YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Walter lähtee pois
Solomon Gillsin oven edustalla mahtaileva puinen merikadetti ei kovasydämisyydessään vähääkään piitannut Walterin lähdöstä matkalle, vaikka nyt oli jo loppumaisillaan viimeinen päivä, jolloin hän sai oleskella takahuoneessa. Kulmamittari pyöreän mustan nappisilmänsä edessä ja vartalo entisessä ylimielisen reippaassa asennossa merikadetti näytteli parhailta puoliltaan lyhyitä housujaan eikä tuntenut tieteellisiin tutkimuksiin syventyneenä minkäänlaista osanottoa maallisia tapauksia kohtaan. Se oli sikäli olosuhteista riippuvainen, että kuiva päivä peitti sen pölyllä ja sumuinen sirotteli sen pinnalle pieniä nokihiutaleita, kun taas märkä päivä hetkiseksi kirkasti himmentyneen virkapuvun ja oikein kuuma päivä kohotti sen pinnalle pieniä näppylöitä. Mutta muuten se oli paatunut, itsepintainen ja pöyhkeä merikadetti, joka pysyi omissa harrastuksissaan ja välitti yhtä vähän siitä, mitä ympärillä tapahtui, kuin Arkimedes Syrakusan valloituksen aikana.
Sellaiselta merikadetilta se ainakin näytti silloisissa kotioloissa. Walter vilkaisi siihen ystävällisesti monta kertaa mennessään sen ohitse sisään tai ulos. Ja kun Walter ei ollut saapuvilla, tuli vanha Sol-parka näkyviin ja nojautui ovenpieltä vasten, niin että hänen väsynyt tekotukan peittämä päänsä painui mahdollisimman lähelle hänen ammattinsa ja liikkeensä suojelushengen kengänsolkia. Mutta eipä julmannäköisinkään epäjumalankuva, jonka suu ulottuu korvasta toiseen, ei papukaijan höyhenistä tehty verenhimoinen pääkään ole koskaan pysynyt kylmäkiskoisempana villien rukoilijoittensa anomuksille kuin merikadetti näille rakkaudenosoituksille.
Walterin sydän tuntui raskaalta hänen katsellessaan ympärilleen vanhassa makuuhuoneessaan ja ajatellessaan, että hänen oli ehkä iäksi erottava tästä huoneesta yhden ainoan yön kuluttua, joka jo alkoi hämärtää. Nyt, kun siinä ei enää ollut entisiä vähäisiä kirjoja eikä kuviakaan, se katseli häntä kylmästi ja moittivasti hänen lähtönsä vuoksi. Siinä saattoi jo tavallaan huomata ennustuksen sen tulevasta autiudesta. "Muutamien tuntien kuluttua", ajatteli Walter, "kuuluvat kaikki koulun aikaiset unelmat minulle yhtä vähän kuin tämä vanha huone. Nukkuessani voivat samat muistot palata, ja mahdollisesti palaan hereillänikin tähän paikkaan, mutta uni ei ainakaan palvele ketään muuta herraa, ja tällä huoneella on vastedes ehkä parikymmentäkin, ja jokainen heistä mahdollisesti muuttaa ja laiminlyö ja vahingoittaa sitä."
Mutta hän ei saanut jättää enoaan yksin pieneen takahuoneeseen, jossa hän nyt istui ilman seuraa, sillä kapteeni Cuttle oli hienotunteisuudesta, jota hänen karkea ulkopintansa ei ilmaissut, jäänyt pois vastoin omaa haluaan, jotta toiset kaksi saisivat vapaasti puhella keskenään. Senpävuoksi kiirehtikin Walter, joka oli äsken palannut viimeisen päivänsä työstä, nopeasti alakertaan ollakseen enonsa seurana.
"Kuules, eno", virkkoi hän iloisesti laskien kätensä ukon olkapäälle, "mitä soisit minun lähettävän kotiin Barbadosista?"
"Toivoa, rakas Walter: Kunpa lähettäisit sen toivon, että me vielä tapaamme toisemme haudan tällä puolen. Lähetä minulle sitä hyvää niin paljon kuin suinkin voit."
"Niin lähetänkin, eno. Minulla on sitä kylliksi, jopa liikaakin, enkä aio kitsastella, ja mitä tulee eläviin kilpikonniin ja sitruuniin kapteeni Cuttlen punssia varten ja sinun haluamiisi sokerisäilykkeisiin sunnuntaiksi ja kaikkeen tuollaiseen, niin lähetänpä sinulle sellaista tavaraa laivanlastittain, kun tulen kyllin rikkaaksi."
Sol-ukko pyyhki silmälasejaan ja hymyili hiukan.
"Se on oikein!" huudahti Walter iloisesti ja taputteli häntä vieläkin muutamia kertoja olkapäälle. "Sinä rohkaiset minua. Minä rohkaisen sinua! Me olemme huomisaamuna iloiset kuin leivoset, ja lennämme yhtä korkealle! Mitä minun toiveisiini tulee, ovat ne lentäneet niin korkealle, etten enää näekään niitä."
"Wally, rakas poikani", vastasi eno, "minä koetan parastani, koetan parastani".
"Ja sinun parhaasi", sanoi Walter hymyillen miellyttävällä tavallaan, "on parasta parasta, mitä tiedän. Et suinkaan vain unohda, mitä sinun on lähetettävä minulle?"
"En, Wally, en", vastasi ukko, "kaikki, mitä kuulen neiti Dombeystä, kun hän on jäänyt niin yksin, kirjoitan sinulle. Mutta pelkäänpä, ettei siitä tule paljon, Wally."
"Kuuleppas, eno, mitä nyt kerron sinulle", virkkoi Walter hetken epäröityään, "olen juuri käynyt siellä".
"Ohoo", mutisi ukko kohauttaen kulmakarvojaan ja samalla silmälasejaan.
"En häntä tavatakseni", huomautti Walter, "vaikka onkin varmaa, että olisin voinut tavata hänet, jos olisin kysynyt, sillä herra Dombey on poissa kaupungista, mutta lausuakseni jäähyväiset Susanille. Minä näet luulin uskaltavani niin tehdä nykyoloissa ja muistaessani, milloin olin nähnyt neiti Dombeyn viimeksi."
"Niin, poikani, niin", vastasi eno koettaen vapautua äskeisestä hajamielisyydestään.
"Minä tapasinkin hänet", jatkoi Walter, "nimittäin Susanin, ja kerroin hänelle lähteväni huomenna matkalle. Ja samalla sanoin, eno, että sinä olit pitänyt neiti Dombeystä siitä illasta alkaen, jolloin hän oli täällä, ja aina toivonut, että hän menestyisi ja tulisi onnelliseksi, ja että olisit aina ylpeä ja iloinen voidessasi tehdä hänelle pienimmänkin palveluksen. Minun näet mielestäni sopi niin sanoa lähtöhetkellä. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?"
"Kyllä, poikani, kyllä."
"Ja lisäsin", jatkoi Walter, "että jos hän — Susan nimittäin — voisi joskus ilmoittaa sinulle joko itse tai rouva Richardsin kautta tai kenen muun avulla tahansa, joka menisi tästä ohitse, että neiti Dombey on hyvässä voinnissa, tuntuisi se sinusta hyvin ystävälliseltä, ja sinä kirjoittaisit siitä minulle, ja minäkin olisin siitä hyvin kiitollinen. No niin, usko pois, eno", lisäsi Walter, "että tuskin ollenkaan nukuin viime yönä ajatellessani sitä vierailua, enkä voinut päästä selville, oliko minun tehtävä niin vai ei. Ja kuitenkin olen varma, että minua kehoitti siihen vilpitön tunne ja että olisin ollut kovin onneton jälkeenpäin, jollen olisi siellä käynyt."
Hänen rehellinen äänensä ja käytöksensä vahvistivat hänen sanansa ja takasivat niiden suoruuden.
"Niin että jos joskus tapaat hänet", virkkoi Walter, "tarkoitan nyt neiti Dombeyta — ja kuka tietää, ehkä sinä tapaatkin! — niin kerro hänelle, kuinka suuri minun myötätuntoni häntä kohtaan on, kuinka paljon ajattelin häntä täällä ollessani, kuinka puhuin hänestä kyyneleet silmissä, eno, tänä viimeisenä iltana ennen lähtöäni. Kerro hänelle, että sanoin aina muistavani hänen ystävällisen käytöksensä, hänen kauniit kasvonsa, hänen suloisen luonteensa, joka on paras kaikesta. Ja koska en ottanut näitä naisen tai nuoren neidon jaloista, vaan pienen viattoman lapsen", jatkoi Walter, "niin sano hänelle, eno, että minä pidin nämä kengät — hän kyllä muistaa, kuinka usein ne silloin putosivat — ja vein ne mukanani muistoksi."
Juuri tällä hetkellä niitä kannettiin ulos ovesta eräässä Walterin matkalaukussa. Muuan kantaja, joka kuljetti hänen matkalaukkujaan tavararattailla satamaan lastattaviksi Pojan ja Perillisen kannelle, oli ottanut ne haltuunsa ja lykkäsi niitä juuri pois tunteettoman merikadetin editse, ennenkuin niiden omistaja oli kunnollisesti lakannut puhumasta.
Mutta saattoipa puolustaakin merimiehen kylmäkiskoisuutta sitä aarretta kohtaan, jota juuri oltiin viemässä. Sillä samalla hetkellä ilmestyivät hänen näköpiiriinsä ja hänen hämmästyneiden ja ammollaan olevien silmiensä ulottuville Florence ja Susan Nipper. Edellinen katseli merikadetin kasvoihin puolittain arasti ja sai osakseen puisen silmäniskun koko hehkun.
Sitten he astuivat myymälään, vieläpä sisään takahuoneen ovesta, ennenkuin heitä huomasi kukaan muu kuin merikadetti. Eikä Walter, joka seisoi selin oveen, olisi silloinkaan tiennyt mitään heidän tulostaan, jollei olisi nähnyt enonsa hypähtävän tuoliltaan ja melkein kompastuvan toiseen.
"No, no, no!" huudahti Walter. "Mikä nyt on hätänä?"
Ukko Solomon vastasi: "Neiti Dombey!"
"Onko se mahdollista?" kysyi Walter katsellen ympärilleen ja säpsähtäen hänkin vuorostaan. "Täällä!"
Niin, se oli mahdollista ja niin todellista, että vielä samassa kun nuo sanat olivat hänen huulillaan Florence kiirehti hänen ohitseen, tarttui molemmin käsin Sol-ukon nuuskan väriseen takkiin ja suuteli häntä poskelle. Sitten hän kääntyi ja antoi kätensä Walterille niin vilpittömällä ja vakavalla tavalla kuin vain hän osasi.
"Lähdetkö pois, Walter?" kysyi hän.
"Niin, neiti Dombey", vastasi Walter, mutta ei niin toivehikkaana kuin olisi tahtonut, "minulla on pitkä matka edessäni".
"Ja enosi", jatkoi Florence katsahtaen Solomoniin, "on varmaankin suruissaan sinun lähdöstäsi. Voi, senhän näkee selvästi! Walter hyvä, minuakin se niin surettaa!"
"Taivas tietää", huudahti neiti Nipper, "että on monta, joita ilman voisimme sensijaan tulla toimeen, jos lukumäärästä on puhe. Rouva Pipchin ylivalvojana olisi halpa, vaikka hänestä maksettaisiin painonsa kultaa, ja jos tarvittaisiin tietoja neekeriorjista, olisivat Blimberit parhaat siihen paikkaan."
Niin sanoen neiti Nipper avasi hattunsa nauhat, katseli hetkisen hajamielisen näköisenä pieneen mustaan teekattilaan, joka oli nostettu pöydälle tavallisine arkipäiväisine kalustoineen, pudisti päätänsä ja tinarasiaa ja alkoi pyytämättä valmistaa teetä.
Sillävälin Florence oli taas kääntynyt laivakojeiden kauppiaan puoleen, joka oli yhtä täynnä ihailua kuin hämmästystä.
"Niin kasvanut", virkkoi Sol-ukko. "Niin komea! Eikä kuitenkaan muuttunut! Ihan samanlainen!"
"Tosiaanko!" sanoi Florence.
"Kyllä, kyllä!" vastasi Sol hieroen käsiään hitaasti ja arvostellen asiaa puoliääneen, kun miettivä ilme häntä tarkastelevissa kirkkaissa silmissä kiinnitti hänen huomiotaan. "Niin, tuo sama ilme oli nuoremmissakin kasvoissa!"
"Te muistatte minut", sanoi Florence hymyillen, "vaikka olin silloin niin pikkuinen".
"Rakas nuori neiti", vastasi Solomon Gills, "kuinka voisin unohtaa, kun olen niin usein ajatellut teitä ja kuullut teistä senjälkeen! Niin, vieläpä samalla hetkellä, jolloin tulitte sisään, puheli Walter teistä ja jätti minulle muutamia teitä koskevia tehtäviä ja —"
"Niinkö?" sanoi Florence. "Kiitos, Walter. Oi, kiitos, Walter! Pelkäsin sinun lähtevän matkalle muistamatta minua juuri ollenkaan", ja taas hän ojensi Walterille pienen kätensä niin avomielisesti ja luottavasti, että Walter piti sitä muutamia hetkiä omassaan malttamatta päästää sitä irti.
Eikä Walter kuitenkaan pitänyt sitä niin kuin olisi pitänyt sitä aikaisemmin, eikä sen kosketus herättänyt niitä hänen poika-ikänsä unelmia, jotka olivat vielä hiljattainkin leijailleet hänen silmäinsä edessä ja saaneet hänet ymmälle epäselville ja hajallisine muotoineen. Florencen viehättävän olemuksen puhtaus ja viattomuus, hänen täydellinen luotttamuksensa ja se peittelemätön kunnioitus Walteria kohtaan, joka ilmeni syvällä hänen uskollisissa silmissään ja loisti hänen kauniilla kasvoillaan niitä varjostavan hymyn lävitse — voi, se oli liian surullista hymyä näyttääkseen keveältä! — kaikki tuo ei sopinut yhteen unelmien romanttisuuden kanssa. Ne palauttivat hänen ajatuksiinsa sen pikku kuolinvuoteen, jonka ääressä hän oli nähnyt Florencen istuvan hoitajana, ja sen rakkauden, jota pikku veli oli tuntenut Florencea kohtaan. Tuollaisten mielikuvien siivillä näytti tyttö kohoavan paljon korkeammalle kuin hänen hyödyttömät haaveensa, kirkkaampaan ja kuulaampaan ilmaan.
"Minä — minä kai saan sanoa teitä 'Walterin enoksi', herra Gills?" kysyi Florence ukolta. "Sallitteko?"
"Rakas pikku neiti", huudahti Sol-ukko. "Sallinko! Hyväinen aika!"
"Me olemme aina tunteneet teidät sillä nimellä ja puhuneet teistä", virkkoi Florence katsellen ympärilleen ja huoahtaen hiljaa. "Sievä vanha huone! Ihan samanlainen! Kuinka hyvin sen muistan!"
Sol-ukko katseli ensin häntä, sitten sisarenpoikaansa, hieroi senjälkeen käsiään ja silmälasejaan ja virkkoi hiljaa: "Voi, aika, aika, aika!"
Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka kuluessa Susan Nipper otti nokkelasti esiin pari lisäkuppia astiakaapista ja odotteli teen hautumista miettivän näköisenä.
"Minä haluaisin kertoa Walterin enolle jotakin, mikä tuottaa minulle suurta huolta", huomautti Florence laskien kätensä ujosti ukon pöydällä lepäävälle kädelle herättääkseen hänen huomionsa. "Hän jää nyt yksin, ja jos hän sallii minun, vaikkei astua Walterin paikalle, sillä sitä en osaisi, vaan olla hänen uskollinen ystävänsä ja auttaa häntä, jos suinkin voin Walterin poissa ollessa, olisin hänelle tosiaankin hyvin kiitollinen, Tahdotteko? Saanko, Walterin eno?"
Sanaakaan lausumatta painoi laivakojeiden kauppias tytön käden huulilleen. Susan Nipper, joka nojautui taaksepäin käsivarret ristissä, istuen parhaassa tuolissa, johon oli suvainnut asettua, pureskeli toista hatunnauhaansa ja huoahti hiljaa, nostaen katseensa kattoakkunaan.
"Annatte minun tulla tervehtimään teitä", sanoi Florence, "silloin kun voin, ja te kerrotte minulle kaikenlaista itsestänne ja Walterista. Ettekä salaa mitään Susanilta, jos hän tulee minun sijastani, vaan luotatte meihin. Ja koetatte antaa meidän olla jonkinlaisena lohdutuksena teille. Eikö niin, Walterin eno?"
Kauniit kasvot, lempeät anovat silmät, vieno ääni ja kevyt kosketus käsivarrelle, käyden vieläkin viehättävämmiksi lapsen kunnioituksesta vanhuutta kohtaan, mikä kaikki antoi suloisen epävarmuuden ja arkuuden leiman työtön käytökselle — kaikki tuo ja Florencen luontainen vakavuus valloitti niin kokonaan vanhan Gills-paran, että hän vain vastasi:
"Wally, sano nyt jotakin puolestani, rakkaani. Minä olen hyvin kiitollinen."
"Ei, Walter", vastasi Florence tyynesti hymyillen. "Ole hyvä äläkä sano mitään hänen puolestaan. Minä ymmärrän hänet oikein hyvin, ja meidän on opittava puhelemaan keskenämme ilman sinua, hyvä Walter."
Huolestunut äänensävy, jolla hän lausui nämä viime sanat, liikutti
Walteria enemmän kuin mikään muu.
"Neiti Florence", vastasi hän koettaen taas puhua sillä hilpeällä äänellä, jota hän käytti enonsa kanssa keskustellessaan, "minä tiedän tosiaankin yhtä vähän kuin enoni, mitä sanoisin kiitokseksi sellaisesta ystävällisyydestä. Mutta mitä muuta voisinkaan sanoa, vaikka minulla olisi tunnin aika puhuakseni kuin että tämä on ihan teidän kaltaistanne?"
Susan Nipper alkoi pureskella hattunsa nauhaa toiselta kohdalta ja nyökkäili kattoakkunaa kohti ilmaistakseen siten hyväksymisensä äskeisille sanoille.
"Mutta, Walter", virkkoi Florence, "erään asian haluaisin sanoa sinulle, ennenkuin lähdet pois, ja sinun pitää sanoa minua Florenceksi etkä saa puhua niinkuin vieraalle".
"Niinkuin vieraalle", vastasi Walter. "Ei. En voisi niin puhua. Siitä ainakin olen varma, etten voisi tuntea vierastavani."
"Niin, mutta se ei riitä, enkä minä sitä tarkoita. Sillä, Walter", lisäsi Florence puhjeten kyyneliin, "hän piti sinusta kovin paljon ja sanoi ennen kuolemaansa olevansa kiintynyt sinuun ja pyysi: 'Muista Walteria!' ja jos tahdot olla veljeni, kun hän on poissa eikä minulla ole ketään maan päällä, olen koko ikäni sinun sisaresi ja ajattelen sinua veljenäni, missä sitten lienemmekin! Sen minä halusin sanoa, hyvä Walter, mutta en osaa sanoa niinkuin tahtoisin, sillä sydämeni on niin täynnä."
Ja sydän tulvillaan ja suloisessa luonnollisuudessaan Florence ojensi hänelle molemmat kätensä. Walter tarttui niihin, kumartui ja kosketti kyyneleisiä kasvoja, jotka eivät väistyneet, eivät kääntyneet pois eivätkä edes punastuneet, vaan katsoivat häneen luottavaisina ja uskollisina. Tällä lyhyellä hetkellä hävisi pieninkin epäilyksen ja levottomuuden varjo Walterin sielusta. Hänestä tuntui kuin hän olisi vastannut tytön viattomaan pyyntöön pikku Paul-vainajan vuoteen vieressä ja sitoutunut niin juhlallisen todistajan läsnäollessa maanpakolaisena vaalimaan ja suojelemaan Florencen kuvaakin veljellisellä kunnioituksella, säilyttämään tytön vilpittömän luottamuksen turmeltumattomana ja pitämään itseään halpamaisena, jos ohimennenkään päästäisi mieleensä ajatuksen, jota ei ollut Florencen omassa rinnassa silloin, kun tämä liitto tehtiin.
Susan Nipper, joka oli tämän toimituksen aikana pureskellut molempia hatunnauhojaan ja kattoakkunalle kaikessa salaisuudessa ilmaissut voimakkaan liikutuksensa, vaihtoi nyt puheenaihetta kysymällä, kuka halusi maitoa ja kuka sokeria teehensä, ja saatuaan vastauksen kultakin rupesi kaatamaan teetä kuppeihin. He istuutuivat kaikki tuttavallisesti pikku pöydän ääreen ja nauttivat teetä nuoren neidin toimeliaan ylivalvonnan alaisina. Florencen läsnäolo takahuoneessa loi seinällä olevaan fregatinkuvaankin kirkkaamman valaistuksen.
Puoli tuntia aikaisemmin olisi Walter tuskin henkensä kaupalla maininnut Florencea nimeltä. Mutta nyt, kun tyttö oli sitä pyytänyt, hän teki niin ja ajatteli Florencen sielläoloa ilman sitä salaista epäilyä, että olisi ollut parempi, jollei hän olisi tullutkaan. Hän saattoi tyynesti ajatella, kuinka kaunis Florence oli, kuinka täynnä lupauksia, millaisen kodin joku onnellinen mies kerran saisi sellaisen olennon rinnalla. Hän saattoi ylpein mielin ajatella omaa sijaansa tuossa sydämessä ja hän teki lujan päätöksen, että jollei hän voisikaan sitä ansaita — sillä se tuntui olevan liian korkealla — niin ainakin hän koettaisi elää niin, ettei tulisi vähemmän ansiokkaaksi.
Varmaankin oli jokin hyvä hengetär leijaillut Susan Nipperin käsien ympärillä hänen valmistaessaan teetä, tuoden sen rauhan, joka vallitsi takahuoneessa tämän keskustelun aikana. Ja jokin vastakkainen henki oli varmaankin leijaillut Sol-ukon kellon osoittimilla ja kuljettanut niitä eteenpäin nopeammin kuin fregatti koskaan oli kiitänyt tuulen viemänä. Kuinka lieneekään ollut, joka tapauksessa odottivat vierailijoita lähistöllä rauhallisessa kadunkulmassa ajoneuvot. Ja kun sattumalta kysyttiin neuvoa kellolta, selitti se niin ehdottomasti vaunujen jo kauan odottaneen, ettei siitä ollut pienintäkään epäilystä, varsinkaan kun niin luotettava todistaja sitä väitti. Vaikka Sol-ukko olisi ollut hirtettävänä oman kellonsa mukaan, ei hän olisi mitenkään myöntänyt, että hänen kellonsa edisti sekunnin murto-osaakaan.
Hyvästellessä Florence toisti ukolle pääkohdittain kaikki, mitä oli aikaisemmin sanonut, ja kehoitti häntä pysymään sopimuksessa. Ukko talutti hänet hellästi puisen merikadetin jalkojen juureen ja jätti hänet siinä Walterin huostaan, joka seisoi valmiina saattamaan hänet ja Susan Nipperin vaunuihin.
"Walter", virkkoi Florence matkalla, "minua peloitti kysyä sinulta sitä enosi läsnäollessa. Luuletko viipyväsi poissa hyvin kauan?"
"En tosiaankaan tiedä", vastasi Walter. "Pelkäänpä niin käyvän. Herra
Dombey luullakseni ainakin tarkoitti sitä määrätessään minut sinne."
"Onko se suosionosoitus, Walter?" kysyi Florence hetkisen epäröityään ja katsellen huolestuneena hänen kasvoihinsa.
"Se määräyskö?" sanoi Walter.
"Niin."
Walter olisi antanut mitä tahansa voidakseen vastata siihen myöntävästi, mutta hänen kasvonsa vastasivat, ennenkuin hänen huulensa ennättivät, ja Florence oli liian tarkkaavainen ollakseen ymmärtämättä hänen ilmeensä merkitystä.
"Pelkäänpä, että sinä tuskin olet ollut isän suosiossa", virkkoi hän ujosti.
"Eihän ole mitään syytä, jonka vuoksi olisin ollut", vastasi Walter hymyillen.
"Eikö mitään syytä, Walter!"
"Ei ollut mitään syytä", selitti Walter ymmärtäen hänen tarkoituksensa, "Liikkeessä toimii suuri joukko apulaisia. Herra Dombeyn ja minun kaltaiseni nuorukaisen välillä on leveä kuilu. Jos täytän velvollisuuteni, teen, mitä minun pitääkin, enkä tee enempää kuin kukaan muukaan."
Olikohan Florencessa ehkä hänen itsensä tietämättä herännyt hämäränä ja epämääräisenä jokin epäluulo äskettäin, kun hän yöllä oli mennyt tapaamaan isäänsä: että näet Walterin satunnainen myötätunto häntä kohtaan ja heidän varhainen tutustumisensa olisivat voineet olla syynä isän vastenmielisyyteen ja epäsuosioon? Saattoiko Walter sen tietää tai välähtikö hänen mieleensä ajatus, että Florence mietti sitä tällä hetkellä? Ei kumpikaan heistä vihjannut siihen. Ei kumpikaan heistä puhunut vähään aikaan mitään. Susan, joka käveli Walterin toisella puolella, katseli heitä molempia terävästi, ja joka tapauksessa hänen ajatuksensa kulkivat varmoina siihen suuntaan.
"Ehkä sinä tulet piankin takaisin, Walter", virkkoi Florence.
"Voin tulla takaisin", sanoi Walter, "vanhana miehenä, jolloin tapaan sinut vanhana rouvana. Mutta minä toivon parempaa onnea."
"Isä toipuu surustaan jonkin ajan kuluttua", huomautti Florence hetkisen päästä. "Ehkä hän puhuu minulle avomielisemmin jonakin päivänä. Ja jos niin käy, sanon hänelle, kuinka kovasti haluaisin taas tavata sinua, ja pyydän häntä kutsumaan sinut takaisin minun tähteni."
Näihin isää koskeviin sanoihin kätkeytyi liikuttava merkitys, jonka
Walter ymmärsi liiankin hyvin.
Kun he olivat jo ihan lähellä vaunuja, olisi hän eronnut Florencesta
mitään puhumatta, sillä nyt hän tunsi, mitä ero merkitsi, mutta
Florence piti kiinni hänen kädestään vielä istuessaankin, ja silloin
Walter huomasi, että hänen kädessään oli pieni mytty.
"Walter", virkkoi Florence katsoen suoraan hänen silmiinsä liikutettuna, "minä myös toivon parempaa onnea, niinkuin sinäkin. Minä rukoilen sitä ja uskon, että se tulee. Valmistin tämän pikku lahjan Paulille. Ole hyvä ja ota se mukaasi, mutta älä katso sitä, ennenkuin olet lähtenyt. Ja nyt, Jumala sinua siunatkoon, Walter! Älä unohda minua koskaan. Sinä olet veljeni."
Walter oli iloinen siitä, että Susan Nipper tuli heidän väliinsä, sillä muuten olisi Florencelle jäänyt hänestä surullinen muisto. Hän oli iloinen siitäkin, ettei Florence enää katsonut ulos vaunujen akkunasta, vaan sensijaan heilutti hänelle pientä kättään niin kauan kuin hän saattoi sen nähdä.
Florencen pyynnöstä huolimatta Walter ei malttanut olla avaamatta myttyä jo sinä iltana ennen nukkumaan menoaan. Siinä oli pieni kukkaro, jossa oli rahaa.
Kirkkaana nousi aurinko seuraavana aamuna, paistettuaan yön aikana vieraisiin maihin, ja sen keralla nousi Walter ottamaan vastaan kapteenin, joka oli jo ovella, lähdettyään liikkeelle aikaisemmin kuin oli tarpeellista, ehtiäkseen näkyvistä rouva MacStingerin vielä nukkuessa. Kapteeni oli olevinaan mainiolla tuulella ja toi leveän sinisen takkinsa taskussa kovasti savustetun kielen aamiaiseksi.
"Kuuleppas, Walter", sanoi kapteeni heidän istuutuessaan pöytään, "jos enosi on se mies, joksi häntä luulen, ottaa hän esille viimeisen madeirapullon tähän tilaisuuteen".
"Ei, ei, Ned", huomautti ukko. "Ei niin! Se avataan silloin, kun Walter tulee takaisin kotiin."
"Oikein sanottu!" myönsi kapteeni. "Kuuleppas häntä!"
"Se on alhaalla pikku kellarissa tomun ja hämähäkinverkkojen peitossa", sanoi Sol Gills. "Ehkäpä on myöskin sinun ja minun päälläni tomua ja hämähäkinverkkoja, ennenkuin se näkee päivänvalon."
"Kuuleppas tuota!" huudahti kapteeni. "Kaunista puhetta, Walter, poikani! Kasvata viikunapuu sellaiseksi kuin se itse haluaa, ja kun olet vanha, istu sen varjoon. Tarkastahan — no niin", lisäsi kapteeni hetkisen mietittyään, "en tiedä oikein varmasti, missä se on sanottuna, mutta kun tapaat sen, paina se mieleesi. Sol Gills, rohkeasti päin tuulta vain!"
"Mutta siellä tai jossakin sen täytyy olla, Ned, kunnes Walter tulee sitä vaatimaan", sanoi ukko. "Mitään muuta en tarkoittanut sanoa."
"Hyvin se olikin sanottu", huomautti kapteeni, "ja jollemme me kolme nauti sitä pulloa yhdessä, niin annan teille luvan juoda minunkin osani".
Huolimatta kapteenin ylenmääräisestä hilpeydestä ei häntä juuri laisinkaan haluttanut syödä savustettua kieltä, vaikka hän koetti kovasti, kun jompikumpi toisista katsoi, näyttää siltä kuin söisi tavattoman halukkaasti. Sitäpaitsi hän pelkäsi hirveästi jäävänsä kahden kesken joko enon tai sisarenpojan kanssa, ikäänkuin hänestä olisi tuntunut mahdolliselta vain silloin olla luottavaisen näköinen, kun he kaikki kolme olivat yhdessä. Tämä kapteenin tuntema kammo sai hänet keksimään niin nerokkaita tekosyitä, että Solomonin mennessä pukemaan takkia ylleen juoksi ovelle huomatessaan muka joidenkin kummallisten vuokravaunujen kulkevan ohi tai syöksyi kadulle, kun Walter meni yläkertaan lausumaan jäähyväisiä vuokralaisille, teeskennellen muka tuntevansa nokivalkean hajua naapurin uuninpiipusta. Kapteeni Cuttlen mielestä ei kukaan syrjäinen tarkastelija voinut huomata näissä juonissa mitään vilpillistä.
Walter palasi yläkertaan tekemältään jäähyväisretkeltä ja oli menossa myymälän läpi jälleen pieneen takahuoneeseen, kun näki ovella tutut kuihtuneet kasvot. Hän kiirehti heti vierasta vastaan.
"Herra Carker!" huudahti Walter puristaen John Carker nuoremman kättä. "Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Sepä oli ystävällistä, että tulitte tänne näin varhain sanomaan minulle hyvästi. Te tiesitte, kuinka iloiseksi tulisin saadessani puristaa teidän kättänne vielä kerran ennenkuin lähden pois. En osaa sanoa, kuinka iloinen siitä olen. Olkaa hyvä ja astukaa sisään."
"Todennäköisesti emme tapaa enää koskaan", vastasi toinen kieltäytyen ystävällisesti hänen kutsustaan, "ja minäkin olen iloinen tästä hetkestä. Uskallan kai puhua teille ja tarttua käteenne näin juuri ennen eroamistamme. Minun ei tarvitse nyt enää vastustaa teidän avomielistä lähestymistänne, Walter."
Hänen näin puhuessaan väikkyi hänen kasvoillaan surumielinen hymy, joka ilmaisi, että hän oli siitäkin saanut seuraa ja viihdytystä yksinäisyydessään.
"Voi, herra Carker!" huudahti Walter. "Miksi te vastustitte sitä! Olen varma, että teistä olisi minulle ollut pelkkää hyvää."
Carker pudisti päätään. "Jos voisin tehdä jotakin hyvää maan päällä", virkkoi hän, "niin tekisin sitä teille, Walter. Se, että olen nähnyt teidät joka päivä, on tuottanut minulle samalla onnea ja tunnonvaivoja. Mutta mielihyvä on ollut tuskaa voimakkaampi. Nyt käsitän sen tajutessani, mitä menetän."
"Tulkaa sisään, herra Carker ja tutustukaa vanhaan kunnon enooni", pyysi Walter. "Olen usein puhunut hänelle teistä, ja hän tulee varmasti iloiseksi saadessaan ilmaista teille, mitä kaikkea on kuullut minulta. En ole puhunut hänelle mitään viime keskustelustamme, herra Carker", lisäsi hän huomatessaan toisen epäröivän ja ollen itsekin hämillään, "en edes hänelle, uskokaa minua".
Harmaatukkainen Carker puristi hänen kättään, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Jos joskus tutustun häneen, Walter", vastasi hän, "tapahtuu se kuullakseni uutisia teistä. Luottakaa siihen, etten käytä väärin teidän suvaitsevaisuuttanne ja sääliväisyyttänne. Olisi väärin, jollen kertoisi hänelle koko totuutta, ennenkuin odottaisin häneltä luottamuksen sanaakaan. Mutta minulla ei ole ketään muuta ystävää tai tuttavaa kuin te, ja teidänkään tähtenne tuskin koetan saada ketään."
"Soisin sydämestäni, että olisitte antanut minun olla ystävänne. Olen aina kaivannut sitä, herra Carker, niinkuin tiedätte, mutta en koskaan puoleksikaan niin hartaasti kuin nyt eronhetkellä."
"Se riittää, että olette minun omassa mielessäni ollut ystäväni", vastasi Carker, "ja että, kun olen välttänyt teitä enimmin, sydämeni on hartaimmin kaivannut luoksenne. Hyvästi, Walter!"
"Hyvästi, herra Carker. Taivas olkoon kanssanne!" toivotti Walter liikutettuna.
"Jos ette palatessanne enää näe minua entisessä nurkassani", sanoi toinen pidättäen Walterin kättä omassaan, "ja kuulette joltakulta, missä lepään, tulkaa katsomaan hautaani. Ajatelkaa, että olisin voinut olla yhtä rehellinen ja onnellinen kuin te! Ja sallikaa minun ajatella, kun tiedän viimeisen hetkeni lähestyvän, että joku samanlainen kuin minä aikaisemmin olin seisoo hetkisen vieressäni ja muistaa minua säälien ja anteeksiantaen! Hyvästi, Walter!"
Hänen hahmonsa liukui kuin varjo pitkin kirkasta auringon valaisemaa katua, joka näytti niin hilpeältä ja kuitenkin niin juhlalliselta varhaisena kesäaamuna, ja katosi hitaasti Walterin silmistä.
Vihdoin ilmoitti säälimätön ajanmittari, että Walterin oli käännettävä selkänsä puiselle merikadetille. Ja niin he lähtivät, Walter, hänen enonsa ja kapteeni, vuokravaunuilla laivalaiturille. Sieltä heidän oli kuljettava höyrypurrella jokea alas johonkin paikkaan, jonka nimi, sellaisena kuin kapteeni sen lausui, oli selittämätön salaisuus maamiehen korville. Edellisen yön nousuveden mukana oli laiva saapunut sinne, ja heidän kimppuunsa karkasi siellä joukko kiihtyneitä venemiehiä, muiden muassa likainen kyklooppi, kapteenin tuttu, joka yhdellä silmällään oli erottanut kapteenin jo puolentoista meripeninkulman päästä ja siitä lähtien vaihtanut hänen kanssaan käsittämättömiä huutoja. Jouduttuaan kaikki kolme tämän henkilön saaliiksi, jonka ääni oli tavattoman käheä ja joka oli oikein periaatteesta jättänyt partansa ajamatta, he pääsivät soutuveneessä Pojan ja Perillisen viereen, joka oli aika lailla sekaisin, purjeet sotkettuina märällä kannella, höllällä riippuvat köydet kompastuttamassa ihmisiä. Punapaitaisia miehiä juoksi edestakaisin, kaikkialla oli jaloissa tynnyreitä, ja hurjimman kahakan keskellä seisoi musta kokki mustassa laivankeittiössä päänsä tasalle ulottuvien vihannesten keskellä savun sokaisemana.
Kapteeni veti Walterin heti erääseen soppeen ja suurella ponnistuksella, joka punasi hänen kasvonsa, veti esiin hopeakellon, joka oli iso ja niin ahtaalla taskussa, että se tuli esiin kuin suuri tulppa.
"Walter", virkkoi kapteeni ojentaen sen hänelle ja puristaen sydämellisesti hänen kättään, "tässä on jäähyväislahja, poikaseni. Käännä sitä taaksepäin puolituntia joka aamu — silloin sinulla on kello, joka tuottaa sinulle kunniaa."
"Kapteeni Cuttle! En olisi voinut ajatella tällaista!" huudahti Walter pidättäen häntä hänen yrittäessään paeta. "Olkaa niin hyvä ja ottakaa se takaisin. Minulla on jo yksi."
"Ota sitten nämä mitättömät kapineet sen sijaan", virkkoi kapteeni, alkaen kiireesti kaivella taskuaan ja vetäen esille kaksi teelusikkaa ja sokeripihdit, joilla hän oli varustautunut tällaisen vastaväitteen varalta.
"Ei, ei millään muotoa!" väitti Walter. "Tuhannet kiitokset! Älkää heittäkö niitä pois, kapteeni Cuttle!" Kapteeni oli näet viskaamaisillaan ne laidan yli mereen. "Niistä on teille paljon enemmän hyötyä kuin minulle. Antakaa minulle keppinne. Olen usein ajatellut, että olisi hauskaa saada se. Kas niin! Hyvästi, kapteeni Cuttle! Pitäkää huolta enostani! Sol-eno, taivas sinua siunatkoon!"
Molemmat saattajat olivat sekamelskassa jo hävinneet laivasta, ennenkuin Walter ennätti uudelleen nähdä heitä edes vilaukselta. Kun hän juoksi perään ja katseli heidän jälkeensä, näki hän enonsa istuvan pää painuksissa veneessä ja kapteeni Cuttlen koputtelevan häntä selkään suurella hopeakellollaan (sen täytyi tuntua hyvin tuskalliselta) ja tekevän rohkaisevia eleitä teelusikoilla ja sokeripihdeillä. Huomatessaan Walterin kapteeni Cuttle pudotti tavaransa veneen pohjalle, ilmeisesti unohtaen niiden olemassaolon, ja vahakankaista hattuaan heiluttaen huusi hilpeän tervehdyksen Walterille. Vahakankainen hattu välkkyi kauniisti auringossa, ja kapteeni heilutti sitä yhä, kunnes häntä ei enää voinut nähdä. Sitten kiihtyi sekasorto laivan kannella nopeasti. Pari kolme muuta venettä lähti laivan kyljestä hurraten. Purjeet loistivat kirkkaina ja täysinäisinä Walterin katsellessa, kuinka suotuisa tuuli paisutti mitä. Vesi ryöppysi keulapuolella, ja niin lähti Poika ja Perillinen matkalleen yhtä toivehikkaana ja notkeana kuin moni muu poika ja perillinen ennen häntä oli lähtenyt.
Joka päivä tämän jälkeen istuivat Sol-ukko ja kapteeni Cuttle pienessä takahuoneessa ja tutkivat pyöreän pöydän ääressä merikartasta Pojan ja Perillisen reittiä. Kun vanha Sol iltaisin kiipesi yläkertaan, jossa oli nyt niin yksinäistä ja toisinaan kuului myrskyn ulvontaa, katseli hän ylös tähtiin, kuunteli tuulen kohinaa ja suoritti siellä pitemmän vahtivuoron kuin mitä hänen osakseen olisi tullut laivalla. Viimeinen pullo vanhaa madeiraa, joka oli risteillyt valtamerillä ja oppinut tuntemaan syvyyksien vaarat, pysyi sillä välin hiljaa ja häiritsemättä pölyn ja hämähäkinseittien peitossa.