, ja huusi:
— "Vihdoinkin! hetki on tullut! hetki on tullut!"