XXIV.
Renato Lothringilainen.
Seuraavana päivänä Lothringin nuori herttua tuolla muodolla, joka teki hänen rakastetuksi kaikilta, ojensi kätensä Villon'ille, ja kutsui häntä ystäväkseen.
Jolanda herttuatar oli myöskin saapuvilla; hänen hellä katsantonsa ja lempeä hymynsä runoilijalle sanoivat:
— "Minä olen pitänyt sanani … ja te näette, että olen tytyväinen."
— "Mutta", hänen poikansa lausui, "enhän voi mitään ilman kuninkaan apua."
— "Teidän ylhäisyytenne, auttakaa ensin itseänne," Villon vastasi. "Karkoittakaa mielestänne kaikki suru; vahvistakaa voimianne ja terveyttänne. Tällä välin ystävänne työskentelevät teidän puolestanne."
— "Mitkä ystävät? minulla on niitä niin vähän jäljellä."
— "Poikani", herttuatar puuttui puheesen, "sehän on kiittämätöntä. Ei Lothringissa eikä Sveitsissä ole sinua unohdettu. Ja täälläkin olet saanut vastaan-ottaa rakkauden osoitteita. Nämä nuoret vapaa-ehtoiset, jotka sinua vartioivat … aseenkantaja Gerard ja uusi ystäväsi Villon, jonka silmäys sinulle sanoo: elä hyvässä toivossa!"
— "Niin, eläkää hyvässä toivossa!" runoilija kertoi. "Minä tiedän erään, joka vielä tänään puhuu teidän puolestanne kuninkaalle. Hyvästi huomiseksi!"
Muutama tunti jälkeenpäin, kun Villon Troussecaille'n seurassa astui edes takaisin kuninkaan asuntopaikan edustalla, hänen toverinsa häneltä äkkiä kysyi:
— "Mutta, mikä sinua nyt tänään vaivaa, François parkani? olethan kovin surullinen ja levoton. Mitä oikeastaan aattelet?"
— "Sitä", runoilija vastasi, puhuen melkein kuin itsekseen, "sitä aattelen, että kuningas, minun herrani usein on puhunut minun palkitsemisestani, ilman mitään minulle vielä määräämättä tai lupaamatta."
— "Minä ymmärrän, paljaat puheet ovat laihoja palasia, eivätkä sinua tydytä. Palvelijallesi muutama ecu on kylliksi. Köyhät ihmiset eivät kaipaa, kuin vähä rahaa. Vaan sinulle, hyväinen aika! pitää olla jotakin muuta … en tiedä oikein mitä… Minusta näyttää siltä, kuin tulisit vähän kunnianhimoiseksi."
— "Aivan niin, kovin kunnianhimoiseksi. Mutta pelkäänpä, että minun täytyy toiveistani luopua."
— "Pyydä sinä vaan, älä hellitä. Ei arka mitään saa. Mutta pirun sarvien kautta! enpä olisi luullut sinua noin kehnoksi."
— "Niin! jospa se vaan olisikin itseni vuoksi!"
— "No, kenenkä vuoksi?"
Villon käänsi hänelle selkänsä ja meni kuninkaan luo. Onnettomuudeksi
Ludovik XI ei näyttänyt tänä aamuna olevan naurutuulella.
— "Tule esiin, lipilaari!" hän ärjäsi huomatessaan runoilijan. "Se on juuri kaunis juttu, jonka minulle koetit uskotella! Jos onkin paljo kalua mennyt hukkaan Granson'issa, niin onpa väkeä kaatunut kovin vähäisen. Tuhannen miestä enintäin. Se minua harmittaa ja huolettaa. Totta Jumaliste! saa kenties alkaa uudestaan!"
Villon huomasi, että aika oli huonosti valittu pyyntöjen esittämiseen.
Pait sitä kuningas oli juuri menossa päivälliselle mestari Anton
Boursier'in luo, joka oli rikas kauppias, kuninkaan toveri ja
Passe-Filon'in puoliso.
— "Noh!" herttua seuraavana päivänä kysyi, "mitä uutisia?"
— "Yksi ainoa, teidän ylhäisyytenne, mutta oivallinen. Katselkaa tätä auringon iloista sädettä, joka teille kertoo saman kuin minullekin, että nyt on toivojen aika, nyt on kevät!"
Ja sitten hän rupesi itsekin auringon säteeksi, nostaen ilon koko talossa ylimmilleen.
Kun runoilija taasen meni pois, sattui uusia vastoinkäymisiä.
Kuningas oli juuri lähdössä Notre-Dame-du-Puy'hyn. Hänen poissaolonsa tuli kestämään viisi päivää.
Nämä viisi päivää Villon käytti kulkeakseen tervehtimässä kaikkia Lothringilaisia ja Saksalaisia, joita löytyi joko asukkaina tai matkustajina kaupungissa. Kaikkien luona hän puhui nuoren herttuan hyväksi ja osasi hankkia rahaa sekä aseita. Nekin, jotka vielä melkein olivat lapsia, rupesivat sotamiehiksi ja varustivat itsensä, muodostaen näin ensimäisen joukon, joka asettui hänen johtonsa alle.
Enempää ei tarvittukaan rohkaisemaan Renaton alakuloista mieltä.
Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kaupungin läpi joukkonsa etupäässä.
François Villon oli jo edeltäpäin tästä levittänyt tiedon. Kaikki ihmiset seisoivat ovien kynnyksillä ja akkunoissa. Taputettiin käsiä ja hurrattiin tuolle maansa menettäneelle, tuolle pakolaiselle. Hänen onnettomuutensa ja nuoruutensa, rohkeus, jota hän oli jo osoittanut, viehätys, joka vallitsi koko hänen olossansa, kaikki yhdessä vaikutti, että hän voitti ihmisten sydämmet ja sai osakseen innokkaita eläköön-huutoja.
Samana iltana hän oli jo vallan toinen mies. Hän oli vilkas ja iloinen, alkoi toivoa ja näki edessään mainehikkaan tehtävän; hän rupesi jo uskomaan tulevaisuuttansa, ainakin ruhtinaana. Jos joskus, rakastajana, joku pilvi peitti hänen otsansa, jos Hedwigin muisto synkisti hänen mielensä ja katsantonsa, Johanna sen oitis huomasi ja puristaen salaa hänen kättänsä, puhui hänelle hiljaisella äänellä:
— "Rohkeutta! serkkuni. Älköön rohkeutemme rauetko!"
Toiselta puolen hymy Jolanda herttuattaren huulilla ilmoitti runoilijalle kaiken sen ilon ja kiitollisuuden, jonka äidin sydän tunsi.
Aseenkantaja Gerard tuli nuorien toveriensa nimessä pyytämään uutta ratsastusretkeä kaupungin läpi.
Herttua oli jo vähällä suostua, mutta runoilija sanoi:
— "Malttakaa mielenne! Hänen Majesteettinsa Ludovik XI, joka palaa tänä iltana, ei hyväksy, että hänen aurinkonsa tulee pimennetyksi. Hiljaa! kavahtakaamme itseämme näyttäymästä aivan iloisina ja rakastettuina … jos tahdomme, että hän meitä auttaa!"
Sitten hän meni pois ja käveli palatsin ympäri nähdäkseen mistä päin tuuli kävi.
Tänä iltana tuuli kävi Gillonne'lta päin. Tämän luona, joka oli rikas leski ja Lyon'in kauniin nainen, kuningas paraikaa oli illallisella.
Villon tunsi itsessään rohkean innostuksen; hän pyysi kiihkeästi, että saisi kunnian päästä kuninkaan puheille.
Hänelle ei ainoastaan myönnetty vastaan-ottoa, vaan tahtoipa kuningas hänet vielä pöytäänsäkin istumaan.
Ludovik XI näytti paria-kymmentä vuotta nuoremmalta entistänsä. Ei milloinkaan vielä runoilija ollut nähnyt hänen pitävän päätänsä niin pystyssä, katselevan niin täynnä voittoriemua ja hymyilevän niin iloisesti.
Hänellä oli ympärillään useampia vieraita, jotka varmaankin vasta hiljan olivat tulleet, sillä Villon ei niitä tuntenut.
— "Hyvät herrat", kuningas sanoi, "tässä esitän teille runoilijani. Runoilijani, tässä esitän sinulle Milano'n ja Bretagne'n herttuain sekä Savoija'n herttuattaren, minun oivan sisareni, lähettiläät. Näet sen nyt, kun Burgundin aurinko laskee, koko mailma kääntyy Ranskasta kohoavaa aurinkoa kohden. Vieläpä jotain parempaakin! katseleppa tätä herttaista vanhusta, joka istuu kohteliaan emäntämme oikealla puolen; sanoithan minulle kerran, että runoilijat ovat kuninkaita? Hän on kaksin kerroin toverisi, niin kuninkaana kuin runoilijanakin."
Villon tunsi oitis tuon hyvänlaisen vanhuksen, Provence'n, Neapelin ja
Anjou'n Renatoksi.
Totta on, ett'ei Neapeli hänelle enää kuulunut, että Ludovik XI juuri hiljan oli anastanut Anjou'n ja kuroitti jo kättänsä Provence'a tavoittaakseen. Mutta oikeuden kannalta katsoen, vaikk'ei juuri todellisuudessa, tuo rauhallinen ja hyvänlainen Renato yhä vielä kantoi otsallaan kolmea kruunuansa, niitä lukuun ottamatta, joita vanhuus, runollisuus ja taide olivat hänelle hankkineet: harmaita hiuksia, laakereita ja ruusuja.
Tällä välin kuningas ujosti jatkoi:
— "Se ei suinkaan ole minun heikko ansioni, että nämä rakkaat liittolaiseni minun luokseni jälleen ovat tulleet, vaan Notre-Dame-du-Puy'n pyhä suojelus sen on vaikuttanut. Onnellinen toivioretki. Lafayette'n ja Spolignac'in herrat olivat sinne saapuneet ennen minua. Matkustin jalkaisin kolme viimeistä penikulmaa. Vaadin, että minua otettaisiin vastaan, ei niinkuin hallitsijaa, joka on kunniaa kerjäämässä, vaan niinkuin pyhissä-vaeltajaa, joka etsii taivaan siunausta. Ei mitään Domine salvum, yksi ainoa Salve regina. Kirkon kynnyksellä kuninkaallisen manttelin yli sidottiin kaniikin kaapu. Ja näin puettuna, paljain jaloin astuin alttarin luo ja laskin sen päälle kolme sataa kulta-ecu'ta. Se oli lupaukseni Jumalalle. Kolme messua joka päivä. Joka messua varten kolme-kymmentä ecu'ta lisäksi. Tosin tulen takasin melkein tyhjällä kukkarolla, mutta hatussani kannan sen sijaan tätä uutta pyhänkuvaa. Pyhä Rouva Puy'ssä, rukoile minun puolestani!"
Hän laski hattunsa pöydälle ja käänsi itseänsä kohden tuon kuvan, joka siihen viimeksi oli kiinni-ommeltu. Kädet ristissä, ja silmät kohoitettuina kattoon päin hän mumisi muutaman Isä-meidän. Sitten hän pani sen päähänsä takaisin ja vilkaisi taasen tuon tuostakin Gillonne'a.
— "Sire", Villon vihdoin vastasi, "teidän hurskasta anteliaisuuttanne on vähän jokainen saanut kokea. Olenpa kuullut kerrottavan, että kerran, kun muistui mieleenne eräs summa, jonka teille tuomiokapitulo nuoruutenne onnettomuuksien aikana oli lainannut, te sen vaatimatta maksoitte takaisin … joka sekin tavallaan todistaa, ett'ei Teidän Majesteettinne milloinkaan unohda, kun joku on ollut niin onnellinen, että on voinut teitä jollakin tavoin palvella."
— "Mitä kuulen!" kuningas sanoi, "tuohan on viekas vetoominen minun muistooni… Oikein, toverini, minä olen sinulle velkaa palkintosi. Ota vastaan!"
Samassa hän heitti hänelle pöydän yli kukkaron, jonka runoilija otti kiinni lennosta ja pisti kaikella kunnioituksella taskuunsa. Mutta heti jälkeen, nostaen ylös päänsä, hän jatkoi:
— "Tämä raha ei minulle riitä, sire; löytyy vielä toinenkin lupaus, jonka rohkenen Teidän Majesteettinne muistoon johdattaa."
— "Lupaus, sinulleko?"
— "Ei, sire. Lothringin nuorelle herttualle."
— "Minun tyttäreni pojalle!" Renato kuningas huudahti, mutta äänellä, joka ilmoitti vastenmielisyyttä; "hän on siis täällä? En tahdo häntä nähdä!"
— "Mitä vielä, olettepa hänen näkevä", Ludovik XI vastasi, "ja me sovitamme teidät hänen kanssansa … josta teille on oleva iloa kumpaisellekin. Sitäkö se oli, jota pyysit, toveri?"
— "Sitä ensin, sire; mutta sitten vielä jotain muutakin."
— "Mitä sitten?"
— "Että voimakkaalla avulla ottaisitte osaa Lothringin valloittamiseen."
— "No, kaikkia sinä keksitkin! Kävisihän tuo sentään laatuun, jos hän kirjoittaisi nimensä tuon suostumuksen alle, jossa hänen äitinsä isä meille, Ranskalle ja minulle, testamentteeraa Anjou'n herttuakunnan, Provence'n kuningaskunnan…"
— "Mutta enhän minä", vanhus koetti muistuttaa, "vielä ole suostunut…"
— "Te suostuisitte kai mieluisemmin rakkaan serkkuni Burgundilaisen menestykseen."
Vanha trovatoori-kuningas punastui ja vaikeni.
— "Sire", Villon jatkoi, "oikeuttaako Teidän Majesteettinne minua saattamaan tämän esityksen nuorelle herttualle?"
— "Miks'ei? Nä'ythän olevan taitava diplomaati. Me saamme siitä puhua vielä huomenna. Tänä iltana, totta Jumaliste! juokaamme!"
— "Kuninkaan malja!" runoilija esitti.
— "Ja samaten kuningaskunnan!" liitti kuningas.
Näin kemuja jatkettiin. Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn pyyntöön.
Villon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin herttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin.
Pari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa etupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä.
Hän oli myöskin antanut vähän rahaa. Mutta Johanna Harcourtilainen oli kuitenkin se, joka suurinta jalomielisyyttä osoitti.
— "Olen myynyt kaikki äitini timantit", hän sanoi; "oi! ottakaa ne vastaan, serkkuni! minä menen luostariin, ja ainoa haluni, ainoa toivoni täällä mailmassa on, että pian saan kuulla teidän aikeissanne onnistuneenne ja olevanne onnellisen."
Lähiöpäivän aattona Jolanda herttuatar oli muutaman minuutin puhellut
François Villon'in kanssa.
— "Ystävä", hän tälle sanoi, "kun te menette poikani kanssa, minun äidillinen pelkoni vallan poistuu. Minä luotan, minä toivon … sellainen alttiiksi-antamus, kuin teidän, varmaankin tuottaa onnea!"
Runoilija vastasi:
— "Minä valvon, taistelen ja kuolen hänen tähtensä, jos tarvitaan, rouva herttuatar. Mutta häneen etenkin meidän tulee luottaa. Katselkaapa häntä! eikö hänen otsastaan ja silmistään jo nä'y, eitä hän on suuriin töihin luotu?"
— "Oi!" herttuatar huudahti, "ette olekkaan minua pettäneet, te olette oikea ritari!"
Villon oikaisi itsensä, ikäänkuin aateloituna tästä lauseesta. Sitten hän ylpeänä, uskaliaana ja kasvoiltaan sydämmellisen ilon kirkastamana meni sanomaan jäähyväisiä kuninkaalle.
— "Niinmuodoin", Ludovik XI sanoi, "sinä minun jätät."
— "En suinkaan, sire; olettehan itse tahtoneet nimittää minun täysivaltaiseksi edustajaksenne Lothringin herttuan luona; minä ryhdyn vaan toimeeni, siinä koko asia."
— "Aivan niin… Mutta älä vaan loukkaa meidän etujamme, ei toisen, eikä toisenkaan. Minä en muuten suinkaan sinua tahdo estää ritarillisessa alttiiksi-antamisessasi ihanaa Jolanda herttuatarta kohtaan…"
— "Sire…"
— "Luuletko tosiaan, että jotain löytyy, jota minä en näkisi? Erehdyt, toverini! Minä tiedän kaikki … tai ainakin melkein kaikki… Mitä minulle ei sanota, sen arvaan… Kaikki hyvin! mene matkaasi. Mutta muista meidän suostumuksemme: kuningas ja kuningaskunta yli kaiken! Kerran, ehkä jo piankin, Lothringi on oleva osana Ranskanmaasta. Mutta siihen asti pitäkäämme tarkka ero, toverini … ja ole Ranskalainen, äläkä suinkaan Lothringilainen."
— "En minä maatani petä, enkä myöskään teitä, sire, olkaa varma siitä.
Vaan tosiaan, mitä voittekaan enää pelätä? Suuri vihollisenne on lyöty.
Kaikki hänen liittolaisensa tulevat teidän luo tekemään julkista
anteeksi-anomusta."
— "Mitkä sitten? nimitäppä joku, niin saamme nähdä."
— "Bretagne'n herttua?…"
— "Hän on jo pari-kymmentä kertaa minun pettänyt. Oikea Englantilainen
koko sydämmeltään; ja samana päivänä, jona hän tuli Lyon'iin,
Calabria'n herttua, hänen veljensä poika saapui Lausanne'en,
Burgundilaisen leiriin."
— "Milano'n herttua?…"
— "Hän lähettää hänelle uusia kondottieereja."
— "Savoija'n herttuatar, sisarenne?…"
— "Hän niille hankkii sota-aseet; ja hän varustaa itse
Burgundilaisenkin uudestaan sotaan."
— "No mutta, mitä hullua … hän kohoaa siis vielä häviöstänsä. Hän, joka jo sanottiin olevan peräti kukistettu, epätoivosta hullu, ja jonka hoetaan vannoneen, että antaisi partansa kasvaa siivoomatonna kunnes koston päivä hänelle koittaisi…"
— "Hän on sen ajattanut pois jo kolme päivää sitten! … niinkuin jo sinulle sanoin, tiedän kaikki. Hän oli ennen vedenjuoja; hänen lääkärinsä paransi häntä sillä, että pani hänet juomaan viiniä. Eikä viini ole milloinkaan tehnyt muuta kuin tyhmyyksiä. Niin on, niin on! emme vielä ole päähän päässeet. Täytyy olla viisas ja ylläpitää rauhaa. Herran haltuun, jos yskän ymmärrät!"
Näiden epäselväin jäähyväis-sanain kanssa Villon sai lähteä.
Kun lähestyttiin Lothringin rajaa, maan-asukkaat riensivät nuorta herttuata vastaan, ylistivät häntä kilvan ja tuhlasivat hänelle kaikenmoisia mitä liikuttavimman rakkauden ja mitä innokkaimman ihastuksen osoituksia. Kaupunkien asukkaille hän oli yhtä rakas; mutta nämä olivat mureissaan oikeuksistansa, ja pelkäsivät paljastaa mielipiteitään Burgundilaisien nähden, jotka silloin vielä vallitsivat maassa. Toul'issa häneltä suljettiin portit ja pyydettiin häntä hyväntahtoisesti majoittamaan väkensä esikaupunkeihin. Vaan seuraavana päivänä, kun hän kulki erään kylän läpi, muutama vanha akka laski hänen käteensä jotkut kulta-ecu't, jotka epäilemättä olivat muijan koko omaisuus. "Teidän ylhäisyytenne, tässä olisi vähän apua meidän vapauttamiseemme." Kyynel vierähti Renaton silmistä: ilo ja luottamus loistivat hänen kasvoillansa.
Hypäten alas hevosen selästä, herttua tahtoi syleillä tätä köyhää, hyvänsydämmistä vanhusta. Hän kysyi hänen nimeänsä. Aseenkantaja Gerard, joka itsekin oli syvästi liikutettu, vastasi:
— "Teidän ylhäisyytenne, se on minun iso-äitini!"
Nuori herttua, jota uskollisten Lothringilaisten rakkaus oli rohkaissut, päätti ryhtyä piirittämään Vaudemont'ia.
Mutta Aubigne'n herra, joka johti Ranskalaista apujoukkoa, hänelle silloin sanoi:
— "Kuningas, minun herrani ei tahdo rikkoa rauhaa. Valtakirjani minua estää teitä auttamasta missään, mikä vaan jollakin tavoin voi loukata hänen serkkuansa Burgundissa."
— "Kuinka?"
— "Teidän ylhäisyytenne, ei muuta kuin olkaa varuillanne! Kaarlo
Rohkea on tullut mahtavammaksi kuin milloinkaan ennen."
— "Mikä sen todistaa?"
— "Juuri viisaan Ludovikin varovaisuus. Tänä aamuna sain käskyn kääntyä takaisin."
— "Hän jättää minut! hän pettää minut uudestaan!"
— "Ei, teidän ylhäisyytenne, hän neuvoo teitä seuraamaan hänen esimerkkiänsä ja malttamaan vähäisen vielä. Antakaamme Sveitsiläisten tehdä."
— "Sveitsiläisten! No niin, minä menenkin taistelemaan heidän riveissänsä. Kaarlo herttua on viholliseni, minä tahdon milloinkin häntä katsoa silmiin!"
— "Menkää vaan, teidän ylhäisyytenne, ja onnea matkalle! Meidän toivotuksemme teitä seuraavat. Kuningas, minun herrani ei ole yhtään vähemmin uljas kuin tekään; mutta hän on jo elänyt yli seikkailuksien iän eikä enää jätä mitään sattuman nojaan. Minua surettaa jättää teitä näin; mutta se on velvollisuuteni. Ludovik XI:llä on lempilauseena: 'nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa.' Yli kaiken menestys; yli kaiken Ranska!"
Ja vanha päällikkö ynnä hänen neljä sataa ratsumiestänsä kääntyivät takaisin.
Renatolla ei nyt ollut enempää ympärillään, kuin noin satamäärä Lothringilaisia ylimyksiä. Suoraa päätä hän käänsi kulkunsa Sarreburg'iin, ainoosen paikkaan hänen valtakunnassaan, joka ei ollut Burgundilaisten vallassa. Suoraa päätä hän siellä julisti kutsumuksen sotaan. Kahdeksan päivää jälkeenpäin lähes tuhannen ritaria asettui hänen johtonsa alle. Näiden kanssa hän lähti Strassburg'iin. Häntä otettiin siellä vastaan suurella innostuksella. Sveitsiläisten lähettiläitä oli saapunut sinne jouduttamaan heidän hyväin ystäväinsä, Elsass'in liittokunnan, apujoukkoa. Ja, mainitkaamme se oitis, meidän uljas Elsass'imme suorittikin tärkeän tehtävän tässä taistelussa. Sveitsillä ei ole oikeus pitää kaikkea kunnia omanansa. Strassburg, Colmar, Schlettstadt, Mülhaus ynnä pari-kymmentä muuta kaupunkia, joiden oikeastaan pitäisi oleman Ranskalaisia, edustivat siinä Ranskan mieltä ja Ranskanmaata.
Wilhelm Hester johti jalkaväkeä ja Renato Lothringin herttua otti johtaakseen ratsuväkeä; sitten kun oli pidetty pitoja kolme kokonaista päivää, lähdettiin sieltä ja mentiin Reinin yli.
Basel'ista, Solothurn'ista ja joka paikasta muualta lähti samaten liikkeelle iloisia joukkoja. Itse ilmassa liikkui ikäänkuin joku taistelunhenki.
Lähestyessään Bern'iä, nuori herttua pysäytti äkkiä hevosensa kuunnellakseen kaukaisen ukkosen jylinää.
— "Vihdoin!" hän huudahti ja hänen silmänsä iskivät tulta, "tuolla on vihollinen! nyt saamme taistella!"
Ja muiden etupäässä hän kannusti ratsunsa neliseen.
Hänen sotainen vainunsa ei ollut häntä pettänyt. Tuo jylinä tuli
Murten'in kanuunoista.