XXVII.
Kaksi kuollutta urosta.
Seuratkaamme ensin Beit-Weber'iä. Hän ei ollut ainoastaan uudestaan haavoitettu, hänen entinenkin haavansa oli jälleen auennut.
Tuo hyvä Celestinolais-luostarin abbatissa oli sen jo sanonut: pieni mielenliikutus, vähäinen voimain ponnistus voisi hänet tappaa.
Hän oli taistellut, verta vuoti hänen rinnastansa; ja nyt saadakseen vielä viimeisen kerran nähdä Hedwigiä, hän ajoi täyttä karkua, ja sydän sykki levottomuudesta ja sumeasta ilosta.
Murten'in ja Freiburg'in väliä on lähemmäs puoli toista penikulmaa.
Kun hän oli ehtinyt siitä noin kaksi kolmannesta, hänen hevosensa kompastui ja kaatui.
Se juoksi jo kaukana kedon toisessa päässä, kun runoilija, maattuansa pari minuuttia tainnoksissa, jälleen tointui.
Hän kavahti seisoalle ja, peläten jo liian paljon aikaa menettäneensä, hän jatkoi matkaansa jalkaisin, hän juoksi.
Hänen voimansa heikkonivat yhä, elämä läheni loppuansa, kummallisia näkyjä kulki hänen silmäinsä editse ja pyöri hänen ympärillänsä … vähät niistä! … hän juoksi yhä, yhä vaan.
Hän oli tuon nuoren Kreikkalaisen kaltainen, joka Marathonin tappelun jälkeen juoksi Athenaan. Hänkin saapui vihdoin Freiburg'iin ja kiirehti kaupungin torille heiluttaen lehmuksen lehvää ikäänkuin voitonmerkkinä.
Kaupungissa ei nyt ollut muita jäljellä kuin vaimoja, lapsia sekä vanhuksia. Kaikki riensivät hänen ympärillensä.
Celestinolais-luostari oli torin varrella; sen kirkon ovet selki-selällänsä.
Abbatissa astui juuri siitä ulos ja hänen seurassaan kaikki hänen neitosensa.
Ensi rivissä Hedwig ja Magdalena.
Runoilija oli juuri julistanut tuon ilahuttavan uutisen. Hän horjui, kaatui, mutta huusi vielä kerran: "voitto!"
Sitten, huomatessaan Hedwigin ja ikäänkuin tämän näön elähyttämänä, hän jatkoi läähättävällä, kiihkeällä äänellä:
— "Hedwig! … Hedwig! … se on teitä varten … kuulkaa minua … tulkaa!"
Hedwig tuli ja kumartui hänen puoleensa.
Ihastunein silmin, kirkastunein kasvoin, mutta rauenneella äänellä sai runoilija kuiskuttaneeksi ainoastaan nämä muutamat sanat:
— "Veli Starck … Winckelried … isänne, hän kuolee niinkuin minäkin!… Lipas … avatkaa tuo lipas … rientäkää Murten'iin!"
Hän oli ollut polvillaan; hän kaatui nyt taaksepäin Magdalenan syliin, kiinnittäen viimeisen silmäyksensä Hedwigiin.
Sitten äkkiä, kun tuskanväristys, joka runteli koko hänen ruumiinsa, oli mennyt ohitse, hän huudahti:
— "Voi! kuinka teitä rakastin! kuinka teitä vieläkin rakastan!"
Ja runoilija heitti henkensä, autuaallinen hymy huulilla.
Tähän samaan paikkaan, jossa Beit-Weber kuoli, maahan, jota hänen verensä oli kastanut, nuo hyvät Freiburg'in porvarit istuttivat oitis tuon pienen lehmuksen lehvän.
Nykyään se on suuri puu; se on nyt jo neljän sadan vuotinen. Sitä pidetään, sitä kunnioitetaan pyhänä muistomerkkinä. Vanhukset istuessaan sen varjossa kertovat lapsilleen Murten'in tappelusta ja Beit-Weber'in kuolemasta; ja iltasilla Freiburg'in nuoret neitoset kuunnellessaan sen lehtien suhinaa, luulevat runoilijan lempeän hengen heille vielä kuiskuttavan rakkauttansa.
Hedwig oli huudahtanut, kuullessaan runoilijan ilmoituksen.
Sitten hän väristen levottomuudesta veti Magdalenan mukaansa luostariin, sai lippaan häneltä, aukaisi sen ja silmäili hätäisesti muutamia papereita.
— "Hän on puhunut totta! minun isäni! hän oli minun isäni. Enkä minä raukka sitä voinut arvata! … hän on kuolemaisillaan! hän vartoo minua! hän kutsuu minua! Voi! lähtekäämme, rientäkäämme!"
Useampia vankkureita seisoi jo valmiiksi valjastettuina luostarin edustalla. Arvoisa abbatissa ja hänen kaksi-kymmentä hurskasta seuralaistansa nousivat niihin.
— "Rientäkäämme!" hän heille huusi, "pian nyt vaan, tyttäreni! siellä alhaalla on sekä haavoitettuja että kuoleman kanssa taistelevia; siellä on meidän paikkamme!"
Esimmäiseen vankkuriin nousivat Hedwig ja Magdalena; jälkimäinen joudutti lakkaamatta hevosta, edellinen kertoi tuon tuostakin:
— "Isä parkani! hän oli minun isäni! Voi! jos tulemme liian myöhään, en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi!"
Oli jo ilta. Hämärässä, pitkin tietä kaikenmoisia partiokuntia sekä muita joukkoja palasi tappelusta, toiset ylpeinä kantaen saalistansa, toiset kulkien käsitysten, innostuneina ja laulaen sydämmen pohjasta voittolauluja.
Hedwig ei puhunut enään. Kalpeana, tuijoittavin silmin, raskaalla sydämmellä sekä väristen kärsimättömyydestä hän istui vankkureissa ja koko hänen ruumiinsa ikäänkuin pyrki sitä päämäärää kohden, jonne hänen sielunsa jo edeltäpäin oli rientänyt.
Magdalena oli tarttunut ohjaksiin.
— "Juoskaa! juoskaa!" hän syvään huoaten huusi hevosille, samalla kun kiihoitti niitä käsillänsä, "juoskaa vieläkin paremmin!"
Vähän aian kuluttua alkoi kuulua kaukaa kumeata kohinaa, niinkuin valtameren lähisyydessä: se oli sotakentän mahtavaa melua.
Jo toista tuntia sitten oli ryöstämisen ja tappamisen kiihko aivan tyyntynyt, ja päälliköt olivat hajautuneet sinne tänne kertomaan sekä ylistämään viimeisen Winckelried'in urhoollista sovitus-kuolemaa.
Kun tätä suurta nimeä mainittiin, ja huuto kuului: "munkki kuolee!" melu joka taholta oitis taukosi. Koko armeija vaikeni ja kokoontui Courgevaux'in ympärille niinkuin nousuvesi.
Mäen kukkulalla makasi kuoleva uros.
Hänen vieressään yhä Villon, joka häntä kannatti, Fridolin, joka pyhki jääkylmää hikeä hänen otsaltansa, ja Frey, joka nuoli hänen veristä kättänsä.
Itse hän tuon tuostakin huudahti:
— "Hedwig! … lapseni … tyttäreni … mutta voi! kun ei häntä jo kuulukkaan!…"
Sitten hän meni tainnoksiin, ja vähän aian päästä jälleen toinnuttuansa hän sanoi:
— "Hänkö se on?… Ei … ei vielä!… Oi! minä tunnen sydämmeni viimeisistä lyönneistä, että hän pian tulee… Hän lähestyy … vielä hetkinen, Jumalani!… Minä en tahdo … en … minä en tahdo kuolla!"
Ja taistellen arvaamattomalla innolla kuolemaa vastaan, hän näytti ikäänkuin pidättävän rinnassaan tuon elämän, tuon sielun, joka sieltä jo teki lähtöä.
Vähän matkaa tuonnempana valmistivat tämän iki-muistettavan päivän kuuluisat päälliköt jonkunmoisia paaria, ja koristivat niiden reunoja kuusen oksilla. Sitten sotamiehet kunnioituksesta kuolevaa sankaria kohtaan levittivät niiden yli nuo suuret liput, joita olivat tappelussa voittaneet.
Scharnachthal ja Bubenberg tarttuivat nyt veli Starck'iin, nostivat hänen maasta rotevilla käsillänsä ja kantoivat tuolle kunnia-sijalle.
Yö oli tullut, tyven, tähtikirkas yö.
Tulisoihtuja sytytettiin valaisemaan tätä voittojuhlaa.
Ainoa ihminen, joka pysyi kylmäkiskoisena kaikelle tälle, oli sankari itse. Hänen silmänsä yhä vaan tuijottivat Freiburg'iin vievää tietä kohden, hän antoi vaan kuulua tämän ainoan huudon:
— "Voi lapseni! tyttäreni!"
Äkkiä väkijoukko erkaantui, päästääkseen välitsensä erästä valkeata haamua.
Se oli vihdoinkin hän, se oli Hedwig!
Hän syöksi munkin syliin. Tämä painoi häntä rintaansa vasten, päästi pitkän ilohuudon ja pyörtyi.
Parin minuutin kuluessa tuon syvän hiljaisuuden keskeltä, joka vallitsi ympärillä, ei kuulunut muuta kuin kuolevan miehen korinaa ja hänen tyttärensä nyhkytyksiä.
Erään lääkkeen avulla, jonka abbatissa oli antanut, onnistui Magdalenan saada pyörtynyt jälleen virkoomaan.
— "Oi!" tämä nyt sanoi äänellä, joka ei enää ollut tämän mailmaan, "oi! Hedwigini! minä näen sinut taasen! … minä syleilen sinua vihdoinkin!… Siitä on nyt viisi-toista vuotta … niin, viisi-toista vuotta olen vartonut tätä hetkeä … tätä palkintoa… Jumala on hyvä … hän suo sen minulle vihdoinkin! … olkoon hänen nimensä ylistetty! Ja tekin, toverini, kiitos teillekin … samaten Ranskan kuninkaalle… Villon, kiitä sinä häntä minun puolestani … minä tahdon, että hänen sormuksensa minua seuraa hautaan… Mutta voi sitä iloa, kun saan sinua taasen syleillä, tyttäreni, oma tyttäreni!"
Ja kaikki vuosien kuluessa hänen sydämmeensä kokoontuneet kyyneleet vuotivat nyt yht'aikaa hänen kasvoillensa, joista loisti taivaallinen ilo.
Mutta äkkiä hän jatkoi:
— "Puhukaamme sinun tulevaisuudestasi … en tahdo jättää sinua yksin mailmaan… Missähän lienee suojelijasi, sulhasesi?… Kilian … Kilian?"
Tätä korkeaa kutsumusta sadat äänet kertoivat.
Vaan turhaan.
Seurasi hirvittävä äänettömyyden ja tuskan hetki.
Sitten kuului äkkiä melua, josta saattoi eroittaa tämän huudon:
— "Täällä ollaan! täällä ollaan!"
Se oli Herman Nagöli … ja hänen edellänsä astui Diesbach'in poika sekä Renato herttua.
Jälkimäinen kantoi Burgundin herttuan suurta lippua; edellinen
Suur-Bâtard'in lippua.
He laskivat nyt nämäkin samaan paikkaan, jossa muut liput jo olivat.
Kilian lankesi polvilleen Hedwigin isän viereen; hänkin nyt kutsui tätä isäksensä.
Winckelried yhdisti heidät samaan, pitkälliseen syleilykseen.
Renato herttua puolestaan teki tämän lyhyen selityksen:
— "Urheutensa innossa Diesbach oli seurannut vihollista järveen saakka. Hän kaatui veteen ja oli hukkumaisillaan!"
— "Vai niin!" Villon huudahti, "se on siis Teidän Ylhäisyytenne, joka hänet on pelastanut?"
— "Ei", nuori herttua vastasi viitaten Unterwaldilaiseen, "hän sen on tehnyt."
Herman katsahti Magdalenaan.
Magdalena ojensi hänelle kätensä.
Samalla aikaa Winckelried yhdisti Hedwigin ja Kilianin kädet.
— "Ei mitään surua!" hän sanoi heille, "älkää minua itkekö … minä olen onnellinen! … näin kuolla on ollut minun toivoni… Saattakaa ruumiini Stans'in kirkkotarhaan. Siellä vartoo minua se, joka oli sinun äitisi, Hedwig … ja samana iltana, jolloin yksi noista kivistä, joilla Saint-Jacques'in pakolaista heitettiin, tuon vaimo paran tappoi, tulee teidän viettää häänne Stans'in kirkossa … minä tahdon sen … minä siunaan teitä … hyvästi!…"
Tämä oli hänen viimeinen sanansa.
Hänen silmänsä, hänen hymynsä kertoivat sen vielä; sitten hän heitti henkensä.
Sydäntä särkevällä huudolla Hedwig hypähti pystyyn. Kilian sulki hänen syliinsä, ikäänkuin pidättääkseen häntä maan päällä.
Scharnachthal lähestyi samassa, laskeakseen kuolleen otsalle seppeleen tammen ja laakerin lehdistä.
Sitten hän sanoi äänellä, jonka kaikki kuulivat:
— "Kunnia! kunnia hänelle, jolla oli vaan yksi ainoa heikkouden hetki, mutta, joka siitä kohosi näin ylevään elämään, näin kauniisen kuolemaan! Kunnia Arnold von Winckelried'in suurelle pojalle, kunnia Granson'in ja Murten'in uroolle!"
Bubenberg, Hallwyl, François Villon ja Renato herttua tarttuivat nyt paarihin, nostivat ne väkijoukon yli ja kantoivat ympäri taistelukenttää, samalla kun joka taholla näkyi voiton-merkkejä, tulisoihtuja sekä miekkojen välkettä.
Veli Starck oli kärsinyt, oli taistellut, oli pannut koko elämänsä alttiiksi, toivoen vaan sitä hetkeä, jolloin voisi kunniansa takaisin voittaa. Hänen toiveensa oli toteentunut.