XV.
Vihollisia, ystäviä.
Syvä hiljaisuus vallitsi.
Siellä täällä varjossa ryntääjät seisoivat ihan valmiina käymään päälle.
Parvella nuori päällikkö liikkumatonna pitkän miekkansa nojassa.
Vipusillan edessä Starck, ko'oten kaikki voimansa, ollakseen sitä varmempi iskun vaikutuksesta.
Jykevä nuija antoi ensimäisen täräyksensä, äkkiä herättäen lepääviä kaikuja.
Sitten portti iskujen alla, joita kauhealla jyskeellä ja salaman nopeudella yhä uudistettiin, alkoi horjua, rytisi, siirtyi sijaltansa, halkesi joka taholta ja pirstaantui pieniksi palasiksi.
— "Eteenpäin!" munkki huusi, rientäen ensimäisenä aukon läpi.
Jo ensi iskujen kaikuessa oli, toisella puolen, akkuna jälleen auennut.
Tällä kertaa Berniläisten nuori päällikkö oli siellä.
Hän raivasi heti miekallaan tien auki ja hyppäsi juhlasaliin, ensi alussa äkkinäisen ilmestymisensä kautta kauhistuttaen koko juomaseuraa, joka suurimmalta osalta vielä istui pöydässä.
— "No puolustakaa toki itseänne!" nuori päällikkö huusi.
Muutamia uskollisia Berniläisiä jo seisoi hänen sivullansa. Kaikki yhdessä, toiset miekoillaan, toiset tapparoillaan, ryntäsivät päälle.
Silloin koko laajassa salissa alkoi omituinen ja hirvittävä näytelmä.
Kaadettujen pöytien, rikottujen lasien ja vatien yli, Italialaisten päälliköt joka taholta syöksivät etsimään aseitansa.
Muutamat olivat jo löytäneet ne ja puolustivat itseään ryntääjiä vastaan. Taistelu alkoi, tuon saman valovirran valaisemana, joka äsken vielä oli juominkien yli levittänyt loistoansa.
Toisaalla, lumikerroksessa, heidän allansa olevissa käytävissä ja saleissa, joissa alhainen sotaväki piti pitojansa, ryntääjäin enemmistöllä oli ankara työ. Vaan ei mikään voinut vastustaa Bartolomeon ja hänen Vallisilaistensa kostavia kirveitä, Villon'in ja Troussecaille'n aivan ranskalaista raivoa ja Starck'in hirvittävää nuijaa, joka maahan sulloi, tappoi ja musersi kaikki, mitä sen tielle sattui.
Yhä etupäässä, hän syöksi portaita ylös ja ryntäsi vuorostaan juhlasaliin.
Italialaiset näyttivät olevan voitolla. Useampia Berniläisiä oli kaatunut. Parikymmentä kättä uhkasi heidän nuorta päällikköänsä.
— "Kilian!" Starck huudahti, kun tunsi hänet valkean valossa. "Se on
Kilian! Se on Diesbach'in poika!"
Hän oli hypännyt tämän eteen, ja kääntyi nyt vihollisia vastaan, häntä ruumiillaan suojellen.
Sitten tuo kauhea nuija suhahti ilmassa ja permanto peittyi ruumiista.
Näin uudistettuna tappelu pian päättyi.
Vaan, omituista kyllä, suurin osa vihollisia näytti ikäänkuin lumouksen kautta kadonneen.
Noin satamäärä kuolleita ja haavoitettuja, ei enempää.
Mutta, kondottiereja oli kaksi sataa. Niiden lisäksi, suuri joukko lähiseutujen nuoria aatelisjunkkareita, joita oli kutsuttu kestiin. Vihdoin, Torrens'in herran miehet ja hän itse, jota ei mistään voitu löytää.
Epäilemättä joku salainen piilopaikka. Ajaakseen heitä sieltä ulos, sytyttivät linnan tuleen.
Turhaan liekit leimahtivat joka taholta, ei mikään vielä antanut aavistusta voitettujen pakopaikasta. Mihin ihmeesen ne olivat joutuneet?
Joku ääni vihdoin huusi etäältä, mäen toiselta puolen:
— "Tänne päin! tuossa he ovat ja pakenevat tähän suuntaan!"
Kilian Diesbachilainen, Villon, Bartolomeo, koko mailma kiirehti sinne päin.
Ääni oli vaijennut. Mies, eräs vahtina seisova Berniläinen makasi kuolleena paikallansa, täytettyään velvollisuutensa. Mutta hänen kylmä kätensä viittasi vielä St. Maurice'en vievää tietä.
— "Jumala jättää ne meidän käsiimme!" Bartolomeo huudahti. "Solatien portti on suljettu: he joutuvat sinne umpisoppeen, niinkuin villipedot, jommoisia he juuri ovat. Juostaan! päivä jo koittaa; jos he huomaisivat, että meitä on luvulta vähemmän…"
— "No! entä sitten!" Kilian huudahti, "eläkööt taistelut auringon vapaassa valossa!"
Tuota pikaa hän järjesti joukkonsa ja annettuansa lähdön-merkin, hän riensi eteenpäin.
Liekit nielivät Torrens'in linnan kitaansa. Sille, joka tähän aikaan sen raunioita käy katsomassa, näytetään vielä maanalaisen tien ammottava aukko, jonka läpi ne pakenivat, jotka eivät osanneet sitä puolustaa.
Sitten, vähän loitompana Saint-Maurice'n solan suussa, mäen-nyppylä ja sen päällä kaksi kiveä, ristin muodossa. Se on jonkunmoinen hautapaikka, jota kutsutaan kondottierien kummuksi.
He lepäävät siinä kaikki, aatelisjunkkarien kanssa, jotka heitä niin riemulla olivat ottaneet vastaan, isäntänsä kanssa, joka heitä niin komeasti oli kestinnyt. Ei yksikään päässyt pakoon. Se oli ikäänkuin joku ihmis-hekatombi, jonka Sveitsiläiset uhrasivat kaatuneiden veljiensä haamuille; tuima tappelu, verinen voitto, joka maksoi heille paljo väkeä.
Ei ollut ystävistämme ainoakaan kaatunut. Joku vähäinen haava, ei muuta. Ja kuitenkaan ei kukaan heistä ollut säästänyt itseänsä, ei kumpikaan Ranskalainen, ei ritarillinen Kilian, ei Bartolomeo, eikä Starck, joka näin alkoi kostaa Saint-Jacques'in häpeätä, ei edes kumpikaan nuorukaisistamme, Fritz ja Fridolin, jotka ylen ylpeinä miettivät tätä ensimäistä voittoansa.
Ojentaen toisilleen kätensä, he olivat yhteen ääneen huudahtaneet:
— "Veren näkö ei nyt enää saa meitä vapisemaan! ei vihollisten, eikä omankaan! Me olemme karaistuja! olemme sotureita! olemme miehiä!"
Bartolomeo syleili ylpeänä poikaansa; Starck kasvattiansa.
Sillä välin kylänvanhin oli antanut avata solatien portit.
Joku sanoma odotti häntä.
Heti saatuansa tietää sen sisällön, hän kiiruimman kautta kutsui kokoon jonkunmoisen neuvoston Diesbach'in pojan ympärille.
— "Pahoja uutisia, ystäväni! Enemmän kuin viisi-toista tuhatta Italialaista ja Savoijalaista on Burgundin äpärän ja Campobasso'n kreivin johdolla valloittanut Sion'in. Turhaan Vallisilaiset ja niiden kanssa muutamat Ylämaalaiset ja Graubündeniläiset, jotka olivat Crispalt'in jäätikköin ja Jurka'n yli rientäneet vanhojen ystäviensä avuksi, niiltä koettivat sulkea tien; ne tulivat lyödyiksi. Hätäkello soi nykyään kaikkialla Ylä-Vallis'issa. Ei ainoata kylää, joka ei ole liekkien vallassa. Mutta vakuutetaan, että Vallisilaiset voimansa jälleen kokoovat ja että on nähty muutamia lippukuntia Bern'istä, Solothurn'ista ja Waldstätten'istä astuvan vuoria alas…"
— "Eteenpäin!" Kilian päätti, "mutta viisaasti."
Vähän aikaa jälkeenpäin lähdettiin marssimaan.
Fritz ja Fridolin olivat samassa rivissä.
— "Näyttää siltä, kuin ei tämä vielä tähän päättyisikään", toinen noista uljaista nuorukaisista arveli.
— "Ei", toinen vastasi, "nyt se vasta alkaakin!"
Kuljettiin koko päivä, kuitenkin tavan takaa pysähtymällä, että ehdittiin lähettää vakojia eteenpäin.
Kylänvanhimman kautta saadut tiedot toteutuivat. Kaikkialla hävityksen jälkiä, kyliä ja taloja, jotka vielä paloivat. Joka askeleella joku pelästynyt onneton, joka kuitenkin oitis, nähdessään Diesbach'in lippukunnan, sai rohkeutta ja vaati aseita.
Iltapuoleen, muutamassa laakson viimeisistä käänteistä Vétroz'iin päin, eräs lukuisa partiokunta sulki äkkiä tien.
Diesbach'in pojan sotahuuto: "Bern ja pyhä Vincent!" oli tuskin ehtinyt kaikua, niin vastattiin toiselta puolen:
"Schwütz ja Lucern!"
Nekin siis olivat Sveitsiläisiä. Eräs nuori Unterwaldilainen niitä johti. Hartiat vahvat, ruumis roteva, muoto sotainen, vaan samalla myös vähän raaka.
— "Nimeni on Herman Nagöli", hän sanoi. "Veljeni neljästä maakunnasta ovat minun valinneet päälliköksensä. Me vartoomme yötä käydäksemme rynnäkölle."
— "Kuinka suuriksi arvaatte vihollisen voimat?" Kilian kysyi.
— "Se on asia, joka ei milloinkaan huoleta meidän tunturilaista", Herman Nagöli vastasi. "Teillä Berniläisillä pitää aina oleman numeroita, no! sama se, kahdeksan-toista tuhatta."
— "Ja teitä?" Diesbach kysyi vähääkään vihastumatta.
Unterwaldilainen näytti laskevan yhteen sormillansa ja tuli, tosin ei ilman vaivaa, tähän loppupäätökseen:
— "Neljä tuhatta, Ylämaalaiset ja Solothurnilaiset toiselta puolen kaupunkia siihen luettuina."
— "Yksi viittä vastaan, tai ainakin niillä paikoin", Kilian päätti, "Se on epäsuhta, jota Berniläinen ei pelkää. Meilläkin Bern'issä on kyllä peitset pitkiä, käsi vahva, ja rinta rohkea."
Herman Nagöli, joka silminnähtävästi oli tytyväinen tähän vastaukseen, tarjosi hänelle turpean kätensä.
Sydämmellisesti Kilian sitä puristi. Sitten, hymyten karkealle kouraukselle, jonka sai vastineeksi, hän lisäsi:
— "Puhumatta siitä, että voittajat, viinan ja saaliin sokaisemina, eivät arvattavasti voi aavistaa voitettujen tulevan rynnäkköänsä näin pian uudistamaan; arvaanpa toki, veli Herman, ett'ette ole niille mitään sodanjulistusta laittaneet."
Nagöli päästi leveän, makoisen naurun ja vastasi:
— "Emme ole mitään ritareita, jotka etsivät turnajaisia ja komeita kokouksia, vaan vuorikauriin ja karhun pyytäjiä, väsymättömiä väijyessämme, nopeita ja tuhoovia, kuin tussarin luodit."
— "Bern tuntee teidät ja rakastaa teitä", Kilian vastasi, "minä elän toivossa."
Yht'äkkiä Unterwaldilainen löi otsaansa:
— "Kesken kaiken, koska olette Bern'istä, ettekö tunne erästä minun orpanaani, Magdalena Nagöli'a?"
— "Hän oli isäni kasvate, hän on sisareni."
— "Vai niin! olette niinmuodoin Kilian Diesbachilainen?"
— "Sama juuri. Mikä oli aikomuksenne puhuessanne Magdalenasta?"
— "Ei mikään … vasta myöhemmin … olen tytyväinen, että olette meikäläisten joukossa; minä myös elän toivossa. Vaan eikö se ole Solothurn'in lipunkantaja, joka meitä lähestyy tuolla alhaalla?"
Tämä sattumus katkasi keskustelun, ja Kilian unohti pian vaikutuksen, jonka Unterwaldilaisen viimeiset sanat olivat häneen tehneet. Se oli omituinen, melkein vihainen ääni, jolla hän oli lausunut Magdalenan nimen. Sitten hän äkkiä oli vaiennut, niin että näytti siltä kuin olisi tahtonut karttaa pitempiä selityksiä tässä asiassa, saadakseen säilyttää sen omana salaisuutenansa.
Tuo salaisuus, mikä se mahtoi olla? Tämän kysymyksen Diesbach oli oitis itselleen tehnyt. Nyt hän ei enää sitä ajatellut, hän kuunteli Solothurn'in lipunkantajaa.
Muutamia uusia lisäjoukkoja oli tulossa, joiden kautta liittolaisten luku nousi viiden tuhannen paikoille.
Näiden käskettiin lähestyä Sion'ia, niin varovasti, ett'eivät epäluuloa nostaisi, ja olla valmiit kohta, kun ensimäisen merkin kuulisivat.
Tämä merkki oli vasta puoli-yön aikana annettava; tahdottiin varrota kunnes vihollinen oli juopumuksen tai unen valtaan vaipunut.
Yö oli tullut, synkeä, sumuinen yö, oikea yö salavehkeitä ja rynnäkköjä varten.
Herman Nagöli tahtoi luopua päällikkyydestään Diesbach'in eduksi. Tämä taas, ujosti väittäen, että oli saapunut paikalle viimeiseksi, ei ottanut vastaan tätä arvoa.
Puolen tuntia myöhemmin seisahduttiin uudestaan kaupungin näkyvissä.
Se oli tuossa, parin joutsen-kantaman päässä, ja kohoitti yön pimeässä korkeutta kohden molemmat suuret kallionsa, joiden huipulla, toisella puolen linna, toisella tuomiokirkko niin jylhän komeana seisoivat.
Heti näiden molempien muistomerkkien alapuolella, kaikissa kartanoissa pitkin Rhône'n ja Sionne'n rantoja, oli joka akkuna kirkkaasti valaistu. Siellä täällä, syrjässä päin muutama tulipalo, josta ei kukaan pitänyt väliä. Ilmassa epäselvä tohina, josta kohosi äkkinäisiä huutoja, lauluja, nauruja, melskettä, väliinpä myös joku tuskan tai kauhun huudahdus. Sanalla sanoen, väkirynnäköllä voitetun ja ryöstettäväksi jätetyn kaupungin synkeä soitanto.
Kostonhetkeä varrotessansa liittolaiset olivat maakunnittain ja partiokunnittain sijoittuneet kaikkiin kallion rotkoihin ja kaikille kukkuloille ympäristössä.
Naisia ja lapsia juoksi edestakasin, jakaen ympäri elatus-aineita ja valkoista Vallisilaista viiniä.
Starck ja Fridolin, Bartolomeo ja Fritz, Villon ja Troussecaille olivat jääneet Saint-Pierre'n, Saint-Maurice'n ja muiden Vallisilaisten kylien asukasten joukkoon, joista jokainen yksityinenkin himoitsi kostoa. He olivat asettuneet Kilian'in Berniläisten ja Nagöli'n Waldstättiläisten väliin.
Toisella puolen karkea Herman jutteli matalalla äänellä Bartolomeon ja hänen poikansa kanssa, toisella taas Diesbach Starck'in ja Fridolin'in kanssa.
— "Munkki", Diesbach sanoi, "mistä tulee tuo suuri ystävyytesi minua kohtaan? Taistelun pauhinassa oli ruumiisi minulle kilpenä; marssiessamme sain useat kerrat kokea sinun hellää huoltasi, ja vielä nytkin näen alttiiksi-antamisen tulen säihkyvän silmissäsi. Mistä se tulee? Enhän sinua tunnekkaan…"
Veli Starck vastasi tukahutetulla, mutta syvällä mielen-liikutuksella.
— "Se on pyhä velka, jota maksan isäsi muistolle. Hän elää uudistettuna sinussa. Minun kiitollisuuteni on sitä lajia, joka kestää hautaan asti ja kenties vielä kauemminkin."
— "Isäni", Kilian sanoi, "oli siis sinulle tehnyt jonkun suuren palveluksen?"
— "Suurimman kaikista, mitä hän suinkin saattoi."
— "Saanko luvan kysyä, missä tilaisuudessa?"
— "Sinä saat sen kerran tietää, ehkä jo hyvinkin pian."
— "Sano minulle edes nimesi."
— "Nyt vielä, veli Starck. Kerran toivon sinun saavan toisenkin nimen tietää."
— "Koska sitten?"
— "Kun Sveitsi on voittanut vihollisensa, kun olen saanut vuodattaa vertani sen kunnian ja vapauden edestä."
— "Mutta jos kuolema sinun äkkiä saavuttaisi, eikä sallisikkaan sinun enää puhua?"
— "Löytäisit vastaukseni eräässä lippaassa, jonka isäsi on laskenut
Magdalena Nagöli'n huostaan."
— "Lippaassa, joka sisältää Hedwigin syntymä-salaisuuden!" Kilian hämmästyen huudahti, uteliaampana kuin milloinkaan ennen.
— "Hedwig!" munkki kertoi kiihtyvällä liikutuksella. "Rakasta häntä hyvin, ole hänelle uskollinen, ja jospa voisin kuolla teidät yhdistettyäni! Isänmaan jälkeen, kaikki hänen tähtensä!"
— "Minä suostun tähän tunnussanaan", Diesbach'in poika sanoi. "Olkoon se yhteinen meidän kesken. Minä pidän myös arvossa tuota salaperäisyyttä, johon sinä kätkeyt, sillä ehdolla kuitenkin, että saan hoitaa sinua niinkuin sinäkin minua hoidat; alttiiksi-antamus alttiiksi-antamusta vastaan. Tässä on käteni."
Ja kumpikin vaikeni, istuen mietteissänsä.
Parin askeleen päässä heistä, Villon ja Troussecaille lopettivat yksinkertaisen illallisensa.
— "Hyvästi", Martti ystävä sanoi, asettuen nukkumaan. "Herätä minua kun tarvitsee tapella. Hauska on herätä taisteluun! François ystäväni, ei nyt muuta kuin hyvästi!"
Villon'ille ei uni maistunut. Katsoen silmillään yhä korkeuteen, hän uneksi vallan hereillä. Ehkä muisti hän Anjou'n Jolandaa, tuota nuoruutensa salaista runotarta: ehkäpä myös lähetystänsä ja syntymämaataan Ranskaa.
Lähellä häntä, alapuolella, eräässä kallion rotkossa neljä miestä, neljä tuntematonta, lopettivat ateriansa.
He muodostivat erikseen partiokunnan, ja näyttivät nauttivan muiden liittolaisien silmissä jotain taika-uskoista kunnioitusta. Villon oli sen jo huomannut.
Ei mitään univormua, ei mitään päällikköä, muodossa jotain leppymätöntä ja tuhoa tuottavaa.
Äkkiä yksi heistä esitti maljan:
— "Yhdennen-toista Ludovikin terveiksi!"
Näistä sanoista Villon hämmästyi sitä enemmin, kun ne ranskaksi olivat lausutut.
Kuulla äidinkieltänsä puhuttavan, kun on kaukana syntymämaastaan, tuo odottamaton ilo koski suoraan runoilijan sydämmeen. Sen lisäksi, olihan aikomus juoda hänen suojelijansa, hänen kuninkaansa, juuri sen muistoksi, jota hän rakasti ja ymmärsi niin hyvin.
Ehdottoman ihastuksen vallassa, hän astui äkkiä näiden luo, kantaen korkealla maljaansa:
— "Malttakaa, toverit! Koska täällä puhutaan ranskaa, koska juodaan Ranskan kuninkaan kunniaksi, tehkää minulle sijaa, jos suvaitsette, minä juon myös…"
Vuorostaan hämmästyen, nuo neljä tuntematonta väistyivät syrjään, äänettöminä ja pysyen vielä varuillansa.
— "Yhdennen-toista Ludovik'in terveiksi!" runoilija kertoi.
Äänettömyyden yhä kestäessä, nuo neljä maljaa koskivat hänen maljaansa.
Kun tämän koskemisen kautta sormet sattuivat yhteen, Villon luuli tuntevansa yhdessä niistä kylmän rautasormuksen, joka hänessä oitis herätti epäluuloa.
Kun sitten eräs tuntemattomista, maljan juotuansa, häneltä kysyi:
— "Ken olet sinä, joka puhut ja nä'yt aattelevan niinkuin mekin?"
Runoilija lausui:
— "Ennenkuin vastaan, sallikaa minun koettaa teidän käsiänne."
Sen oikeassa kädessä, joka häntä oli puhutellut, ja samoin järjestänsä niiden muiden käsissä myöskin, Villon tunsi rautaisen sormuksen, ja sen kannassa liljakukan.
— "Kuninkaan toverit", hän sitten lausui, "koetelkaa te nyt vuorostanne minun kättäni, ja huomatkaa, että minä olen teidän joukkoanne."
Sitten, sillä välin kun tuntemattomat suorittivat tämän tutkimuksen, hän kertoi kuninkaan omat sanat:
— "Jos joskus tapaat tämän taikakalun jonkun toisen sormessa, olkoon hän oitis ystäväsi, veljesi."
He olivat seisoalla kaikki viisi; kaikki viisi yhtyivät yhteiseen syleilykseen ja kertoivat yhteen ääneen:
— "Ystäväsi, veljesi!"
Vaan keitä olivat nämä neljä tuntematonta? Villon sen kenties olisi saanut tietää, mutta samassa eräs Vallisilainen partiokunta lähestyi heitä Bartolomeon johdolla.
— "Ystävät", tämä sanoi, "me olemme saaneet tietää, että kannatte aivan yksityistä vihaa Italialaisia vastaan. Tämä viha on meillä yhteinen. Yksi teistä, niin vakuutetaan, on tunkeunut kaupunkiin ja tietää paikan, joka on niiden hallussa. Tahdotteko, että marssimme sinne teidän kanssanne?"
— "Teitä ei ole petetty", yksi neljästä vastasi, "mutta meillä on tapana taistella yksinämme."
— "Juoskaa järveen!" Bartolomeo huudahti. "Pääasia tietysti on tappaa kondottiereja … jota useampia meitä on heitä vastaan, sitä useampia saamme tapetuksi!"
Se, joka äskenkin oli puhunut, vastasi:
— "Sotamiehistä me viisi välitämme. Se on heidän päällikkönsä, johon meidän vihamme koskee … se on Campobasso, tuo Burgundin herttuan kirottu sielu!"
— "Kuolema Campobasso'lle!" kaikki Vallisilaiset huusivat.
Samalla kuultiin tunturien torvien raikuvan.
Se oli merkki.