Dombey ja Poika 1

by Charles Dickens

NELJÄS LUKU

Näyttämölle ilmestyy taas muutamia uusia henkilöitä

Vaikka toiminimi Dombey ja Pojan liikehuoneisto oli Lontoon Cityn rajojen sisäpuolella ja Marian kirkon kellojen kuuluvilla, milloin niiden helinä ei hukkunut katujen meluun, saattoi kuitenkin lähistöllä huomata olevan mahdollisuuksia romanttisen seikkailumaailmankin olemassaoloon. Gog ja Magog upeilivat kymmenen minuutin välimatkan päässä, kuninkaallinen pörssi oli ihan lähellä, Englannin pankki maanalaisine kulta- ja hopeaholveineen oli komeana naapurina ja nurkan takana oli rikkaan Itä-Intian yhtiön rakennus, joka alituisesti herätti mielikuvia kallisarvoisista kankaista ja kivistä, tiikereistä, norsuista, arabialaisista piipuista, auringonvarjostimista, palmupuista, kantoistuimista ja uljaista ruskeakasvoisista prinsseistä istumassa matolla hyvin pystykärkiset tohvelit jalassa. Kaikkialla lähellä näki kuvia laivoista, jotka lähtivät täysin purjein eri maanosiin, matkatavarain myymälöitä, jotka olivat valmiit täydellisesti varustamaan kenet tahansa puolen tunnin kuluessa lähtemään minne häntä halutti, ja pieniä puisia vanhanaikuisiin meriunivormuihin puettuja merikadetteja, joita aina käytetään laivakojeiden myymäläin edustalla kiinnittämään vuokravaunuissa istuvien huomiota.

Erään tuollaisen kuvan ainoa isäntä ja omistaja — vieläpä sellaisen kuvan, jota olisi voinut sanoa puisevimmaksi kaikista — sen, joka kurkottautui katukäytävän yli oikea jalka ojennettuna ihan sietämättömän rakastettavan näköisenä, jolla oli ihmeelliset kengänsoljet ja liehuvat liivit ja jonka oikeassa silmässä oli vallan kiusallisen suhdaton näköväline — tuon merikadetin ainoa isäntä ja omistaja, vieläpä ylpeäkin siitä, vanhahko herra, jolla oli päässään walesilainen tekotukka, oli maksanut asuntovuokran, verot ja asiaankuuluvat maksut useampana vuotena kuin mitä moni täysikasvanut, todellinen merikadetti voi laskea ikävuosikseen, eikä Englannin laivastossa ole puuttunut merikadetteja, jotka ovat saavuttaneet verrattain korkean iän.

Tämän vanhan herran tavaravarastona oli merikelloja, ilmapuntareja, kaukoputkia, kompasseja, meri- ja matkakarttoja, tähtitieteellisiä koneita ja kaikenlaisia muita välineitä, joita tarvitaan laivan suuntaa määrättäessä, sen vauhtia arvioitaessa tai laadittaessa selontekoa laivan tekemistä havainnoista. Hänen laatikoissaan ja hyllyillään oli messinki- ja lasiesineitä, joita ei kukaan muu kuin asiaan perehtynyt olisi voinut löytää tai miksikään käsittää tai otettuaan kerran esille panna omin neuvoin takaisin niiden omiin mahonkikoteloihin. Joka esine oli puristettu mahdollisimman pieneen laatikkoon, sovitettu ahtaimpaan nurkkaan, aidattu kerrassaan tunkeilevien pielusten väliin ja tungettu kaikkein soukimpiin soppiin, jotta ei meren aaltoilu häiritsisi sen filosofista rauhaa. Sellaisia äärimmäisiä varokeinoja oli noudatettu joka suhteessa tilan säästämiseksi ja esineen säilyttämiseksi lujasti alallaan, ja niin paljon käytännöllistä purjehdustaitoa oli sovellettu ja pieluksilla varustettu ja puristettu joka laatikkoon (katsomatta siihen, oliko laatikkona pelkkä metallilevy, jollaisia myöskin oli, vai jonkinlainen kolmikulmaisen hatun ja meritähden välimuoto, kuten muutamat olivat, vai tavallisen näköinen siivo ja vaatimaton säiliö), että myymälä sinänsä näytti näiden purjehdusvälineiden esimerkin mukaan melkein muuttuvan siistiksi, merikelpoiseksi laivanmuotoiseksi esineeksi, joka odottamatta vesille työnnettynä ja avomerelle päässeenä turvallisesti osaisi mennä mille asumattomalle saarelle hyvänsä.

Tämän merikadetistaan ylpeilevän laivakojeiden kauppiaan kotielämässä vahvisti ja tuki moni yksityispiirre tätä mielikuvaa. Kun hänen tuttavansa enimmäkseen olivat laivatarpeiden kauppiaita tai sentapaisia henkilöitä, nähtiin hänen pöydällään aina runsaasti oikeita laivakorppuja. Niinikään näkyi siellä usein kuivattua lihaa ja kieltä, joihin liittyi eriskummainen köyden haju. Tuon tuostakin ilmestyi pöydälle sekavihanneksia suurissa saviruukuissa, joiden nimilapuissa näkyivät sanat "Myytävänä kaikenlaisia laivatarpeita". Viinaa tarjottiin suurissa kaulattomissa koripulloissa. Seinillä riippui kehyksissä vanhoja piirroksia laivoista varustettuina aakkosluettelolla niiden monenlaisista salaisuuksista. Lautasiin oli maalattu turkkilainen merirosvolaiva täysissä purjeissa; ulkomaiset näkinkengät, meriruohot ja -sammaleet koristivat uuninreunaa, ja pieneen takahuoneeseen, jonka seinät oli paneloitu, tuli valoa pyöreästä aukosta kuin kajuuttaan.

Täällä hän oleskeli laivurin tapaan yksin sisarenpoikansa Walterin kanssa, joka oli nelitoistavuotias, ihan merikadetin näköinen nuorukainen ja siten vain vahvisti ulkomuodollaan tämän paikan herättämää mielikuvaa. Mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin, sillä Solomon Gills (jota tavallisesti sanottiin vain Sol-ukoksi) ei ollut rahtustakaan merimiehen näköinen. Puhumattakaan mitään hänen walesilaisesta tekotukastaan, joka oli niin jokapäiväinen ja kankea walesilainen tekotukka kuin suinkin voi olla eikä tehnyt häntä vähimmässäkään määrässä seikkailijan muotoiseksi, hän oli verkkainen, vähäpuheinen, mietiskelevä vanha herra, jonka silmät olivat niin punaiset kuin olisivat olleet pieniä sumun läpi paistavia aurinkoja. Niiden ilme oli kuin vastaheränneellä, ikäänkuin hän olisi tuijottanut kolme neljä päivää yhtä mittaa jokaisen myymälässään olevan kaukoputken läpi ja nyt äkkiä huomaisi ympäröivän maailman vihreäksi. Ainoa muutos, minkä koskaan huomasi hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli se, että hänellä välillä oli yllään hyvin tiukka, häikäisevän kirkkailla napeilla koristettu kahvinvärinen puku, välillä taas sama kahvinvärinen takki vaaleiden nankini-nimettömien keralla. Hänellä oli aina hyvin siisti paidanröyhelö ja ensiluokkaiset silmälasit nenällään ynnä kellotaskussaan suunnaton ajanmittari, johon hän luotti niin lujasti, että ennemmin kuin olisi epäillyt kallisarvoista kapinettaan olisi uskonut kaikkien Cityn kellojen, vieläpä itse auringonkin tehneen salaliiton sitä vastaan. Sellaisena kuin hän nyt oli, hän oli jo asunut vuosikausia pikku merikadetin takana olevassa myymälässä ja sen viereisessä huoneessa ja joka ilta mennyt nukkumaan ullakkohuoneeseen, jossa usein kuului myrskyn kohinaa, samalla kun alempana mukavasti asuvilla herrasmiehillä oli vähän tai ei ollenkaan aavistusta ilman laadusta.

Kello puolikuuden ajoissa eräänä syysiltapäivänä lukija saa tutustua Solomon Gillsiin, joka juuri silloin katsahtaa erehtymättömään ajanmittariinsa. Tavallista kansanvirtausta Citystä on kestänyt tunnin tai kauemminkin, ja ihmistulva vyöryy yhä länteen päin. "Kadut alkavat jo harveta kovin", niinkuin ukko Gillsillä on tapana sanoa. Uhkaa tulla sateinen ilta. Kaikki myymälän ilmapuntarit ovat laskeneet. Sade väikkyy jo puisen merikadetin pystylierisen hatun yläpuolella.

"Mutta missähän Walter viipyy!" virkkoi Solomon Gills pantuaan ajanmittarinsa huolellisesti paikalleen. "Päivällinen on ollut valmiina jo puoli tuntia, eikä Walteria vielä näy!"

Ukko Gills kääntyi myymäläpöydän takana tuolillaan ja katseli ikkunan näyte-esineiden välitse ulos nähdäkseen, eikö hänen sisarenpoikansa astuisi kadun poikki. Mutta nuorukaista ei näkynyt liikkuvien sateenvarjojen lomassa, eikä liioin voinut häneksi luulla vahakangaslakkista sanomalehtipoikaa, joka laahusti hitaasti eteenpäin ulkopuolella olevaa messinkikaidetta myöten, piirustellen etusormellaan nimeään Gillsin nimen päälle.

"Jollen tietäisi hänen rakastavan minua liiaksi lähteäkseen ilman muuta karkuun ja vasten minun tahtoani ottaakseen paikan laivassa, alkaisin käydä levottomaksi", virkkoi Gills ja naputteli muutamia ilmapuntareita sorminivelillään. "Voisin tosiaankin käydä levottomaksi. Kaikki laskeneet! Paljon sadetta! No niin, tarpeen se onkin."

"Minä luulen", virkkoi Gills puhaltaen pölyn pois erään kompassilaatikon lasikannelta, "ettet sinä osoita suoremmin ja täsmällisemmin takahuoneeseen päin kuin pojan oma halu sittenkin. Eikä se huone voikaan olla suoremmin pohjoisessa. Ei kahdettakymmenettä osaa piirtoa kummallekaan puolelle."

"Hohoi, Sol-eno!"

"Hohoi, poikani!" huusi Gills kääntyen ripeästi. "Mitä, oletko sinä jo tullut?"

Walter oli pirteä, reipas poika, jonka posket punoittivat kiireisestä juoksusta sateessa, hauskan näköinen, kirkassilmäinen ja kiharatukkainen.

"Kas niin, eno, kuinka olet tullut toimeen koko päivän ilman minua?
Onko päivällinen valmis? Minun on nälkä."

"Toimeentulemisen puolesta", vastasi Solomon hyväluontoisesti, "olisi kummallista, jollen voisi tulla toimeen ilman sinun tapaistasi nuorta veijaria paljon paremmin kuin sinun kanssasi. Mitä taas päivälliseen tulee, on se ollut valmiina jo puoli tuntia ja odottanut sinua. Ja mitä nälkään tulee, niin minun vasta onkin nälkä!"

"Käydään siis käsiksi, eno!" huudahti poika. "Eläköön amiraali!"

"Hitto vieköön amiraalin!" vastasi Solomon Gills. "Tarkoitat kai ylipormestaria?"

"En suinkaan!" huusi poika. "Eläköön amiraali! Eläköön amiraali!
Eteenpäin!"

Tämän komennussanan määräyksestä lähti tekotukka omistajineen vastustusta tekemättä takahuoneeseen kuin viisisatahenkisen täysihoitolajoukon etupäässä. Ja pian puuhailivat Solomon Gills ja hänen sisarenpoikansa paistetun kampelan kimpussa, jonka jälkeen tiesivät saavansa paistia.

"Eläköön ylipormestari, Wally", sanoi Solomon. "Ei enää mitään amiraalista. Ylipormestari on sinun amiraalisi."

"Jopa nyt jotakin!" virkkoi poika pudistaen päätään. "Miekankantaja olisi minusta vielä mieluisampi. Hän vetää miekkansa esiin välillä."

"Turhaan hän siinä näkee vaivaa", huomautti eno. "Kuunteleppas nyt, mitä minä sanon, Walter. Katsoppas tuonne uuninreunukselle."

"Mutta kuka on pannut minun hopeapikarini tuonne naulaan?" huudahti poika.

"Minä", vastasi hänen enonsa. "Ei enää pikareita. Meidän pitää tästä päivästä lähtien alkaa juoda laseista. Me olemme liikeihmisiä. Me olemme Cityn asukkaita. Tänä aamuna me astuimme elämään."

"No niin, eno", virkkoi poika, "juon mistä tahansa sinä haluat niin kauan kuin voin juoda sinun terveydeksesi. Eläköön Sol-eno ja eläköön —"

"Ylipormestari", keskeytti ukko.

"Eläköön ylipormestari, tuomarit, kaupunginvaltuusto ja ammattikunnat", virkkoi poika. "Kauan eläkööt!"

Eno nyökäytti päätään hyvin tyytyväisenä. "Ja kerroppas nyt jotakin siitä liikkeestä", virkkoi hän.

"Voi, eno, ei siitä ole paljonkaan puhumista", vastasi poika käytellen ahkerasti veistään ja haarukkaansa. "Se on kauhean synkkä liikehuoneisto, ja siinä huoneessa, jossa minä istun, on korkea aita ja rautainen kassakaappi ja muutamia ilmoituksia lähtevistä laivoista ja almanakka ja pulpetteja ja konttorituoleja ja mustepullo ja joitakin kirjoja ja laatikoita ja paljon hämähäkin seittejä ja yhdessä niistä juuri minun pääni yläpuolella rutistunut likakärpänen, ihan sen näköinen kuin olisi riippunut siinä ikuisesti."

"Eikö mitään muuta?" kysyi eno.

"Ei, ei mitään, paitsi vanhaa linnunhäkkiä (tahtoisinpa tietää kuinka se on koskaan tullut sinne!) ja hiilisankoa."

"Eikö mitään pankkikirjoja tai vekseleitä tai muita merkkejä päivittäin virtaa vasta rikkaudesta?" kysyi vanha Sol katsellen sisarenpoikaansa tarkkaavan näköisen sumun läpi, joka näytti aina verhoavan hänet, ja pannen voimakkaan painon joka sanalle.

"Kyllä, oikein paljon, tosiaankin", vastasi hänen sisarenpoikansa välinpitämättömästi, "mutta kaikki ne ovat herra Carkerin tai herra Morfinin tai herra Dombeyn huoneessa".

"Onko herra Dombey käynyt siellä tänään?"

"Kyllä. Kaiken päivää hän liikkui edestakaisin."

"Ei suinkaan hän sinua huomannut ollenkaan?"

"Kyllä. Hän tuli minun tuolini luo — kunpa hän ei olisi niin juhlallinen ja jäykkä, eno — ja sanoi: 'Tehän olette laivakojeiden kauppiaan herra Gillsin poika?' 'Sisarenpoika', vastasin minä. 'Minä sanoinkin sisarenpoika, nuorukainen', virkkoi hän. Mutta minä voisin vannoa hänen sanoneen poika, eno."

"Sinä kai erehdyt. Eihän se mitään merkitse."

"Ei, ei se mitään merkitse, mutta hänen ei olisi minun mielestäni tarvinnut olla niin lyhytsanainen. Eihän se haitannut, vaikka hän sanoikin 'poika'. Sitten hän huomautti minulle sinun puhuneen hänelle minusta, sanoi keksineensä minulle heti toimen liikkeessään ja kehoitti minua olemaan tarkkaavainen ja täsmällinen ja lähti sitten pois. Minun mielestäni hän ei näyttänyt pitävän minusta erikoisemmin."

"Tarkoitat luullakseni, että hän ei erikoisesti miellyttänyt sinua?"

"Mahdollista", vastasi poika nauraen. "Ehkä niin, en ajatellut sitä lähemmin."

Lopettaessaan päivällisen näytti Solomon vähän vakavammalta ja katsahti tuon tuostakin pojan iloisiin kasvoihin. Kun päivällinen oli syöty ja pöytäliina otettu pois (päivällinen oli tuotu lähellä olevasta ruokapaikasta), sytytti hän kynttilän ja meni alas pikku kellariin, jolloin sisarenpoika, joka seisoi lahonneilla portailla, valaisi tietä hänelle. Hetkisen haparoituaan ukko palasi tuoden hyvin vanhan näköisen pullon, joka oli pölyn ja lian peitossa.

"Mitä, Sol-eno!" huudahti poika, "mitä sinä hommaat! Tuohan on ihanaa madeiraa! Nyt ei ole enää jäljellä muuta kuin yksi pullo!"

Sol-eno nyökkäsi ilmaistakseen tietävänsä hyvin, mitä teki. Kiskottuaan korkin juhlallisen äänettömänä hän täytti kaksi lasia ja pani pullon ynnä kolmannen puhtaan lasin pöydälle.

"Toisen pullon, Wally", virkkoi hän, "saat juoda sitten, kun olet luonut onnesi, kun olet varakas, kunnioitettu, onnellinen mies, kun sinun elämäntiellä tänään astumasi ensi askeleet ovat johtaneet sinut — taivas sen suokoon! — tasaisemmalle tielle, lapseni. Siis, maljasi!"

Jokin määrä samaa sumua, joka ympäröi vanhaa Solia, tuntui joutuneen hänen kurkkuunsa, sillä hän puhui käheästi. Hänen kätensäkin vapisi hänen kilistäessään lasia sisarenpoikansa kanssa. Mutta saatuaan viinin kerran huulilleen hän siemaisi sen kuin mies ja maiskautti suutaan.

"Rakas eno", sanoi nyt poika koettaen puhua iloisesti, vaikka kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, "kiitän sinua siitä kunniasta, jonka olet osoittanut minulle, ja niin edespäin. Nyt pyydän ehdottaa maljan herra Solomon Gillsille kolminkertaisesti ja vielä hurraa-huudon. Hurraa! Ja sinä saat vuorostasi kiittää, kun juomme viimeisen madeirapullon yhdessä, eikö niin?"

He kilistivät taas, ja Walter, joka säästeli viiniään, otti vain pikku kulauksen siitä ja piti lasia valoa vasten niin arvostelevan näköisenä kuin suinkin saattoi.

Hänen enonsa katseli häntä jonkin aikaa mitään puhumatta. Kun heidän katseensa lopulta kohtasivat toisensa, ryhtyi hän ääneen kehittelemään edelleen samaa ajatusta, joka oli täyttänyt hänen mielensä, ikäänkuin olisi puhunut alkupuolenkin sisarenpojalleen.

"Sinähän ymmärrät, Walter", virkkoi hän, "että tämä liike on minulle pelkkä tottumuksen asia. Ja tämä tapa on mennyt minulle niin veriin, että tuskin jaksaisin elää, jos luopuisin siitä, mutta liikkeessä on hiljaista, kuolemanhiljaista. Silloin, kun tuo univormu valmistettiin", jatkoi hän osoittaen pikku merikadettia, "silloin vielä saattoi ansaita omaisuuksia, ja niitä ansaittiinkin. Mutta kilpailua, kilpailua — uusia keksintöjä, uusia keksintöjä — muutoksia, muutoksia — maailma on sivuuttanut minut. Tuskin tiedän itsekään, missä olen, ja vielä vähemmän, missä asiakkaani ovat."

"Älä sure sitä, eno!"

"Esimerkiksi senjälkeen kun sinä tulit kotiin Peckhamin koulusta — ja siitä on nyt kymmenen päivää", sanoi Solomon, "en muista tässä myymälässä käyneen muuta kuin yhden ihmisen".

"Kaksi, eno, etkö muista? Se mies, joka tuli vaihtamaan kultarahaansa —"

"Sehän se ainoa oli", virkkoi Solomon.

"Mitä, etkö sinä ota lukuun sitä naista, joka tuli kysymään tietä
Mile-Endiin?"

"Niin, sehän on totta", sanoi Solomon, "minä unohdin hänet. Kaksi henkilöä."

"Tosin he eivät ostaneet mitään."

"Ei, he eivät ostaneet mitään", myönsi ukko rauhallisesti.

"Eivätkä tahtoneetkaan mitään."

"Ei, jos he olisivat tahtoneet, olisivat he menneet toiseen myymälään", virkkoi Solomon samalla äänensävyllä.

"Mutta niitä oli kaksi, eno", sanoi poika kuin se olisi ollut suuri voitto. "Sinä sanoit vain yksi."

"No niin, Wally", jatkoi ukko lyhyen äänettömyyden jälkeen, "koska me emme ole Robinson Crusoen saarella elävien villien tapaisia, emme voi elää miehestä, joka tahtoo vaihtaa kultarahan, emmekä naisesta, joka kysyy tietä Mile-Endiin. Niinkuin vastikään sanoin, maailma on sivuuttanut minut. Minä en moiti sitä, mutta en enää sitä ymmärrä. Kauppiaat eivät ole samanlaisia kuin ennen, oppipojat eivät ole samanlaisia kuin ennen, liike ei ole entisensä lainen, tavarat ovat toisenlaisia. Seitsemän kahdeksatta osaa varastostani on vanhanaikuista. Minä olen vanhanaikuinen mies vanhanaikuisessa myymälässä sellaisen kadun varrella, joka on käynyt ihan toisenlaiseksi kuin millaisena minä sen muistan. Minä olen jäänyt ajastani jälkeen ja olen liian vanha saavuttaakseni sitä enää. Tuo hälinäkin, joka siinä vallitsee jo matkan päästä, häiritsee minua."

Walter aikoi keskeyttää, mutta eno kohotti kätensä.

"Senvuoksi, Wally — senvuoksi minusta on hyvin tärkeätä, että sinä pääset varhain liikemaailmaan ja käytännölliseen elämään. Minä olen vain tämän liikkeen kummitus — sen varsinainen olemus on hävinnyt kauan sitten, ja kun kuolen, pääsee sen kummituskin rauhaan. Koska se siis ilmeisesti ei ole edullinen perintö sinulle, olen pitänyt parhaana käyttää sinun hyväksesi sitä melkein ainoaa vanhaa tuttavuutta, joka minulle on jäänyt jäljelle pitkäaikaisen tottumuksen vuoksi. Jotkut luulevat minua varakkaaksi. Sinun vuoksesi toivoisin heidän olevan oikeassa. Mutta mitä voinenkin jättää perinnöksi tai antaa sinulle, Dombeyn tapaisessa liikkeessä sinä parhaiten voit käyttää sitä hyväksesi ja lisätä sitä eniten. Ole ahkera, koeta pitää toimestasi, rakas poikani, pyri varmaan riippumattomuuteen ja ole onnellinen!"

"Teen kaikki mitä voin, eno, ansaitakseni rakkautesi, se on varmaa", vastasi poika vakavasti.

"Sen tiedän", virkkoi Solomon. "Siitä olen varma", lisäsi hän juoden toisen lasin vanhaa madeiraa huojentuneemman näköisenä. "Mitä mereen tulee", jatkoi hän, "niin se on oikein kaunis mielikuvituksessa, Wally, mutta todellisuudessa se ei kelpaa mihinkään, ei niin mihinkään. Tietysti sinä olet johtunut ajattelemaan sitä tällaisessa ympäristössä, mutta se ei kelpaa mihinkään."

Solomon Gills hieroi kuitenkin käsiään kuin salaa nauttien saadessaan puhua merestä ja katseli ympärillään olevia laivakojeita sanomattoman tyytyväisenä.

"Ajatteleppas esimerkiksi tätä viiniä", virkkoi vanha Sol, "viiniä, joka on käynyt Itä-Intiassa ja tullut takaisin, en voi sanoa kuinka monesti, ja kerran on kiertänyt maailman ympäri. Ajattele sysimustia öitä, tuulen kohinaa ja meren pauhua —"

"Ukkosta, salamoita, sadetta, rakeita ja kaikenlaisia myrskyjä", lisäsi poika.

"Niin juuri", jatkoi Solomon, "tämä viini on saanut kokea kaikkea tuota. Ajatteleppa vain raakapuiden ja mastojen jyskymistä ja narisemista. Kuinka myrsky viheltää ja ulvookaan nuorissa ja köysistössä!"

"Kuinka miehet kiipeävät ylös mastoihin kilpaillen keskenään, kuka ensimmäisenä pääsee raakapuulle kääriäkseen kokoon jäykäksi jäätyneen purjeen laivan keinuessa ja heittelehtiessä ihan mielettömästi!" huudahti sisarenpoika.

"Oikein", sanoi Solomon, "kaikkea sellaista on saanut kokea se vanha astia, jossa tämä viini on ollut. Kun Kaunis Sally hukkui —"

"Itämerellä puoliyön aikana, kaksikymmentä viisi minuuttia yli kaksitoista, jolloin kapteenin kello oli seisahtunut hänen taskussaan hänen itsensä levätessä kuolleena, nojaten isoon mastoon — neljäntenätoista päivänä helmikuuta vuonna tuhat seitsemänsataa neljäkymmentäyhdeksän!" huudahti Walter vilkkaasti.

"Niin, niin, aivan oikein", myönsi vanha Sol, "aivan oikein. Silloin oli laivalla viisisataa astiaa tätä viiniä, ja kaikki miehet (lukuunottamatta ensimmäistä ja toista perämiestä, kahta merimiestä ja erästä naista vuotavassa veneessä) karkasivat viininassakoiden kimppuun, puhkoivat ne, tulivat humalaan ja kuolivat siinä tilassa laulaen 'Rule Britannia' laivan vaipuessa ja hukkuessa. Niin he kuolivat päästäen hirveän kauhunhuudon."

"Mutta, eno, kun Yrjö II ajautui maihin Cornwallin rannikolla hirveässä myrskyssä kaksi tuntia ennen päivänkoittoa neljäntenä päivänä maaliskuuta seitsemäntoistasataa seitsemänkymmentäyksi, oli laivalla melkein kaksi sataa hevosta. Ja kun hevoset myrskyn alkaessa riistäytyivät irti ja juoksivat sinne tänne polkien toinen toisensa kuoliaaksi, saivat ne aikaan suuren hälinän ja päästivät niin inhimillisiä huutoja, että miehet luulivat laivan olevan täynnä paholaisia, ja monet parhaat miehet menettäen rohkeutensa ja mielenmalttinsa syöksyivät laidan yli epätoivoissaan, jolloin vain kaksi miestä jäi henkiin kertomaan, mitä oli tapahtunut."

"Ja kun", sanoi vanha Sol, "kun Polyphemus —"

"Yksityinen Länsi-Intian ja Englannin väliä kulkeva laiva, kolmensadan viidenkymmenen tonnin vetoinen, kapteeni John Brown Deptfordista, omistajat Wiggs ja kumppanit!" huudahti Walter.

"Juuri se", myönsi Sol, "kun se neljä päivää purjehdittuaan suotuisalla tuulella Jamaikasta keskellä yötä syttyi palamaan —"

"Oli laivalla kaksi veljestä", keskeytti hänen sisarenpoikansa puhuen kovalla äänellä ja nopeasti, "eikä heille molemmille ollut tilaa ainoassa jäljelle jääneessä veneessä, mutta kumpikaan ei tahtonut suostua lähtemään, kunnes vanhempi otti nuorempaa vyötäisistä ja heitti hänet veneeseen! Silloin nousi nuorempi seisomaan veneessä ja huusi: 'Rakas Edward, ajattele morsiantasi kotona. Minä olen vain poika. Kukaan ei odota minua. Hyppää minun paikalleni!' ja hän syöksyi mereen!"

Poika oli noussut seisomaan sanojensa ja tunteittensa kiihdyttämänä, ja hänen palavat silmänsä ja hehkuvat kasvonsa näyttivät johtavan vanhan Solin mieleen jotakin, mitä hän oli unohtanut tai ympäröivä sumu peittänyt hänen silmiltään. Sensijaan että olisi kertonut lisää juttuja, niinkuin ilmeisesti oli aikonut hetkistä aikaisemmin, hän yskähti kuivasti ja lyhyesti ja virkkoi: "No niin, puhukaamme nyt jostakin muusta."

Tosiasia oli, että eno, joka ei aavistanut asialla olevan mitään varjopuolia, oli salaa suosiossaan kaikkea ihmeellistä ja seikkailurikasta — minkä kanssa oli jollakin lailla tekemisissä liikkeensä vuoksi — suuresti kiihoittanut samaa taipumusta sisarenpojassaan ja että kaikki, millä oli koetettu pidättää poikaa seikkailevasta elämästä, oli johtanut tavalliseen selittämättömään tulokseen, nimittäin vain yllyttänyt hänen mielihaluaan. Niin on aina asianlaita. Tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi kirjoitettu kirjaa tai kerrottu tarinaa nimenomaan siinä tarkoituksessa, että saataisiin pojat pysymään maalla, sen ihan itsestään houkuttamatta poikia merelle.

Mutta nyt ilmestyi tähän pikku seurueeseen lisähenkilö herrasmiehen hahmossa, jolla oli väljät siniset vaatteet, oikeaan ranteeseen kiinnitetty koukku käden sijalla, hyvin tuuheat mustat kulmakarvat ja vasemmassa kädessä paksu keppi, joka oli yltyleensä (samoin kuin hänen nenänsäkin) kuhmujen peittämä. Kaulassa hänellä oli liehuva musta silkkinen kaulaliina ja suuri ja karkea paidankaulus niin leveä, että se näytti pieneltä purjeelta. Hän oli ilmeisestikin se henkilö, jolle tyhjänä oleva viinilasi oli tarkoitettu, ja ilmeisesti hän sen tiesikin, sillä riisuttuaan pörröisen päällystakkinsa ja ripustettuaan sen oven takana olevaan määrättyyn naulaan ja pantuaan syrjään kovan vahakangashattunsa, jonka näkeminen olisi tuottanut herkkäuskoiselle henkilölle päänsärkyä ja joka jätti hänen otsaansa punaisen juovan ikäänkuin hän olisi pitänyt päässään ahdasta vatia, hän otti tuolin pöydän viereen sille kohdalle, jossa puhdas lasi odotti, ja istuutui. Tätä vierasta sanottiin tavallisesti "kapteeniksi", ja hän oli ollut luotsi tai laivuri tai kaappauslaivan omistaja tai ehkä kaikkea kolmea yhtaikaa ja näytti tosiaankin hyvin suolaiselta mieheltä.

Hänen ruskeat ja voimakkaat kasvonsa kirkastuivat hänen pudistaessaan ukko Gillsin ja Walterin kättä, mutta hän näytti olevan harvasanaisella tuulella ja virkkoi vain:

"Mitä kuuluu?"

"Hyvää", vastasi ukko Gills työntäen pullon hänen viereensä.

Vieras otti sen käteensä, tarkasti ja haistoi sitä ja sanoi erikoisen painokkaasti:

"Sitäkö?"

"Sitä", vastasi Solomon Gills.

Sitten vieras vihelsi täyttäessään lasinsa ja näytti ajattelevan, että nyt tosiaankin oli juhlapäivä.

"Walter", virkkoi hän järjestäen ohutta tukkaansa koukullaan ja viitaten sillä sitten Solomoniin, "katso häntä! Rakasta, kunnioita ja tottele! Kääntele katkismuksesi lehtiä niin kauan, kunnes tulet sille sivulle, ja käännä sen lehden kulma kaksin kerroin. Onneksi olkoon, poikani!"

Hän oli niin täysin tyytyväinen noihin lainaamiinsa sanoihin, ettei malttanut olla toistamatta niitä vielä hiljaisella äänellä ja sanomatta, että hän ei ollut muistanut niitä ollenkaan neljäänkymmeneen vuoteen.

"Mutta minä en ole koko ikänäni kertaakaan käyttänyt kahta tai kolmea sanaa, joiden alkuperää en olisi tietänyt, Gills", huomautti hän. "Se johtuu siitä, että minä en tuhlaa sanoja niinkuin jotkut muut."

Tuo mietelmä ehkä johti hänen mieleensä, että hänen oli parasta "lisätä varastoaan" samoin kuin nuoren Norvadin isän. Joka tapauksessa hän kävi vaiteliaaksi ja pysyikin sellaisena, kunnes vanha Sol lähti myymälään sytyttämään valoja, jolloin vieras kääntyi Walterin puoleen ja sanoi ilman esihuomautusta:

"Minä luulen, että hän osaisi tehdä kellon, jos koettaisi."

"Se ei ihmetyttäisi minua, kapteeni Cuttle", vastasi poika.

"Ja se kävisi!" virkkoi kapteeni Cuttle heilauttaen koukkuaan ilmassa.
"Kuinka hyvin se kello kävisi!"

Hetkisen pari hän näytti vaipuneen miettimään tuon ihanteellisen ajanmittarin käyntiä ja katseli pojan kasvoja kuin ne olisivat olleet kellotaulu.

"Hän onkin täpösen täynnä viisautta", huomautti hän heilauttaen koukkuaan myymälään päin. "Katsoppas tuonne! Siinä on hänen varastonsa. Maata, ilmaa ja vettä. Se on kaikki samaa. Siitä vain kysymys, mistä tahtoo sen löytää. Ylöskö ilmapallolla? Siinä se on. Alas sukelluskellon keralla? Tuossa se on! Haluatteko panna pohjantähden vaakakuppiin ja punnita sen? Hän sen kyllä suorittaa teidän puolestanne."

Näistä huomautuksista saattaa havaita, että kapteeni Cuttlen kunnioitus laivakojevarastoa kohtaan oli hyvin syvä ja että hänen älynsä osasi hyvin vähän erottaa niiden myyjää keksijästä.

"Ah", virkkoi hän huoahtaen, "ihanaa on ymmärtää niitä. Ja kuitenkin on myöskin hyvin ihanaa olla niitä ymmärtämättä. Tuskin voin sanoa, kumpi on parempaa. Hauskaa on istua täällä ja tietää, että voi joutua punnituksi, mitatuksi, suurennetuksi, sähköistetyksi, polarisoiduksi ja kaikenlaisten muiden hiton temppujen vaikutuksen alaiseksi tietämättä kuinka."

Ei mikään muu kuin ihmeellinen madeira yhdessä tällaisen tilaisuuden kanssa (joka teki toivottavaksi kehittää ja laajentaa Walterin henkeä) olisi voinut irroittaa hänen kieltään siinä määrin, että hän olisi päästänyt kuuluville näin suunnattoman sanatulvan. Hän näytti itsekin olevan ihmeissään siitä tavasta, kuinka hän paljasti sen salaisen ilon lähteet, jota hän oli tuntenut saadessaan syödä sunnuntaipäivällisiä tässä pikku huoneessa kymmenen vuoden aikana. Sitten hän kävi surullisemmaksi ja viisaammaksi, alkoi mietiskellä ja vaikeni.

"Eteenpäin!" huusi hänen ihailunsa esine palattuaan myymälästä.
"Ennenkuin saat totilasisi, Ned, täytyy meidän tyhjentää tämä pullo."

"Hyvä", virkkoi Ned täyttäen lasinsa. "Annetaan pojallekin vähän lisää."

"Kiitos, en juo enää, eno!"

"Tietysti, tietysti", sanoi Sol, "vähän lisää. Me juomme pullon tyhjäksi liikkeen kunniaksi, Ned — Walterin liikkeen. Kuka tietää, vaikka siitä kerran tulisi hänen liikkeensä, edes osaksi. Sir Richard Whittington nai isäntänsä tyttären. Ja vaikkei herra Dombeyllä olekaan tytärtä."

"Onpa kyllä, eno, on hänellä", sanoi poika punastuen ja nauraen.

"Onko?" huudahti vanhus. "Niin, luulenpa hänellä tosiaankin olevan."

"Minä tiedän, että hänellä on", virkkoi poika. "Jotkut puhuivat hänestä tänään konttorissa. Ja he sanovat, eno ja kapteeni Cuttle", lisäsi hän hiljentäen ääntään, "että herra Dombey ei voi sietää häntä ja että hän saa elää kenenkään huolehtimatta palvelijoiden hoidossa ja että herra Dombey ajattelee vain joka hetki, kuinka hänen poikansa kerran ryhtyy liikkeen johtoon, että vaikka se poika on vasta ihan pikku lapsi, käskee herra Dombey päättää tilit useammin kuin ennen ja pitää kirjaa tarkemmin kuin ennen ja että hänet on nähty (kun hän itse luuli liikkuvansa kenenkään huomaamatta) telakoilla katsomassa laivojaan ja omaisuuttaan ja kaikkea muuta kuin olisi iloinnut siitä, mitä hän ja hänen poikansa saavat yhdessä omistaa. Sellaista ne puhuvat. Tietysti minä en tiedä mitään."

"Hän näet tietää tytöstä jo kaikki", sanoi Sol Gills.

"Mitä hulluja, eno!" huudahti Walter punastuen vieläkin ja naurahtaen poikamaisesti. "Kuinka minä voin olla kuulematta, mitä he puhuvat?"

"Pelkäänpä, että tuo pikku poika on nyt meidän tiellämme, Ned", sanoi ukko jatkaen leikkiä.

"Perin pahasti", myönsi kapteeni.

"Juokaamme kuitenkin hänen onnekseen", jatkoi Sol. "Eläköön Dombey ja
Poika!"

"Oikein, eno", sanoi poika iloisesti. "Koska sinä olet ensiksi maininnut tytön ja viitannut samalla minuun ja sanonut, että minä tiedän hänestä kaikki, niin uskallan parantaa maljaehdotustasi. Siis eläköön Dombey — ja Poika — ja Tytär!"