XVII.
Lyon.
Lyonilaiset olivat ottaneet suurella komeudella vastaa kuninkaansa,
Ludovik XI:nnen.
Tie pitkin pituuttaan, Pyhän Johanneksen luostarille asti, oli yhtenä lehtokujana, joka oli pienistä puista rakennettu ja koristettu kaikenlaisilla lipuilla ja nauhoilla. Viisi-sataa miestä, puettuina punaisiin vaatteisin kaupungin kustannuksella, oli ratsain tullut häntä vastaan. Vähän kauempana, viisi-sataa porvari-nuorukaista puettuina sinisiin lilja-viittoihin, kunkin kädessä ratsas-lippu, jossa oli kuninkaan vaakuna. Vihdoin, ja se olikin paras osa koko vastaan-otossa, viisi-kolmatta kaupungin ihanimmista naisista, somissa taivaan-sinisissä puvuissa. He vartosivat Rhône'n portilla ja nyykistivät sievästi kuninkaalle. Tämä syleili heitä kaikkia suurella ihastuksella.
Mutta kaksi etenkin oli hänen mieluistansa. Hän kysyi niiden nimeä.
Hänelle vastattiin: Gilonne ja Passe-Filon.
Hän hymyili ja mestari Olivier sai käskyn panna mieleensä nämä kaksi nimeä.
Kuultuansa messua Pyhän Johanneksen luostarissa, hän meni päivälliselle arkkipispan luo Ja asettui sitten asumaan Jean Caille'n ravintolaan.
Komeita kemuja, ilotulia ja kaikenmoisia huvituksia oli joka taholla, naurua ja kokkapuheita kuului kaikkialla, kaikki tahtoivat näyttää iloansa, että korkein läänitysherra oli niin terveenä ja hyvissä voimissa perille päässyt.
Kangastorilla oli suihkulähde, joka Ranskasta päin ruiskutti eri putkia myöten valkoista ja punaista viintä ohikulkeville ja kuninkaan kaartin sotamiehille virvoitukseksi. Lähdettä oli vahtimassa kaksi suurinta miestä, mitä kaupungista oli voitu löytää, puettuina villien vaatteisin.
Kuitenkin, kaiken tämän ilon keskellä, kuningas yksin pysyi huolellisna. Lakkaamatta hänen silmänsä kääntyivät itää kohden. Hän vartosi levotonna uutisia Granson'ista.
Useampia kertoja yön kuluessa hän havahti ja kuunteli. Sitten hän taas kutsui henkivartijansa ja kyseli, eikö mitään sanansaattajaa vielä ollut saapunut Sveitsin puolelta.
Aamu valkeni; ei mitään vielä!
Yhä enemmin tuskissaan, kuningas tiuski ja ärjyi jokaiselle, jonka tapasi.
Kello kymmenen aikaan Olivier-le-Daim astui esiin ja ilmoitti erään huvituksen, joka ehkä hiukan rauhoittaisi Hänen Majesteettiansa.
Se oli jokin taistelu, tai pikemmin jokin hävityssota rottia vastaan, joiden kanssa oli pantu pieniä koiria tappelemaan, sellaisia koiria nimittäin, joita kutsutaan tähän aikaan Englannin mäyräkoiriksi.
Sanaakaan vastaamatta, astuen levottomilla, horjuvilla askeleilla, kuningas antoi viedä itsensä jonkunlaisen luostarin pylväskäytävään, johon oli istuimia hankittu.
Tämän käytävän kivijalasta kohosi ylöspäin jonkunmoinen rintanoja, joka oli noin puolen sylen korkuinen ja kiersi erään nurmikon ympäri.
Tälle kentälle päästettiin tuhannen rottaa.
Sitten pariakymmentä koiraa.
Mutta juuri kun taistelu oli alkamallansa, kuningas äkkiä kääntyi.
Kuultiin hevosen täyttä karkua lähenevän etu-pihassa.
— "Päästäkää! päästäkää tulemaan!" kuningas käski.
Villon juoksi esiin, vaaleana, hengästyneenä ja pölyyn peitettynä.
— "Noh! toverini, tappelu?"
— "Täydellinen tappio, sire!"
— "Kuka sen on kärsinyt? Sveitsiläisetkö?"
— "Oh! ei suinkaan, sire: Rohkean armeija. Kun hän pakeni, oli hänellä vaan kolme seuralaista jäljellä: hänen veljensä Suur-Bâtardi, hänen kuuluttajansa ja narri."
— "Kerro minulle tuo, kerroppa kaikki tuo, toverini!"
Ja kun runoilija oli lopettanut, kuningas jatkoi ihastuneena:
— "Nuo Sveitsiläiset! Nuo kelpo Sveitsiläiset! pelottomia, kiukkuisia, kauheita … maltas! juuri kuin nämä koirat … ja nuo toiset, ahdistettuja, voitettuja, hätääntyneitä, juuri kuin nämä rotat… Has! has! purkaa, tappakaa niitä!… Niskaan vaan! ystäväni, lemmittyni, kelpo rakkiseni! Ne ovat muka vahingollisia eläimiä, juuri niinkuin nekin siellä Granson'issa … juuri kuin Granson'issa! Se on sitä, se on juuri sitä, kuin tämä on olevinansa, eikö niin, toverini?"
Runoilijan kertoessa oli rottain taistelua yhä kestänyt. Suuri joukko raatoja makasi jo kentällä. Hengissä olevat, jotka paikoin olivat ahdinkoon tungettuina, paikoin taas täyttä vauhtia pakenivat, väliin kuitenkin vielä kääntyen voittajia vastaan, karatakseen niiden kuonoon, tai purrakseen niitä rintaan, kuvasivat kylliksi Burgundilaisen raivokasta peräymistä, ja hänen soturiensa kauhistusta. Koirat sitä vastaan, raivoudessaan, hurjuudessaan ja haukkumisessaan, olivat juuri Sveitsiläisiä. Ne hyppivät ja loikkivat, tehden joka hetki uusia aukkoja vihollisten riveihin. Ja rotta parat huusivat, juoksivat sinne tänne, vääntelivät itseänsä aivan voimattomina, niin lukuisia kuin olivatkin, ja tanssivat pirun polskaa ilmassa, pudoten sitten alas seljälleen, raajat rikki ruhjottuina, häntä värisevänä, viikset harillansa ja kaikki neljä koipea taivasta kohden.
Kuningas taputti käsiänsä, polki jalkojansa ja kiihoitti koiriansa, joita verityö hurmasi, niinkuin ilo häntä itseä.
Pari minuuttia myöhemmin nurmikko oli muuttunut oikeaksi teuras-kentäksi, jonka keskellä koirat, kun ei enää ollut vihollisia, joita vastaan sopi taistella, olivat ko'ossa ja ulvoivat, ikäänkuin esittääkseen jotakin voittolaulua.
Silloin kuningas kääntyi Villon'in puoleen ja kysyi:
— "Sinä, joka nyt olet nähnyt molemmat tapaukset, häh! eikö ole totta, niissä on paljon yhdenmoista?"
— "Kyllä muuten", runoilija vastasi, "mutta että voitettuin selkä siellä oli vapaa, ja että ne sitä käyttivät hyväksensä. Vähän kuolleita, paljon paenneita."
— "Ai!" Ludovik XI sanoi lakaten äkkiä laverruksistaan, "ai! ai! hänellä siis vielä on sotilaita?"
— "Niin, sire, mutta ei myöskään mitään muuta. Leirinsä, kanuunansa, kalleutensa, kaikki hän on jättänyt, kaikki menettänyt!"
— "Selitäppäs! selitäppäs, toverini!"
Ja kun runoilija oli käskyn täyttänyt, hän jatkoi, kasvot ja silmät säteilevinä ilosta:
— "Kuinka! mitä kuulen! hänen kuuluisa telttansa, johon ruhtinaatkin vaan vapisten astuivat, siinäkö nyt maan-moukkat vähääkään kursailematta ovat pehtaroinneet! … kuinka! hänen kappelinsa! … nuo kalliit Burgundin pyhimykset jäännösrasioinensa ja lippainensa … kaikki hänen poimu-reunuksensa kullasta, silkistä ja sametista … hänen kirjauksiin ja kuviin taotut aseensa … hänen mainiot timanttinsa ja rubiininsa … hänen suuri herttuallinen sinettinsä … nuo kultamaljan kaulavitjat … tuo kuuluisa, kalliilla kivillä koristettu hattu … kaikki ne ovat olleet nähtävinä, koskettavina, pilkattavina, liattavina! … ah! ah! ah! aika lystikäs asia!… Sitten hänen tykkinsä … ja mikä vielä on paljoa tärkeämpi, hänen lumousvoimansa … kaikki on mennyt!… Hahhah! eipä hän enää olekkaan Kaarlo Hirveä, Kaarlo Voittamaton… Ei! ei! Kaiken kopeutensa ja kerskaamisensa ohessa hän on näyttänyt selkänsä, on nähty hänen kantapäänsä!… Hänen suuri kunniamiekkansa rippuu Bern'issä. Voi! leijonaa, joka on muuttunut jänikseksi! Voi! sutta, josta on tullut rotta, … niin, aivan yhtä viheliäinen kuin nämä tässä … Burgundin rotta!"
Olisi mahdoton kuvata sitä ylenkatsetta, sitä myrkyllistä ivaa, jolla Ludovik lausui nämä viimeiset sanat. Hän nauroi ja piteli kylkiänsä, hän kiemurteli paljaasta ilosta, hän oikein riemuitsi voitostansa.
Vaan herjeten äkkiä sekä ottaen imelän, sääliväisen muodon ja äänen, hän jatkoi:
— "Oi! olenpa epätoivossa oikein serkkuparkani tähden! Niin arvokas sukulainen! veljen vertainen! Ja minä olen saattanut iloita hänen onnettomuudestaan jumalattoman vihan villitsemänä. Pyhä neitsy Clery'ssä, oi armias rouva Embrun'issa, suokaa syntini anteeksi!"
Hän oli ottanut päästään tunnetun huopahattunsa, joka oli pyhäin kuvilla koristettu. Suudellen näitä järjestään mitä syvimmällä katumuksella, hän jatkoi:
— "Lohduttakaa häntä onnettomuudessaan, tuota serkku parkaa Burgundissa… Mutta, hänen oman etunsa vuoksi, laittakaa niin, ett'ei hän ikänä enää siitä nouse!"
Sen jälkeen, nojautuen tuttavasti Villon'iin, hän sanoi:
— "Kerroppas vielä! sivu-seikkoja! Sinä miekkoinen, joka tuon kaiken sait nähdä! Jaa! kyllä sinun palkitsen! Mitä haluat? pyydä… Mutta olethan vallan vaalea ja horjut."
— "Sire", runoilija vastasi, "minä pyydän teiltä ensin vähän lepoa.
Neljä-toista tuntia olen istunut hevosen selässä."
Ja nääntyen väsymyksestä, hän samassa vaipui kuninkaan jalkain juureen, joka oitis huudahti:
— "Pitäkää tarkkaa huolta hänestä. Jos hän tänä iltana herää, hän saa kunnian syödä iltaista meidän kanssamme; sillä iloiset iltaiset, totta Jumaliste, pidämmekin! Olivier, minä tahdon, että kutsutaan muutamia rehellisiä porvareita … ja muutamia maireita porvari-tyttöjä … muun muassa Gillonne ja Passe-Filon … sinä kuulet tahtoni!…"
Villon ei saanut kunniaa olla saapuvilla näissä kuninkaallisissa kemuissa. Niin suuri oli hänen heikkoutensa, että hän nukkui yhtäpäätä seuraavaan päivään asti.
Ludovik XI otti silloin oitis hänet vastaan, ja antoi hänen kertoa pari-kymmentä kertaa juttunsa.
Puolipäivän aikaan ilmoitettiin Renato, Lothringin herttua.
Villon ei voinut peittää hämmästystänsä.
— "Ahaa!" kuningas sanoi, "sinä tunnet hänen?"
— "Niin, sire. Vaan luulin ett'ei hän olisi Lyon'issa."
— "Hän vartosi minua äitinsä Jolanda rouvan kanssa. Hyviä ja uskollisia sukulaisia. Täytyy heitä auttaa."
Mutta se, mitä Ludovik XI ei sanonutkaan, oli että hän kuukautta ennen, Parisissa oli tämän saman avun heiltä kieltänyt, tai ainakin jättänyt toistaiseksi, — Ludovik XI ei luvannut mitään, pelätessään valloittajaa, joka silloin vielä oli mahtavuutensa kukkuloilla.
Herttua Renato astui sisään, kuusi nuorta miestä seurassa. Nämä kantoivat puvuissaan hänen värejänsä, punaista ja vaalean harmaata.
— "Vai niin!" kuningas sanoi, "onni on teille vihdoinkin taas alkanut hymyillä, serkkuni Lothringista?"
— "Voi! ei, sire, ei vielä; mutta hyvien Lothringilaisieni ystävyys ei minua milloinkaan ole jättänyt. Muutamia niistä asuu Lyon'issa; heidän poikansa ovat tulleet minun luokseni, aseenkantajiksi puettuina minulle palvelustaan tarjoomaan."
— "Sehän on kaunista ansaita niin suurta rakkautta… Toivotan siihen teille onnea, serkkuni. Mutta olittehan sairaana, sanottiin?"
Villon oli jo huomannut kalpeuden nuoren herttuan kasvoilla.
Käydessänsä, hän nojautui erään aseenkantajan olkapäätä vasten.
— "Sire", herttua vastasi, "oikeastaan vaan syvä surumielisyys minua vaivasi, olin jo vallan joutua epätoivoon … ja se on tauti, jota ei mikään paranna. Tänä aamuna uutiset Granson'ista vähän voimiani virkistivät, ja nyt olen tässä, teihin viimeistä kertaa vetoomassa."
— "Vai niin!" kuningas sanoi, "joko nyt… Äitinne varmaan teitä lähettää kostoa pyytämään?"
— "Ei, sire, vaan oikeutta."
— "Sen olette saava, serkkuni. En ole teitä unohtanut, luottakaa minuun. Vaan täytyy vielä vähäisen varrota, olla oikein varma voitosta … muutama päivä enää kärsimystä. Vahvistakaa voimianne, pian kyllä niitä jo tarvitsette. Rohkeutta sitä vastaan, sen tiedän, teillä on, onpa liiaksikin."
Renato Lothringilainen siirtyi jo poispäin, mutta huomasi äkkiä
Villon'in, joka häntä yhä silmillään oli seurannut.
He olivat tavanneet toisiansa vain kerran. Nuori herttua näytti hänen kuitenkin tuntevan, vaikka vain epäselvästi, ikäänkuin jonkun hämärän muiston kautta, jota hän vielä turhaan koki selvittää.
Hän tervehti runoilijaa kädellänsä, hymyili ja katosi.
Kuninkaan väijyvä silmä seurasi kaikkia; tämä viimeinen sivuseikka herätti oitis hänen huomionsa.
— "Ahaa! vai niin", hän sanoi runoilijalle, "teillä on siis jotakin yhteyttä keskenänne?"
— "Paljas myötätuntoisuus minun puoleltani, sire, mutta se on vakaa ja vilpitön."
— "Ja miksi, jos saan kysyä?"
— "Kerran vielä minun surukseni täytyy Teidän Majesteetillenne vastata: se on minun salaisuuteni … se salaisuus, jonka herrana ja omistajana minun sanoitte saavan olla."
Erään sanansaattajan tulo katkaisi heidän puheensa.
Iltapuoleen, kun runoilija palasi kuninkaan majapaikkaan, hän hämmästyi suuresti seisoessaan äkki arvaamatta vastakkain Troussecaille'n kanssa.
— "Tuhannen sarvipäätä! mitä sinä täällä te'et?" Villon huudahti.
— "Ensinnäkin tulin sinua tapaamaan, François ystäväni. Toiseksi, olen seurannut kreivi Campobasso'a, joka minun lähettää itselleen vastaan-ottoa kuninkaalta pyytämään."
— "Ahaa! tulette Bern'istä?"
— "Niin, ja olemme kulkeneet Granson'in kautta, tappelun jälkeisenä päivänä."
— "Loistava onni! Martti ystäväni. Voit antaa uusia tietoja Hänen
Majesteetillensa. Tule."
Vähän aikaa jälkeenpäin Villon vei Troussecaille'n kuninkaan eteen.
— "Kerro!" kuningas hänelle heti sanoi, "mitä ne siellä seuraavana päivänä ovat tehneet, mitä olet nähnyt?"
— "Saalista arvosteltiin ja tasattiin, sire. Voi Herran poika! sitä saalista! Vieläkin silmiäni häikäisee, kun sitä aattelen. Kultaa mitattiin vaan kourin, hopeaa täysin hatuin. Halveksittiin kokonaan kaikkia hopea- ja kultakaluja; pidettiin, näet, tinana ja vaskena kaikki, mikä oli hopeata ja kultaa. Nuo köyhät Sveitsin asukkaat eivät olleet ikinä, ei edes unissaankaan nähneet niin suuria rikkauksia. Arras'in tapeeteja, Damaskon pukuja, samettia, kulta- ja silkki-vaatteita, Itämaiden kalliita kankaita, pitsiä ja karrikoita jaettiin vaan kyynärittäin, ei enemmin eikä vähemmin kuin karkeata, valkaisematonta palttinaa. Kalliita kiviä ja timantteja sitä vastaan poljettiin jalkojen alle ja heitettiin lokaan. Kas tässä, sire, on yksi, jonka ostin kahdella plappart'illa, vaikka se muuten on kuuden kulta-rahan arvoinen."
Kuningas otti käteensä tuon kalliin kiven. Se oli melkein yhtä suuri kuin pähkinä ja kiilsi kuin tähti.
— "Kiitoksia", hän sanoi sitä katseltuansa. "Me lahjoitamme sen
Notre-Dame-du-Puy'hyn … meidän molempien puolesta."
Täyttikö Ludovik lupauksensa? Ei kukaan sitä voi vakuuttaa; se on kokonaan pimeyteen peitetty. Sitä vastaan muut Granson'in timantit, alussa halveksittuina kuin lasipalaset, vaan sittemmin kulta-läjien hinnalla haettuina, kaunistavat nykyään paavin hiippaa ynnä kuninkaiden ja keisarien kruunuja.
Tästä kaikesta huolimatta Troussecaille jatkoi kertomustansa.
— "Ruhtinaiden ja herrojen liput ja vaakunat pantiin erilleen Sveitsin ja Elsass'in kirkkoja varten. Sitten jaettiin oitis viljat, viinat, lihat ja suolaiset kalat ynnä kaikenmoiset ryydit ja makeiset. Se ei enää ollut mikään leiri, vaan summattoman suuri kapakka, jossa pari-kymmentä tuhatta leukaparia suun täydellä ahmivat. Kas siinä vasta vapaa ateria oli! Ja tällä välin päälliköt jakoivat keskenään kaupungit ja linnat, neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä, lähes tuhannen pyssyä, kolme sataa tynnyriä ruutia, suuren paljouden keihäitä, kirveitä ja sotanuijia, joutsia ja kaaria, nuolia ja vasamoita, vaunuja, hevosia ja valjaita. Kyllähän meille mainittiin niiden lukumääräkin, vaan en sitä enää muista. Sanalla sanoen, kaikki uuden Kroison aarteet muutaman tuhannen talonpojan karkeissa kourissa, jotka nyt vuorostaan olivat Kroison vertaisia rikkaudessa!"
— "Kuinka!" kuningas äkkiä sanoi; "jos ne vaan ovat rikkaita, nuo
Sveitsiläiseni, eivät suinkaan ne sitten enää tapella viitsi."
— "Päinvastoin! sire", Troussecaille vakuutti, "ruokahalu kiihtyy syödessä; jota enemmin juo, sitä enemmin tahtoo juoda. Se on niin, että aina toivotaan tuommoista onnea toistamiseenkin … ja itse Campobasso'kin, jota seurasin oppaana, katseli kateellisin silmin ja huokasi, ikäänkuin sanoakseen: koskahan minäkin tulen osalliseksi noin loistavaan saaliisen ja noin iloiseen juhlaan!"
Näin puhe kääntyi Campobasso'on.
— "Missä hän on majaa?" kuningas kysyi.
— "Maanmiehensä, erään lääkärin, tohtori Galazzo'n luona."
— "Hän haluaa minua tavata?"
— "Hartaasti sire … jo tänä iltana, jos mahdollista."
— "Kyllä; mene noutamaan häntä. Minä vartoon."
— "Hän on tästä vaan parin askeleen päässä", Troussecaille vastasi … "jonkun minuutin kuluttua, sire, hänet saatan luoksenne."
Tämä kaikki oli tapahtunut eräässä vanhassa Göthiläisessä salissa, joka oli ristiholveilla ja syvillä akkunareijillä varustettu.
Yksi näistä viimeksi mainituista oli naulattu umpeen ja muodosti jonkunmoisen uudukon, joka oli verhottu Arras'in tapeeteilla ja varustettu esiripuilla, joita voitiin tarpeen tullessa vetää umpeen.
Uudukon perässä leveä lavitsa, jonka selkänoja oli veistoksilla koristettu ja istuin Itämaan tyynyillä päällystetty.
Ludovik XI käveli edestakaisin, ikäänkuin jotakin etsien, jotakin tuumaa, joka häneltä vielä puuttui.
— "Ehk'ei minun olisi pitänyt suostua häntä vastaan-ottamaan", hän vihdoin mumisi. "Nuo Italialaiset ajavat aina joitakin salavehkeitä puukolla ja myrkyllä. Niiden kanssa ei muu auta, kuin viisaus ja varovaisuus!"
Villon vaan katseli eikä puhunut mitään.
— "Ota tämä pöytä", kuningas äkkiä käski. "Nosta se tämän tuolin eteen, jolle minä istun. Ainahan siitä on vähän suojaa."
Runoilija noudatti käskyä.
Tällä välin tuo epäluuloinen hallitsija laski alas yhden esiripuista, koetti sitä kädellään nähdäkseen kuinka paksu se oli ja katosi itse vihdoin sen ta'a.
— "Toveri", hän kysyi, "näetkö minua?"
— "En laisinkaan, sire."
— "No hyvä! sinä kätkeyt tuonne. Minä kuulen hänen jo tulevan. Vedä puukkosi esille … ja, jos hän liikahtaa paikalta, jonka hänelle näytän, jos hän askeleenkaan vaan uskaltaa astua minua vastaan, niin tapa hän oitis!"