TOINEN LUKU
Sopivia toimenpiteitä sellaisen tapauksen johdosta, joka voi joskus sattua parhaimmissakin perheissä
"En milloinkaan lakkaa onnittelemasta itseäni", sanoi rouva Chick, "että silloin, kun en vielä aavistanutkaan, mitä oli tulossa — se kävi ikäänkuin tosiaan jokin olisi yllyttänyt minua siihen — että silloin sanoin antavani kaikki anteeksi rakkaalle Fanny-parallemme. Mitä tahansa tapahtuneekin, se tuottaa minulle aina lohtua!"
Rouva Chick lausui tämän vaikuttavan huomautuksen vierashuoneessa, laskeuduttuaan sinne yläkerrasta, missä oli tarkastanut ompelijattarien työtä heidän valmistaessaan perheen jäsenille suruvaatteita. Hän ilmaisi sen Chickille, joka oli tukeva, kaljupäinen herra, hyvin leveäkasvoinen, kädet aina housuntaskuissa, ja luonteeltaan taipuvainen viheltelemään ja hyräilemään säveliä, vaikka hänen nyt täytyi koettaa estää niitä ilmoille tulemasta, se kun ei olisi sopinut surutalossa.
"Älähän rasita itseäsi liiaksi, Loo", virkkoi Chick, "jotta et saisi oikeaa hermokohtausta. Ralla lalla laa! Hyväinen aika, taas ihan unohdin! Sellaista on elämä! Tänään terve, huomenna kuollut!"
Rouva Chick loi vain moittivan katseen häneen ja tarttui sitten taas keskustelun lankaan.
"Uskonpa varmasti", virkkoi hän, "ja toivon, että tämä sydäntäsärkevä tapaus on varoitus meille kaikille, jotta tottuisimme pysymään hereillä ja ponnistelemaan ajoissa, kun meiltä sitä vaaditaan. Kaikella on tarkoituksensa, jos vain käyttäisimme sitä hyväksemme. Oma syymme on, jos kadotamme tärkeimmän näkyvistämme."
Chick rikkoi tätä huomautusta seuranneen hiljaisuuden rupeamalla hyräilemään perin sopimatonta säveltä "Olipa kerran suutari", mutta keskeytti sen jokseenkin hämillään ja huomautti, että oli ehdottomasti oma syymme, jollemme käyttäneet hyväksemme niin murheellisia tapauksia kuin tämä oli.
"Joita minun mielestäni, herra Chick, pitäisi paremmin käyttää hyväkseen", virkkoi hänen puolisonsa terävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen, "kuin hyräilemällä merimiesten hyppyä tai muuta yhtä järjetöntä ja tunteetonta rallatusta, pou-vou-vou!" Chick oli tosiaankin salavihkaa päästänyt kuuluville tällaisen hoilauksen, jonka rouva Chick toisti musertavan halveksivasti.
"Pelkkä tapa, rakkaani", puolustautui Chick.
"Loruja! Tapa!" vastasi hänen vaimonsa. "Jos olet järkevä olento, älä esitä noin naurettavia puolustuksia. Tapa! Jos minuun tarttuisi tapa (kuten sinä sitä sanot) kävellä katossa, niinkuin kärpäset, niin luulisinpä saavani kuulla siitä tarpeeksi."
Tuntui niin todennäköiseltä, että sellainen tapa herättäisi jonkin verran ikävää huomiota, ettei Chick uskaltanut ruveta väittelemään siitä seikasta.
"Kuinka pikku vauva voi?" kysyi Chick vaihtaakseen puheenaihetta.
"Mitä vauvaa tarkoitat?" vastasi rouva Chick. "Olen tosiaankin tänä aamuna ollut tekemisissä niin suuren vauvajoukon kanssa tuolla alakerran ruokasalissa, ettei kukaan järjillään oleva ihminen uskoisi."
"Oikein vauvajoukon kanssa!" toisti Chick katsellen hämmästyneenä ympärilleen.
"Useimpien miesten mieleen luulisi juolahtavan", virkkoi rouva Chick, "että kun ei rakasta Fanny-raukkaa enää ole olemassa, käy välttämättömäksi hankkia imettäjä".
"Ahaa!" sanoi Chick. "Ta—ra—ra— sellaista on elämä, tarkoitan.
Toivottavasti olet saanut sopivan imettäjän, rakkaani."
"Enpä tosiaankaan ole", sanoi rouva Chick, "enkä luultavasti saakaan, mikäli ymmärrän. Sillä välin tietenkin lapsi —"
"Menee suoraan hemmettiin", sanoi Chick miettivästi, "ihan varmasti".
Mutta huomattuaan rouva Chickin kasvoille ilmestyneestä suuttumuksesta tehneensä pahan virheen arvelemalla, että joku Dombey voisi joutua sinne, ja aikoen sovittaa huonon käytöksensä älykkäällä ehdotuksella hän lisäsi:
"Eikö jotakin tilapäistä apua olisi teekannusta?"
Jos hän olisi halunnut saattaa asian ennenaikaiseen päätökseen, ei hän olisi voinut toimia tehokkaammin. Katseltuaan häntä hetkisen äänettömän alistuvana rouva Chick meni majesteetillisesti akkunan luo ja kurkisti kaihtimen läpi, kuultuaan pyörien ratinaa. Chick, joka huomasi, että kohtalo oli toistaiseksi häntä vastaan, ei sanonut mitään muuta, vaan lähti pois. Mutta niin ei aina ollut Chickin laita. Usein hän oli voiton puolella ja rankaisi silloin Louisaa tuntuvasti. Perhekinasteluissaan he ylimalkaan olivat tasa-arvoinen pari, joka ei jäänyt toinen toiselleen mitään velkaa. Perin vaikeata olisi ollut lyödä vetoa, kumpi jäisi voittajaksi. Usein, kun Chick jo näytti voitetulta, hän otti äkkiä vauhtia, käänsi asian toisaanne, pani rouva Chickin korvat helisemään ja saavutti suunnattoman menestyksen, mutta saattoi puolestaan joutua samanlaisten masentavien kolhausten alaiseksi rouva Chickin taholta, joten heidän pikku kahakoillaan tavallisesti oli jännittävän epävarma sävy.
Neiti Tox oli saapunut äskenmainituilla ajoneuvoilla ja juoksi sisälle hengästyneenä.
"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "onko se toimi vielä vapaana?"
"On, hyvä ihminen", vastasi rouva Chick.
"Sitten, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "minä toivon ja uskon — mutta parasta on, että heti tuon heidät tänne".
Juostuaan taas alas portaita yhtä nopeasti kuin äsken yläkertaan neiti Tox toimitti tarkoittamansa henkilöt ulos vuokravaunuista ja palasi pian vieraat mukanaan. Heitä olikin koko joukko, sillä hän saattoi rehevää, punaposkista, terveen näköistä nuorta naista, jonka kasvot muistuttivat omenaa ja jolla oli pieni lapsi sylissään, sekä nuorempaa naista, ei niin lihavaa, mutta yhtä punaposkista, joka talutti kummassakin kädessään lihavaa punaposkista lasta. Mukana oli myöskin itsekävelevä, rehevä poika, jonka kasvot olivat punaiset kuin omena, ja loppujen lopuksi lihava ja punaposkinen mies, joka kantoi sylissään vielä yhtä lihavaa ja punaposkista poikaa. Tämän hän pani seisomaan lattialle ja käski käheästi kuiskaten pitää kiinni veljestään Johnnystä.
"Rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "kun tiesin teidän suuren huolenne ja halusin huojentaa sitä, lähdin kuningatar Charlotten 'Naitujen naisten synnytyslaitokseen', jonka olitte unohtanut, ja kysyin oliko heillä ketään, jota he pitäisivät sopivana. Ei, sanoivat he, ei ketään. Kun he vastasivat minulle noin, rakkaani, jouduin melkein epätoivoon teidän puolestanne, sen vakuutan. Mutta sattui niin, että eräs sikäläinen potilas kuullessaan kysymyksen muisti toisen naisen, joka oli lähtenyt kotiinsa ja, niinkuin hän sanoi, kaiken todennäköisyyden mukaan olisi kerrassaan tyydyttävä imettäjä. Samalla hetkellä kun kuulin sen ja olin ottanut asiasta selvän laitoksen johtajattarelta — erinomaiset suositukset ja moitteeton luonne — lähdin taas liikkeelle osoitteen mukaan."
"Rakkaana, kelpo ihmisenä, niinkuin aina olette", huomautti Louisa.
"Ei ollenkaan", sanoi neiti Tox, "älkää sanoko niin. Saapuessani hänen kotiinsa (kerrassaan puhdas paikka, rakkaani, siellä voisi syödä päivällistä vaikka lattialta), tapasin koko perheen istumassa pöydän ääressä, ja kun huomasin, ettei mikään selonteko heistä olisi puoleksikaan niin vakuuttava teille ja herra Dombeylle kuin kaikkien näkeminen yhdessä, toin heidät kaikki mukanani. Tämä herra", virkkoi neiti Tox osoittaen punaposkista miestä, "on isä. Tahdotteko olla hyvä ja tulla vähän lähemmäksi, herra?"
Punaposkinen mies täytti kömpelösti tämän pyynnön ja seisoi nauraa hihittäen ja virnistellen eturivissä.
"Tämä on tietysti hänen vaimonsa", sanoi neiti Tox valiten eroon nuoren naisen, jolla oli lapsi sylissä. "Kuinka voitte, Polly?"
"Kiitos, rouva, minä voin mainiosti", vastasi Polly.
Ottaessaan vaimon taitavasti pois joukosta neiti Tox oli tehnyt tämän kysymyksen kuin suopeuden osoitukseksi vanhalle tuttavalle, jota hän ei ollut nähnyt pariin viikkoon.
"Hauskaa kuulla", virkkoi neiti Tox. "Tuo toinen nuori nainen on hänen naimaton sisarensa, joka asuu heidän luonaan ja rupeaisi hoitamaan lapsia. Hänen nimensä on Jemima. Kuinka voitte, Jemima?"
"Kiitos, rouva, mainiosti", vastasi Jemima.
"Sepä on hauskaa kuulla", sanoi neiti Tox. "Toivottavasti saatte pysyäkin terveenä. Viisi lasta. Nuorin kuuden viikon vanha. Tuo sievä pikku poika, jolla on rakko nenässä, on vanhin. Luullakseni tuo rakko ei ole synnynnäinen, vaan tapaturmassa saatu?"
Punaposkinen mies murisi: "Silitysrauta."
"Suokaa anteeksi, hyvä herra", virkkoi neiti Tox, "kuinka —?"
"Silitysrauta", toisti mies.
"Juuri niin", sanoi neiti Tox. "Niin, sehän on totta. Minä unohdin.
Äitinsä poissa ollessa tuo pikku mies haistoi kuumaa silitysrautaa.
Olette oikeassa, hyvä herra. Muuten aioitte hyväntahtoisesti ilmoittaa
minulle, juuri saapuessamme ovelle, että te olette ammatiltanne —"
"Lämmittäjä", virkkoi mies.
"Hämmentäjä?" kysyi neiti Tox ymmällä.
"Lämmittäjä", toisti mies. "Veturi."
"Ah, niin!" huudahti neiti Tox katsahtaen häneen miettivästi ja näyttäen yhä edelleenkin kovin vaillinaisesti ymmärtävän hänen tarkoitustaan.
"Ja mitä pidätte siitä, hyvä herra?"
"Mistä, rouva?" kysyi mies.
"Siitä", vastasi neiti Tox. "Ammatistanne."
"Ahaa. Oikein paljon, rouva. Tuhkaa menee toisinaan tänne" — hän osoitti rintaansa — "ja panee puhumaan karheasti, niinkuin nytkin. Mutta se on tuhkaa, ei sen pahempaa."
Neiti Tox näytti saavan tästä vastauksesta niin vähän valaistusta, että hänen oli vaikea jatkaa keskustelua. Mutta rouva Chick vapautti hänet siitä ryhtymällä yksityisesti tutkimaan Pollya, hänen lapsiaan, hänen vihkimätodistustaan, suosituksiaan ja niin edespäin. Kun Polly oli vahingoittumattomana läpäissyt tämän kiirastulen, vetäytyi rouva Chick selostamaan asiaa veljensä huoneeseen ja valaistakseen ja vahvistaakseen sitä vielä tehokkaammin vei mukanaan kaksi ruusuista pikku Toodlea. Tämän punaposkisen perheen nimi oli näet Toodle.
Dombey oli vaimonsa kuoleman jälkeen pysynyt omissa huoneissaan, yksinomaan mietiskellen vastasyntyneen poikansa nuoruutta, kasvatusta ja elämäntehtävää. Hänen viileän sydämensä pohjalla oli jotakin kylmempää ja raskaampaa kuin sen tavallinen taakka. Mutta siellä herännyt melkein vihainen suru johtui enemmän siitä tunteesta, jonka poikaa kohdannut tappio herätti, kuin hänen omasta menetyksestään. Haikean nöyryyttävää oli, että se elämä ja varttuminen, johon hän perusti niin suuren toivon, joutuisi vaaraan jo alussa niin halvan puutteen vuoksi ja että Dombey ja Pojan täytyisi olla perikadon partaalla imettäjän vuoksi. Ja samalla hänestä ylpeydessään ja mustasukkaisuudessaan tuntui katkeralta ajatella olevansa ensi askeleista alkaen sielunsa toivon täyttymistä kohti riippuvainen palkatusta naisesta, joka tulisi lapselle jonkun aikaa olemaan kaikkea sitä, miksi liitto hänen itsensä kanssa olisi tehnyt hänen vaimonsa, ja siksi hän olikin jokaisen uuden ehdokkaan hylkäämisestä salaa iloinnut. Mutta nyt oli tullut aika, jolloin hän ei enää voinut horjua näiden kahden eri tunteen välillä, varsinkaan kun Polly Toodlessa ei näyttänyt olevan pienintäkään vikaa rouva Chickin selostuksen nojalla, joka samalla oli kovasti kiittänyt neiti Toxin väsymätöntä ystävyyttä.
"Nämä lapset näyttävät terveiltä", virkkoi Dombey. "Mutta kun ajattelee, että he jonakin päivänä väittävät olevansa jonkinlaista sukua Paulille! Vie ne pois, Louisa! Tuo näkyviini se nainen ja hänen miehensä."
Rouva Chick talutti ulos molemmat pikku Toodlet ja palasi kohta mukanaan vahvempi pari, jonka hänen veljensä oli halunnut nähdä.
"Hyvä rouva", sanoi Dombey kääntyen ympäri mukavassa nojatuolissaan niin jäykästi kuin olisi ollut yhtä kappaletta ilman jäseniä ja niveliä, "te olette kaiketi köyhä ja haluatte ansaita rahaa imettämällä sitä pikku poikaa, minun perillistäni, joka ennen aikojaan on menettänyt, mitä ei koskaan voi korvata. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lisäätte perheenne hyvinvointia sillä lailla. Mikäli ymmärrän, näytätte kunnolliselta ihmiseltä. Mutta minun on pantava pari ehtoa, ennenkuin tulette talooni siinä ominaisuudessa. Niin kauan kuin olette täällä, vaadin, että teidät tunnetaan, sanokaamme, Richardsin nimellä, mikä on tavallinen ja sopiva. Onko teillä mitään sitä vastaan, että otatte nimeksenne Richards? Teidän on paras neuvotella siitä miehenne kanssa."
Kun mies ei tehnyt muuta kuin nauraa hihitti ja virnisteli ja alituisesti pyyhkäisi suutaan oikealla kädellään, kostuttaen kämmentään, niiasi rouva Toodle tyrkättyään miestään pari kolme kertaa turhaan ja vastasi, että jos hänen pitäisi luopua nimestään, se ehkä otettaisiin huomioon palkan määräämisessä.
"Tietysti, tietysti", vastasi Dombey. "Minä juuri haluankin, että tässä on puhe pelkästään palkasta. Siis, Richards, jos imetätte minun lastani, jota on kohdannut niin suuri tappio, toivon teidän aina muistavan seuraavan seikan. Te saatte runsaan palkan korvaukseksi muutamien velvollisuuksien suorittamisesta, jona aikana toivon teidän mahdollisimman vähän tapaavan perhettänne. Kun näiden velvollisuuksien vaatiminen ja suorittaminen on päättynyt ja palkka lakkaa, ei meidän välillämme enää ole mitään suhdetta. Ymmärrättekö?"
Rouva Toodle näytti epävarmalta, ja mitä Toodleen itseensä tulee, ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään epäilystä siitä, ettei hän käsittänyt mitään.
"Teillä on itsellänne lapsia", virkkoi Dombey. "Tähän kauppaan ei ollenkaan sisälly, että teidän tarvitsisi kiintyä minun lapseeni tai minun lapseni teihin. Minä en ensinkään odota tai toivo sellaista, vaan päinvastoin. Kun lähdette pois täältä, olette suorittanut pelkän kaupan, ruvettuanne palkkapalvelukseen, eronnut siitä ja pysytte poissa. Lapsi lakkaa muistamasta teitä, ja te lakkaatte hyväntahtoisesti muistelemasta lasta."
Rouva Toodle, jonka poskilla oli vähän enemmän väriä kuin äsken, sanoi, "että hän luuli tietävänsä paikkansa".
"Toivottavasti tiedätte, Richards", virkkoi Dombey. "En epäilekään, ettette tietäisi sitä oikein hyvin. Se on tosiaankin niin selvää ja silmäänpistävää, että asia tuskin voisi ollakaan toisin. Louisa hyvä, sovi Richardsin kanssa asian rahallisesta puolesta. Hän saakoon palkkansa milloin ja kuinka haluaa. Kuulkaapa, herra, mikä nimenne onkaan, vielä pikku asia!"
Toodle, joka näin pysähdytettiin kynnyksellä juuri kun hän oli seuraamaisillaan vaimoaan ulos huoneesta, kääntyi ja jäi yksinään seisomaan Dombeyta vastapäätä. Hän oli vahva, velttoryhtinen, pyöreäharteinen, laahusteleva, pörröinen mies, jonka vaatteet riippuivat huolimattomasti yllä. Hänellä oli vahva tukka ja paksu poskiparta, joiden luonnollinen väri oli tummunut ehkä savun ja kivihiilen pölyn vaikutuksesta. Kädet olivat kovat ja känsäiset ja nelikulmainen otsa karhea kuin härän nahka. Hän oli joka suhteessa täydellinen vastakohta Dombeylle; jälkimäinen oli niitä sileiksiajeltuja, lyhyttukkaisia, varakkaita herrasmiehiä, jotka ovat kiiltäviä ja joustavia kuin uudet pankinsetelit ja näyttävät keinotekoisesti puristetuilta ja tiivistetyiltä kuin kultasuihkun pakotuksesta.
"Teillä on luullakseni poika?" kysyi Dombey.
"Neljä, hyvä herra! Neljä poikaa ja yksi tyttö. Kaikki elossa!"
"Teillä kai on täysi työ pitäessänne heitä hengissä?"
"Maailmassa on vain yksi asia, jota olisi vieläkin raskaampi kestää."
"Mikä se on?"
"Niiden menettäminen, hyvä herra."
"Osaatteko lukea?" kysyi Dombey.
"No, enpä erittäin."
"Kirjoittaa?"
"Liidullako?"
"Millään?"
"Luullakseni saisin jotakin töhrityksi liidulla, jos olisi pakko", vastasi Toodle vähän mietittyään.
"Ja nyt", huomautti Dombey, "te luullakseni olette kahden- tai kolmenneljättä ikäinen?"
"Niillä vaiheilla kai", vastasi Toodle taas tuumittuaan.
"Miksette opettele?" kysyi Dombey.
"Niin aionkin tehdä, hyvä herra. Pikku poikani saa opettaa minua, kun tulee niin vanhaksi, että pääsee kouluun."
"No niin", sanoi Dombey katseltuaan tarkkaavasti eikä suinkaan suopeasti miestä, joka yhä tuijotti ympäri huonetta (enimmäkseen ympäri kattoa) ja veteli kättään suunsa yli.
"Kuulitte kai, mitä juuri sanoin vaimollenne?"
"Polly kuuli sen", virkkoi Toodle heilauttaen hattuaan olkapäänsä yli oveen päin sen näköisenä kuin täysin luottaisi parempaan puoliskoonsa. "Kaikki hyvin."
"Koska te näytte jättävän kaikki hänelle", virkkoi Dombey pettyneenä aikomuksessaan tehostaa katsantokantaansa vieläkin selvemmin miehelle, jolla piti olla voimakkaampi luonne, "ei minun luullakseni kannata sanoa teille mitään".
"Ei vähääkään", vastasi Toodle. "Polly kuuli sen. Hän kyllä muistaa."
"En siis tahdo pidättää teitä kauemmin", sanoi Dombey pettyneenä.
"Missä olette tehnyt työtä koko ikänne?"
"Enimmäkseen maan alla, kunnes menin naimisiin. Sitten siirryin maan pinnalle. Pääsen eräälle täkäläiselle rautatielle, jahka ne tulevat täyteen käytäntöön."
Samoin kuin viimeinen oljenkorsi taittaa kuormitetun kamelin selän, musersi tämä uutinen maan alla suoritetusta työstä Dombeyn masentuneen mielen. Hän viittasi lapsensa imettäjän miestä lähtemään, mikä olikin Toodlesta mieluista, kiersi avaimen lukkoon ja alkoi astella huoneessaan edestakaisin yksinäisenä ja onnettomana. Jäykästä ja haarniskoidusta arvokkuudestaan ja tyyneydestään huolimatta hän pyyhkieli sokaisevia kyyneleitä silmistään. Tuon tuostakin hän lausui. "Pikku poika parka" niin liikutettuna, ettei millään ehdolla olisi suonut kenenkään ihmisen sitä tietävän.
Luonteenomaista Dombeyn ylpeydelle oli, että hän sääli itseään lapsen vuoksi. Hän itse ei ollut vaivainen leski jouduttuaan pakosta luottamaan outoon naiseen, jonka moukkamainen mies oli työskennellyt "enimmäkseen maan alla" saamatta koskaan kuolemaa kolkuttamaan ovelleen, köyhän pöydän ääressä joka päivä ruokkien neljää poikaa — mutta voi pikkuista poikaparkaa!
Nämä sanat vielä huulillaan hänen mieleensä juolahti — ja se on vain esimerkkinä siitä voimasta, jolla hänen toivonsa ja pelkonsa ja kaikki ajatuksensa suuntautuivat määrättyyn keskukseen — että tuon naisen tielle oli pantu suuri kiusaus.
Hänenkin nuorin lapsensa oli poika. Olisikohan mahdollista, että hän vaihtaisi lapset?
Vaikka Dombey pian olikin mielissään siitä, että oli hylännyt moisen ajatuksen romanttisena ja epätodennäköisenä — joskin mahdollisena, sitä ei voinut kieltää — ei hän voinut olla kuvittelematta, millainen hänen asemansa olisi, jos hän vanhaksi tultuaan huomaisi sellaisen petoksen. Saattaisiko siihen tilaan joutunut mies riistää petturilta niin monien vuosien aikana kehittyneen tottumuksen, luottamuksen ja uskon hedelmän ja lahjoittaa sen vieraalle?
Kun hänen harvinainen mielenliikutuksensa asettui, haihtuivat nämä pahat aavistukset vähitellen, vaikka niistä jäikin niin paljon jäljelle, että hän päätti lujasti pitää itse tarkoin silmällä Richardsia, vaikka ei näyttäisikään niin tekevän. Ja kun hän nyt oli rauhallisemmalla mielellä, piti hän imettäjän halpaa yhteiskunnallista asemaa pikemmin edullisena asianhaarana kuin päinvastoin, koska se sinänsä oli leveänä juopana hänen ja lapsen välillä ja teki heidän eronsa helpoksi ja luonnolliseksi.
Sillä välin sopivat ehdoista rouva Chick ja Richards neiti Toxin avustamina, ja kun Richardsille oli annettu pikku Dombey, niin juhlallisesti kuin tässä olisi tapahtunut hengelliseen veljeskuntaan luovuttaminen, jätti hän itkien ja suudellen omat lapsensa sisarensa Jemiman haltuun. Sitten tuotiin esille viinilasit perheen alakuloisen mielen virkistämiseksi.
"Juotte kai tekin lasin viiniä, vai kuinka?" kysyi neiti Tox, kun
Toodle ilmestyi huoneeseen.
"Kiitoksia, arvoisa rouva, koska hyväntahtoisesti tarjoatte."
"Ja olette oikein iloinen voidessanne jättää rakkaan kelpo vaimonne näin hyvään kotiin, eikö niin?" kysyi neiti Tox nyökäyttäen päätään ja iskien hänelle silmää salavihkaa.
"En, arvoisa rouva", vastasi Toodle. "Toivon vain hänen pian palaavan."
Sen kuullessaan Polly itki yhä katkerammin. Silloin rouva Chick, joka pelkäsi tämän surun vaikuttavan turmiollisesti pikku Dombeyhin ("tekee happameksi, nähkääs", kuiskasi hän neiti Toxille), kiiruhti apuun.
"Pikku lapsenne menestyy varmaankin oivallisesti sisarenne Jemiman hoidossa, Richards", virkkoi rouva Chick, "ja teidän pitää vain karaista mielenne — tämä maailma, nähkääs, on ponnistusten maailma, Richards — ollaksenne oikein onnellinen. Joko teistä on otettu mitta surupuvun ompelemista varten, Richards?"
"Ky-yllä, rouva", nyyhkytti Polly.
"Ja se pukee teitä varmaan mainiosti", sanoi rouva Chick, "sillä sama tyttö on ommellut minulle jo monta pukua. Se valmistetaan sitäpaitsi parhaista aineksista."
"Voi taivas, kuinka teistä tulee hieno", virkkoi neiti Tox, "niin että miehenne ei tunne teitä, vai mitä?"
"Minä tuntisin hänet aina ja kaikkialla", vastasi Toodle töykeästi.
Toodlea oli nähtävästi mahdoton lahjoa.
"Ja mitä ruokaan tulee, Richards", jatkoi rouva Chick, "on teillä aina tarjolla kaikkein parasta. Te saatte itse määrätä joka päivä ruokanne, ja kaikkea, mikä teitä miellyttää, hankitaan niin auliisti kuin olisitte ylhäinen nainen."
"Niin, varmasti!" sanoi neiti Tox liittyen myötätuntoisena vuoropuheluun. "Ja portteria — ihan rajattomasti, eikö niin, Louisa?"
"Tietysti!" vastasi rouva Chick samalla äänensävyllä. "Vain vähän pidättyväisyyttä vihanneksissa, kultaseni."
"Ja ehkä myöskin etikkakurkuissa", arveli neiti Tox.
"Noita poikkeuksia lukuunottamatta", virkkoi Louisa, "voitte valita ruokanne oman mielenne mukaan, eikä teidän tarvitse ollenkaan kieltäytyä mistään".
"Ja sitten", sanoi neiti Tox, "niin kovasti kuin hän onkin kiintynyt omaan pikku lapseensa — ja olen varma siitä, että te, Louisa, ette moiti häntä sen kiintymyksen vuoksi?"
"En toki!" huudahti rouva Chick jalomielisesti.
"Niin hänen tietysti täytyy mieltyä pikku hoidokkiinsa ja pitää suurena etuoikeutena voidessaan nähdä pienen enkelin, joka on läheisessä yhteydessä korkeimpien luokkien kanssa, päivä päivältä vähitellen kehittyvän yhteisestä lähteestä. Eikö niin, Louisa?"
"Epäilemättä", vahvisti rouva Chick. "Katsokaahan, rakkaani, hän on jo ihan tyytyväinen ja rauhoittunut ja aikoo lausua jäähyväiset sisarelleen Jemimalle, pikku palleroisilleen ja rehelliselle kelpo miehelleen kevein sydämin ja hymyillen. Näettekös, rakas ystävä?"
"Tosiaankin!" huudahti neiti Tox. "Niinpä hän tekeekin!"
Mutta näistä sanoista huolimatta Polly-parka hyväili kutakin vuorollansa onnettoman näköisenä ja riensi lopulta pois lopettaakseen jyrkästi enemmät hyvästelyt lastensa kanssa. Sotajuoni tuskin onnistui sentään niin hyvin kuin se olisi ansainnut, sillä kun lähinnä nuorin poika arvasi hänen aikomuksensa, alkoi se paikalla kiivetä hänen jäljessään portaita ylös nelinkontin, kun taas vanhin (joka perheessä tunnettiin Puskurin nimellä muistoksi höyrykoneesta) ilmaisi suruaan takomalla kantapäitään lattiaan ihan riivatusti, mihin koko muu perhe yhtyi.
Kun kaikki pikku Toodlet saivat kätensä täyteen appelsiineja ja rahakolikoita, rauhoittui heidän ensimmäinen surunpuuskansa, ja perhe toimitettiin kiireimmän kaupalla takaisin asuntoonsa vuokravaunuissa, jotka oli jätetty sitä varten odottamaan. Jemiman suojelemina lapset avasivat ajoneuvojen akkunan ja pudottelivat appelsiineja ja rahoja pitkin matkaa. Toodle itse valitsi takapaikan, jommoinen parhaiten vastasi hänen tottumuksiaan.