ENSIMMÄINEN LUKU
Dombey ja Poika
Dombey istui hämärtyneen huoneen nurkassa vuoteen vieressä, isossa nojatuolissa, ja Poika makasi lämpimästi kapaloituna pienessä korikehdossaan, joka oli huolellisesti sovitettu matalalle penkille tulen eteen sen likelle, ikäänkuin pienokaisen ruumiinrakenne olisi teeleivoksen kaltainen, joka on välttämättä paahdettava ruskeaksi niin kauan kuin se on tuore.
Dombey oli noin neljänkymmenenkahdeksan vuoden ja Poika vasta noin neljänkymmenenkahdeksan minuutin ikäinen. Dombey oli jokseenkin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän oli kaunis, pulska mies, oli hänen ulkomuotonsa liian jäykkä ja pöyhkeä ollakseen miellyttävä. Poika oli perin kaljupäinen ja punainen, ja vaikka hän (tietysti) oli eittämättä kaunis lapsi, oli hän yleisvaikutukseltaan kuitenkin vielä jonkin verran rutistunut ja täplikäs. Dombeyn otsalle olivat aika ja sen veli huoli jättäneet muutamia merkkejä kuin puuhun, jonka on aikanaan pakko murtua — ne ovat säälimättömiä kaksoisia samotessaan ihmismetsänsä läpi ja matkalla uurtaessaan — kun taas Pojan kasvoilla risteili moneen suuntaan lukemattomia pikku poimuja, jotka sama petollinen aika saisi mielikseen silitellä ja tasoitella viikatteensa lappeella, valmistaakseen pintaa syvemmille leikkauksilleen.
Riemuissaan kauan odotetusta tapauksesta Dombey helisteli yhtä mittaa raskaita kultaisia kellonperiään, jotka riippuivat hänen tiukan sinisen takkinsa alapuolelle, nappien kimallellessa fosforin värein kaukana palavan tulen heikossa hohteessa. Poika, jonka pienet nyrkit olivat kovasti puserrettuina ja pystyssä, näytti heikkojen voimiensa mukaan alistuvan siihen olemassaoloon, joka oli niin odottamatta tullut hänen osakseen.
"Tämä talo on nyt taas, rouva Dombey", huomautti Dombey, "ei ainoastaan nimeltään, vaan todellisuudessakin Dombey ja Poika. Dom-bey ja Poika!"
Näillä sanoilla oli niin hellyttävä vaikutus, että hän liitti rouva Dombeyn nimeen erään hyväilysanan (vaikkakaan ei ihan epäröimättä, koska hän oli kovin vähän tottunut sellaiseen puhuttelutapaan) ja sanoi: "Rouva Dombey, minun — minun rakkaani."
Ohimenevä heikko hämmästyksen lehahdus levisi sairaan naisen kasvoille hänen kohottaessaan silmänsä mieheensä päin.
"Hänet kastetaan Pauliksi, minun — rouva Dombey — tietysti."
Sairas toisti heikolla äänellä "tietysti" tai oikeastaan ilmaisi sen huultensa liikkeellä ja sulki taas silmänsä.
"Se on hänen isänsä nimi, rouva Dombey, ja samoin isoisän! Soisinpa, että hänen isoisänsä eläisi vielä tänä päivänä!" Ja taas hän sanoi "Dom-bey ja Poika" samalla äänenpainolla kuin äsken.
Nuo kolme sanaa ilmaisivat muuten Dombeyn elämän ainoan ajatuksen. Maailma oli olemassa, jotta Dombey ja Poika voisivat siinä harjoittaa kauppaa, ja aurinko ja kuu oli luotu suomaan heille valoa. Joet ja meret olivat sitä varten, että heidän laivansa voisivat kulkea niillä, sateenkaari ennustaakseen heille kaunista ilmaa, tuulet puhalsivat joko heidän yrityksiensä suuntaan tai niitä vastaan, tähdet ja kiertotähdet kiersivät kehiään säilyttääkseen loukkaamattomana sen järjestelmän, jonka keskuksena he olivat. Tavalliset lyhennykset saivat uuden merkityksen hänen silmissään ja viittasivat vain heihin: A.D. ei ollenkaan tarkoittanut anno Domini, vaan merkitsi anno Dombei — ja Pojan.
Hän oli kohonnut, samoin kuin hänen isänsä ennen häntä, elämän ja kuoleman kiertokulussa Pojasta Dombeyksi ja lähes kaksikymmentä vuotta ollut toiminimen ainoana edustajana. Noista vuosista hän oli ollut naimisissa kymmenen — naimisissa, niinkuin jotkut väittivät, sellaisen naisen kanssa, jolla ei ollut sydäntä lahjoitettavana hänelle; jonka onni sisältyi menneisyyteen ja joka oli tyytyväinen voidessaan alistaa murtuneen mielensä nöyrästi kestämään nykyhetken velvollisuuksia. Ei ole ollenkaan todennäköistä, että tuollainen joutava puhe olisi osunut Dombeyn korviin, jota se läheisesti koski, eikä luultavasti kukaan olisi uskonut sitä niin vähän kuin hän, jos se olisi tullut hänen kuuluvilleen. Dombey ja Poika olivat usein tehneet kauppaa rahoilla, mutta ei koskaan sydämillä. He jättivät tällaiset mielikuvituksen piiriin kuuluvat asiat pojille ja tytöille ja täyshoitoloille ja kirjoille. Dombey olisi tuuminut tähän tapaan: Avioliiton hänen kanssaan täytyi asiain luonnon mukaan olla mieluinen ja kunniakas kenelle järkevälle naiselle tahansa. Toive saada synnyttää uusi osakas sellaiseen kauppaliikkeeseen ei voinut olla herättämättä ylevää ja kiihkeätä kunnianhimoa vaatimattomimmankaan naissukupuoleen kuuluvan olennon rinnassa. Rouva Dombey oli tehnyt tämän yhteiskunnallisen avioliittosopimuksen, joka melkein välttämättä kuului säädylliseen ja varakkaaseen asemaan, tosin kiinnittämättä huomiota perheen toiminimen jatkamiseen, mutta kuitenkin silmät täysin avoimina näitä etuja huomaamaan. Rouva Dombeylla oli ollut joka päivä tilaisuutta käytännössä huomata hänen yhteiskunnallinen asemansa. Rouva Dombey oli aina istunut hänen pöytänsä päässä ja hoitanut emännän velvollisuuksia erinomaisen hienosti ja kohteliaasti. Rouva Dombeyn oli täytynyt olla onnellinen, eikä mikään muu ollut mahdollista.
Tai ainakin oli ollut vain yksi puute. Niin, sen hän olisi myöntänyt. Ei puuttunut muuta kuin yhtä, mutta se merkitsikin varmasti paljon. He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta, eikä heille tähän päivään mennessä, jolloin Dombey istui helistellen raskaita kultaisia kellonperiään isossa nojatuolissa vuoteen vieressä, ollut syntynyt jälkeläistä.
Tarkemmin sanoen, ei ketään mainitsemisen arvoista. Noin kuusi vuotta sitten oli kyllä syntynyt tyttö, sama lapsi, joka nyt oli huomaamatta hiipinyt tänne ja arkana kyyristynyt nurkkaan, voidakseen sieltä nähdä äitinsä kasvot. Mutta mitä merkitsi tyttö Dombey ja Pojalle! Liikkeen nimen ja arvon pääomassa oli sellainen lapsi pelkkä pikkuraha, jota ei voitu sijoittaa — mätämuna — ei mitään muuta.
Dombeyn tyytyväisyyden malja oli kuitenkin tällä hetkellä niin täynnä, että hän tunsi voivansa pirskahduttaa sen sisällyksestä parisen pisaraa pikku tyttärensä pölyiselle syrjäpolullekin.
Hän virkkoi siis: "Florence, kuuleppas, sinä saat mennä katsomaan sievää veljeäsi, jos haluat. Älä koske häneen!"
Lapsi vilkaisi tuota sinistä takkia ja jäykkää valkeaa kaulanauhaa, jotka yhdessä narisevien kenkien ja hyvin äänekkäästi raksuttavan taskukellon kanssa ruumiillistivat hänen käsityksensä isästä, mutta hänen silmänsä kääntyivät sitten taas heti äidin kasvoihin, eikä hän liikahtanut eikä vastannut.
Samassa avasi rouva silmänsä ja näki lapsen. Tämä juoksi häntä kohti ja nousten varpailleen ylettyäkseen paremmin kätkemään kasvonsa hänen rinnalleen tarrautui häneen kiinni epätoivoisen hellästi, mikä oli jyrkässä ristiriidassa hänen ikänsä kanssa.
"Oh, Herra varjelkoon!" sanoi Dombey nousten äreästi seisomaan. "Olen varma, että tuo on perin ajattelematon ja kiihkeä menettelytapa. Minun on kai parasta kysyä tohtori Pepsiltä, tahtooko hän ehkä olla niin hyvä ja tulla taas tänne yläkertaan. Nyt lähden alas. Minä lähden alas. Minun ei tarvitse pyytää teitä", lisäsi hän pysähtyen hetkeksi tulen ääressä olevan penkin luo, "pitämään erikoista huolta tästä nuoresta herrasta, rouva…"
"Blockitt, herra?" esitti sairaanhoitajatar, teeskentelevästi hymyilevä laimean kohtelias henkilö, joka ei rohjennut ilmoittaa nimeään tosiasiana, van ainoastaan hiljaisena huomautuksena.
"Tästä, nuoresta herrasta, rouva Blockitt."
"Ei, herra, ei suinkaan tarvitse! Muistan, kun Florence-neiti syntyi…"
"Jaa, jaa, jaa", keskeytti Dombey ja kumartui kehdon yli, samalla vähän rypistäen kulmiaan. "Olihan Florence-neiti oikein hyvä, mutta tämä on eri asia. Tämän nuoren herran pitää täyttää kohtalo. Kohtalo, pikku mies!" Puhutellessaan sillä lailla vastasyntynyttä hän nosti sen toisen kätösen huulilleen ja suuteli sitä. Sitten hän näytti pelkäävän, että se temppu oli saattanut hänen arvokkuutensa huonoon valoon, ja lähti hyvin kömpelösti tiehensä.
Tohtori Parker Peps, yksi hovilääkäreistä, jolla oli suurenmoinen maine avustajana lisäysten tapahtuessa hienoissa perheissä, käveli edestakaisin vierashuoneessa kädet selän takana perhelääkärin kuvaamattomasti ihailemana. Jälkimäinen oli säännöllisesti toitottanut tätä asiaa kuuden viime viikon kuluessa kaikille potilailleen, ystävilleen ja tuttavilleen sellaisena tapauksena, johon hän odotti päivin ja öin joka heti kutsua yhdessä tohtori Parker Pepsin kanssa.
"No niin, hyvä herra", sanoi tohtori Parker Peps mehevällä, syvällä, sointuvalla äänellään, joka oli verhottu päivän tapauksen vuoksi samoin kuin oven kolkutinkin, "onko teidän käyntinne mielestänne ollenkaan nostattanut arvoisaa rouvaanne?"
"Ikäänkuin virkistänyt?" sanoi perhelääkäri arasti, kumartaen samalla tohtorille kuin sanoakseen: "Suokaa anteeksi, että lisään yhden sanan, mutta tämä on niin arvokas asiakas."
Dombey tuli neuvottomaksi tästä kysymyksestä. Hän oli ajatellut potilasta niin vähän, ettei voinut siihen vastata. Hän sanoi olevansa kovin tyytyväinen, jos tohtori Parker Peps tahtoisi taas nousta yläkertaan.
"Hyvä on! Me emme saa salata teiltä, herra", virkkoi tohtori Parker Peps, "että on jonkinlaista voimattomuutta hänen armossaan herttuattaressa — suokaa anteeksi, minä sekoitan nimet, minunhan piti sanoa, teidän rakastettavassa rouvassanne. Että on jonkinlaista raukeutta ja yleistä joustavuuden puutetta, jota oikeastaan emme tahtoisi…"
"Nähdä", ehätti perhelääkäri sanomaan, kumartaen taas päätään.
"Juuri niin", myönsi tohtori Parker Peps, "jota oikeastaan emme tahtoisi nähdä. Tuntuu siltä, että lady Cankabyn ruumiinrakenne — suokaa anteeksi, minun piti sanoa rouva Dombeyn, mutta sekoitan nimet eri tapauksissa…"
"Ne ovat niin lukuisia", mutisi perhelääkäri, "eikä tosiaankaan voi odottaa — olisi kovin ihmeellistä, jos olisi toisin — tohtori Parker Pepsin asiakaspiiri West-Endissä…"
"Kiitos", sanoi tohtori, "juuri niin. Aioin juuri huomauttaa, että tuntuu siltä kuin potilaamme ruumiinrakennetta olisi kohdannut sellainen järkytys, josta se saattaa toipua vain suuren ja reippaan —"
"Ja tarmokkaan", mutisi perhelääkäri.
"Juuri niin", sanoi tohtori, "ja voimakkaan ponnistuksen avulla. Virkaveljeni herra Pilkins, joka ollessaan lääkärinä tässä perheessä — epäilemättä sopivin siihen tehtävään, siitä olen varma —"
"Oh", mutisi perhelääkäri. "Niin kuuluisan henkilön lausuma ylistys!"
"Olette kovin ystävällinen", vastasi tohtori Parker Peps, "sanoessanne niin. Herra Piikkisillä, joka asemansa nojalla parhaiten tuntee potilaan ruumiinrakenteen säännöllisissä oloissa (mikä tieto on kovin tärkeä meille tehdessämme johtopäätöksiä tällaisissa tapauksissa), on samoin kuin minullakin se käsitys, että luonto on kutsuttava avuksi tässä tapauksessa tekemään tarmokas ponnistus ja että jos arvoisa potilaamme Dombeyn kreivitär — suokaa anteeksi, rouva Dombey — ei olisi —"
"Kykenevä", sanoi perhelääkäri.
"Tekemään menestyksellisesti sellaista ponnistusta", jatkoi tohtori Parker Peps, "silloin voisi sattua sellainen käänne, jota me kumpikin vilpittömästi valittaisimme".
Lääkärit seisoivat muutamia sekunteja maahan katsellen. Sitten he tohtori Parker Pepsin äänettömän eleen kehoittamina lähtivät yläkertaan. Perhelääkäri avasi oven kuuluisalle ammattitoverilleen ja seurasi häntä kerrassaan matelevan kohteliaasti.
Olisi väärin Dombeyta kohtaan väittää, ettei tämä sanoma tavallaan vaivannut hänen mieltään. Hän ei ollut sellainen mies, josta olisi koskaan oikeastaan voinut sanoa, että hän pelästyi tai järkkyi, mutta hänellä oli tosiaankin se tunne, että jos hänen vaimonsa sairastuisi ja kuolisi hän olisi hyvin surullinen, samoin kuin jos hän kadottaisi astioistaan tai huonekaluistaan tai muista taloustavaroistaan jotakin, mikä olisi hyvinkin omistamisen arvoista eikä voisi joutua hukkaan herättämättä vilpitöntä mielipahaa. Epäilemättä se kuitenkin olisi viileää, asiallista, maltillista herrasmiehen surua.
Hänen tätä asiaa koskevat mietteensä keskeytyivät pian, ensiksi porraskäytävästä kuuluvan vaatteiden kahinan vuoksi ja sitten siksi, että huoneeseen äkkiä lehahti nainen, joka oli selvästi ohi keski-iän, mutta puettu hyvin nuorekkaasti, etenkin mitä puseron tiukkuuteen tulee. Vastatullut juoksi Dombeyn luo kasvoillaan ja ryhdissään jonkinlainen jännitys, joka ilmaisi hillittyä liikutusta, kietoi käsivartensa Dombeyn kaulaan ja sanoi tukehtuneella äänellä:
"Rakas Paulini! Hän on täydellinen Dombey!"
"No niin, no niin", vastasi hänen veljensä — sillä Dombey oli hänen veljensä — "luulenpa tosiaankin, että hän on tullut sukuunsa. Älähän kiihdy, Louisa."
"Teen siinä hyvin mielettömästi", sanoi Louisa istuutuen ja ottaen esille nenäliinansa, "mutta hän on — hän on niin täydellinen Dombey! Minä en ole milloinkaan elämässäni nähnyt mitään sentapaista!"
"Mutta mitä merkitsee tuo juttu Fannystä?" kysyi Dombey. "Kuinka Fanny voi?"
"Rakas Paul", vastasi Louisa, "se ei ole yhtään mitään. Usko minua, se ei ole mitään. Tosin hän on uupunut, mutta sitä ei voi verratakaan siihen, mitä minä sain kestää Georgen tai Frederickin syntyessä. Ponnistus on välttämätön. Siinä kaikki. Jospa tuo kunnon Fanny olisi Dombey! — Mutta luulenpa hänen jaksavan suoriutua siitä. Epäilemättä hän suoriutuu. Tietysti hän tekee niin, kun tietää, että sitä pyydetään häneltä velvollisuutena. Rakas Paul, onhan tosiaankin kovin heikkoa ja tyhmää minun vavista ja väristä kiireestä kantapäähän asti, mutta minä olen niin peräti kummallinen, että täytyy pyytää sinulta viinilasi ja palanen tuota kakkua. Luulin ihan putoavani ulos porraskäytävän ikkunasta tullessani katsomasta rakasta Fannya ja herttaista pikku pojua." Nämä viime sanat johtuivat siitä, että pienokainen muistui äkkiä voimakkaasti hänen mieleensä.
Silloin kuului hiljainen koputus ovelle.
"Rouva Chick", sanoi hyvin lempeä naisääni ulkopuolelta, "kuinka nyt voitte, rakas ystävä?"
"Rakas Paul", sanoi Louisa hiljaisella äänellä ja nousi seisomaan, "se on neiti Tox. Kaikkein herttaisin olento! En olisi mitenkään päässyt tänne ilman häntä! Neiti Tox, veljeni herra Dombey. Rakas Paul, erittäin läheinen ystäväni neiti Tox."
Nainen, joka esiteltiin näin erikoisesti, oli pitkä ja laiha olento, niin kuihtuneen näköinen, ettei häntä alkujaankaan ilmeisesti ollut luotu "vahvaväriseksi", kuten kangaskauppiaat sanovat, ja vähitellen menettänyt värinsä kokonaan. Mutta siitä huolimatta olisi häntä voinut kuvailla hohtavaksi yleisestä sovinnollisuudesta ja kohteliaisuudesta. Hänen päänsä oli vakinaisesti asettunut kallelleen senvuoksi, että hän oli pitkän aikaa tottunut kuuntelemaan ihailevasti kaikkea, mitä hänen läsnäollessaan sanottiin, ja katselemaan puhetovereitaan kuin olisi hengessään koettanut painaa heidän kuvansa sieluunsa pitääkseen sitä koko elämänsä halki haihtumattomassa muistissaan. Hänen kätensä olivat omaksuneet suonenvedonkaltaisen tavan kohoilla omasta aloitteestaan kuin itsetiedottoman ihailun vallassa. Hänen silmänsäkin olivat taipuvaiset samantapaiseen liikatunteellisuuteen. Hänellä oli pehmein ääni mitä voi kuvitella, ja hänen nenässään, joka oli hämmästyttävän kyömyinen, oli ihan keskellä siltamaisen kaaren kohdalla pieni kyhmy, josta se suuntautui alaspäin hänen kasvojaan kohti kuin järkähtämättä päättäen olla mistään syystä kääntymättä ylöspäin.
Neiti Toxin puku, vaikkakin se oli täysin hieno ja hyvä, vaikutti jonkin verran kulmikkaalta ja ahtaalta. Hän oli tottunut käyttämään kummallisia rikkaruohontapaisia kukkia päähineissään. Omituisia ruohoja näkyi toisinaan hänen tukassaan, ja uteliaat huomasivat, että kaikissa hänen kauluksissaan, röyhelöissään, kaulaliinoissaan, kalvosimissaan ja muissa hienommissa vaatekappaleissaan — suorastaan kaikissa hänen pukineissaan, joilla oli kaksi yhtymään tarkoitettua päätä — molemmat päät eivät milloinkaan olleet hyvissä väleissä eikä tahtoneet mitenkään sovinnollisesti kohdata toistaan. Talvitarpeita varten hänellä oli turkistavaroita, kuten turkiskauluksia, kaula- ja käsipuuhkia, joiden karvat törröttivät pystyssä korskeasti eivätkä ollenkaan ottaneet taipuakseen pehmeästi. Hänellä oli usein mukanaan pieniä soljella varustettuja laukkuja, jotka paukahtivat kuin pistooli sulkeutuessaan. Kun hän oli puettu täysiin juhlatamineihin, oli hänellä kaulansa ympärillä kerrassaan jäykänmallinen kaulakoru, joka esitti raukeaa ihan ilmeetöntä vanhaa silmää. Nämä ja muut samantapaiset ulkonaiset seikat olivat yhä vahvistaneet sitä käsitystä, että neiti Tox oli vähävarainen nainen, minkä hän tulkitsi omaksi hyödykseen. Mahdollisesti hänen sipsutteleva käyntinsä lisäsi tuota uskoa ja sai aikaan sen luulon, että hän jakamalla tavallisen pituisen askeleen pariin kolmeen noudatti vain tapaansa tehdä kaikesta niin paljon kuin suinkin voi.
"Olen varma siitä", virkkoi neiti Tox suunnattoman kohteliaasti, "että kunnia, jonka minulle tuottaa esittely herra Dombeylle, on erinomainen, ja sitä olenkin kauan tavoitellut, mutta hyvin vähän osannut odottaa toteutuvaksi tähän hetkeen asti. Rakas rouva Chick — saanko sanoa Louisa!"
Rouva Chick otti neiti Toxin käden omaansa, tuki viinilasinsa jalkaa siihen, hillitsi kyyneleet ja sanoi matalalla äänellä: "Jumala siunatkoon teitä!"
"Siis rakas Louisani", virkkoi neiti Tox, "suloinen ystäväni, kuinka voitte nyt?"
"Paremmin", vastasi rouva Chick. "Ottakaa vähän viiniä. Olette ollut melkein yhtä levoton kuin minäkin ja varmasti tarvitsette sitä!"
Dombey suoritti tietysti tarjoilun.
"Kuulehan, Paul", jatkoi rouva Chick yhä pitäen kiinni neiti Toxin kädestä, "ystäväni, joka tiesi, kuinka hartaasti olen odottanut tämän päivän tapausta, on valmistanut Fannylle pienen lahjan, jonka lupasin viedä perille. Se on vain pukeutumispöydälle tarkoitettu neulapatja, Paul, mutta minä sanon, tahdon sanoa ja minun täytyykin sanoa, että neiti Tox on siinä hyvin kauniisti esittänyt tämän tapauksen aiheuttamat tunteet. Sanonpa suorastaan runoksi tuota lausetta: 'Tervetuloa, pikku Dombey'!"
"Niinkö omistuslause kuuluu?" kysyi hänen veljensä.
"Niin se kuuluu", vastasi Louisa.
"Mutta suvaitkaa oikeudenmukaisesti, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox matalalla ja vakavan hartaasti pyytävällä äänensävyllä, "muistaa, ettei mikään muu kuin — minun on vähän vaikea ilmaista ajatuksiani — kuin tuloksen epävarmuus olisi saanut minua pukemaan ajatustani noin epämääräiseen muotoon. 'Tervetuloa, herra Dombey', olisi paljoa paremmin vastannut tunteitani, niinkuin varmasti tiedättekin. Mutta se epävarmuus, joka liittyy näihin enkelimuukalaisiin, toivoakseni suo anteeksi sen, mikä muuten varmasti näyttäisi puolustamattomalta tuttavallisuudelta." Neiti Tox teki puhuessaan Dombeylle kohteliaan kumarruksen, johon tämä vastasi armollisesti. Äskeisessä keskustelussa ilmennyt arvonanto Dombey ja Pojalle oli niin mieluinen hänelle, että hänen sisarellaan, rouva Chickillä — vaikka veli olikin pitävinhän häntä heikkona, hyväluontoisena henkilönä — oli häneen ehkä enemmän vaikutusta kuin kenelläkään muulla.
"Kas niin!" sanoi rouva Chick suloisesti hymyillen, "tämän jälkeen annan Fannylle kaikki anteeksi!"
Se oli kristillisessä mielessä lausuttu selitys, ja rouva Chick tunsi sen tekevän itselleen hyvää. Ei niin, että hänellä olisi ollut mitään erikoista anteeksiannettavaa kälylleen, eipä tosiaankaan yhtään mitään, paitsi että tämä oli mennyt naimisiin hänen veljensä kanssa — mikä sinänsä oli jonkinlaista rohkeutta — ja aikaa myöten synnyttänyt tytön eikä poikaa. Kuten rouva Chick oli usein huomauttanut, oli hän odottanut jo silloin kälyltään hieman enemmän, eikä se suinkaan ollut mieluisa palkinto kaikesta siitä huomiosta ja kunniasta, joka hänen osakseen oli tullut.
Kun Dombey samassa kutsuttiin kiireellisesti ulos huoneesta, jäivät molemmat naiset kahden kesken. Neiti Toxin jäsenet alkoivat heti nytkähdellä.
"Tiesin, että ihailisitte veljeäni. Sanoinhan teille niin jo ennakolta, rakkaani", virkkoi Louisa.
Neiti Toxin kädet ja silmät ilmaisivat, kuinka suuri hänen ihailunsa oli.
"Ja millainen omaisuus hänellä on, kultaseni!"
"Ah!" sanoi neiti Tox syvästi liikutettuna.
"Suun—na—ton!"
"Entä hänen käytöksensä, rakas Louisa!" sanoi neiti Tox. "Hänen ryhtinsä! Hänen arvokkuutensa! Ei mikään kuva, jonka olen koskaan nähnyt kenestäkään, ole ollut puoleksikaan niin täynnä näitä ominaisuuksia. Ajatelkaahan, niin ylhäistä, niin lujaa, niin peräti laajaa rinnan kohdalta, niin suoraa! Ei vähempää kuin rahakas Yorkin herttua, rakkaani", virkkoi neiti Tox. "Näin minä määrittelisin hänet."
"Mitä nyt, rakas Paul!" huudahti rouva Chick veljensä palattua, "sinä näytät ihan kalpealta! Onko jotakin hullusti?"
"Ikäväkseni minun on mainittava sinulle, Louisa, että he sanoivat
Fannyn —"
"Kuulehan, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa nousten seisomaan, "älä usko sitä. Jos sinulla on ollenkaan luottamusta minun kokemukseeni, Paul, saat täydellisesti tyyntyä ja uskoa, ettei tarvita mitään muuta kuin ponnistus Fannyn taholta. Ja tuohon ponnistukseen", jatkoi hän riisuen hatun päästään ja sovitellen sensijaan myssyn kaikessa rauhassa, "häntä täytyy rohkaista ja, jos välttämättömäksi käy, suorastaan pakottaakin. Kas niin, rakas Paul, tule yläkertaan kanssani."
Dombey, joka sen lisäksi, että antoi sisarensa yleensäkin vaikuttaa itseensä aikaisemmin mainitusta syystä, tosiaankin luotti häneen kokeneena ja puuhakkaana rouvana, suostui ja seurasi häntä heti potilaan huoneeseen.
Rouva Dombey makasi vuoteellaan samassa asennossa, johon oli jäänyt miehensä lähdettyä, puristaen pikku tytärtään rintaansa vasten. Lapsi oli takertunut kiinni häneen yhtä kiihkeästi kuin aikaisemminkin eikä ollenkaan kohottanut päätään tai siirtänyt pehmeää poskeansa äitinsä kasvoista, ei katsonut ympärillä seisoviin, ei puhunut tai liikkunut tai vuodattanut kyyneltäkään.
"Hän oli levoton ilman pikku tyttöä", kuiskasi tohtori Dombeylle.
"Katsoimme parhaaksi päästää lapsen taas sisälle."
Vuoteen ympärillä oli juhlallisen hiljaista, ja molemmat läsnäolevat lääkärit näyttivät katselevan horroksissa olevaa sairasta niin säälivästi ja niin vähän toivoen, että rouva Chick aluksi luopui aikomuksestaan. Mutta pian kooten voimansa eli, niinkuin hän sanoi, mielenmalttinsa hän istuutui vuoteen viereen ja sanoi matalalla, täsmällisellä äänellä:
"Fanny! Fanny!"
Vastaukseksi ei kuulunut muuta ääntä kuin Dombeyn ja tohtori Parker Pepsin kellojen kovaa tikitystä, ikäänkuin ne olisivat ajaneet toisiaan takaa hiljaisuudessa.
"Fanny, rakkaani", virkkoi rouva Chick teeskennellyn keveästi, "herra Dombey on tullut katsomaan sinua. Etkö tahdo puhua hänelle? He tahtovat panna pikku poikasi — tiedäthän, Fanny, pienokaisen, jota luullakseni tuskin vielä olet nähnytkään — vuoteeseesi, mutta eivät voi, ennenkuin vähän reipastut. Eiköhän olisi aika, että vähän kokoilisit tarmoasi? Mitä?"
Hän kallisti korvansa vuodetta kohti ja kuunteli katsellen samalla ympärilleen toisiin huoneessa oleviin ja pitäen sormeansa ylhäällä.
"Mitä?" toisti hän, "mitä sanoit, Fanny? En kuullut."
Ei kuulunut sanaa eikä äännähdystäkään vastaukseksi. Dombeyn ja tohtori
Parker Pepsin kellot tuntuivat kiiruhtavan nopeammin.
"Kuulehan, todellakin, rakas Fanny", sanoi käly muuttaen asentoaan ja puhuen vähemmän luottavasti ja vakavammin vasten tahtoaankin, "minun pitää ihan suuttua, jollet herää. Sinun täytyy välttämättä tehdä ponnistus, ehkäpä hyvin suuri ja tuskallinen ponnistus, johon et ole halukas, mutta tiedäthän, että tämä on ponnistusten maailma, Fanny, emmekä me saa milloinkaan masentua, kun niin paljon riippuu meistä. Kuulehan! Koeta toki! Minun täytyy todellakin torua sinua, jollet koeta!"
Kellojen kilpatikitys tätä seuraavana hiljaisuuden hetkenä oli hurjan raivoisa. Ne tuntuivat reuhtovan ja koettavan kampata toisiaan.
"Fanny", virkkoi Louisa, katsellen ympärilleen yhä levottomamman näköisenä. "Katsohan edes minuun. Avaa vain silmäsi näyttääksesi, että kuulet ja ymmärrät. Etkö tahdo? Laupias taivas, hyvät herrat, mitä pitää tehdä?"
Molemmat lääkärit vaihtoivat silmäyksen vuoteen yli, ja vanhempi kuiskasi kumartuen jotakin lapsen korvaan. Pikku olento, joka ei ollut käsittänyt kuiskauksen tarkoitusta, käänsi häntä kohden kalpeat kasvonsa, mutta ei kuitenkaan irroittanut otettaan. Kuiskaus toistettiin.
"Äiti!" sanoi pikku tyttö.
Tämä heikko ääni, niin tuttu ja hellästi rakastettu, sai aikaan jonkinmoisen tajunnan merkin näinkin likellä loppua. Hetkisen värisivät suljetut silmäluomet, ja sieraimet vavahtivat, ja perin heikko hymy näkyi huulilla.
"Äiti!" huusi lapsi nyyhkyttäen. "Voi, rakas äiti, rakas äiti!"
Tohtori pyyhkäisi hiljaa pois lapsen sotkeutuneet kiharat äidin kasvoilta ja huulilta. Voi, kuinka tyynet ne nyt olivatkaan, kuinka vähän hengitystä näkyi niiden rauhaa häiritsemässä!
Näin ajautui äiti, pitäen kovasti kiinni heikosta tuesta, sille tummalle ja tuntemattomalle merelle, joka kiertää koko maailman ympäri.