KAHDESKYMMENES LUKU
Dombey lähtee matkalle
"Herra Dombey", sanoi majuri Bagstock, "Joey B. ei ylimalkaan ole herkkä mieleltään, sillä Joseph on sitkeä. Mutta Joella on tunteensa, ja kun ne heräävät — hitto vieköön, herra Dombey", huudahti majuri äkkiä kiivastuen, "se on heikkoutta, enkä minä tahdo antautua sen valtaan".
Tällaisella tunteenpurkauksella majuri Bagstock otti Dombeyn vastaan vieraakseen porraskäytävänsä yläpäässä Prinsessan aukion varrella. Dombey oli tullut aamiaiselle majurin luo, ennenkuin he lähtisivät matkalle. Onnettoman alkuasukkaan oli jo täytynyt kokea lukemattomia onnettomuuksia leivoksien vuoksi, kun taas toisaalta elämä oli käynyt hänelle taakaksi keitettyjä munia koskevien temppujen takia.
"Vanhan bagstockilaisen sotilaan ei sovi antautua tunteittensa valtaan", huomautti majuri lempeämmästi, "mutta hitto vieköön, herra Dombey!" lisäsi hän raivostuen uudelleen, "minä valitan suruanne!"
Majurin tulipunaiset kasvot kävivät yhä tummemmiksi, ja hänen hummerinsilmänsä pullottivat entistä enemmän hänen puristaessaan Dombeyn kättä. Tätä rauhallista temppua suorittaessaan hän oli niin uhkaavan näköinen kuin olisi halunnut heti nyrkkeillä Dombeyn kanssa tuhannesta punnasta ja Englannin mestaruudesta. Tehden päällään kiertoliikkeen ja päästäen kuuluville hevosenköhää muistuttavan huohotuksen majuri johti vieraansa sisään ja lausui hänet siellä tervetulleeksi (saavutettuaan nyt tunteiden tasapainon) matkatoverin suoralla ja luottavaisella tavalla.
"Dombey", virkkoi majuri, "onpa hauskaa tavata teitä. Olen ylpeä tapaamisestamme. Ei ole Euroopassa monta miestä, joille J. Bagstock sanoisi niin — sillä Josh on suorasukainen — hänen luonteensa on sellainen — mutta Joey B. on ylpeä tavatessaan teidät, Dombey."
"Majuri", vastasi Dombey, "te olette kovin ystävällinen".
"En, hyvä herra", sanoi majuri, "en, lempo soikoon! Se ei ole minun luonteeni mukaista. Jos Joen luonne olisi sellainen, voisi hän tällä hetkellä olla kenraaliluutnantti sir Joseph Bagstock, Bathin ritari, ja ottaa teidät vastaan ihan toisenlaisessa asunnossa. Huomaan, ettette vielä tunne vanhaa Joea. Mutta tämä erikoinen tilaisuus on minulle oikea ylpeyden lähde. Totta vie, arvoisa herra", lisäsi majuri päättävästi, "tämä tuottaa minulle suuren kunnian!"
Dombey, joka täysin käsitti itsensä ja rahojensa arvon, tajusi sen olevan totta eikä siis väittänyt vastaan. Mutta se, että kapteeni vaistomaisesti ymmärsi totuuden ja tunnusti sen avoimesti, oli hyvin miellyttävää. Siinä oli Dombeylle lisä varmuus, jos hän sellaista tarvitsi, että hän ei ollut erehtynyt majuria arvostellessaan. Se oli hänelle takuuna siitä, että hänen mahtinsa ulottui välittömän ympäristön ulkopuolellekin ja että majurilla upseerina ja herrasmiehenä oli siitä yhtä selvä käsitys kuin kuninkaallisen pörssin vahtimestarilla.
Ja jos koskaan oli lohdullista tietää se tai muuta sentapaista, tuotti se lohtua juuri silloin, kun hänen tahtonsa voimattomuus, hänen toiveittensa epävarmuus ja varallisuuden merkityksettömyys oli niin järkyttäväsi tunkeutunut hänen mieleensä. Mitä voisi rahalla saada, oli hänen poikansa kysynyt häneltä. Joskus, ajatellessaan lapsen kysymystä, hän saattoi tuskin ehkäistä omassa mielessään heräämästä kysymystä, mitä se tosiaankin voi toimittaa, mitä se oli saanut toimeen.
Mutta ne olivat yksinäisten hetkien ajatuksia, jotka olivat virinneet myöhään yöllä erakon synkässä epätoivossa ja raskasmielisyydessä, ja hänen ylpeytensä rauhoittui helposti saadessaan monia todistuksia asian oikeasta laidasta yhtä nuhteettomalta ja arvokkaalta taholta kuin majuri oli. Ollen ystäviä vailla Dombey alkoi tuntea kiintymystä majuriin, tosin suorastaan lämpenemättä, mutta kuitenkin vähän sulaen. Majurilla oli ollut osansa — ei sentään liian suuri — merenrannalla vietetyissä päivissä. Hän oli maailmanmies, tunsi joukon arvokkaita henkilöitä, puhui paljon ja kertoi tarinoita, ja Dombey näki hänessä etevän miehen, joka loisti seurassa ja jolla ei ollut eteviin miehiin niin yleisesti takertuneen köyhyyden myrkyllistä tahraa. Majurin yhteiskunnallinen asema oli vakava. Kaiken kaikkiaan hän oli luotettava toveri, hyvin tottunut joutilaaseen elämään ja tutustunut niihin paikkoihin, joihin heidän oli nyt määrä lähteä. Sitäpaitsi majurilla oli herrasmiehen vapaa käytöstapa, joka hyvin sopeutui hänen omaan Cityssä vakiintuneeseen esiintymiseensä, ollenkaan kilpailematta sen kanssa. Jos Dombeyllä oli jokin epäselvä aavistus siitä, että majuri ammattinsa perusteella halveksi sitä säälimätöntä kättä, joka oli äskettäin murskannut hänen toiveensa, ja voisi vaistomaisesti opettaa hänelle hyödyllistä elämänviisautta ja karkoittaa hänen hentomielisen surunsa, salasi hän sen itseltään ja jätti sen selvittämättömänä lepäämään ylpeytensä pohjalle.
"Missä se heittiöni on?" sanoi majuri katsellen vihaisena ympärilleen huoneessa.
Alkuasukas, jolla ei ollut erikoista nimeä, vaan joka saapui kuullessaan minkä haukkumasanan tahansa, ilmestyi heti ovelle uskaltamatta tulla lähemmäksi.
"Kuuleppas, vintiö!" huusi kiivas majuri, "missä on aamiainen?"
Musta palvelija katosi sitä noutamaan, ja pian hän kuului nousevan portaita ylös niin vapisten, että hänen kantamallaan tarjottimella lautaset ja vadit tärisivät koko ajan myötätunnosta hänen tullessaan.
"Dombey", sanoi majuri katsellen alkuasukasta, joka kattoi pöytää, ja uhaten häntä hirveästi pudistamalla nyrkkiään, kun lusikka putosi lattialle, "tässä on käristettyä kalaa, maukasta piirakkaa, munuaispaistosta ja niin edespäin. Olkaa hyvä ja istuutukaa. Vanha Joe ei nähkääs voi tarjota teille muuta kuin arkiruokaa."
"Erinomaista ruokaa, majuri", vastasi hänen vieraansa, eikä yksinomaan kohteliaisuudesta, sillä majuri piti aina mahdollisimman hyvää huolta itsestään ja söi varmasti vahvempaa ruokaa kuin hänelle oli terveellistä, minkä ansioksi lääkärit ylimalkaan myös panivat hänen liiaksi heleän ihonvärinsä.
"Olette juuri katsellut kadun poikki, herra Dombey", huomautti majuri.
"Oletteko nähnyt ystäväämme?"
"Tarkoitatte kai neiti Toxia?" vastasi Dombey. "En."
"Viehättävä nainen", sanoi majuri samalla kun hänen kurkustaan kohosi paksu nauru, joka oli tukehduttaa hänet.
"Neiti Tox on luullakseni oikein kunnollinen ihminen", myönsi Dombey.
Vastauksen ylpeä kylmyys näytti tuottavan majuri Bagstockille suunnatonta iloa. Hänen kasvonsa paisuivat ylettömästi, täytyipä hänen hetkiseksi laskea veitsi ja haarukkakin pöydälle hieroakseen käsiään.
"Vanha Joe", sanoi majuri, "oli kerran hiukan suosiossa tuossa huoneistossa. Mutta Joella on ollut aikansa. J. Bagstock on sammunut — hävinnyt kilpailijaansa vastaan — lyöty maahan. Sanonpa teille jotakin, Dombey." Majuri lakkasi syömästä ja näytti omituisen närkästyneeltä. "Siinä on hiton kunnianhimoinen nainen, herra Dombey."
Dombey sanoi: "Tosiaanko?" perin kylmäkiskoisesti. Hänen äänessään ilmeni myöskin jonkin verran halveksivaa epäuskoisuutta sitä oletusta kohtaan, että neiti Toxilla voisi olla niin ylevä ominaisuus.
"Se nainen, herra Dombey", jatkoi majuri, "on tavallaan Lucifer. Joey
B:llä on ollut aikansa, mutta hän pitää silmänsä auki. Kyllä Joe näkee.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Yorkin herttua-vainaja, huomautti
eräässä aamuvastaanotossa Joeysta, että hän näki."
Majuri levitti samalla silmänsä ja oli nauttiessaan kuumaa teetä, halstaroitua kalaa ja leivoksia ja esiintyessään tärkeänä niin julmistuneen ja tulehtuneen näköinen, että Dombeykin alkoi käydä levottomaksi hänen vuokseen.
"Tuo naurettava vanha olento tapailee korkealle", lisäsi majuri. "Hän tavoittelee pilviin asti. Naimishankkeita, Dombey."
"Olen pahoillani hänen tähtensä", sanoi Dombey varoittavalla äänellä.
"Älkää sanoko niin, Dombey", vastasi majuri varoittavalla äänellä.
"Miksi en, majuri?" kysyi Dombey.
Majuri ei vastannut muuten kuin päästämällä kuuluviin hevosenköhän ja jatkamalla tarmokkaasti aterioimistaan.
"Hän on alkanut harrastaa teidän perheenne asioita", sanoi majuri, lakaten äkkiä syömästä, "ja on nyt jonkun aikaa käynyt usein talossanne".
"Niin on", vastasi Dombey hyvin arvokkaasti. "Neiti Tox esiteltiin alkuaan talossani sisareni ystävänä samoihin aikoihin kuin rouva Dombey kuoli, ja kun hän oli käytökseltään herttainen ja osoitti mieltymystä pikku orpoa kohtaan, sai hän — suorastaan pyydettynäkin — tulla yhä uudelleen sisareni kanssa, ja niin hän vähitellen joutui hyvin tuttavalliselle kannalle perheessäni. Minä tunnen kunnioitusta neiti Toxia kohtaan", sanoi Dombey sellaisen miehen äänellä, joka osoitti toiselle suuren ja merkitsevän suosion. "Hän on ollut niin ystävällinen, että on suorittanut monta pikku palvelusta talossani, mahdollisesti mitättömiä ja merkityksettömiä palveluksia, majuri, mutta ei silti liian halvoiksi arvioitavia. Ja toivoakseni olen kyennyt tunnustamaan ne sellaisella huomaavaisuudella kuin minun vallassani on ollut. Olen mielestäni kiitollisuudenvelassa neiti Toxille siitä ilosta, että olen tutustunut teihin, majuri", lisäsi Dombey tehden kädellään pienen liikkeen.
"Dombey", sanoi majuri lämpimästi, "niin ei ole laita, herra Dombey. Joseph Bagstock ei voi koskaan kuulla moista väitettä vastaansanomatta. Se seikka, että te tutustuitte vanhaan Joeen sellaisena kuin hän on ja että vanha Joe tutustui teihin, se sai alkunsa erään jalon henkilön, suurenmoisen olennon, välityksellä. Dombey!" lisäsi majuri tehden ponnistuksen, jota ei ollut kovin vaikea näytellä, koska hänen koko elämänsä oli ponnistusta kaikenlaisia halvauksen oireita vastaan, "me tutustuimme toisiimme poikanne välityksellä".
Dombey näytti liikutetulta, mitä majuri todennäköisesti oli halunnutkin saada toimeen tällä vihjauksellaan. Hän loi silmänsä alas ja huoahti. Majuri puolestaan karkaisi itsensä ja sanoi tarkoittaen sitä mielentilaa, johon hän oli vähällä vaipua, että se oli heikkoutta ja ettei mikään saisi häntä antautumaan sen valtaan.
"Meidän yhteisellä ystävällämme oli vähäinen osa tässä jutussa", sanoi majuri, "ja kaiken sen kunnian, joka hänelle kuuluu, antaa J.B. hänelle mielellään. Mutta siitä huolimatta, arvoisa neiti", lisäsi hän kohottaen katseensa lautasestaan ja luoden sen Prinsessan aukion yli, jonka toisella puolella neiti Tox ilmestyi sillä hetkellä näkyviin akkunaansa kukkia kastelemaan, "te olette juonitteleva naikkonen, hyvä neiti, ja teidän kunnianhimonne on suunnatonta julkeutta. Jos se tekisi vain teidät itsenne naurettavaksi", jatkoi majuri pyöritellen päätään mitään aavistamattomalle neiti Toxille, samalla kun hänen ulkonevat silmänsä näyttivät aikovan syöksyä kadun toiselle puolelle, "niin saisitte tehdä sitä kylliksenne, hyvä neiti, ilman pienintäkään vastaväitettä Bagstockin taholta, sen vakuutan teille". Majuri nauroi niin, että hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi korvalehtiä myöten ja suonet hänen otsallaan pullistuivat. "Mutta kun te, hyvä neiti, panette välikäteen toisia ihmisiä, vieläpä jaloja, mitään pahaa aavistamattomia ihmisiä, korvaukseksi heidän alentuvaisuudestaan, niin saatte vanhan Joen veren kuohumaan."
"Majuri", virkkoi Dombey punastuen, "toivoakseni ette vihjaile mihinkään niin mielettömään suunnitelmaan neiti Toxin taholta kuin —"
"Dombey", vastasi majuri, "minä en vihjaile mihinkään. Mutta Joey B. on elänyt maailmassa, arvoisa herra, elänyt maailmassa avoimin silmin ja korvin, ja Joey sanoo teille, Dombey, että tuolla kadun toisella puolella on hiton kavala ja kunnianhimoinen nainen."
Vaistomaisesti Dombey katsahti kadun toiselle puolelle, vieläpä hyvin vihaisesti.
"Sen enempää ei Joseph Bagstock päästä siitä asiasta huuliensa yli", sanoi majuri päättävästi. "Joe ei ole juttujen levittäjä, mutta on hetkiä, jolloin hänen täytyy puhua, jolloin hän tahtoo puhua! Hitto vieköön teidän juonenne, hyvä neiti", tiuskaisi majuri taas vihoissaan naapurittareensa päin, "mutta kiusaus on liian voimakas, jotta voisi pysyä vaiti".
Majurin mielenliikutus kehittyi nyt käheäksi yskänpuuskaksi, joka piti häntä vallassaan pitkän aikaa. Toivuttuaan siitä hän lisäsi:
"Ja nyt, Dombey, kun olette kutsunut Joen — vanhan Joen, jolla ei ole mitään muuta ansiota kuin että hän on sitkeä ja vilpitön — vieraaksenne ja oppaaksenne Leamingtoniin, saatte käskeä häntä kuinka vain mielitte, ja hän on kokonaan palveluksessanne. En tiedä, arvoisa herra", lisäsi majuri heiluttaen kaksoisleukaansa hilpeän näköisenä, "mitä ihmiset näkevät Joessa, kun ne kaikki pitävät häntä niin tavoiteltavana, mutta sen minä tiedän, että jollei hän olisi oikein sitkeä ja itsepäinen kieltäytymisessään, tappaisivat he hänet kutsuillaan ja muilla kohteliaisuuksillaan."
Dombey ilmaisi muutamin sanoin kiitollisuutensa siitä etusijasta, joka hänelle muiden yhteiskunnan huomattavien jäsenien rinnalla suotiin pyrkimyksessä ottaa majuri haltuunsa. Mutta majuri keskeytti hänet pian antamalla hänen ymmärtää, että hän noudatti omia taipumuksiaan ja ne olivat yksimielisesti vakuuttaneet hänelle: "J.B., Dombey on oikea mies, joka sinun on valittava ystäväksesi."
Kun majuri oli nyt ravittu ja maukkaan piirakan mehu uhkui hänen silmännurkistaan ja halstaroitu kala ja munuaispaistos panivat hänen kaulaliinansa kiristymään ja sitäpaitsi lähestyi aika, jolloin heidän oli lähdettävä Birminghamin junalle, jättääkseen taakseen Lontoon, veti alkuasukas työläästi päällystakin hänen ylleen ja napitti sen niin tiukasti, että majurin kasvot pullottivat sen yläpuolella, tuijottavina ja huohottavina ikäänkuin hän seisoisi tynnyrissä. Sitten palvelija ojensi hänelle yksitellen ja sopivin väliajoin hänen säämiskänahkaiset hansikkaansa, paksun keppinsä ja hattunsa. Viimeksimainitun majuri painoi kujeilevan näköisenä kallelleen päähänsä kuin tasoittaakseen omituisten kasvojensa vaikutusta. Alkuasukas oli etukäteen kerännyt ovella odottavien Dombeyn vaunujen kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin soppiin tavattoman määrän matkalaukkuja ja pikku reppuja, jotka eivät näyttäneet vähemmän taipuvilta halvaukseen kuin majuri itse. Täytettyään omat taskunsa seltterivedellä, Itä-Intian sherryllä, voileivillä, huiveilla, kaukoputkilla, kartoilla ja sanomalehdillä, joita kaikkia pikku esineitä majuri saattoi tarvita millä hetkellä tahansa matkallaan, hän ilmoitti, että kaikki oli kunnossa. Jotta onnettomalle alkuasukkaalle (jota yleensä luultiin oman maansa prinssiksi) tulisi täydellinen ulkoasu, kun hän istuutui Towlinsonin viereen takaistuimelle, heitti hänen isäntänsä hänen hartioilleen kokonaisen pinon viittoja ja päällystakkeja. Majuri tähtäsi häneen nämä heittoaseet katukäytävällä titaanin tavoin ja peitti hänet niillä niin kokonaan, että hän lähti rautatieasemalle kuin elävältä haudattuna.
Mutta ennen vaunujen lähtöä liikkeelle ja alkusukkaan juuri saadessa hautakumpua selkäänsä ilmestyi neiti Tox akkunaan, heiluttaen liljanvalkeaa nenäliinaansa. Dombey vastasi hänen hyvästijättöönsä perin kylmästi, kunnioitti häntä mahdollisimman pienellä nyökkäyksellä ja nojautui taaksepäin ajoneuvoissa erittäin tyytymättömän näköisenä. Hänen tahallinen jäykkyytensä tuntui ilahduttavan majuria (joka itse oli hyvin kohtelias huomatessaan neiti Toxin), ja hän istui pitkän aikaa senjälkeen myhähdellen ja puhisten kuin ylensyönyt Mefistofeles.
Lähtöpuuhien kestäessä asemalla Dombey ja majuri kävelivät rinnakkain edestakaisin asemasillalla, edellinen harvasanaisena ja synkkänä, jälkimäinen huvittaen häntä tai itseään monenlaisilla jutuilla ja muistelmilla, joissa useimmissa Joe Bagstock oli päähenkilönä. Kumpikaan ei huomannut, että heihin silloin kiinnitti huomionsa muuan työläiseltä näyttävä mies, joka seisoi lähellä veturia ja kosketti lakkiaan joka kerta heidän mennessään ohitse, sillä tavallisesti Dombey katseli rahvaan ylitse, ja majuri oli liiaksi syventynyt erääseen juttuunsa. Mutta lopulta mies astui heidän eteensä, kun he kääntyivät, otti lakin päästään ja pidellen sitä kädessään kumarsi Dombeylle.
"Suokaa anteeksi, kunnioitettava herra", virkkoi mies, "mutta minä toivon, että voitte oikein hyvin".
Hänellä oli yllään hamppukankainen puku, yltyleensä kivihiilen pölyn ja öljyn tahrima, poskiparrassa oli tuhkaa, ja koko miehestä lähti puoleksi sammuneen hiilen tuoksu. Hän ei ollut kuitenkaan ruman näköinen mies, ei edes sellainen, jota olisi voinut sanoa likaiseksi. Lyhyesti sanoen hän oli Toodle ammattinsa mukaisessa asussa.
"Minulla tulee olemaan kunnia kuljettaa teidät täältä", sanoi Toodle.
"Suokaa anteeksi, herra Dombey, toivon teidän jo toipuvan."
Dombey katsahti häneen palkkioksi hänen myötätunnostaan sillä tavalla kuin mies olisi voinut liata hänen näköaistinsakin.
"Suokaa anteeksi rohkeuteni, arvoisa herra", sanoi Toodle huomatessaan, ettei Dombey muistanut häntä selvästi, "mutta vaimoni Polly, jota sanottiin teidän talossanne Richardsiksi —"
Dombeyn kasvoilla muuttui ilme, mikä näytti johtuvan siitä, että hän muisti miehen, mutta se ilmaisi niin selvästi vihaista nöyryytyksentunnetta, että Toodle äkkiä vaikeni.
"Vaimonne tarvitsee luullakseni rahaa", sanoi Dombey pistäen käden taskuunsa ja puhuen (niin hän tosin puhui aina) ylpeästi.
"Ei, kiitos, kunnioitettu herra", vastasi Toodle, "en voi sanoa hänen tarvitsevan. Minä en myöskään tarvitse."
Nyt Dombey vuorostaan joutui ymmälle ja seisoi paikallaan käsi taskussa.
"Ei, herra", sanoi Toodle käännellen öljykankaista lakkiaan lakkaamatta, "me jaksamme aika hyvin. Ei meillä ole syytä valittaa maallista puolta, herra Dombey. Me olemme saaneet neljä pienokaista senjälkeen, mutta me selviämme kyllä."
Dombey olisi myöskin halunnut selvitä omaan vaunuunsa, vaikka hänen olisi samalla pitänyt työntää lämmittäjä pyörien alle, mutta hänen huomiotaan kiinnitti jokin, mikä näytti pyörivän miehen päässä samoin kuin lakki hänen käsissään.
"Olemme menettäneet yhden pienokaisen", sanoi Toodle. "Sitä ei voi kieltää."
"Äskettäinkö?" kysyi Dombey katsahtaen lakkiin.
"Ei, herra, noin kolme vuotta sitten, mutta kaikki muut ovat vankkoja. Ja mitä lukemiseen tulee", sanoi Toodle kumartaen taas kuin muistuttaakseen Dombeylle, mitä siinä suhteessa oli tapahtunut heidän välillään kauan sitten, "niin poikani opettivat minut sittenkin. He ovat saaneet minusta koko hyvän oppilaan, ne pojat."
"Lähdetään jo majuri", sanoi Dombey.
"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", aloitti Toodle taas astuen askeleen lähemmäksi ja pysähdyttäen heidät kunnioittavasti lakki yhä kädessä. "En olisi tahtonut vaivata teitä tällaisella, jollei minulla olisi kerrottavaa Puskuri-pojastani — joka on kastettu Robiniksi — siitä samasta, josta te ystävällisesti teitte Armeliaan Hiojan."
"No niin, mies", sanoi Dombey ankarimmalla äänellään. "Mitä hänestä?"
"Niin, arvoisa herra", vastasi Toodle pudistaen päätään kasvoillaan suuren tuskan ja mielipahan ilme, "minun on pakko sanoa, että hänen on käynyt huonosti".
"Onko hänen käynyt huonosti?" toisti Dombey tylyn tyytyväisesti.
"Hän on, nähkääs, joutunut huonoon seuraan", jatkoi isä katsellen huolestuneena kumpaankin ja ilmeisesti koettaen vetää majuria keskusteluun saadakseen hänen myötätuntonsa puolelleen. "Hän on joutunut huonolle tolalle. Jumala suokoon hänen palata, mutta nyt hän on väärällä tiellä. Kun tuskin voitte säästyä kuulemasta sitä joskus, arvoisa herra", jatkoi Toodle kääntyen taas yksinomaan Dombeyn puoleen, "niin on parempi, että minä itse kerron poikani joutuneen hunningolle. Pollyyn se koskee hirveästi, herrat", sanoi Toodle masentuneen näköisenä ja vetosi taas majuriin.
"Yhdelle tämän miehen pojista toimitin kasvatuksen, majuri", sanoi
Dombey, tarttuen matkatoverinsa käsivarteen. "Tavallinen palkka!"
"Totelkaa yksinkertaisen vanha Joen neuvoa älkääkä koskaan kasvattako tuonlaatuisia ihmisiä", sanoi majuri. "Hitto vieköön, se ei kannata. Se epäonnistuu aina!"
Isä alkoi yksinkertaisuudessaan selittää, että hänen poikansa, entinen hioja, tyrkitty ja kolhittu ja ruoskittu ja rääkätty ja papukaijan tapaiseksi opetettu sellaisessa koulussa, jonka raa'alla opettajalla oli kutsumukseensa yhtä vähän taipumusta kuin oppimattomalla eläimellä, oli jossakin toistaiseksi vielä hämärässä suhteessa ehkä jäänyt oikeaa kasvatusta vaille, kun Dombey vihaisesti toisti: "Tavallinen kiitos!" ja vei majurin pois. Ja kun oli hyvin vaivaloista saada majuri hinatuksi Dombeyn vaunuun, joka sijaitsi korkealla, ja kun hänen täytyi pysähtyä ja vannoa nylkevänsä alkuasukkaan elävältä ja taittavansa joka luun hänen ruumiistaan ja uhata vielä muilla ruumiillisilla kidutuksilla niin pian kuin hänen jalkansa luiskahtaisi ja hän putoaisi mustan palvelijansa päälle, ennätti hän tuskin ennen lähtöään toistaa käheästi, että se ei kannattanut, että se aina epäonnistui ja että jos hänen pitäisi kasvattaa "omaa tyhjäntoimittajaansa", hän mieluummin menisi hirteen.
Dombey myönsi katkerasti hänen olevan oikeassa, mutta hänen katkeruutensa ja äreytensä pohjalla, kun hän nojautui taaksepäin vaunussa ja katseli kulmakarvat rypyssä vaihtelevia maisemia, oli jotakin muuta kuin sen kauniin kasvatusjärjestelmän epäonnistuminen, jota oli yritetty hiojain ammattikunnan avulla. Hän oli nähnyt miehen karkeatekoisen lakin reunassa kappaleen uutta suruharsoa ja päätellyt mielessään hänen käytöksestään ja vastauksistaan, että hän piti sitä hänen poikansa vuoksi.
Niin, ylhäiset ja alhaiset, kotiväki ja vieraat, Florencesta alkaen tuohon sivistymättömään moukkaan asti, joka hoiti heidän edessään savuavaa höyrykonetta, kaikki vaativat itselleen oikeutta ottaa osaa hänen poikavainajansa kohtaloon ja kilpailivat siinä asiassa hänen kanssaan! Saattaisiko hän milloinkaan unohtaa, kuinka Toodlen vaimo oli itkenyt pikku Paulin vuoteen ääressä ja sanonut häntä omaksi lapsekseen! Tai kuinka Paul herätessään oli kysynyt häntä ja noussut istumaan vuoteessaan ja suorastaan loistanut ilosta, kun entinen hoitajatar tuli sisään!
Sietämätöntä oli ajatella, että röyhkeä mies heidän edellään veturissa hiilien ja tuhan keskellä uskalsi käyttää suruharsoa! Että hän julkesi niin tavallisellakaan merkillä ottaa osaa ylpeän herrasmiehen salaiseen sydänsuruun ja pettymykseen! Että hänen menetetty lapsensa, jonka oli määrä jakaa isänsä kanssa rikkaus, suunnitelmat ja valta ja jonka kanssa hän yhdessä tahtoi sulkeutua maailmalta kuin kaksinkertaisella kultaovella, oli päästänyt sisään sellaisen lauman loukkaamaan häntä tajuamalla hänen pettyneet toiveensa ja vaatimalla osallisuutta niin paljoa ylemmän henkilön tunteisiin, jopa lisäksi tunkeutumalla sellaiselle sijalle, missä hän olisi tahtonut olla ainoana herrana.
Matka ei tuottanut hänelle pienintäkään iloa tai lohdutusta. Näiden ajatusten kiusaamana hän kuljetti yksitoikkoisuutta mukanaan ohikiitäviin maisemiin eikä siis vaeltanut rikkailla ja vaihtelevilla seuduilla, vaan murskaantuneiden suunnitelmien ja kalvavan kateuden erämaassa. Se vauhtikin, jolla juna kiiti eteenpäin, tuntui pilkallisesti muistuttavan sitä nopeaa nuorta elämää, joka oli niin horjumattomasti ja armottomasti joudutettu ennakolta säädettyyn loppuunsa. Voima, joka tunkeutui eteenpäin rautaisella tiellä — omallaan — välittämättä poluista ja kaduista, puhkaisten joka esteen ja laahaten säädyltään, iältään ja arvoltaan niin kirjavia olentoja perässään, oli voitonriemuisen hirviön, kuoleman, vertauskuva.
Pois kaupungista, viheltäen ja kohisten ja rätisten, puskien ihmisasuntojen väliin, pannen tienvarret kumisemaan, välähtäen hetkiseksi näkyviin niityillä, kaivautuen kostean maan puhki, jymisten pimeyden ja raskaan ilman halki, rynnäten taas esille aurinkoiseen päivään niin kirkkaana ja suurena, yhä eteenpäin, pitäen kovaa meteliä, peltojen, metsien, vainioiden, heinikoiden, liidun, mullan ja saven läpi, kallion puhki ja esineiden välitse, jotka olivat melkein käden ulottuvilla, mutta lakkaamatta luisuivat matkustajan luota, pettävän etäisyyden hitaasti soluessa niiden keralla — kuin leppymättömän hirviön, kuoleman, raivatessa tietään!
Tunnelin puhki, kukkuloiden laelle, kanervikkojen, hedelmätarhain, puistojen ohitse, kanavan yli, joen poikki, kulkien siellä, missä lampaat käyvät laitumella, missä mylly kohisee, missä vene keinuu aalloilla, missä vainajat lepäävät, niissä tehdas savuaa, missä joki virtaa, missä kylä kyyristelee, missä suuri tuomiokirkko kohoaa, missä alakuloinen räme aukeaa ja hurja vihuri tasoittaa tai kuohuttaa sen pintaa epävakaisen tahtonsa mukaan, eteenpäin, viheltäen ja kohisten ja rätisten, jättämättä mitään muuta jälkeä kuin tomua ja savua — kuin leppymättömän hirviön, kuoleman, rynnätessä päämääräänsä!
Tuulta ja valoa, rankkasadetta ja auringonpaistetta kohti, yhä eteenpäin se kohisee ja jyrisee hurjana ja nopeana, sukkelana ja varmana, ja suuret rakennukset ja jykevät sillat, jotka kohoavat sen yläpuolelle, lankeavat kuin tuuman levyinen varjon välähdys silmään ja sitten katoavat. Eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, yhä kauemmaksi; vilaukselta vain näkyvät mökit, talot, maatilat, komeat kartanot, maalaiset, työläiset, vanhat tiet ja polut, jotka näyttävät yksinäisiltä, kapeilta ja mitättömiltä jäädessään jäljelle. Ja mitä muuta kuin välähdyksiä näkyykään leppymättömän hirviön, kuoleman, tehdessä matkaansa!
Eteenpäin, kiljuen ja puhisten ja rämisten, pujahtaen taas maan sisään ja ponnistaen niin tarmokkaasti ja uupumattomasti, että keskellä pimeyttä ja myrskyä kulku tuntuu muuttuneen päinvastaiseksi ja pyrkivän vimmatusti takaperin, kunnes märkään seinämään lankeava valonsäde näyttää pinnan väistyvän taaksepäin huiman virran vauhdilla. Ja sitten taas ulos päivänvaloon päästäen kimeän ilonhuudahduksen, kohisten, rätisten, syöksyen eteenpäin, tahraten kaikki mustalla hengityksellään, välillä pysähtyen minuutiksi sinne, missä näkyy joukko kasvoja, joita hetken päästä ei enää ole, välillä latkien vettä ahneesti, ja ennenkuin vielä se johto, josta se on juonut, on lakannut valumasta maahan, syöksyen taas punertavan etäisyyden läpi!
Nyt se kiljuu yhä hurjemmin rynnätessään vastustamattomalla voimalla päämääräänsä, ja nyt sen tielle on, samoin kuin kuolemankin, siroiteltu paksulti tuhkaa. Kaikki on ympärillä mustunut. Syviä vesilammikolta, mutaisia kujia ja kurjia hökkeleitä on syvällä alhaalla, ja likellä särkyneitä seiniä ja luhistuvia taloja. Rikkinäisten akkunoiden läpi näkyy surkeita huoneita, joissa puute ja kuume kätkeytyvät moniin kurjiin muotoihin, samalla kun savu, toisissaan melkein kiinni olevat päädyt, kallistuneet uunit, tiilien ja saven sekasotku täyttävät mielen alakuloisuudella ja tarjoavat synkän näyn niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Dombey katselee ulos akkunasta, ei hänen mieleensä juolahdakaan, että sama hirviö, joka on kuljettanut hänet tänne, on vain luonut valoa näihin ilmiöihin eikä niitä aiheuttanut. Se oli sopivana loppuna matkalle ja olisi voinut olla kaiken loppuna: niin rappeutunutta ja synkkää oli kaikki.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneella Dombeylla oli yhä silmiensä edessä sama leppymätön vihollinen. Kaikki esineet katselivat häntä mustina ja kylminä ja armottomina, samoin hän niitä. Kaikkialla hän huomasi vertauskohdan onnettomuudelleen. Ympärillään hän näki säälimätöntä voitonriemua, ja se närkästytti ja loukkasi häntä hänen ylpeydessään ja mustasukkaisuudessaan, missä muodossa se muutoin esiintyikin, mutta enimmin silloin, kun se jakoi hänen kanssaan hänen menetetyn poikansa rakkautta ja muistoa.
Eräät kasvot — hän oli katsellut niitä edellisenä yönä ja ne häntä sellaisin silmin, jotka näkivät sieluun asti, vaikka olivatkin himmeät kyynelistä ja pian peittyivät kahden värisevän käden taakse — ilmestyivät usein hänen ajatuksiinsa matkan varrella. Hän oli nähnyt ne ujoina ja rukoilevina, samanlaisina kuin viime yönä. Ne eivät ilmaisseet moitetta, mutta niissä huomasi jonkinlaista epäilystä, melkein toivotonta epäuskoa, joka muuttuessaan masentuneeksi varmuudeksi isän vihasta sittenkin syytti. Dombeysta oli kiusallista ajatella, että Florencen ilme oli ollut sellainen.
Aikoiko hän ehkä tuntea katumusta viimeöisen tapauksen vuoksi? Ei. Mutta nyt sen herättämä tunne — josta hänellä oli ennen ollut jonkinlainen aavistus — muuttui täydeksi varmuudeksi, koskien häneen liian kovasti ja uhaten kasvaa liian voimakkaaksi hänen mielenmaltilleen. Nuo kasvot olivat aina mukana siinä tappion ja vainon ilmaisussa, joka ympäröi häntä joka hetki. Ne teroittivat hänen ajatuksissaan lakkaamatta asustavan julman ja leppymättömän vihollisen nuolia ja antoivat sen käteen kaksiteräisen miekan. Siinä seistessään ja maalatessaan edessään vilisevää vaihtelua oman mielensä sairaloisilla väreillä, luoden siitä perikadon ja tappion kuvan sensijaan että olisi pitänyt sitä toivehikkaana muutoksena ja parempien tapausten lupauksena, hän tajusi täydellisesti, että elämä antoi hänelle yhtä paljon aihetta valituksiin kuin kuolema. Yksi lapsi oli menetetty, ja toinen oli jäljellä. Miksi oli hänen toiveittensa päämäärä riistetty Florencen sijasta?
Hänen mielessään väikkyvä suloinen, rauhallinen, viaton olento ei herättänyt hänessä muita ajatuksia. Florence oli syntymästään alkaen ollut epätervetullut isälleen ja nyt vielä lisäsi hänen katkeruuttaan. Jos poika olisi ollut hänen ainoa lapsensa ja sama kohtalonisku sattunut häneen, olisi se ollut raskas kestää, mutta monin verroin kevyempi kuin nyt, koska se olisi voinut sattua Florenceen (jonka hän luullakseen olisi voinut menettää ilman tuskaa) eikä kuitenkaan ollut sattunut.
Kun tytön hellät ja viattomat kasvot ilmestyivät hänen silmiensä eteen, ei niillä ollut lainkaan sulostuttavaa ja miellyttävää vaikutusta. Hän karkoitti enkelin ja tyytyi siihen kiusanhenkeen, joka oli pesiytynyt hänen rintaansa. Florencen kärsivällisyys, hyvyys, nuoruus, nöyryys, rakkaus olivat kuin yhtä monta pölyhiukkasta, joita hän tallasi jaloillaan. Hän näki tyttärensä kuvan kaikkialla ympäröivässä pimeydessä ja synkkyydessä, mutta ei sitä valaisevana, vaan lisäävänä. Useammin kuin kerran matkan kestäessä ja nyt taas hänen seistessään päämäärässä miettien ja piirrellen kuvioita maahan kepillään tuli hänen mieleensä kysymys, mitä olisi pantava hänen itsensä ja tuon kuvan väliin.
Majuri, joka oli koko matkan ajan puuskunut ja läähättänyt kuin toinen veturi ja jonka katse oli usein puolittain siirtynyt sanomalehdestä maisemiin kuin olisi kokonainen jono tappiolle joutuneita neiti Toxeja samonnut eteenpäin junan savussa ja lentänyt yli peltojen piiloutuakseen johonkin turvapaikkaan, herätti nyt ystävänsä mietteistä ilmoittamalla, että postihevoset oli valjastettu ja vaunut kunnossa.
"Dombey", virkkoi majuri koskettaen hänen käsivarttaan kepillään, "älkää vaipuko ajatuksiinne. Se on huono tapa. Vanha Joe ei olisi niin vankka kuin hän on, jos olisi antanut niille valtaa. Olette liian suuri mies, Dombey, vaipuaksenne ajatuksiin. Teidän asemassanne olette korkealla kaiken tuollaisen yläpuolella."
Kun majuri ystävällisissä moitteissaankin näin otti huomioon Dombeyn arvokkuuden ja kunnian ja näytti panevan niihin suuren painon, tunsi Dombey entistä suurempaa halua noudattaa niin älykkään ja järkevän toverin neuvoa. Hän siis koetti kuunnella majurin juttuja heidän ajaessaan tasaista vauhtia pitkin valtamaantietä, ja majuri, joka nyt huomasi kulkuvälineen ja tien paljoa sopivammaksi seurustelukykynsä paljastamiseen kuin se matkustustapa oli, josta he olivat juuri luopuneet, pysyi yhtä mittaa äänessä.
Majuri piti yllä näin mainiota seurustelua koko päivän, jollei oteta lukuun tavallisia kohtauksia, jolloin veri syöksyi päähän, syönnin aiheuttamia keskeytyksiä ja silloin tällöin sattuvia kiivaita hyökkäyksiä palvelijaa vastaan. Tällä oli renkaat tummanruskeissa korvissaan, ja eurooppalaiset vaatteet sopivat hänelle kovin huonosti, sillä ne olivat itsestänsä, ilman räätälin syytä, pitkät siinä, missä niiden piti olla lyhyet, ja päinvastoin, ruumiinmukaiset siinä, missä niiden piti olla väljät, ja päinvastoin. Hän lisäsi niiden vaikutusta vielä siten, että majurin hyökätessä hänen kimppuunsa vetäytyi niiden sisällä kokoon kuin kutistunut pähkinä tai paleleva apina. Kun he iltapuolella ajoivat Leamingtonin läheistä vihreää ja lehtevää tietä pitkin, tuntui majurin ääni puhelemisen, syömisen, nauramisen ja tukehtumiskohtausten yhteisestä vaikutuksesta tulevan milloin vaunujen takaistuimen alta, milloin jostakin läheisestä heinäpieleksestä, eikä hän saanut sitä parempaan kuntoon edes hotelli Royalissa, jossa oli tilattu huoneet ja päivällinen ja jossa hän niin rasitti puheluelintään syömällä ja juomalla, että vetäytyessään vuoteeseensa oli ääntä vailla — lukuunottamatta yskää — ja saattoi ilmaista ajatuksensa mustalle palvelijalleen vain availemalla suutaan.
Mutta seuraavana aamuna hän ei ainoastaan noussut virkistyneen jättiläisen kaltaisena, vaan käyttäytyikin aamiaisella kuin toipuva jättiläinen. Tällä aterialla he suunnittelivat valmiiksi jokapäiväisen elämänjärjestyksen. Majurin oli otettava huolekseen ruoan ja juoman tilaaminen. Heidän oli määrä syödä myöhäinen aamiainen ja myöhäinen päivällinen. Ensimmäisen päivän tahtoi Dombey Leamingtonissa viettää mieluummin omassa huoneessaan tai kävelemällä yksin maaseudulle päin, mutta seuraavana aamuna hän sanoi halukkaasti seuraavansa majuria kylpylaitoksen saliin ja pitkin kaupunkia. Niin he erosivat päivälliseen asti. Majuri rehenteli julkisilla paikoilla alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi telttatuolia, päällystakkia ja sateenvarjoa. Hän tarkasteli nimiluetteloja saadakseen selville, keitä kylpylaitoksessa oli, kävi tervehtimässä vanhoja naisia, jotka ihailivat häntä kovasti, kuulutteli J.B:n olevan entistä lujemman ja mahtaili rikkaalla Dombey-ystävällään, minne tahansa tulikin. Ei kukaan ole niin hellittämättömästi pitänyt kiinni ystävästään kuin majuri, joka häntä kehuessaan kehui itseäänkin.
Kerrassaan hämmästyttävää oli, kuinka paljon uusia juttuja kapteeni kertoi päivällisen aikana ja kuinka hyvän tilaisuuden Dombey siten sai ihailla hänen seurustelulahjojaan. Seuraavan päivän aamiaisella hän tiesi vastasaapuneitten sanomalehtien sisällyksen ja mainitsi siitä puhuessaan muutamia seikkoja, joista äskettäin olivat hänen mielipidettään kysyneet niin mahtavat ja arvovaltaiset henkilöt, että heihin sopi vain epäselvästi viitata. Koska Dombey oli niin kauan elänyt itseensäsulkeutuneena ja ylimalkaan vain harvoin astunut sen piirin rajojen yli, jonka sisäpuolella Dombey ja Pojan liiketoimet suoritettiin, alkoi hän pitää tätä parannuksena yksinäiseen elämäänsä, ja sensijaan että olisi viettänyt yksin seuraavan päivän, niinkuin oli aikonut, hän lähti kävelylle majurin kanssa käsi kädessä.