KOLMAS LUKU
Dombey ihmisenä ja isänä, kodin päämiehenä
Kun rouva Dombey-vainajan hautajaiset oli suoritettu täydelliseksi tyydytykseksi sekä hautaustoimistolle että koko naapuristolle, joka on sellaisissa tapauksissa usein halukas moittimaan ja käsittämään kaikki tuollaisissa juhlamenoissa mahdollisesti sattuvat laiminlyönnit tai puutteet loukkaukseksi itseään kohtaan, alkoivat Dombeyn taloon kuuluvat ihmiset taas elää entiseen tapaansa. Tällä pikku maailmalla, samoin kuin ulkona olevalla suurellakin, oli se ominaisuus, että se helposti unohti vainajansa, ja kun keittäjätär oli sanonut, että rouva-vainaja oli ollut rauhallinen luonteeltaan, ja emännöitsijä, että sellainen oli ihmisen kohtalo aina, ja hovimestari, että kuka olisi sitä ajatellut, ja sisäkkö, että hän tuskin saattoi sitä uskoa, ja lakeija, että se tuntui hänestä ikäänkuin unelta — silloin oli heidän mielestään asia loppuun käsitelty, ja surupuvutkin alkoivat heidän mielestään jo käydä kuluneen näköisiksi.
Richardsista, jota pidettiin yläkerrassa jonkinlaisena kunnioitettavana vankina, näytti hänen uuden elämänsä aamunkoitto kylmältä ja harmaalta. Dombeyn talo oli hyvin iso korkeiden rakennusten reunustaman, synkän ja kauhean ylhäisen kadun varjonpuolisella sivulla Portland Placen ja Bryanstone Squaren välisellä tienoolla. Se oli nurkkatalo laajoine kellarialueineen, missä luukuilla varustetut ikkunat tuijottivat nyrpeinä ja törkysäiliöihin johtavat ovet näyttivät virnistävän. Se oli synkän komea talo, takasivultaan puoliympyrän muotoinen, ja sisälsi kokonaisen jonon seurusteluhuoneita, ikkunat hiekkapihalle päin, missä kaksi kuihtuneen näköistä puuta, rungot ja oksat mustina, pikemmin ritisi kuin humisi: niin savustettuja niiden lehdet olivat. Kesäaurinko ei koskaan paistanut tälle kadulle paitsi varhain aamiaisen aikana, jolloin se ilmestyi yhtaikaa vesirattaiden, vanhojen vaatteiden kauppiaan, kurjenpolvien myyjän, sateenvarjon paikkaajan ja sen miehen keralla, joka helisteli pientä kulkusta mennessään. Pian se taas hävisi palaamatta enää sinä päivänä, ja kun sitä seurasivat kuljeskelevat soittokunnat ja temppuilijat, jäi piha kaikkein kurjimman soittokoneen ja valkoisten hiirien tyyssijaksi. Silloin tällöin vain ilmestyi vaihteeksi näkyviin jokin siili, kunnes hovimestarit, joiden herrasväet söivät kaupungilla, alkoivat hämärässä seisoskella ovilla ja lyhtymies teki yhä uudistuvan, mutta turhan yrityksensä antaa kadulle iloisempaa ulkonäköä kaasun avulla.
Talo oli sisäpuolelta yhtä aution näköinen kuin ulkoakin. Hautajaisten jälkeen Dombey määräsi huonekalut peitettäviksi — ehkä säästääkseen niitä pojalleen, jota kaikki hänen suunnitelmansa tarkoittivat — ja kaikki koristukset otettaviksi pois muista huoneista paitsi niistä, jotka hän piti itseään varten alakerrassa. Näin tehtiin salaperäisen näköisiä hahmoja pöydistä ja tuoleista, jotka koottiin yhteen keskelle huoneita ja peitettiin suurilla käärinlakanoilla. Kellonkahvat, ikkunakaihtimet ja kuvastimet, jotka käärittiin jokapäiväisiin tai kerran viikossa ilmestyviin sanomalehtiin, pakottivat huoneessa kävijän vasten tahtoaankin lukemaan katkelmia kuolemantapauksista ja hirveistä murhista. Kaikki kynttilänjalat ja kattokruunut verhottiin Hollannin palttinalla, minkä jälkeen ne näyttivät katon silmästä riippuvalta jättiläiskyyneleeltä. Uuneista tuntui lähtevän samanlainen haju kuin hautaholveista ja kosteista kellareista. Haudattu rouva-vainaja katseli kamalan näköisenä aavemaisten siteitten verhoamista kehyksistä. Jokainen tuulenpuuska lennätti läheisen tallirakennuksen nurkan takaa pyyhältäessään muutamia oljenkorsia, joilla talon kohdalla oleva katu oli peitetty rouva-vainajan sairauden aikana ja joista tahraantuneita jäännöksiä vielä oli tarttuneina kaikkialla lähinurkkiin. Ne kokoontuivat aina salaisen voiman vetäminä vastapäisen tyhjän talon kynnyksen luo ja lensivät siellä surullisen kaunopuheisina Dombeyn ikkunoita vasten.
Niihin huoneisiin, joita Dombey käytti omana asuntonaan, pääsi suoraan eteisestä. Hänellä oli hallussaan arkihuone, kirjasto, joka oikeastaan oli pukeutumishuoneena, niin että kuumana puserretun paperin, sahviaanin ja venäjännahkan haju taisteli muutamien saapasparien lemun kanssa, ja takana jonkinlainen kasvihuone tai lasikattoinen aamiaishuone, jonne näkyivät aikaisemmin mainitut puut ynnä tavallisesti pari kolme hiiviskelevää kissaa. Nämä kolme huonetta sijaitsivat perätysten. Aamuisin, kun Dombey söi aamiaista jommassakummassa ensiksimainitussa huoneessa, tai iltapäivällä, kun hän palasi kotiin ruualle, kutsuttiin Richards kellonsoitolla lasihuoneeseen, missä hän sai kävellä edestakaisin pientä hoidokkiaan kantaen. Mikäli imettäjä tuollaisina hetkinä vilaukselta näki Dombeyn, joka istui kaukana pimeässä, tuijottaen lasta kohti synkkien, raskaiden huonekalujen takaa, alkoi tämä mies hänestä tuntua kopissa asuvalta yksinäiseltä vangilta tai omituiselta ilmestykseltä, jota ei voinut puhutella eikä ymmärtää.
Tuollaista elämää oli pikku Paul Dombeyn imettäjä suojatteineen viettänyt joitakin viikkoja ja eräänä päivänä palannut yläkertaan autioihin juhlahuoneisiin tekemältään alakuloiselta kävelyretkeltä (hän ei koskaan lähtenyt ulos ilman rouva Chickiä, joka tuli kauniina aamuina tavallisesti neiti Toxin seurassa hakemaan häntä ja lasta kävelylle — toisin sanoen astelemaan edestakaisin katukäytävällä vakavasti kuin hautajaissaatossa). Hän istui omassa huoneessaan, kun ovi aukeni hitaasti ja hiljaa, ja tummasilmäinen pikku tyttö kurkisti sisään.
"Varmaankin Florence-neiti, joka on palannut tätinsä luota", ajatteli Richards, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä lasta. "Toivottavasti voit hyvin, pikku neiti", virkkoi hän ääneen.
"Onko tuo minun veljeni?" kysyi tyttö osoittaen pikku lasta.
"Kyllä, enkelini", vastasi Richards. "Tuleppas suutelemaan sitä."
Mutta sensijaan että olisi tullut lähemmäksi lapsi katseli häntä vakavasti ja sanoi:
"Mitä olette tehnyt äidilleni?"
"Herra siunatkoon tuota pikku olentoa!" huudahti Richards, "mikä surullinen kysymys! Minäkö tehnyt? En mitään, neiti."
"Mitä sitten toiset ovat tehneet minun äidilleni?" kysyi lapsi.
"En ole eläissäni nähnyt niin sydäntäsärkevää!" sanoi Richards, joka luonnollisestikin sijoitti mielikuvituksessaan tämän lapsen tilalle jonkun omistaan kyselemään samanlaisessa tilanteessa. "Tule lähemmäksi, pikku neiti! Älä pelkää minua."
"En minä pelkää teitä", vastasi lapsi lähestyen. "Mutta minä haluan tietää, mitä äidille on tehty."
"Kultaseni", vastasi Richards, "sinä käyt tuossa sievässä mustassa puvussa äitisi muistoksi".
"Minä voin muistaa äitiäni millaisessa puvussa tahansa", vastasi lapsi kyynelten noustessa hänen silmiinsä.
"Mutta ihmiset pukeutuvat mustaan sellaisten muistoksi, jotka ovat menneet pois", jatkoi imettäjä.
"Minne?" kysyi lapsi.
"Tuleppas tänne ja istuudu minun viereeni", sanoi Richards, "niin minä kerron sinulle erään tarinan".
Vaistomaisesti tuntien, että se oli aiottu vastaukseksi hänen kysymykseensä, pikku Florence pani pois hattunsa, jota oli tähän asti pitänyt kädessään, istuutui jakkaralle imettäjän jalkojen juureen ja katseli ylöspäin hänen kasvoihinsa.
"Oli kerran", aloitti Richards, "eräs nainen — oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti".
"Eräs oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti", kertasi lapsi.
"Joka sairastui ja kuoli, kun Jumala katsoi sopivan ajan tulleen."
Lapsi värisi.
"Kuoli, niin ettei kukaan koko maailmassa enää saa nähdä häntä, ja haudattiin maahan, missä kasvaa puita."
"Kylmään maahan?" sanoi lapsi taas väristen.
"Ei. Lämpimään maahan", vastasi Polly, käyttäen heti edukseen tätä huomautusta, "missä rumat pikku siemenet muuttuvat kauniiksi kukiksi ja ruohoksi ja viljaksi ja kuka tietää miksi. Missä hyvät ihmiset muuttuvat kirkkaiksi enkeleiksi ja lentävät ylös taivaaseen!"
Lapsi, joka oli antanut päänsä painua alas, nosti sen taas ja istui katsellen häntä hartaasti.
"No, maitahan hiukan", jatkoi Polly aika lailla hämillään tästä vakavan jännittyneestä katseesta ja toisaalta omasta halustaan lohduttaa lasta, äkillisestä menestyksestään ja perin vähäisestä itseluottamuksestaan. "Kun siis tuo nainen kuoli, tuli hän Jumalan luo, minne hänet ensin lieneekin viety, ja hän rukoili Jumalaa, tuo hyvä nainen", virkkoi Polly sanomattoman liikutettuna, sillä hän puhui ihan tosissaan, "opettamaan hänen pikku tytärtään lujasti uskomaan siihen ja tietämään, että hän oli onnellinen siellä ja rakasti häntä yhä, ja toivomaan ja koettamaan — koko ikänsä — saada kerran tavata hänet siellä, missä heidän ei enää koskaan tarvitsisi erota."
"Se oli minun äitini!" huudahti lapsi hypähtäen pystyyn ja tarttuen kertojan kaulaan.
"Ja lapsen sydän", jatkoi Polly vetäen hänet syliinsä, "pikku tytön sydän oli niin kokonaan täynnä tätä totuutta, että vaikka hän kuuli sen asian vain vieraalta imettäjältä, joka ei osannut kertoa sitä oikein, vaan oli itsekin vain äitiparka eikä mitään muuta, sai hän lohtua siitä — ei tuntenut itseään niin yksinäiseksi — nyyhkytti ja itki hänen rintaansa vastaan — tunsi rakkautta hänen sylissään lepäävää lasta kohtaan — ja —ja, lapsi kulta!" keskeytti Polly silitellen tytön kiharoita ja antaen kyyneltensä valua niille.
"Kuulkaas, Floy-neiti! Isänne varmasti suuttuu!" huusi terävä ääni ovelta samalla kun kynnykselle ilmestyi lyhyt, ruskea ja pyöreä nelitoistavuotias tyttö, jolla oli pieni nykerönenä ja sysimustia helmiä muistuttavat silmät. "Kun on vielä erityisesti kielletty teitä menemästä kiusaamaan uutta imettäjää."
"Eihän hän kiusaa minua", kuului Pollyn hämmästynyt vastaus. "Minä pidän paljon lapsista."
"Oi, suokaa anteeksi, rouva Richards, sen on nähkääs yhdentekevää", vastasi mustasilmäinen tyttö, jonka ääni tuntui niin terävältä ja purevalta, että se oli vähällä saada kyyneleet valumaan toisen silmistä. "Minä ehkä pidän oikein paljon simpukoista, rouva Richards, mutta siitä ei johdu, että saisin niitä teeni kanssa."
"No, eihän se mitään haittaa", huomautti Polly.
"Oi, kiitoksia, rouva Richards", vastasi toinen. "Suvaitkaa kuitenkin muistaa, että Floy-neiti on minun hoidossani ja pikku Paul-herra teidän."
"Mutta meidän ei tarvitse senvuoksi riidellä", sanoi Polly.
"Ei suinkaan, rouva Richards", vastasi äkäpussi. "Ei suinkaan, en minä sitä toivo, eihän meidän tarvitse olla sillä kannalla toisiamme kohtaan, sillä Floy-neiti on vakinainen ja Paul-herra väliaikainen." Äkäpussi käytti puheessaan vain pikku pysähdyksiä työntäen tulemaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, yhtenä ainoana lauseena ja jos mahdollista yhdellä ainoalla hengenvedolla.
"Neiti Florence on vasta palannut kotiin, vai kuinka?" kysyi Polly.
"Niin, rouva Richards, vasta palannut, ja nyt, Floy-neiti, ennenkuin olette ollut kotona neljännestuntiakaan, tahritte märkiä kasvojanne siihen kallisarvoiseen surupukuun, jonka rouva Richards on saanut äitinne vuoksi!" Nämä moitesanat lausuessaan tempaisi äkäpussi, jonka todellinen nimi oli Susan Nipper, lapsen irti uudesta ystävästä ikäänkuin hampaan suusta. Mutta hän näytti tässä menettelevän pikemminkin vain liian innokkaan velvollisuudentunnon vuoksi kuin tahallisesta epäystävällisyydestä.
"Hänestä tulee olemaan oikein hauskaa olla taas kotona", virkkoi Polly nyökäyttäen lapselle päätään rohkaiseva hymy terveillä kasvoillaan, "kun saa nähdä rakkaan isänsäkin tänä iltana".
"No, no, rouva Richards!" huudahti neiti Nipper kiihkeällä ja äkkinäisellä tavallaan. "Jopa nyt jotakin! Tosiaankin, nähdä rakkaan isänsä! Sitä kannattaisi katsella!"
"Hän ei siis saa nähdä isäänsä?" kysyi Polly.
"Ei, rouva Richards, hänen isänsä on liiaksi takertunut erääseen toiseen, eikä sitä ennenkään Floy ollut hänen suosikkinsa. Tytöistä ei tässä talossa välitetä, rouva Richards, uskokaa minua."
Lapsi vilkaisi pikaisesti toisesta hoitajasta toiseen kuin olisi ymmärtänyt ja tuntenut, mitä puhuttiin.
"Te hämmästytätte minua!" huudahti Polly. "Eikö herra Dombey ole nähnyt häntä senjälkeen kun —"
"Ei", keskeytti Susan Nipper. "Ei kertaakaan senjälkeen eikä ennen sitä melkein kuukausimääriin. Tuskin uskon, että hän olisi tuntenut Floyta omaksi lapsekseen, jos olisi nähnyt hänet kadulla, tai tuntisi, jos tapaisi hänet huomenna ulkona, rouva Richards, ja mitä minuun tulee", lisäsi äkäpussi nauraa tirskuen, "en osaa sanoa, tietääkö hän ylimalkaan minua olevankaan".
"Lapsiparka!" sanoi Richards tarkoittaen pikku Florencea eikä neiti
Nipperiä.
"Niin, lähempänä kuin sadan penikulman päässä siitä, missä nyt keskustelemme, on suorastaan mörkö, sen saatte uskoa, rouva Richards, ottamatta tietysti läsnäolevia lukuun", virkkoi Susan Nipper; "toivotan teille hyvää jatkoa, rouva Richards. Ja nyt, Floy-neiti, tulkaa minun kanssani älkääkä jääkö tänne pahana tottelemattomana lapsena, joka ei välitä neuvoista."
Näistä varoituksista ja Susan Nipperin nykimisistä huolimatta, jotka eivät olleet ihan vaarattomia, vaan olisivat saattaneet nyrjähdyttää oikean olkapään sijoiltaan, riistäytyi pikku Florence irti ja suuteli hellästi uutta ystäväänsä.
"Hyvästi!" sanoi lapsi. "Voikaa hyvin! Minä tulen taas pian katsomaan teitä, ja te tulette minun luokseni? Susan ei kiellä sitä. Eikö niin, Susan?"
Susan näytti olevan sisimmässään hyvänluontoinen pikku olento, vaikkakin kuului siihen kasvattajaryhmään, jonka mielestä on lapsia ravisteltava ja pudisteltava ja viskeltävä samoin kuin rahojakin, jotta ne pysyisivät kunnossa ja kirkkaina. Sillä kun lapsi koetti taivuttaa häntä muutamilla hyväilevillä eleillä ja sanoilla, pani hän käsivarteni a ristiin ja pudisti päätään, samalla kun hänen seposelälleen avattuihin mustiin silmiinsä tuli myöntyvä ilme.
"Ei ole oikein, Floy-neiti, kysyä sellaista, sillä te tiedätte, etten voi kieltää teiltä mitään, mutta rouva Richards ja minä otamme selville, mitä voi tehdä, jos rouva Richardsia haluttaa, sillä nähkääs minua haluttaa matkustaa Kiinaan asti, mutta en kuitenkaan tiedä, kuinka Lontoon satamasta lähdetään."
Richards suostui ehdotukseen.
"Tässä talossa ei helise juuri niin paljon iloa", virkkoi neiti Nipper, "että kukaan haluaisi olla yksinäisempi kuin muutenkin täytyy olla. Nuo Toxit ja Chickit saavat kiskaista suustani pari etuhammasta, rouva Richards, mutta se ei vielä merkitse, että antaisin heidän vetää pois kokonaisen rivin."
Tämänkin Richards myönsi, se kun tuntui hyvin ilmeiseltä.
"Minä olen tosiaankin hyvin halukas elämään sovussa kanssanne, rouva Richards", lisäsi Susan Nipper, "niin kauan kuin Paul-herra pysyy vakinaisena, jos voimme järjestää asian niin, ettemme avoimesti riko käskyjä vastaan, mutta laupias taivas, Floy-neiti, te ette ole vielä lähtenyt täältä pois, tottelematon lapsi, pois nyt, mennään, mennään!"
Samassa Susan Nipper kävi äkkiä käsiksi holhokkiinsa ja lennätti hänet ulos huoneesta.
Surullinen ja laiminlyöty lapsi oli niin hiljainen ja tyyni ja kärsivällinen, ja hänellä näytti olevan sydämessään niin paljon rakkautta, josta ei kukaan tuntunut välittävän, niin paljon apeita ajatuksia, joiden loukkaamista ei kukaan näyttänyt karttavan, että Pollyn sydän ihan vuoti verta, kun hän taas jäi yksin. Siinä yksinkertaisessa kohtauksessa, jossa hän oli ensi kerran nähnyt pikku orvon, oli hänen äidillinen sydämensä heltynyt yhtä paljon kuin lapsenkin, ja hänestä tuntui samoin kuin lapsestakin, että siitä hetkestä oli hänen ja lapsen välille alkanut kehittyä luottamuksellinen suhde.
Vaikka Toodle niin suuresti luottikin Pollyyn, oli tämä sivistyksensä puolesta tuskin ollenkaan miestään ylempänä. Mutta hän oli hyvä yksinkertainen luonne, joka yleensä on parempi, uskollisempi, ylevämpi, jalompi, nopeampi tuntemaan ja paljon kykenevämpi säilyttämään hellyyttä ja sääliä, uhrautumista ja antaumusta kuin mies. Ja niin oppimaton kuin hän olikin, olisi hän ehkä voinut jo näin varhain herättää Dombeyn mielessä edes sarastavan käsityksen, joka ei sitten tulevaisuudessa olisi iskenyt häneen kuin salama.
Mutta nyt poikkeamme asiasta. Polly ei ajatellut silloin mitään muuta kuin käyttää hyväkseen neiti Nipperin suopeaa mielenlaatua ja keksiä jonkin keinon, jolla saisi pikku Florencen luokseen laillisesti, ilman kapinaa. Vielä samana iltana sattui tarjoutumaan sopiva tilaisuus.
Hänet oli kuten tavallisestikin soitettu alas lasihuoneeseen, missä hän sitten oli astellut edestakaisin pitkän aikaa lapsi sylissään, kun hänen suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen Dombey äkkiä tuli huoneestaan ja pysähtyi hänen eteensä.
"Hyvää iltaa, Richards."
Juuri sama ankara, jäykkä herra, jollaiseksi Polly oli hänet huomannut jo ensi päivänään tässä talossa. Niin kovan näköinen, että Polly vaistomaisesti loi silmänsä alas ja samalla niiasi.
"Kuinka Paul-herra voi, Richards?"
"Mainiosti, herra, oikein hyvin."
"Siltä näyttää", vastasi Dombey katsellen hartaasti hentoja kasvoja, jotka imettäjä paljasti hänen nähdäkseen, ja kuitenkin samalla teeskennellen olevansa jokseenkin välinpitämätön. "Toivottavasti saatte kaikkea, mitä haluatte?"
"Kyllä, kiitos, herra."
Mutta hän liitti tähän vastaukseen niin silmäänpistävän epäröimisen vivahduksen, että Dombey, joka oli kääntynyt poispäin, pysähtyi ja vilkaisi häneen vielä kysyvästi.
"Minun käsitykseni mukaan ei mikään tee lapsia niin reippaiksi ja iloisiksi kuin se, että ne saavat nähdä toisten lasten leikkivän lähellään", huomautti Polly rohkaisten mielensä.
"Jollen erehdy, huomautin teille, Richards, tänne tullessanne", sanoi Dombey rypistäen otsaansa, "että toivon teidän tapaavan perhettänne mahdollisimman harvoin. Saatte jatkaa kävelyänne."
Samassa hän hävisi sisempään huoneeseen, ja Pollylle jäi vain se tieto, että Dombey oli käsittänyt hänet väärin ja että hän itse oli joutunut epäsuosioon edistymättä vähääkään yrityksessään.
Seuraavana iltana Dombey asteli jo edestakaisin kasvihuoneessa hänen tullessaan alas. Kun imettäjä pysähtyi ovelle tämän harvinaisen näyn hämmästyttämänä ja epävarmana siitä, oliko hänen mentävä sisälle vai peräydyttävä, kutsui Dombey häntä.
"Jos teidän mielestänne tosiaankin tuollainen seura on hyvää lapselle", aloitti Dombey täsmällisesti, ikäänkuin Polly olisi sanonut eiliset sanansa vasta äsken, "niin eikö Florence-neiti kelpaa?"
"Florence-neiti olisi parasta seuraa, herra", vastasi Polly innokkaasti, "mutta minä kuulin hänen pikku hoitajansa sanovan, että häntä ei —"
Dombey soitti kelloa ja käveli edestakaisin, kunnes palvelija saapui.
"Sanokaa niille, että Florence-neiti saa tulla Richardsin luo ja mennä hänen kanssaan kävelemään ja niin edespäin, aina kun Richards vain haluaa. Sanokaa, että lapset saavat olla yhdessä milloin vain Richards tahtoo."
Rauta oli nyt kuumana, ja takoakseen sitä rivakasti — asia oli hyvä, ja se rohkaisi Pollya, vaikka hän vaistomaisesti pelkäsikin Dombeyta — hän pyysi, että Florence-neiti paikalla lähetettäisiin alas tutustumaan pikku veljeensä.
Hän oli leikkivinään pikku lapsen kanssa, kun palvelija poistui täyttämään käskyä, mutta hän luuli huomaavansa Dombeyn värin muuttuvan ja hänen kasvojensa ilmeen vaihtuvan. Dombey kääntyikin äkkiä kuin peruuttaakseen omat tai Richardsin sanat tai kummatkin, mutta hillitsi mielensä vain häpeän vuoksi.
Ja Richards oli oikeassa. Viimeksi, jolloin Dombey oli nähnyt laiminlyödyn tyttärensä, oli lapsen ja kuolevan äidin epätoivoinen syleily samalla kertaa tuntunut hänestä paljastukselta ja moitteelta. Niin kokonaan vaipunut kuin hän olikin ajattelemaan poikaansa, johon liittyi niin suuria toiveita, ei hän voinut unohtaa tuota erokohtausta. Hän ei voinut unohtaa, että hän itse oli siihen osaton, sillä hellän rakkauden ja uskollisuuden kirkkaan syvyyden pohjalla lepäsivät nuo molemmat syleilevät olennot hänen seistessään rannalla syrjäisenä katselijana, jota pidettiin loitolla.
Kykenemättä karkoittamaan näitä seikkoja muististaan tai säilyttämään mieltänsä vapaana niiden merkityksen herättämästä epämääräisestä aavistuksesta, sellaisena kuin hän saattoi sen nähdä ylpeytensä sumun läpi, hän tunsi entisen välinpitämättömyyden sijasta Florencea kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Hänestä melkein tuntui kuin lapsi olisi pitänyt häntä silmällä tai epäillyt häntä. Kuin tytöllä olisi ollut avain johonkin hänen rinnassaan piilevään salaisuuteen, jota hän tuskin itsekään tajusi. Kuin lapsi vaistomaisesti huomaisi isänsä rinnassa soivan epäsointuisen kielen, peläten pelkällä hengähdyksellään saavansa sen väräjämään.
Dombeyn tunteet tätä lasta kohtaan olivat sen syntymästä aikain olleet kielteiset. Tosin hän ei ollut koskaan vihannut Florencea: sitä hän ei ollut viitsinyt taikka se ei ollut juolahtanut hänen mieleensä. Florence ei ollut koskaan tuntunut hänestä nimenomaan vastenmieliseltä. Mutta nyt hän oli kiusaantuneella mielellä tytön vuoksi, joka häiritsi hänen rauhaansa. Hän olisi mieluummin karkoittanut ajatuksistaan koko lapsen, jos olisi tietänyt kuinka. Ehkä — kuka tutkii sellaiset salaisuudet! — hän pelkäsi joutuvansa kerran vihaamaan tytärtään.
Kun pikku Florence arkana ilmestyi ovelle, lakkasi Dombey kävelemästä ja katsahti häneen. Jos hän olisi katsellut hartaammin ja isän silmillä, olisi hän voinut lukea lapsen vilkkaissa silmissä kaiken sen mielenliikutuksen ja pelon, joka pakotti epäröimään, kiihkeän halun juosta itkien syleilemään isää, kätkeä kasvonsa hänen rintaansa vastaan ja huudahtaa: "Oi isä, koeta rakastaa minua, minulla ei ole ketään muuta!" Niinikään hän olisi voinut huomata lapsen silmistä hänen pelkäävän joutuvansa pois työnnetyksi, olevansa liian rohkea ja loukkaavansa isää, ja kuinka säälittävästi hän kaipasi kehoitusta ja rohkaisua ja kuinka liian raskaan taakan rasittama nuori sydän etsi jotakin luonnollista lepopaikkaa surulleen ja rakkaudelleen.
Mutta Dombey ei huomannut mitään sentapaista, vaan näki tytön pysähtyvän epäröivänä ovelle ja katselevan häntä. Mitään muuta hän ei nähnyt.
"Tule sisään", lausui hän. "Mitä lapsi pelkää?"
Tyttö tuli sisään ja vilkaistuaan ympärilleen epävarman näköisenä jäi seisomaan oven viereen pikku kädet lujasti yhteen puristettuina.
"Tule lähemmäksi, Florence", sanoi isä kylmästi. "Tiedätkö, kuka minä olen?"
"Kyllä, isä."
"Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?"
Kyyneleet, jotka täyttivät lapsen silmät hänen katsahtaessaan nopeasti ylös, jähmettyivät paikoilleen, kun hän näki isänsä ilmeen. Sitten hän taas loi katseensa alas ja ojensi vapisevan kätensä.
Dombey otti sen omaansa ja katseli hetkisen alas lapseen kuin olisi tietänyt yhtä vähän kuin lapsikin, mitä oli sanottava tai tehtävä.
"No niin, ole kiltti tyttö!" virkkoi hän taputtaen lasta päälaelle ja katsellen häntä kuin salavihkaa, vaivaantuneen ja epäilevän näköisenä. "Mene Richardsin luo! Mene!"
Hänen pikku tyttärensä oli taas hetkisen kahden vaiheilla kuin olisi vielä tahtonut syleillä isää tai toivonut, että isä olisi nostanut hänet syliinsä ja suudellut häntä. Hän katsahti vielä kerran isänsä kasvoihin. Dombey ajatteli, kuinka suuressa määrin lapsen ilme muistutti sitä katsetta, jonka hän oli luonut tohtoriin silloin illalla, ja päästi vaistomaisesti hänen kätensä irti ja kääntyi pois.
Ei ollut vaikea huomata, että Florence käyttäytyi isänsä läsnäollessa hyvin epäedullisesti. Dombeyn olemus ei vaikuttanut painostavasti ainoastaan lapsen mieleen, vaan myöskin hänen käytöksensä luontaiseen sulouteen ja vapauteen. Kuitenkin Polly jatkoi itsepintaisesti aloittamaansa menettelyä ja uskoi lujasti, oman itsensä mukaan päätellen, pikku Florence-paran surupuvulla olevan suuren vaikutuksen Dombeyhin. "On tosiaankin kovaa", ajatteli Polly, "jos hän välittää vain yhdestä äidittömästä lapsesta, kun hänellä on toinenkin, vieläpä tyttö, silmiensä edessä."
Niin kauan kuin suinkin voi Polly antoi Florencen olla luonaan ja puuhaili niin taitavasti pikku Paulin kanssa, että tämä selvästi näkyi olevan paljon iloisempi silloin, kun sisar oli hänen seurassaan. Kun sitten tuli aika lähteä yläkertaan, tahtoi hän lähettää Florencen sisempään huoneeseen sanomaan hyvää yötä isälleen, mutta lapsi oli arka ja peräytyi poispäin. Kun Polly uudisti kehoituksensa, piti lapsi käsiään silmiensä edessä, ikäänkuin ei olisi tahtonut nähdä omaa mitättömyyttään, ja sanoi: "Ei, ei! Hän ei tahdo minua. Hän ei tarvitse minua!"
Tämä pikku väittely oli herättänyt Dombeyn huomiota, ja hän kysyi istuen pöydän ääressä viinilaseineen, mikä oli hätänä.
"Florence-neiti pelkäsi häiritsevänsä teitä, herra, jos tulisi sanomaan hyvää yötä", selitti Richards.
"Ei sillä ole väliä", vastasi Dombey. "Voitte antaa hänen tulla ja mennä välittämättä minusta."
Lapsi hätkähti sen kuullessaan — ja oli hävinnyt huoneesta, ennenkuin hänen vaatimaton ystävänsä huomasikaan.
Mutta Polly riemuitsi kuitenkin aika lailla hyvää tarkoittavan suunnitelmansa menestymisestä ja siitä taitavuudesta, jolla hän oli saanut sen onnistumaan. Hän ilmaisikin koko asian äkäpussille, kun oli taas turvallisesti päässyt yläkertaan. Neiti Nipper otti jokseenkin kylmäkiskoisesti vastaan tämän luottamuksen osoituksen samoin kuin tiedon siitä, että heidän oli lupa tästedes seurustella vapaasti, eikä suinkaan puhjennut innokkaisiin riemunilmauksiin.
"Minä luulin, että se ilahduttaisi teitä", virkkoi Polly.
"Kyllä, rouva Richards, olen hyvin mielissäni, kiitoksia vain", vastasi Susan, joka oli äkkiä käynyt niin jäykäksi, että näytti siltä kuin hän olisi pannut joitakin lisäluita liiveihinsä.
"Mutta te ette näytä sitä", virkkoi Polly.
"Pyh, kun minä olen vain vakinainen, en voi näyttää iloani niin kuin väliaikainen", sanoi Susan Nipper. "Väliaikaisilla on täällä aina ylivalta, sen huomaan, mutta vaikka onkin erinomainen väliseinä tämän talon ja viereisen välillä, ei minun kuitenkaan tarvitse ehdottomasti haluta mennä sinne, rouva Richards!"