XXII.
Italialainen valtioviisaus.
Kuningas ja Campobasso istuivat vastakkain, mutta kauempana toisistaan kuin mitä sula kohteliaisuus olisi vaatinut; kreivi keskellä huonetta, kuningas telttansa alla, jonka toinen puoli oli verhoilla peitetty, toinen tuon jykevän tammisen pöydän suojelema.
Heidän välillänsä François Villon, näkymätönnä, liikkumatonna, pidättäen henkeänsä, korvat sojossa, silmät kuninkaasen kiintyneinä, vallan valmiina ensi merkkiä tottelemaan.
— "No! hyvää päivää, toveri Campobasso", Ludovik XI aloitti. "Minua ilahuttaa teitä nähdä, ja etenkin, että jälleen olette muistanut rautasormusta, jonka minulta jo aikoja sitten pyysitte."
— "Sire", Italialainen vastasi, "teillä on oikeastaan vaan yksi ainoa vihollinen. Minun ei tarvitse häntä nimittää. Tuoreen tappionsa ohessa, jonka hän kyllä voi kostaa, hänellä vielä on paljo valtaa, hän asettuu kaikkia teidän aikeitanne vastaan ja rakentaa teille esteitä joka taholla. Jos hän kaatuisi, jos hän katoisi, olisitte oitis kristikunnan mahtavin hallitsija."
— "Aivan niin. Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte noilla sanoilla: kaatua, kadota?"
— "Löytyy monta keinoa niitä selittää, sire. Ajatelkaamme ensin, että joku mies, johonka hän laskee kaiken luottamuksensa, teille jättää linnat, joita hän pitää hallussansa."
— "Niin! noh! Muutama linna enemmin tai vähemmin … ei merkitse mitään."
— "Ajatelkaamme, että sama henkilö, jossakin tappelussa, menee koko joukkonsa kanssa Teidän Majesteettinne puolelle."
— "Maltappa!" kuningas sanoi; "emme lainkaan ole sodassa. Päinvastoin, paraat ystävät."
— "Niinkuin Peronne'ssa. Siinäpä on sopiva syy kostoon, kun te kerran vuorostanne hänen saatte käsiinne, elävänä tai kuolleena."
Kuningasta kohtasi käheä yskä, ikäänkuin joku tukahutettu mörinä.
Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:
— "Vaikeata, varsin vaikeata se, josta nyt tuossa puhutte, toverini."
— "Ei niin aivan, kuin Teidän Majesteettinne luulee. Joka levähdyspaikassa hänellä on tapana jättää suuri hevosensa ynnä aseensa, ja pienellä ratsulla, puettuna yksinkertaiseen nahkatakkiin, ja ainoastaan muutama joutsimies seurassa, lähteä omin silmin katsomaan, josko kaikki hänen leirissään on paikoillansa."
— "Vaan jos hän tekee vastarintaa."
— "Löytyy puukkoja. Löytyypä, jos sen parempana pidätte … myrkkyäkin … joka nostaa vielä vähemmin melua."
Tästä esityksestä kuningas kiukustui tulipunaiseksi ja huudahti:
— "Ei! ei mitään sellaista! ei koskaan! … ei milloinkaan!… Se on Italialaista valtioviisautta; ei se meille sovi, meille Ranskalaisille. Jos hän kuolisi noin, ei niitä suinkaan puuttuisi, jotka minua siitä syyttäisivät, niinkuin ennen isäni Kaarlo kuninkaan kuollessa, ja niinkuin vielä hiljakkoin, kun veljeni Guienne'n herttua kuoli. On valehdeltu! kuuletteko sen, kreivi Campobasso, on hävyttömästi valehdeltu! Minä vihaan myrkkyä; en tahdo murhaa! Totta Jumaliste! Jos ainoankaan merkin olisin antanut, se olisi jo aikaa tehty. Niitä löytyy ihmisiä, löytyy kostajia, jotka ovat jo kymmenen vuotta sitä minulta pyytäneet; olen pidättänyt ja pidätän vieläkin heidän kätensä. Se on hänen mahtavuutensa, jonka täytyy kaatua, eikä hänen persoonansa. Hänen persoonansa, mitä se hyödyttäisi? … pait sitä uskontokin sen kieltää."
Vähääkään ällistymättä, Italialainen hymyili, silittäen mustaa partaansa.
— "Sama se!" hän vihdoin sanoi. "Antaa Sveitsiläisten lopettaa työnsä. Minä te'en toivioretken pyhän Jaakon luo Compostella'an ja palaan, jos hän on voittaja."
— "Palatkaa etenkin, jos hän on voitettu", kuningas innokkaasti vastasi. "Se on silloin, kun täytyy kaikkein keinojen kautta hänelle viimeiset iskut antaa. Minä hyväksyn vallan teidän poissaolonne, ja etenkin sen hurskaan tarkoituksen, mikä sillä on. Toivioretket ovat oivallisia asioita. Paluu-matkalla, kulkiessanne ohitse, käykää minua katsomassa. Minä luotan teihin, toverini."
Campobasso nousi ylös, näytti epäilevän josko vastaisi, ja päätettyään sen tehdä, hän sanoi:
— "Voidaksenne minuun oikein luottaa, sire, teidän tulee minulle maksaa arvoni jälkeen. Hän ei ole sitä ymmärtänyt, hän. Siitä kenties seuraa hänen perikatonsa."
— "Ahhah!" Ludovik XI arveli, "kas se on suoraan sanottu. Tuommoinen rehellisyys minua miellyttää. Minkä arvoisena itsenne pidätte, herra kreivi?… Minä tiedän kyllä, että olette syntyisin Montfort'eista, jotka ovat olevinaan hieman kuninkaallista sukua. Älkää ujostelko… Puhukaa, niin saamme nähdä."
— "Sata-tuhatta kruunua ja Lothringin herttuakunta."
— "Totta Jumaliste! toveri, olettepa aika hoto!"
— "Mitä se sitten on, sire, jos minä sen sijaan teille annan
Burgundin, Flandrin ja kaikki muut?"
Ludovik XI mietti muutaman sekunnin. Sitten, epäilemättä arvellen, ett'ei pidä ketään saattaa toivottomaksi, hän vastasi:
— "Jahka ne ensin olen saanut, niin näemme sitten. Mutta siihen tarvittaisi vielä, että Lothringi olisi avonainen."
— "Sanotaan nuoren herttuan sairastavan jotakin hivutautia", kreivi sulavasti ilmoitti.
Sen jälleen kumartaen maahan asti, hän lähti. Villon kiirehti oitis kuninkaan luo.
— "Sire, olettehan sanonut: ei murhaa! ei myrkkyä! Tuo mies aikoo tappaa Renato herttuan! olen sen nähnyt hänen silmistänsä!"
— "Jos niin on asian laita, niin sano serkulleni Lothringista, että hän on varuillansa. Tai parempi vielä, pidä silmällä tätä Campobasso'a, siksi kuin hän lähtee. Minä annan siihen lupaa. Hän inhoittaa minua, koko ihminen."
Villon syöksi jo ulos.
Ravintolan portilla hän kohtasi Troussecaille'n.
— "Oletko nähnyt Italialaista?"
— "Olenpa kyllä; hän on juuri lähtemäisillään."
— "Missä hän asuu?"
— "Johan sen sinulle sanoin, maanmiehensä, tohtori Galazzo'n luona.
Se on siellä, kuin minäkin väli-aikaisesti asun."
— "No! saata minua sinne, pian!"
Töin tuskin molemmat toverukset olivat ehtineet Troussecaille'n kamariin, niin tultiin tätä hakemaan Campobasso'n luo.
— "Tule pian takaisin", Villon hänelle sanoi, "minun täytyy saada kaikki tietää."
Runoilija vartosi, vapisten kärsimättömyydestä, ja painoi aina väliin ikkunaa vasten tulisen otsansa.
Tämä ikkuna oli ahdasta pihaa kohden, joka tällä haavaa oli pimeä ja tyhjä. Yö oli tullut. Ei hiiskaustakaan koko talossa. Tuntui niin jääkylmältä ja kamalalta.
Äkkiä eräs palvelija ilmestyi kantaen lyhtyä. Hän meni talliin, ja palasi vähän aian päästä taluttaen ulos järjestänsä kaksi satuloitua hevosta ja muulin, jolla myös oli satula selässä.
Samassa Troussecaille tuli sisään.
— "No, mitä nyt?"
— "No, niin! Campobasso'a taisi miellyttää minun seurani. Tahtoipa hän ainakin viedä minun kanssaan, tiesi mihinkä…"
— "Ja sinä kielsit?"
— "Hitolla! mitä minä kahdella isännällä tekisin? Olenhan kokonaan sinua varten! Pait sitä, Italialainen ei nyt enää tarvitse ketään. Tohtori hänelle antaa palvelijansa; nuo molemmat hevoset, joilla tänne olemme tulleet, ovat heitä varten. He aikovat lähteä heti paikalla."
— "Entä muuli?"
— "Se on tohtoria varten. Hän lähtee erään sairaan luo, jolle hän juuri valmisti jotakin lääkettä."
— "Ahaa! kuinka hän sen teki?"
— "Jonkunmoisessa kullantekijäin keittopajassa. Puhdistus-astioita, sulatuskauhoja, tislaimia, ynnä kaikenlaisia pulloja sekä maljoja. Siellä täällä muumioita ja luurankoja. Katossa täytettyjä lintuja sekä matelijoita. Huonekalujen päällä pukinpäitä ja muita omituisia, irvistäviä olennoita. Kaikkea tätä valaisemassa kolmi-sydämminen lamppu ja tuli pesässä, jossa tuo lääke par'aikaa oli valmistumassa. Vaarallinen toimitus, siltä se ainakin näytti. Alkemista piti lasinaamusta kasvoillansa… Ahaa! se on valmista jo, tuossa he ovat kumpikin."
Ja tosiaan Campobasso tuli samassa näkyviin, ja hänen seurassaan laiha vanhus, joka oli puettu mustaan viittaan ja kantoi päässänsä jonkunmoista punaista patalakkia korvien yli riippuvilla nipuilla. Oikeat raatolinnun kasvot, oikea perkeleen katsanto.
Hän kiipesi muulin selkään, sillä välin kun Campobasso ja palvelija nousivat ratsaille.
Eräs naispalvelija, näöltään juuri kuin noita-ämmä, oli ottanut lyhdyn tuon viimeksimainitun kädestä ja aukaisi pääportin.
Molemmat Italialaiset katosivat, mutta vaihdettuansa ensin keskenään jonkun merkin, jonka Villon'in valpas silmä heti huomasi.
— "Pian nyt!" hän sanoi matalalla äänellä; "seuratkaamme tätä vanhaa myrkyttäjää, mutta niin, ett'ei hän sitä huomaa, ja niin, ett'ei hän pääse näkyvistämme. Tämä koskee kenties paljon kalliimpaa henkeä, kuin minun on. Kirkas tuli ja leimaus! jos oikein olen arvannut, piru hänen perii ihka elävältä!"
Troussecaille oli mukautunut entisiin, hyviin tapoihinsa. Kysymättä kuinka tai miksi, hän kiirehti seikkailevan toverinsa jälkeen.
Oli synkeä, sumuinen yö. Kadulla enää vain muutamia harvoja kulkijoita, jotka riensivät kotiinsa. Oikealla puolen nuo molemmat hevoset jo poistuivat näkyvistä; vasemmalla puolen hönkötti muuli, jonka satula-kaareen tohtori oli ripustanut lyhtynsä nähdäkseen tietä.
Molemmat ystävämme seurasivat tätä valoa matkan päässä, hiipien huoneiden seinuksia pitkin ja pysyen yhä varjossa.
He saapuivat näin Guillotière-nimiseen kaupunginosaan ja kulkivat erästä kapeata kujaa pitkin, jonka molemmin puolin oli mäkiä ja paikoin puutarhojen ympäri rakennettuja kiviaitauksia.
Tämmöisen porvari-huvilan portilla, lyhty, jota muuli kantoi, äkkiä seisahtui.
Villon joudutti askeleitaan.
Galazzo oli jo mennyt sisään. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
— "Jos minä nyt vuorostani koputan, tokkohan avataan?" runoilija mietti. "Ja jos avataankin, kuka minua uskoo, kun en ketään tunne, ja olen itse tuntematon kaikille? Minua pidettäisiin vaan varkaana… No! sama se! minä menenkin sitten varkaan tietä! siten voin nähdä ja kuulla kaikki, eikä minun tarvitse näyttää itseäni, ennenkuin viimeisellä hetkellä, jos tarve sen vaatii, ja vasta sitten kun tarve sen vaatii. Tänne, Troussecaille… Tule heti tänne, tikapuut!"
Tämän yksinpuheen kestäessä hän oli kiertänyt muurin kulman ympäri; hän nousi nyt kahden reisin istumaan sen harjalle, käyttäen siihen tuota elävää jalustinta, joka hänen kutsumuksestaan oli tullut paikalle.
— "Vartoo minua", hän sanoi matalalla äänellä, päästäessään itsensä alas puutarhaan.
Muutamia pensaita kasvoi tällä kohtaa, muodostaen pienen viidakon. Sen toisella puolen, muita pensastoja, nurmipenkere ja rakennus.
Tämän etupuolelta, alikerrasta loisti kirkas valo, ja kuului puhetta.
— "Nuo ovat alamaisia eikä isäntiä", Villon mietti kulkiessaan toiselle puolen rakennusta.
Siellä, syvä hiljaisuus. Yksi ainoa akkuna valaistu, mutta heikosti, hämärästi, kuin sairaan akkuna ainakin.
Pilvet taivaalla vähän lomaantuivat; runoilija saattoi nyt eroittaa erään parvekkeen.
Hän astui heti sinne päin, kohosi varpaillensa ja pitkä mies kun oli, hän ulottui erään Göthiläisen pylvään lehtikoristuksiin, tarttui niihin molemmin käsin, ponnisti jänterettään, sai polvet seppeleen päälle, kiipesi rintanojan ylitse ja pidättäen henkeänsä, kyykistyi tuon valaistun akkunan alla olevaa laudoitusta vasten.
Kamari oli jotenkin avara ja sievästi sisustettu. Iloinen valkea pesässä, pöydällä vaskinen lamppu, jonka valoa viheriä sarssi-varjostin puolittain peitti. Tässä puoli-hämärässä voi eroittaa uudukon ja vuoteen, jonka päällä joku ihmisenmoinen makasi liikkumatonna ja nukuksissa.
Kaksi naisihmistä, toinen jalkopäässä, toinen pääpuolessa, valvoi hiljaa rukoillen.
Jo paljaastaan sydäminensä tykkimisestä Villon oli tuntenut Anjou'n
Jolanda'n, Renato'n äidin, Lothringin entisen herttuattaren.
Toinen naisista nuori tyttönen pitkällä, ihanteellisella ylimysvarrella, joka muistutti vanhojen tuomiokirkkojen akkunoihin maalatuista neitsy Maarian kuvista; hänen erittäin säännölliset kasvonsa pistivät esiin varjosta, joka peitti ne vienoon hämärään. Hänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi luullut kahdeksi marmori-kädeksi.
Hiljainen kolkutus kuului ja ovi aukeni.
Molemmat naiset käänsivät itsensä ja sairaskin havahti unestaan.
Hän kääntyi toiselle kyljelle, nojasi käsivartta vasten ja kuroitti esiin päätänsä.
Villon hänet oitis tunsi; se oli nuori herttua Renato.
Ovesta astui sisään muuan mies, yksi noita vaaleanharmaasen ja punaiseen puettuja nuorukaisia, jotka vapa-ehtoisina aseenkantajina herttuata palvelivat.
Häntä seurasi eräs vanhus, selkä köyryssä ja mitä alamaisimmalla käytöksellä: se oli tohtori Galazzo.
Villon kohosi verkalleen.
Hän kuuli, voimatta kuitenkaan ymmärtää, muutamia sanoja, joita nuori herttua, hänen äitinsä ja tohtori vaihtoivat keskenänsä.
Vihdoin tuo viimeksimainittu veti esiin viittansa alta pienen pullon ja ojensi kätensä tarjotakseen sitä sairaalle.
Jolanda herttuatar tarttui siihen, aukaisi korkin ja pani sen poikansa käteen.
Renato jo nosti sen huulillensa…
Äkkiä akkuna helisten meni säpäleiksi; muuan mies syöksi uudukkoa kohden ja huusi:
— "Malttakaa, teidän ylhäisyytenne, henkenne on vaarassa … älkää juoko!"