XXV.
Murten.
Kolmessa kuukaudessa Burgundin herttua oli muodostanut itselleen uuden armeijan.
Ensinnäkin nuo Granson'in pakolaiset olivat taasen palanneet hänen luoksensa, ei tosin mistään hartaudesta hänen asiallensa, mutta pakosta; hänellä oli hirsipuu jokaista varten, joka aikoi kääntyä kotiansa.
Sitten lukuisia nostokkaita: kuusi tuhatta Valloonia, kaksi tuhatta läänitysmiestä Alankomailta, neljä tuhatta Italialaista ja yhtä monta Englantilaista. Hänen luokseen tuli väkeä joka taholta, Neapelin rannikoilta ja Pohjanmeren ääriltä asti.
Samalla aikaa valmistettiin kaikenmoisia sota-aseita ja koristuksia kullasta uutta loistoa varten. Roma, Venetsia, Neapeli ja Milano, kaikki nuo hänen vanhat liittolaisensa häntä auttoivat jälleen jalkeille, vaikka samalla hieroivat liittoa keskenänsä häntä vastaan.
Tällä viidennellä-toista vuosisadalla, joka hengeltään oli kokonaan turmeltunut, ei löytynyt ketään, joka ei olisi viekastellut. Siitä ei ollut vapaa edes Savoijan herttuatarkaan, tuo Ludovikin sisar, joka tuotti silkkikangasta neuloakseen omilla käsillään vaatteita veljensä veriviholliselle.
Ja totta puhuen, Kaarlo Rohkea tarvitsikin suurissa määrin apua ja lohdutusta. Kauan aikaa hän kokonaan laiminlöi pukunsa, kulki repaleissa, niinkuin oli Granson'in luota lähtenyt, hulluna häpeästä ja epätoivosta.
Hän oli niin kenties vieläkin; vaan nyt tämä hulluus oli koston ja vihan vaikuttama. Kuumeentapainen kärsimättömyys seurasi tuota epätoivon tilaa. Koko hänen uhka-ylpeytensä, koko hänen hurjuutensa palasi jälleen, kiihtyen melkein mielettömyydeksi. Hän jakoi Sveitsin jo edeltäpäin ja lahjoitti sen päälliköillensä; hän kutsui saaliinjakoon kaikki ruhtinaat ja kuninkaat, vieläpä itse vanhan keisari Fredrikinkin, joka ei hänelle kuitenkaan muuta vastausta lähettänyt, kuin tuon vanhan tarinan, jonka La Fontaine myöhemmin oli tekevä kuuluisaksi: ei ole myymistä karhun taljaa, ennenkuin itse karhu on kaadettu.
Vihdoinkin, Toukokuun viimeisenä sunnuntaina hän rakennutti korkean lavan yhdelle niistä kukkuloista, jotka Lausanne'a ympäröivät, ja antoi koko sotajoukkonsa, joka oli vieläkin lukuisampi ja loistavampi kuin ennen Granson'in tappelua, marssia sen ohitse. Pari päivää sen jälkeen hän lähti liikkeelle.
— "Pyhän Yrjänän kautta! nuo koirat ovat siis rohkeutensa menettäneet; täytyy lähteä heitä etsimään. Me hävitämme heidät. Eläköön Burgund!"
Berniläiset eivät tällä välin kuitenkaan torkkuneet. He pitivät silmällä kaikkia näitä valmistuksia ja lähettivät kirjeen toisensa perään Sveitsin kaikkiin maakuntiin, Saksan kaupunkeihin, Itävallan herttualle ja Ranskan kuninkaalle.
Ludovik XI, seuraten vanhaa tapaansa, teki suuria lupauksia, mutta ei lähettänyt yhtään miestä. Nuo hyvänlaiset Saksan porvarit päättivät vielä varrota. Ja mitä Sveitsiläisiin tulee, he olivat Granson'in tappelun jälkeen palanneet takaisin kotiansa. Nyt oli juuri kevät-aika; täytyi ajaa karja tuntureille, eikä paimen-sotilaiden ollenkaan tehnyt mieli kiirehtiä sieltä alas. Koko mailma näytti vitkastelevan.
Yleinen liittokokous pidettiin Lucern'issa. Siellä säädettiin hyvin tarkasti kaikki sodankäyntiä koskevat asiat: ei kenenkään pitänyt jättämän haarniskaansa, ei päivällä, eikä yöllä. Kiroominen, juopumus, riita ja tora kokonaan kiellettiin; kunkin taistelijan tuli rukoilla ennen tappelua, hakata päälle herkeämättä, siksi kun voitto oli saatu, eikä tehdä ketään vangiksi; jokainen, ken pakenisi, tuomittiin kuolemaan; käskettiin säästää vaimoja, lapsia, vanhuksia, pappeja ynnä kirkkoja; kyliä, myttyjä, tiloja ei pitänyt polttaa, eikä myöskään koskea saaliisen, joka säännöllisesti ja ansion mukaan oli jaettava. Kun me näin käytämme itseämme, on Jumala oleva kanssamme.
Kaiken tämän ohessa Bern ei kuitenkaan vielä nyt, kun Kaarlo Rohkea lähti liikkeelle, voinut asettaa häntä vastaan enempää kuin viisi-toista sataa miestä. Nämä ottivat asemansa Murten'issa, koska aavistivat, että sitä kaupunkia ensin ahdistettaisiin. Sen tuli uljaasti pitää puoltansa, että muut saisivat aikaa valmistaida. Siitä rippui kaikki. Se oli kuin toinen Thermopyla.
Ken oli päällikkönä? Adrian von Bubenberg. Suuttumus kansalaisia kohtaan, suosio Burgundia kohtaan, kaikki oli unohdettu. Isänmaa oli vaarassa.
Pelotta hän näki tuon armeijan lähenevän, joka oli kolmea-kymmentä kertaa lukuisempi kuin hänen omansa. Hän kutsui kokoon sotamiehet sekä asukkaat ja kehoitti heitä kaikkia käyttäimään niinkuin olisivat samaa aseellista perhekuntaa, samaa veljesjoukkoa; hän velvoitti heitä valalla uhraamaan henkensä ja voimansa tämän kaupungin pelastamiseksi ja vannoi itse heti surmaavansa jokaisen, ken puhuisi heittäymyksestä. Sitten, suoritettuaan nämä varokeinot, hän kirjoitti Bern'in porvareille:
"Burgundin herttua on täällä koko voimansa kanssa, johon kuuluu suuri joukko Italialaisia sekä Englantilaisia palkkasotureita ynnä muutamia Saksalaisia pettureita; mutta herrat tuomarit, neuvokset ja porvarit saavat olla huoleti, ja rauhoittaa kaikkien liittolaisten mieltä. Minä puolustan Murten'ia."
Murten on aivan pieni, pyöröteaterin muotoon rakennettu kaupunki, erään järven rannalla, joka siltä on nimen saanut. Siellä täällä muutamia viinimäkiä. Gurmel'ia kukkuloilla, joiden takana Sarine'n virta vuotaa, törröitti muutama kuusi. Maisema sitä vastoin, joka oli Bern'iin päin kaupungista, kasvoi tähän aikaan vielä metsää.
Herttua, joka oli rakennuttanut komean, puisen, silkillä ja sametilla verhotun majan Courgevaux'in kukkuloille, saarsi kaupunkia joka taholta, paitsi järven puolelta, jonka tyyntä, hiljaista pintaa pitkin joka yö kuljetettiin kaikenlaisia sekä ampuma- että ruoka-varoja piiritetyille. Hän ei siitä kuitenkaan ollut millänsäkään; hän näet aikoi valloittaa kaupungin jo ensi rynnäköllä.
Ja tosiaankin seitsemän-kymmentä suurta heittokonetta särkivät niin suuren aukon muuriin, että siitä helposti saattoi sisään rynnätä. Kaksi-toista tuhatta miestä Romont'in kreivin väkeä syöksivät siihen huutaen: kaupunki valloitettu! Mutta aukon takana heitä kohtasi toinen muuri, jota ei ollutkaan niin helppo hajoittaa kuin ensimäistä; elävä muuri, teräsmuuri, jota vastaan viisi eri kertaa Länsimaiden suurherttuan kaikki voimat ja kaikki rohkeus särkyivät.
Aina, joka paikassa oli Bubenberg läsnä. Hänen sivullaan mies, jättiläinen, munkki, jota Sveitsin miehet nykyään pitivät uljaimpana ja vahvimpana joukossansa. Jumalan lähettämä pelastaja, pää-enkeli: Veli Starck!
Vihan vimmassa herttua vetäytyi takaisin ja syöksi kahta pientä kaupunkia vastaan, jotka olivat hänen takanansa: Laupen ja Gumminen. Niitä oli tosin myöskin pantu puolustustilaan, vaan näytti hyvin epäiltävältä voisivatko vastustaa tämmöistä rynnäkköä. Ne vastustivat sentäänkin.
Edellinen kokonaan yhden ainoan miehen toimesta, joka puolusti erään sillan päätä kaikkia Englantilaisien rynnäköitä vastaan. Se oli veli Starck, se oli munkki. Kuinka oli hän sinnekkin taas saattanut ehtiä, jo seuraavana aamuna, niin varhain … sepä näytti melkein ihmeeltä!
Jälkimäisen kaupungin luona, herttuan rynnäkköä torjumassa, oli etenkin neljä miestä, jotka herättivät yleistä huomiota. He eivät olleet Sveitsiläisiä nuo; heidän sotahuutonsa ainakin oli toisenlainen. Joka iskulla, jonka löivät, tämä huusi: Gent! tuo: Dinant! kolmas: Nesle! neljäs: Lüttich!
Burgundin herttua oli kuullut nuo sanat. Hän palasi telttaansa, möristen aivan raivoissaan:
— "Taaskin ne samat! taaskin nuo kostajahahmot! Voi! minä olen kirottu. Kun viime kerran kuljin Dijon'in läpi, satoi selvään verta!"
Ja koko seuraava yö kuultiin kuinka hän astui edes takaisin teltassaan, päästi kamalia huutoja sekä särki aseitansa.
Näiden kolmen kaupungin välissä, joita hän piiritti, hän nyt oli itse piiritettynä. Se oli ikäänkuin joku tulinen kolmi-kulma, jonka sisällä hän rehki ja ponnisteliiksen, niin kiukkuisena, niin kauheana, ett'ei kukaan enää tohtinut häntä lähestyä, ei edes neuvoa kysymään.
Kuusi päivää perätysten tykistö lakkaamatta ulvoi Murten'ia vastaan, murtaen rikki sen muureja, hävittäen huoneita; mutta puolustajien lujuus ei hetkeäkään horjunut.
He työnsivät takaisin toisenkin rynnäkön, jota herttua itse johdatti. Kaksi kertaa hän oli jo noussut tuon muuriin ammutun aukon sisään, kaksi kertaa hänen jälleen täytyi peräydä. Ensi kerralla munkki oli hänet työntänyt takaisin, toisella Kilian von Diesbach, joka oli sinne saapunut vähäisen apujoukon kanssa Bern'istä.
Mitä Bubenberg'iin tulee, hän juoksi, hän hyppäsi, hän joutui joka paikkaan, kiihoitti jokaisen isänmaan-rakkautta ja sytytti intoa kaikissa. Illan tullen, mielen tyyntyen hän sitten kirjoitti Bern'iin:
"Älkää ollenkaan kiirehtikö, olkaa aivan rauhassa, hyvät herrat; niinkauan kuin meillä on pisarakin verta suonissamme, ei Murten'ia valloiteta."
Ja eivätpä hänen toverinsa juuri vähiä hämmästyneetkään. Hän sanoi heille:
— "Meidän vastarintamme on isänmaan kilpi. Antakaamme aikaa veljillemme kokoontua ja saapua paikalle. Pysykäämme lujina ja pelottomina; kuolkaamme niinkuin Saint-Jacques'in luona!"
Ensi kerralla, kun Bubenberg tuohon tapaukseen viittasi, oli munkki säpsähtänyt; hän oli peittänyt kasvonsa. Sitten, oikaisten äkkiä itsensä, hän oli huudahtanut:
— "Niin, aivan kuin Saint-Jacques'in luona… Vaan tällä kertaa voitamme!"
Murten oli nyt jo aivan raunioina. Vaan kuitenkaan ei mitään nurinaa, ei mitään pelon merkkiä. Kaikki yhä vaan kävi vanhaa, säännöllistä kulkuansa, yhtä tyynesti kuin ennen rauhankin aikoina.
— "Haa! kyllä minä heidät opetan! vapista he saavat! olenpa lannistava heidät!" Burgundin herttua vihdoin mörähti.
Ja nyt alkoivat hänen joukkonsa niinkuin summattoman suuret hirviöt marssia tuon kaupungin ympäri, joka jo melkein oli muuriton, pitäen kaikenmoista pärinää aseillansa ja päästäen uhkaavia huutoja. Vaan ei kukaan kauhistunut, ei kukaan väistynyt paikaltansa, ei, vaikka vielä kaikki hänen tykkinsäkin yht'aikaa alkoivat jyskiä.
Se oli tämä raivokas ampuminen, jonka Renato herttua oli kuullut.
Kaikissa kyläkunnissa tähän aikaan soi hätäkello. Kaikilla vuorilla oli tulia palamassa. Kaikkialla sodan ja hädän merkkejä; kaikkialla aseellisia joukkoja, jotka riensivät yleiseen kokouspaikkaan: Bern'iin.
Kun lähestyttiin kaupungin porttia, suuri väkijoukko, joka seisoi piirissä jonkun esineen ympäri, kokonaan sulki tien.
Villon nousi jalustimilleen seisomaan. Ja kun oli ko'okas varreltaan, saattoi hän nähdä muiden yli.
— "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "sehän on karhu! kauhean iso karhu, jota nuori sotamies tai pikemmin oikea lapsi kuljettaa ja tanssittaa."
Äkkiä remahti ilmoihin kovia käsientaputuksia, hurraa-huutoja sekä naurua. Troussecaille meni lähemmäksi ja virkkoi vuorostansa:
— "No, hyväinen aika! en saata erehtyä, sehän on veli Fridolin! Hohoi!
Fridolin, hohoi!"
Vähän aikaa jälkeenpäin Fridolin heitä lähestyi karhunsa kanssa.
— "Mitä tämä nyt merkitsee?" Villon kysyi häneltä.
— "Se on Bartolomeon kesy karhu", hän vastasi. "Minä saatoin Fritz paran tuonne alas Vallis'iin. Hän kuoli syliini … ja kun Tranche-Montagne, se on karhun nimi, näytti minuun mieltyneen, sanoi Fritz minulle ennenkun kuoli: 'ota se myötäsi, näytä sitä ihmisille, kerro meidän elämäkertaamme ja kokoo rahoja pienille veljilleni, jotka jäävät orvoiksi.' Ja niinpä te'enkin. Voitte sitä huoleti lähestyä ja vaikkapa koskeakin. Se on niin varsin hyvällainen. Ja onpa sillä vielä kaikenmoisia hienouksiakin niitä varten, jotka sitä ensi katsannolla miellyttävät. Malttakaa vähäisen, kas kuinka se nyt nousee pystyyn tuon herran satulaa vasten ja rupee hänen kinnastaan nuolemaan."
Tuo nuori herra, josta Fridolin puhui, oli herttua Renato.
Tranche-Montagne näytti aikovan sanoa häntä tervetulleeksi. Herttuan hevonen karkasi pystyyn; hän sai sen kuitenkin hillityksi ja alkoi nyt hyväillä tuota karkeata pörröistä päätä, joka kahnasi hänen reittänsä vastaan.
Karhu kohotti heti kuonoansa, aukasi avaran kitansa, veti huulensa irviin, näytti valkeita hampaitansa ja päästi kumean mörinän ikäänkuin ilonsa osoitteeksi.
Väkijoukko asettui piiriin tämän ryhmän ympäri ja eräs ääni huusi:
— "Karhu tuntee hänen Bern'in ystäväksi!"
Ja kaikki läsnä-olijat kertoivat tämän lauseen yksin äänin.
— "Teidän ylhäisyytenne", Villon kiiruhti sanomaan, "ottakaa heitä sanoista kiinni. Tuo eläin on Bern'in suosikas, se on elävä kuva siitä itsestä. Esittäkää itsenne heille näin, karhun seurassa; se on oleva heistä jo voiton enne. He ottavat turviinsa teidät, mieltyvät teihin … ja, ken tietää? kun Sveitsi on pelastettu, ehkä vielä auttavat teitä Lothringin valloittamisessa."
Vanhat aikakirjat todistavat, että nuoren herttuan tulo Bern'iin oli tämmöinen.
Vieläpä lisäksi, että hänen nuoruutensa, hänen uljautensa, nuo kolme sataa ritaria hänen seurassansa ja niiden lisäksi Tranche-Montagne hänelle hankkivat loistavan vastaan-oton sekä innokkaita suosion-osoituksia.
Ja totta se onkin: tähän aikaan kävi innostuksen henki itse ilmassa. Kaupunki oli kokonaan valaistu. Pöytiä jokaisen talon edustalla, pöytien päällä kaikenmoisia hedelmiä, olutta ja viiniä. Joka taholla välkkyi sota-asuja sekä aseita. Joka hetki saapui uusia tulokkaita. Uri'n, Entlibach'in, Ylä-maiden, Argau'n ja St. Gallen'in miehet. Beit-Weber ja Freiburgilaiset, kantaen lehmuksen oksia kypäreissänsä ja hatuissansa; Unterwaldilaiset Herman Nagöli'n, Baden'in miehet Pierroth'in, Zürichiläiset Waldman'in ja Itävallan ritaristo Oswald Thierstein'in herran johdolla sekä lopuksi vielä vapaiden voutikuntain lisäväki ja Argaulaiset, joita Hannu Hallwyl johti.
Ja yhä uutta elämää syntyi pikarien sekä maljain ääressä. Syleiltiin, lauleltiin, veisattiin. Kaikkien luostarien kellot soivat. Kaikissa kirkoissa rukoiltiin. Veljellisyys, ystävyys oli yleinen. Ei Bern ollut milloinkaan nähnyt, eikä milloinkaan ole näkevä semmoista yötä.
Äkkiä mies ilmestyi raatihuoneen parvekkeella.
Kohta oli kaikkien huulilla sana:
— "Munkki! munkki!"
Sitten seurasi syvä hiljaisuus.
— "Bubenberg lähettää minun", veli Starck sanoi. "Murten'ia ei enää voi puolustaa. Nyt on aika!"
Kolme-kymmentä tuhatta ääntä vastasivat:
— "Eteenpäin! eteenpäin!"
Ja liittolaisten joukko lähti liikkeelle.
Naiset saattoivat armeijaa muureille asti, joiden harjalta he kaikki yhteen ääneen huusivat isillensä, veljillensä, puolisoillensa ja sulhasillensa:
— "Onnea matkalle!"
Sitten he palasivat takaisin kirkkoihin rukoilemaan. Miehet menivät taisteluun.