XXVI.
Saint-Jacques kostetaan.
Yö peitti maan.
Synkän, sateisen taivaan alla Sveitsiläiset äänettöminä kulkivat. Silloin tällöin heihin yhtyi vielä muutamia viimeisiä joukkoja. Ne olivat lähipitäjien asukkaita, jotka marssivat eri parvissa, enimmältään pappiensa johdon alla. Uskonnon, vapauden henki liikkui ilmassa ja näytti viittaavan tietä. Se ei enään ollut paljas sotajoukko, se oli jo kokonainen kansa.
Hannu Hallwyl'in herra johti etujoukkoa, johon kuului vanhan liittokunnan vuorelaiset, Entlibach'in ja Ylämaiden väki sekä Freiburg'in nuoret miehet lehväkoristeinensa.
Hän oli uljas, ylevä ritari Argau'n maakunnasta. Bern oli ottanut hänen porvariensa joukkoon, palkitakseen hänen suuria urostöitänsä Böhmin ja Unkarin armeijoissa, niinä aikoina jolloin Podjebrad ja suuri Huniadi sotivat Turkkilaisia vastaan. Paljo hänestä toivottiin. Eikä hän toiveita pettänytkään.
Sitten tuli sotajoukon keskusta Zürichiläisen Waldman'in ja Strassburgilaisen Wilhelmi Herter'in johdolla, jota näin tahdottiin kunnioittaa, koska hän oli noiden hyvien ja uskollisten Elsassilaisten päämies.
Samassa joukossa kaikki Sveitsin kantonit lippuinensa, pitkien piikkien, sotakirveiden ja tapparoin turvissa.
Taka-joukkona Lucern'in miehet Kasper Hertensteiniläisen johdolla, jonka pitkät, valkeat hiukset loistivat yön pimeässä. Toisella siivellä Oswald'in ratsuväki, toisella Renaton ritarit, joutsinensa, tykkinensä.
Scharnachthal oli täksi päivää kieltäynyt päällikkyydestä; hän kantoi
Bern'in lippua.
Siellä täällä keveitä parvikuntia, jotka liikkuivat lähiseutuja vakoilemassa. Yhden tämmöisen johtajana oli Kilian von Diesbach.
Sveitsiläiset ottivat haltuunsa koko alan, joka on Laupen'in ja Gumminen'in vaiheella. Näissä molemmissa kaupungeissa oli kirkkojen akkunat täynnä valkeita. Pappi seisoi alttarilla. Kuunneltiin aamusaarnaa. Ja, sitten kun oli otettu pieni ryyppy, lähdettiin taasen marssimaan. Monta löytyi kuitenkin, jotka eivät tippaakaan maistaneet. Jumalisuudesta ja uljaasta kärsimättömyydestä he tahtoivat tämän päivän pyhittää paastoomisella.
Se oli Kesäkuun 22 p. 1476.
Päivän koitossa Villon ja veli Starck kohtasivat toisiansa.
— "Minä haen Renato herttuaa", edellinen sanoi.
— "Ja minä Kilian Diesbachilaista", vastasi jälkimäinen.
— "Kyllä ymmärrän", runoilija lisäsi. "Minulla puolestani ei ole muuta mielihalua kuin taistella hänen sivullansa, ei muuta kunnianhimoa kuin kuolla hänen puolestansa. Teillä sitä vastoin on Saint-Jacques ja isänmaa kostettavana."
— "Isänmaa ensiksi", munkki päätti, "sitten Kilian, Hedwigin sulhanen.
Minun tulee häntä suojella."
— "Malttakaapa", kolmas ääni äkkiä tokasi, "te ette olekkaan ainoa.
Minä tahdon sitä myöskin tehdä, olen sen luvannut Magdalenalle."
Se oli Herman Nagöli, joka juuri saapui paikalle.
— "Tule mukaan vaan!" veli Starck vastasi.
Ja puristettuaan kädestä runoilijaa, joka erkani toisaalle, hän itse
Unterwaldilaisen kanssa kääntyi vastaiseen suuntaan.
Murten'in ja Sarine-virran välillä käy vuoriharjanne, joka tähän aikaan kasvoi kuusimetsää. Tuo metsä peitti vielä Burgundin väeltä Sveitsiläisten marsin ja Sveitsin miehiltä Burgundilaisten leirin.
Kuitenkin oli Kaarlo Rohkea saanut tietoa vihollisten lähenemisestä. Tämä sanoma saattoi hänen kokonaan ilon-huimaukseen. Vihdoinkin! hän sai siis kostaa!
Jo varahin aamulla hänen mahtava armeijansa asettui tappelu-asemaan. Hän tarkasti sitä ja nähdessään nuo kauniit Italialaiset joutsimiehensä, tuon karkean Englantilaisen jalkaväkensä, nuo ratsumiehensä Alankomailta, tuon hirvittävän tykistönsä, loistavan ylimyskuntansa ja rautaan puetun ritaristonsa, hänen pöyhkeytensä paisui tavattomasti.
Mutta aika kului, eikä vihollista vielä näkynytkään.
Sataa vihmasi yhä.
Tällä välin Sveitsiläiset olivat ahdettuina Murten'in metsään. Harmaapää Hallwyl asetteli tappelu-asemaan väkeänsä. Muutamain nuorten päällikköin mielestä, joiden maltti jo oli kokonaan loppunut, tämä kävi kauhean hitaasti. Mutta hän vastasi hyvin tyvenesti:
— "Sade kastaa heidän ruutinsa ja pehmittää heidän joustensa jänteet.
Antaa sateen vaan tehdä tekosiansa."
Ja voittaakseen aikaa, sekä rauhoittaakseen mieliä, hän keksi kaikenmoisia keinoja. Paljo väkeä lyötiin ritareiksi; ylimyksiä, porvareita ja talonpoikia, kaikkia vaan sekaisin.
Muutamat nuoret aatelisjunkkarit ylönkatsoivat tätä kunniaa, kun näkivät näin runsaasti sitä jaeltavan. Mutta Lothringin herttua tahtoi tulla siitä osalliseksi. Hänessä ei ollut niin suurta ylpeyttä, hän ei ollut niin kopea, sanoo vanha kronika.
Hänen vasemmalla puolellaan oli Herman Nagöli, talonpoika, ja oikealla
Pietari Kistler, teurastaja Bern'istä. Hän lankesi polvilleen
Scharnachthal'in eteen, huudahtaen:
— "Tämä on oleva uusi ystävyyden side minun ja Sveitsiläisten välillä."
Sitten hän syleili teurastajaa sekä talonpoikaa, noita molempia uusia aseveljiänsä. Se oli urosten ylevä tasa-arvoisuus ennen kuolemaa!
Sillä välin kun tämä tapahtui, eräs Itävaltalainen kapteeni oli kysynyt, eikö olisi tarpeellista rakentaa muutamia varustuksia peräytymisen varalle.
Ylönkatseen nurinaa kuului joka taholta.
Sitten Scharnachthal lausui Kilian Diesbach'ille, joka oli astunut esiin ja ilmoitti myöskin tytymättömyyttä liikkeillänsä:
— "Minä luen vastauksen silmissäsi; vastaa sinä meidän kaikkien puolesta."
Kilian vastasi:
— "Varustuksien rakentaminen ei ole meidän tehtävämme; me olemme niinkuin esi-isämme, emme taida muuta kuin astua eteenpäin!"
Hallwyl lisäsi:
— "Hetki on tullut! Polvillenne, lapseni … rukoilkaamme."
Jokainen totteli. Tämä liikenne jatkaantui taka-joukkoihin saakka; ja kolmen-kymmenen tuhannen miehen rukous isänmaansa ja vapautensa puolesta nousi taivasta kohden.
Samassa taivas selkeni päästäen pari kirkasta valosädettä heijastamaan vasten suurta miekkaa, jonka Hallwyl veti huotrasta.
— "Lapseni!" hän huusi oikaisten äkkiä itsensä, "uljaat lapseni, Jumala lähettää meille päivänsä valon! Pelastakaa isänmaa muukalaisten vallasta. Muistakaa vaimojanne, siskojanne ja armaitanne!"
Kaikki nousivat seisoalle, kaikki riensivät eteenpäin huutaen yhteen ääneen tuota nimeä, joka muistutti heidän ensi voittoansa:
— "Granson! Granson!"
Muutamassa minuutissa oli päästy vuoren harjalle, metsän rinteelle, ja nyt tuli näkyviin kaupunki, järvi, leiri ja lakeus.
Vaan ei ketään vihollista.
Burgundin armeija oli kadonnut.
Väsyneenä ja uuvuksissa kahden tunnin seisomisesta sateessa ja loassa, se oli vetäytynyt takaisin varustuksiinsa.
Saman verran, kuin Hallwyl vielä äsken oli vitkastellut, hän nyt piti kiirettä. Aika oli nyt käyttää hyväkseen sitä asiain kantaa, jonka hän oli toimeen saanut.
Varsin omituinen, mutta kuitenkin historian mainitsema sivuseikka oli se, että koirat kummallakin puolen aloittivat tappelun. Niitä pidettiin siihen aikaan joka armeijassa etenkin sukkeluutensa vuoksi. Niissä vallitsi aina sama viha kuin niiden isännissäkin.
Herttuan koirat olivat ylpeitä jäniskoiria, ylhäisiä metsäkoiria. Sveitsiläisien sitä vastaan verikoiria sekä talonkoiria, jotka olivat tottuneet tappelemaan härkien ja karhujen kanssa. Frey, tuo karkulainen St. Bernhard tunturilta ja veli Starck'in arvokas seuralainen hyppeli sekä haukkui niiden etupäässä ja näytti johtavan niitä. Kun ne karkasivat vihollistensa kimppuun, pakenivat nämä melkein kohta.
Ja Sveitsiläiset nauroivat, sillä heistä oli tämä ensimäinen voitto ikäänkuin joku onnea tuottama enne.
Burgundilaisten leiriä suojeli syvät haudat, murrokset ja pitkä rivi paalutuksia, joiden takaa monilukuisien tykkien sekä suurien heittokoneiden kamalat kidat ammoittivat.
Koko tämä tykistö oli aivan hiljaa siihen asti kun Sveitsiläiset olivat tulleet tykkien puolikantaman päähän. Sitten satamäärä leimauksia äkkiä välähti leirin toisesta päästä toiseen ja Sveitsiläisten rivit hajaantuivat luotien uurtamina, mutta sulkeutuivat jälleen yhteen.
Melkein kohta jälkeen toinen hirvittävä laukaus, joka oli vähällä kokonaan tuhota heidät.
Waldemann, joka vasemmalla puolen oli tunkeunut vallihaudan partaalle asti, näki itsensä pakoitetuksi peräytymään. Erään mäen suojassa hän jälleen järjesti joukkonsa käydäkseen uudestaan vihollisen kimppuun.
Oikealla puolen oli semminkin sotarinnan keskusta Hallwyl'in johdolla kärsinyt kovia vammoja.
Tuo tuhoava kuula-sade oli kaatanut siitä kauheasti väkeä ja saattanut sen aivan sekasortoon; se rupesi jo horjumaan.
Renato herttua kiirehti avuksi kolmen sadan ratsumiehensä kanssa.
Vaan samassa toisia ratsumiehiä lähti leiristä, karaten keihäät tanassa takaapäin näiden päälle.
Heidän edellään kävi oikea kuulatuisku, kaataen maahan ja musertaen kaikki Lothringin ratsumiehet. Nuoren herttuan hevonen kaatui. Hän itse joutui alle. Hän oli hukassa.
Villon heittiikse hänen eteensä, peitti häntä ruumiillansa ja puolusti miekallansa.
Munkki sattui samassa kulkemaan ohitse; munkki oli joka paikassa, missä vaara uhkasi.
— "Starck!" Villon huusi hänelle, "tänne, Starck! Auta minua häntä pelastamaan!"
Veli Starck kääntyi, sivalsi nuijallansa, hajoitti viholliset ja katosi taasen nopeana kuin salama, huutaen:
— "Kilian! Kilian!"
Vähän matkaa tuonnempana Hedwigin sulhanen juuri kaatui.
Vaan nuori herttua oli tällä välin jälleen päässyt jaloillensa, ja nousi nyt hevosen selkään. Hän järjesti joukkonsa hätähätää uudestaan, karkasi vuorostaan Burgundin ratsuväen päälle ja ajoi sen aivan säännöttömään pakoon.
Tähän saakka ei Kaarlo Rohkea ollut tiennyt mitään koko tappelusta. Semmoinen hurjapäisyys oli hänen mielestään niin mahdoton, ett'eivät nuo ensimäiset tykinlaukauksetkaan häntä hämmästyttäneet; hän luuli vaan Murten'ia ammuttavan.
Toison-d'or, herttuan sota-airut, tuli juosten hänen telttaansa; hän tapasi herttuan puoli-asussa, ilman miekatta, pää ja kädet paljaina.
— "Sveitsiläiset! Teidän ylhäisyytenne", hän huudahti, "… ne ovat
Sveitsiläiset!"
Herttua ei tahtonut sitä ollenkaan uskoa, hän vaan pudisti päätänsä ja nauroi.
Glorieux astui vuorostaan esiin.
— "Tuossa jo ovat, isäntä! tuossa jo ovat!" hän sanoi; "rientäkää, muutoin tässä käy kuin Granson'in luona!"
Vaan nytpä herttua antoi hänelle nyrkillään semmoisen sivalluksen, että narri parka lensi teltan toiseen päähän asti.
Juuri samassa Ramswag astui sisään, aseet vallan veressä ja otsa haavoitettuna.
Herttuan viha katosi kohta ja antoi sijaa ilolle.
Vihdoinkin siis koitti kostonpäivä, jota hän oli varronnut! hänen kunniansa puhdistushetki! tappelu!
Kiljuen niinkuin jalopeura, hän puki hätää yllensä kintaat ja kypärin, hyppäsi hevosen selkään ja oli jo valmis karahuttamaan eteenpäin, kun narri ojensi hänelle miekan, sanoen:
— "Isäntä, unohdattehan…"
— "En!" herttua keskeytti, heiluttaen raskasta rautanuijaansa, jonka sitten sitoi satulan kaareen, "en, se on tämä ase, jolla tulee tappaa tuommoisia härkiä!"
Sitten hän ajoi täyttä karkua leirin korkeimmalle paikalle, seisahtui sinne ja nousi jalustimilleen seisomaan, nähdäkseen yhdellä silmäyksellä koko laajan tappelukentän.
Hänen takanaan liehui hänen suuri, herttuallinen lippunsa.
Tämän nähdessään, Suur-Bâtardi, Romont'in kreivi sekä Sommerset'in ja Cleve'n herttuat kiirehtivät hänen luoksensa ja kysyivät, mitä heidän nyt tulisi tehdä.
— "Samaa kuin näette minun tekevän", hän vastasi, kannustaen hevostaan sitä paikkaa kohden, jota ankarimmin ahdistettiin.
Se oli Waldemann, joka, vaikka useampia kertoja oli syösty takaisin, kuitenkin näytti vihdoin voitolle pääsevän.
Kaarlo Rohkea iski kuin salama tuon sekasorron keskelle.
Nuo neljä kostonhuutoa: Gent! Nesle! Dinant! Lüttich! kaikuivat alinomaa hänen korvissansa. Mutta kaikesta huolimatta hänen kuitenkin onnistui, tahtonsa lujuuden ja urheutensa kautta uudistaa tappelu.
Vaan äkkiä kuului toisaalta melua sekä hirvittäviä huutoja, ja kaiken tämän yli saattoi selvään eroittaa nuo suuret alppi-torvet, Uri'n härän ja Unterwaldin lehmän, jotka raikuivat ja mylvähtelivät niin mahtavasti ja niin kovaa, että se tykkienkin jyskeen voitti.
Burgundin herttua tunsi ne oitis.
— "Juuri kuin Granson'in luona! juuri kuin Granson'in luona!" hän mörähti, syösten sinne päin ylevän-näköisenä raivossaan.
Siellä oli Hallwyl ja hänen etujoukkonsa.
Tämä ei ollut ainoastaan tunkeunut vallihaudan ja varustusten yli, vaan vieläpä oli valloittanut tykkejäkin.
Näitä kääntämässä käsillään oli par'aikaa veli Starck. Nagöli häntä auttoi.
— "Malttakaahan toki! älkää itse kaikkia tehkö. Onhan minullakin nyt taasen kaksi kättä ja kaksi olkapäätä!"
— "No, tule sitten kanssani", munkki vastasi.
Ja nyt riensi hän, roteva Herman seurassaan, takaisin vallihaudan yli, tarttui erääsen Sveitsiläiseen tykkiin ja nosti sen Nagöli'n olkapäälle.
Sen jälkeen, asettaen omalle olalleen suuren heittokoneen, hän kiirehti
Hallwyl'in luo.
Ja näin teki hän useampia kertoja.
Koko tämä tykistö, puolittain Sveitsiläinen, puolittain Burgundilainen alkoi nyt aivan läheltä levittää turmiota Burgundilaisten sekaan ja kaatoi näiltä kerrallaan kokonaisia rivejä.
Olipa jo hyvinkin tarpeellista, että Kaarlo Rohkea saapui paikalle.
Ei milloinkaan ollut kukaan Kaarlo Suuren uroista johtanut tämmöistä rynnäkköä. Hetken aikaa sai Kaarlo Rohkea olla samalla kertaa Kaarlo Martell, Kaarlo Suuri ja Filippo Augusto; hetken aikaa hän vielä toivoi voittavansa.
Mutta Hertenstein ja hänen takajoukkonsa tunkivat toiselta puolen varustuksien yli. Ja samassa Adrian von Bubenberg ja Murten'in varustusväki tekivät hyökkäyksen linnasta ja ryntäsivät hekin taholtaan leiriä vastaan. Burgundilaisia ahdistettiin joka taholta, paitsi järven puolelta.
Herttua huomasi vaaran. Neron leimaus välähti hänen silmistään.
Englantilaisia ei vielä ollut ollenkaan tappeluun viety. Niitä oli kuusi tuhatta ta'attua soturia, joiden kiilanmuotoinen sotarinta kokonaan peittyi heidän hirvittäväin, kahden-kymmenen jalan pituisten piikkiensä ta'a. Sommerset antoi merkin niille, ja nyt ne kaikki yht'aikaa, muodostettuaan kolmikertaisen linjan tuon kiila-aseman sijaan, syöksivät yht'aikaa vihollisen päälle.
Sveitsiläisten ei enään auttanut mitään, he kun olivat aivan hajalla, ilman järjestystä ja ikäänkuin jo varmoina voitostansa.
Kolme kertaa Hallwyl'in väki uudisti rynnäkköänsä, kolme kertaa sen täytyi peräytyä.
Mahdotonta oli tunkea tämän rautamuurin, tämän keihäsmetsän läpi.
— "Pois tieltä!" munkin ääni äkkiä huusi, "antakaa sijaa minulle … ja sinä, Arnold von Winckelried, minun esi-isäni, innosta minua alttiiksi-antamuksellasi! … katsele!"
Samoin kuin Sempach'in uros hän nyt paljasti rintansa noille pitkille piikeille, otti niitä syliinsä niin paljo kuin sai mahtumaan ja kaatui, tempaisten ne mukaansa.
Aukko oli aukaistu. Kilian siihen syöksi. Hänen jäljissään Villon, Nagöli, Beit-Weber sekä Hallwyl ja kaikki ne hänen väestään, jotka jalkaisin taistelivat. Sitten Renato herttua jälillä-olevan ratsuväkensä kanssa.
Siinä ei enään ollut tavallinen taistelu, vaan mitä hirvein sekasorto, oikea pyörre, hevosia ja ihmisiä, jotka huutaen, kiljuen, melskaten ryntäsivät vastakkain ja raatelivat toisiansa, niin että miekat ja sota-aseet vaan välähtelivät ja iskivät tulta.
Keskellä tätä myrskyä, näitä ihmis-aaltoja horjui Burgundin suuri lippu.
Renato herttua tahtoi sen anastaa. Useampia kertoja oli hän päässyt jo aivan likelle ja aikoi juuri tarttua siihen… Mutta aina ilmestyi hänen ja sen väliin joku uusi ritari, joku viimeinen puolustaja, joka ensin oli kaadettava. Vihdoinkin hän saavutti Jaakko de Maes'in, joka sitä kantoi, tappoi häneltä hevosen, kaatoi miehen maahan, tempasi lipun käteensä, jota hänen vastustajansa vielä painoi rintaansa vasten, ja heilutti sitä ilmassa päästäen voittohuudon.
Mutta voitettu nousi jälleen ylös. Voittaja näytti olevan perikadon oma.
Villon ilmestyi heidän väliinsä. Hän nosti maasta suuren kahden käden käytettävän miekan, sivalsi uudestaan Jaakko de Maes'ia ja naulasi hänen maahan, huudahtaen:
— "Anjou'n Jolanda, minä olen täyttänyt valani! … olinko sinulle arvoton!…"
Näitä sanoja ei kukaan kuullut, ei Renato herttuakaan, joka tulisen rohkeutensa innossa jo taasen oli syösnyt ankarimpaan melskeesen, heiluttaen toisella kädellä voittomerkkiänsä, toisella iskien yhä lakkaamatta.
Vähän kauempana Kilian samaten ajoi takaa erästä lippua, Suur-Bâtardin lippua.
Sitä kantoi Ramswag, joka pienen Italialaisen ratsuparven kanssa koetti paeta järven poikki.
Diesbach'in poika syöksi hänen jälkeensä ja oli hänet juuri saavuttamaisillaan kun hänen hevosensa äkkiä karkasi pystyyn, kaatui ja vajosi liejuun.
Hän kiipesi satulan päälle, hyppäsi Ramswag'in ratsun lautasille ja tarttui lippuun … mutta samassa häntä kohtasi takaapäin aika nuijanisku, niin että hän, päästämättä kuitenkaan lippua kädestänsä, horjahti, kaatui, ja katosi verestä punertaviin aaltoihin.
Eräs mies sattui samassa tulemaan rannalle. Se oli Herman Nagöli.
— "Voi kuitenkin! mutta minäpä hänen pelastan", hän huudahti, "niin
Magdalena on oleva tytyväinen!"
Ja nyt hänkin vuorostaan syöksi veteen.
Samaan aikaan Kaarlo Rohkea taisteli toisaalla niinkuin metsäkarju, jota metsästäjät ahdistavat ja koirat repivät. Hänen ympärillään noiden neljän kostajan äänet, alppitorvien raikuna, miekkain kalske, tykkien jyske sekä tuhansien voiton- ja kuoleman-huudot ikäänkuin julistivat hänen tappiotansa.
Viimeinen mahdollisuus oli hänellä enää jäljellä: paon mahdollisuus.
Eikö sekin jo mahtanut olla myöhäistä?
Kuusi-toista ritaria oli hänen ympärillänsä, ja nämä nyt, keihäät tanassa, raivasivat itselleen tien vihollisten läpi.
Neljä niistä kaatui.
Illalla Burgundin herttua, ajettuansa kuin hullu, vihdoin saapui Geneve-järven rannalle noiden kahden-toista henkiin-jääneen seuralaisensa kanssa. Siinä oli kaikki, mitä hänellä enään oli jälillä koko suuresta armeijastansa.
Tällä kertaa taasen koko leiri jäi voittajien saaliiksi. Nyt ei kuitenkaan pako ollut niin pikainen kuin Granson'in luona, vaan taistelua kesti kauan ja verta vuoti hirveästi. Sittenkin vielä, kun herttua jo oli paennut, tehtiin ankaraa, hirveätä vastarintaa. Kaarti kaatui viimeiseen mieheen asti, Flamandilaiset samaten. Englantilaiset myöskin. Italialaiset ja koko muu armeija pakenivat hujan hajan, voimainsa takaa järveä kohden. Mutta ritarit nieli rantaliete, ja jalkamiehiä, jotka heittäytyivät uimaan, saavuttivat Sveitsiläisten nuolet. Ei leirissä eikä rannalla säästetty ketään. Niin oli päätetty. Lähes kymmenen tuhatta miestä hukkui tässä kauheassa teurastuksessa. Armoa suotiin vaan naisille. Sitä saavuttaakseen tuli heidän langeta polvilleen ja paljastaa rintansa.
Tällä välin seisoivat Courgevaux'in kukkulalla Hallwyl, Waldemann, Scharnachthal, Bubenberg ja muut päälliköt piirissä munkin ympärillä, joka oli kuolemaisillaan ja nojautui Fridolin'ia sekä Villon'ia vasten; jälkimäinen oli itsekin haavoitettu.
Tämän ryhmän sivulla Frey, joka tuon tuostakin ulvahti.
— "Ystävät", Scharnachthal sanoi, "kauan aikaa on veli Starck'in salaisuus jo minulle ollut tuttu. Hän on viimeinen Winckelried! … hän se oli Saint-Jacques'in pakolainen!"
Tämän nimen kuullessaan veli Starck avasi silmänsä, kohotti päätänsä ja kysyi:
— "Voitteko minua jälleen kunnioittaa?"
— "Voimme ja koko Sveitsi myöskin", Bubenberg vastasi. "Sinua tulee meidän kiittää isänmaan pelastuksesta ja me käymme sitä julistamaan korkealla äänellä, että elämäsi viimeiset hetket olisivat sinulle sankarin hetkiä."
— "Sen vuoksi en ole taistellut", Starck vastasi, "sitä en ollenkaan tahdo."
— "Mitä sitten?"
— "Teidän kätenne, veli … ja että mentäisiin noutamaan tytärtäni!"
— "Mutta, hän on Freiburg'issa asti."
— "Jumala … hyvä Jumala on antava minun elää siksi kun saan nähdä hänet… Rientäkää! … en tahdo kuolla, ennenkun hän tietää, että minä olen hänen isänsä … ennenkun olen häntä syleillyt… Kilian menköön … missä hän on?"
Katseltiin, huudeltiin.
Kiliania ei näkynyt, ei kuulunut.
Mutta runoilija Beit-Weber astui esiin ja sanoi:
— "Kyllä minä menen! Minä olen Freiburg'ista ja tunnen hänet. Tuokaa minulle hevonen!"
Vitkailematta hän lähestyi isä parkaa, saadakseen tältä vielä muutamia ohjeita matkalle.
Jonkun sekunnin aian tuo kuolemaisillaan oleva uros puhutteli häntä matalalla äänellä.
Sitten hän äkkiä huudahti:
— "Mutta vuotaahan sinusta verta, ystäväni! Sinä olet haavoitettu!"
— "Taikka mar! vähät siitä!" runoilija huudahti, "minäkään en tahdo kuolla ennenkuin olen nähnyt hänet."
Ja hypäten satulaan, hän lähti ajamaan täyttä karkua, samalla kun Scharnachthal, kääntyen kumppaniensa puoleen ja pitäen veli Starck'in kättä yhä vielä omassaan, lausui:
— "Veljet, meidän tulee osoittaa kiitollisuuttamme hänelle."