XIV.
Lähtö sotaan.
Huolimatta yön lähisyydestä kostajien pieni joukko astui suurilla askeleilla St. Bernhard'in jyrkkiä rinteitä alas.
Niitä oli noin viisi-toista miestä: Saint-Pierre'n asukkaat, veli
Starck, Bartolomeo, Fridolin, Villon ja Troussecaille.
Äkkiä viimeksi mainittu huudahti:
— "Varjele sentään! kuka se on, joka minua sauvalla sääriin lyö?"
Se oli yksi St. Bernhard'in suurista koirista, joka, heiluttaen iloisena tuuheata häntäänsä, juoksi veli Starck'in luo.
— "Frey parkani!" tämä sille sanoi, "tulet jäähyväisiä minulta ottamaan. Sinun täytyy jäädä…"
Uskollinen eläin ei sitä ollut kuulevinaankaan. Turhaan koetettiin sitä ajaa takasin, se pyrki yhä vaan uudestaan isäntänsä luo.
Villon rupesi välittäjäksi.
— "Eikö sitä kutsuta Frey'ksi?"
— "Niin on sen nimi."
— "Merkitseehän Frey vapaata?"
— "Kyllä."
— "No sitten! antakaa sen vapaasti meitä seurata. Ken tietää? Ehkä se muiden lisänä on kylläkin hyvä sotamies."
Frey näytti ymmärtäneen. Se haukkui ikäänkuin voittoriemusta ja loikkasi eteenpäin.
Yhdeksän aikana, yön pimeässä saavuttiin Martigny'n yli kohoaville kukkuloille.
Vähän savua ja viimeinen punertava hohde pimeyden keskellä oli ainoa, mitä enää oli jäljellä Bartolomeon rauhallisesta kodosta.
Hän tukehutti syvän huokauksen, risti rintaansa ja meni eteenpäin.
— "Mutta lapsenne", Villon kysyi, "mihin ne ovat joutuneet?"
— "Minä olen niistä muodostanut tutkijalinjan löytääkseni heidän äitinsä murhaajain jälkiä. Pian saatte nähdä."
Ja tosiaankin, heidän astuessa Rhône'n laaksoon, yksi kuudesta veljeksestä, nuorin joukossa, nousi äkkiä pystyyn tien syrjästä.
— "Sinäkö siellä, isä?"
— "Niin, Benjamin."
— "Tuonne päin ne menivät. Kosta äitimme!"
Lapsi oli viitannut vasemmalle. Astuttiin siihen suuntaan.
Vähän matkaa eteenpäin, lähellä Pistewache'n putousta, yksi hänen veljistänsä, se, joka oli häntä lähinnä iässä, antoi saman osviitan ja kertoi:
— "Kosta äitimme!"
Kolmas lähellä Saint-Maurice'a.
Tässä kauppalassa oli kaikki ylös-alaisin. Siellä täällä suuria nuotiotulia. Niiden ympärillä porvareita ja talonpoikia aseissa.
Samana aamuna kondottierit olivat kaikki ryöstäneet, kaikki hävittäneet, itse varastonkin, jossa ennen vanhaan näillä tienoin surmatun Thebalaisen legionan aseita ja pyhiä jäännöksiä säilytettiin.
Yksi ainoa ase oli jäljellä, hirveän iso nuija, niin paksulta raudoitettu, että se oli tuntunut liian raskaalta rosvoille.
— "Antakaa se minulle", munkki sanoi, "ja suokoon Jumala, että voisin sitä käyttää kaiken muun takasin voittamiseen!"
Jokainen katseli häntä hämmästyksellä. Hän tarttui nuijaan, nosti sen maasta, heilutti sitä vähällä vaivalla, ja laski sen tyvenesti olkapäälleen, sanoen:
— "Hyvä! en ole mitään voimastani kadottanut. Kaikki käy vielä hyvin."
— "Totta Jumaliste!" Villon huudahti, "sepäs on oikea Herkuleen nuija!"
Tällä välin kylänvanhin oli astunut esiin.
— "Kuinka voitte toivoakaan niitä kurittavanne?" hän sanoi; "olihan niitä kolmatta sataa; eikä teitä ole…"
— "Tulkaa kanssamme", Starck keskeytti, "niin meitä on useampia… Ja, ken tietää, ehkä meihin vielä tielläkin yhtyy uusia lisäjoukkoja."
— "Olkoon menneeksi! Ainoastaan muutamain täytyy olla suojelemassa kauppalaa, ja etenkin solatien porttia, joka meidän mentyä on suljettava."
Tämä sola, tämä aukeama kahden kallion välissä on niin ahdas, että siihen pieni joki ja sen oikealla puolen käyvä kapea polku töin tuskin mahtuu. Korkea, raudoitettu, ylhäältä terävillä piikeillä varustettu kaksoisportti sulki siihen aikaan tämän tien.
Se avattiin tuolle pienelle joukolle, jonka luku oli karttunut lähes toisen verran.
Vähän matkan päässä, missä vuorisola aukeaa kuilun tapaan, oli neljäs
Bartolomeon pojista.
Ber'in luona viides.
Lähellä Aigle'ä kuudes, vanhin, Fritz.
Näyttäen vahvaa linnoitusta, jonka ikkunat yön pimeässä loistivat, hän sanoi:
— "Tuolla ne ovat. Kuulkaa, kuinka ne hoilaavat ja nauravat, nuo roistot!"
— "Hyvä on! poikani", Bartolomeo vastasi, "minä olen tytyväinen."
— "Voi, isäni! miksi taasen olin tottelematon sinua vastaan, kun eilen menin metsästämään tuntureille? Jos olisin kotona ollut, olisin puolustanut äitiämme!"
— "Kostakaamme!"
Muut sillä välin tarkastivat linnaa, joka ylpeänä seisoi erään mäen kukkulalla, ja näytti jotenkin arvokkaalta.
Sen korkeiden muurien takana oli paljasta iloa ja valoa.
— "Se on Aigle'n herran, Torrens'in kreivin asunto", kylänvanhin selitti; "hän pitää luullakseni par'aikaa suuria pitoja Lombardialaisille."
— "Kuulkaa!" sanoi Fridolin äkkiä, "Frey murisee."
Kaikkien silmät kääntyivät koiraan.
Kuono länttä kohden, se haisteli ilmaa, nosti korvansa pystyyn ja haukahti.
— "Vait!" veli Starck käski.
Koira vaikeni paikalla.
Ei aikaakaan, niin sieltä päin, johon Frey oli haukkunut, kaukaa, järven puolelta kuului marssivan joukon astunta, ja kohta jälkeen loppusäveleet eräästä saksalaisesta laulusta, jonka jälkeen marssittiin.
Epäilemättä oli tälläkin puolen kuultu melua. Laulu raukesi äkkiä.
— "Kuka siellä?" kylänvanhin kysyi, astuen yksin keskelle tietä.
— "Bern ja pyhä Vincent!" vastattiin.
— "Berniläisiä! ystäviä!" useat äänet huusivat.
— "Hiljaa!" Villon mutisi, "annattehan juuri ystävällisen varoituksen noille mässääjille."
Tähän saakka ei linnassa ollut mitään häiriön merkkiä näkynyt.
Kuunneltiin, katseltiin, … ei mitään vielä.
Eikä kuitenkaan oltu aivan kaukana kukkulan juurelta: enintäin muutaman sadan askeleen päässä. Vaan tämä välimatka oli täynnä suuria kallioita, joiden ta'akse paljoa lukuisampikin joukko olisi helposti saattanut kätkeydä.
Senkun minuutin kuluttua Berniläisetkin vuorostaan kylänvanhimman johdolla katosivat niiden ta'a.
Näitä Berniläisiä, noin viittä-kymmentä luvultaan oli johtamassa eräs nuori päällikkö, joka rautapaitansa alla näytti kantavan kokonaan mustaa pukua.
Hän luuli velvollisuudekseen näin selittää läsnä-oloansa:
— "Ei täyteen kolmea viikkoa, takaperin valloitimme Peterman von Wabern'in johdolla kuusi-viidettä linnaa ja kaupunkia osittain Romont'in kreivin, osittain Savoijan herttuan alueella. Nuo langokset ovat Burgundilais-herttuan liitossa. Wabern marssii par'aikaa Juraa kohden. Minulla on toimena ko'ota yhteen ne ystäväimme eri parvet, jotka ovat tulleet Vallis'iin Lombardialaisia hävittämään."
— "Tuolla", Bartolomeo sanoi linnaa osoittaen, "niitä on kaksi sataa!"
Samalla kertaa veli Starck oli hiljaa sanonut:
— "Minusta on, kuin tuntisin tuon äänen…"
Yön synkässä pimeydessä hän koetti eroittaa nuoren Berniläisen päällikön ulkomuotoa.
Tämä seisoi miettivänä, tarkastaen vuorotellen maan-laatua, linnaa ja voimia, joita oli tarjona rynnäkköä varten.
— "Kaksi sataa!" hän vihdoin kertoi, "ja paksujen muurien takana.
Meitä, kahdeksankymmentä enintäin."
— "Ne ovat juopuneet verestä ja viinasta!" Bartolomeo hiljaa murisi.
Fritz huudahti viehättävällä ylpeydellä:
— "Olemmehan Sveitsiläisiä!"
Fridolin seisoi hänen vieressänsä; molempien nuorukaisten kädet sattuivat yhteen.
Vähän tuonnempana Villon kuiskasi Troussecaille'lle:
— "Audaces fortuna juvat!" (onni on rohkean puolella!)
— "En ymmärrä saksaa", tämä vastasi; "vaan jos sillä aiot ilmoittaa, että onni on rohkeuden kumppani, eteenpäin sitten, isäntäni. Pöytä on tuolla ylhäällä katettu. Vapaa ateria, onhan se meille vieläkin, toivoakseni, sallittu!"
Bartolomeo samassa jatkoi:
— "Ber'in miehet ovat tulossa tänne; Aigle'n miehet saapuvat tappelun melun kuultuansa…"
Frey keskeytti hänet uudella murinalla.
Kaikki olivat ääneti ja seisoivat alallaan erään kallion takana.
Toisella kädellä pidättäen Frey'tä, veli Starck käski toisella sitä vaikeneen, ja koira vaikeni.
Useampia varjoja, kulkien linnasta alas, alkoi tulla näkyviin pimeässä.
Se oli yövahti; viisi miestä.
Heidän käynnistään oli helppo nähdä, että viina jo alkoi heissä vaikuttaa. Yksi heistä huusi huonolla Italian kielellä:
— "Rientäkäämme, corpo di Bacco! juovathan ne muutoin kaikki meiltä."
He kulkivat ohitse, ja katosivat yön pimeään.
Tällä välin veli Starck oli vaivannut päätään ja miettinyt valmiin suunnitelman.
— "Minä tiedän, mitä pitää tehdä", hän sanoi. "Juoskaa kylään ja tuokaa sieltä pari kimppua risuja kukin. Tuokaa myös uljaita miehiä: niitä aina löytyy meikäläisissä. Ainoastaan neljä tai viisi teistä astuu minun kanssani tuonne ylös. Ei juuri vahvimmat; mutta rohkeimmat ja vikkelimmät."
Bartolomeo asettui jo hänen puolellensa.
Fritz tuli tämän luo ja sanoi kiivaasti:
— "Tuo on minun oikeuteni. He ovat tappaneet äitini!"
Fridolin aikoi myös rientää esiin, mutta Saint-Maurice'n vanhin sekä nuorin Saint Pierre'n asukkaista ehtivät ennen häntä: heidän oli kotikylä kostettavana.
Pari-kymmentä muutakin tarjoutui; vaan Villon, ja hänen kanssansa
Troussecaille anasti ensimäisen sijan, sanoen:
— "Malttakaas! me edustamme täällä Ranskaa, sen tulee olla etupäässä!"
Ankaria vastaväitteitä alkoi kuulua. Mutta veli Starck sanoi:
— "Jo kyllin tästä! Kukin on saava osansa; olkaa huoleti. Te yhdytte meihin niinpian kuin kuulette minun merkkini, merikotkan kiljunnan. Rientäkää. Kaikki rippuu vikkelyydestä. Menkää!"
Sitten, vaihdettuaan pari sanaa nuoren Berniläisen päällikön kanssa, hän alkoi muiden etupäässä kiivetä mäkeä ylös.
Hänen takanaan kulki Bartolomeo poikinensa, Villon ja Troussecaille, silmillään tähystellen, ääneti ja varovasti.
Ei siinä kyllä, että yö oli musta, vaan lisäksi vielä oli vähän matkan päässä aina kallionlohkareita, joiden taakse olisivat tarpeen tullessa voineet kätkeydä.
Samassa määrässä kuin lähestyttiin linnaa, laulut ja naurut tulivat yhä vilkkaammiksi; mässäys oli korkeimmillaan.
— "Seis!" veli Starck äkkiä käski.
He olivat huomanneet vipusillan edustalla, joka nyt oli vedetty ylös portiksi, kaksi vahtia joutsi olalla astuvan edes takaisin vallihaudan reunaa pitkin.
— "Meille molemmille! Bartolomeo", munkki sanoi. Villien Indianien kaltaisina nämä nyt alkoivat ryömiä eteenpäin, veitsi hampaissa, vähääkään melua nostamatta ja niin kokonaan yön peitossa, että melkein kohta katosivat toveriensakin näkyvistä, jotka seisoivat hiljaa paikallansa.
Yht'äkkiä he kavahtivat ylös, kaataen kumpikin veitsellään yhden vartijan ja alkoivat samassa, itse asettuen sijaan, niinkuin lumouksen kautta, astua edes takasin joutsi olkapäällä.
Jo olikin aika. Eräs kolmas vartija portin yli kohoovan tornin katolla kääntyi äkkiä.
Epäilemättä oli jotain melua hänen korviinsa tunkeunut. Sotamies näkyi seisahtuvan, kumartuvan alaspäin, katsellen ja kuunnellen yön hiljaisuudessa.
Sen jälkeen hän tosin jatkoi tornin katolla kulkuansa; mutta tuon tuostakin vielä hänen päänsä kääntyi, valppaana ja levotonna. Hän silminnähtävästi ei ollut täydellisesti rauhoittuneena.
Veli Starck keksi keinon lähestyäkseen Bartolomeoa; hän sanoi tälle matalalla äänellä:
— "Tuo pamppu-juutas on tiellämme. Osaatko ampua tarkkaan?"
— "Niinkuin sinäkin, veli Starck, minä harvoin lasken kiitävää kotkaa harhaan."
— "No hyvä! kun hän nyt jälleen kääntyy, heti kohta kun olen antanut merkin, tähtäät ja ammut."
He menivät erilleen. Kumpikin pani nuolen joutseensa. Sitten molemmat äkkiä, samalla kertaa ampuivat. Vartija kaatui kertaakaan huutamatta.
— "Ja niin meni kolmas!" lausui Villon, joka heidän tietämättänsä oli hiipinyt paikalle.
Fritz ja Troussecaille saavuttivat hänen samassa. Bartolomeo oli molemmat ruumiit jo vallihautaan heittänyt.
— "Nyt sitten", Starck sanoi, "nyt vielä viisi! Ne palaavat jo pian tarkastus-retkeltänsä. Minä ja Bartolomeo pidämme huolta molemmista ensimäisistä. Sopikaa te keskenne seuraavista, ja älkää niitä päästäkö. Ne nostaisivat oitis melua."
Vastaukseksi jokainen hänen kolmesta toveristaan veti puukkonsa.
Bartolomeo tahtoi syleillä poikaansa; hän tunsi hänen vapisevan.
— "Mikä sinun on, lapseni… Vaivaisikohan sinua pelko?"
— "Ei, minä muistan äitiäni; hän mielestäni minua katselee…"
— "Lapsi parka", Villon sanoi, "se on ensimäinen ihminen, jonka hän aikoo tappaa!"
— "Mitä vielä!" Troussecaille arveli, "hän on jo ensimäisen karhunsa kaatanut!"
— "Hiljaa!" käski kylänvanhin.
Kukkulan juurelta kuului juopuneiden epävakaisia askeleita.
Kylänvanhin, Fritz, Villon ja Troussecaille väistyivät varjoon.
Starck ja Bartolomeo asettuivat taasen vartijavirkaansa; toisella kuitenkin puukko varalla, toisella nuija kädessä.
Nuo muukalaiset soturit tulivat heille tunnussanaa jakamaan.
Salaman nopeudella molemmat väärät vartijat iskivät alas, joka astui etupäässä, ja sen, joka lähinnä seurasi.
Ennenkuin vielä nuo kolme muuta hämmästyksestään ehtivät toipua, nekin saivat iskunsa ja kaatuivat.
Yksi ainoa ehti huutaa apua.
— "Mennään piiloon", Troussecaille sanoi, "muuten kaikki on hukassa!"
Villon riensi auttamaan Fritz'iä, joka horjui. Hän oli uljaasti iskenyt; mutta veri hänen käsillään masensi hänen rohkeutensa.
Starck ja Bartolomeo asettuivat jo taasen, joutsi olalla, äänettömään toimeensa, mutta katsellen kuitenkin yhä levottomasti linnaan päin.
Kenties tuon kuolevan miehen huuto oli sinne kuulunut?
Ei ollutkaan; mässäystä kesti yhä.
Kuitenkin tuli kohta jälkeen jonkunmoinen äänettömyys. Sitten yksi noista loistavista ikkunoista, se, joka oli keskellä, äkkiä aukeni.
Kolme tai neljä henkilöä, maljat vielä kädessä, ilmestyi parvelle.
— "Sanonpa sen vieläkin," yksi näistä lausui Italian kielellä, "sanonpa sm vieläkin, että on kuulunut melua."
Toinen, joka näytti olevan isäntä, vastasi:
— "Erehdyttepä! katsokaa vaan, kuinka kaikki on hiljaa."
Äänettömyys seurasi.
Sitten eräs kolmas ääni lisäsi:
— "Torrens'in herra, sallikaa minun, varmemmaksi vakuudeksi, kysyä vartijoiltamme."
Tila tuli vaaralliseksi. Starck kiirehti kuiskuttaan Bartolomeolle:
— "Sinä osaat Italian kieltä, vastaa, ett'ei mitään uutta ole tapahtunut!"
Tällä välin kondottieri oli tehnyt kysymyksensä. Bartolomeo vastasi:
"Niente di nuovo, signor!" (ei mitään uutta, herra!).
— "Aivan niinkuin sanoin!" Torrens'in herra päätti. "Pöytään takaisin, ja juokaamme vielä … juokaamme Kaarlo rohkean voitoksi … Sveitsiläisten sortamiseksi ja hävittämiseksi! Tuommoinen kansa, jolla ei ole muuta virkaa, kuin kulkea lehmänsorkkien jäljissä!"
Ja naurun uudestaan remahtaessa, vedettiin ikkuna kiinni.
— "Malttakaa!" kylänvanhin murisi näyttäen nyrkkiänsä, "malttakaa! saattepa vielä kokea, että meillä on härkiäkin. Kavahtakaa niiden sarvia!"
Starck odotti neljänneksen tuntia, ja antoi sitten kuulua merikotkan kiljunnan.
Pari minuuttia kului. Sitten epäselvää kahinaa, ikäänkuin tuulen tohinaa pensastossa, alkoi kuulua laaksosta.
Pian sen jälkeen suuri joukko haamuja kiipesi mäen rinnettä ylös.
Ne olivat Berniläiset ja Vallisilaiset, jokainen tuoden muassansa pari kimppua risuja.
— "Mitä näillä nyt tehdään?" ensimäinen tulijoista kysyi.
— "Täytetään vallihauta vipusillan kohdalta," Starck käski. "Tuon kautta, kumppanit, aion teille tien raivata."
— "Minä taas tämän kautta!" nuori Berniläinen päällikkö sanoi, näyttäen toisella kädellä parvea, toisella pitkiä tikapuita, joita pari hänen sotamiehistään kantoi.
— "Olkoon niin! mutta yht'aikaa. Älkää tehkö rynnäkköä, ennenkuin minun ensimäinen iskuni tärähtää."
— "Mutta tuon portin, millä sen aiotte murtaa?"
— "Tällä", Starck vastasi näyttäen nuijaansa.
Hätähätää, syvän äänettömyyden vallitessa, kimput heitettiin hautaan ja ulottuivat ainakin lähelle aukkoa, jonka nostettu vipusilta sulki.
Tällä välin nuori päällikkö ja osa hänen Berniläisistänsä olivat laskeneet tikapuut alas, hautaan astuaksensa.
Päällikkö laskeutui ensimäisenä sinne ja samassa jo Starck'in seisoi risujen päällä, melkein portin tasalla.
Tämä kohotti nuijaansa; toinen kiipesi parvelle.