Dombey ja Poika 1

by Charles Dickens

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Isä ja tytär

Dombeyn talossa vallitsee hiljaisuus. Portaita ylös ja alas hiipivät palvelijat asioillaan niin varoen, ettei heidän ainoakaan askeleensa kuulu. He puhelevat lakkaamatta keskenään ja istuvat kauan ruokapöydässä, nauttien paljon ruokaa ja juomaa ja juhlien hirveän sopimattomalla tavalla. Rouva Wickam, jonka silmät ovat täynnä kyyneleitä, kertoo alakuloisia tarinoita ja sanoo toisille aina väittäneensä rouva Pipchinin luona, että näin kävisi, ja juo tavallista enemmän pöytäolutta, ollen hyvin surullinen ja samalla seuranhaluinen. Keittäjän mielentila on samanlainen. Hän lupaa vähän kalanmätiä illalliseksi samalla kun ponnistelee kaikin voimin tunteitaan ja sipuleita vastaan. Towlinson alkaa uskoa, että täällä vallitsee kohtalo, ja haluaa tietää, voiko kukaan sanoa hänelle nurkkatalossa asumisen koskaan tuottaneen onnea. Kaikista tuntuu kuin äskeiset tapaukset olisivat sattuneet kauan sitten, vaikka lapsi lepää vielä tyynenä ja kauniina pikku vuoteellaan.

Pimeän tultua saapuu muutamia vierailijoita — äänettömiä vieraita huopakengissä — jotka ovat käyneet talossa aikaisemminkin. Heidän mukanaan tulee se lepovuode, joka on niin outo lapselle alustaksi. Tällä välin ei kukaan ole nähnyt onnettomuuden kohtaamaa isää, ei edes hänen yksityispalvelijansa, sillä hän istuu oman pimeän huoneensa peränurkassa, kun joku on sisällä, eikä näytä muulloinkaan liikkuvan siitä paitsi astellakseen edestakaisin lattialla. Mutta aamulla kuiskaillaan palvelijain kesken, että hänen kuultiin keskellä yötä menevän yläkertaan ja viipyvän siellä — kuolinhuoneessa — auringonnousuun asti.

Cityssä on liikehuoneiston alakerran akkunat peitetty luukuilla. Samalla kun pulpeteilla palavat lamput puolittain himmenevät sisään tunkeutuvassa päivänvalossa, hämärtyy päivä puolittain lamppujen vuoksi, ja outo kolkkous vallitsee sisällä. Liikeasiat eivät juuri luista. Konttoristeilla ei ole työhalua. He päättävät lähteä syömään kyljyksiä iltapuolella ja tehdä retken joen vartta ylöspäin. Lähetti Perch viipyy kauan asioillaan, istuskelee kapakoissa ystävineen ja keskustelee ihmisvaiheitten epävakaisuudesta. Hän lähtee kotiin tavallista aikaisemmin illalla ja kestitsee rouva Perchiä vasikankyljyksillä ja skotlantilaisella oluella. Johtaja Carker ei kestitse ketään eikä kukaan häntä, mutta istuessaan yksin huoneessaan hän paljastaa hampaansa näkyviin kaiken päivää. Näyttää siltä kuin Carkerin tieltä olisi poistettu jokin este, niin että hänen uransa nyt on selvä.

Vastapäätä Dombeyn taloa asuvat punaposkiset lapset katselevat kamarinsa akkunasta alas kadulle, sillä he näkevät siellä neljä mustaa hevosta, joilla on sulkatöyhdöt päässään. Samoin liehuu sulkia niiden vetämien vaunujen katolla. Tämä näky ynnä joukko suruharsoilla varustettuja ihmisiä vetää väkeä paikalla. Ilveilijä, joka juuri aikoi ruveta pyörittämään lautasta, heittää taas viitan kirjavan pukunsa ylle, ja hänen hitaasti laahusteleva vaimonsa, joka on kallellaan kantaessaan painavaa lasta sylissään, jää seisomaan nähdäkseen hautajaisvieraitten tulevan ulos. Mutta hän puristaa lasta lujemmin likaista rintaansa vasten, kun talosta kannetaan ulos kevyttä taakkaa, eikä pienin niistä punaposkisista lapsista, jotka katselevat ylhäällä vastapäisestä akkunasta, tarvitse mitään kehoitusta vakavuuteen, kun hän katselee hoitajansa sylissä ja kysyy palleroista sormeaan ojentaen: "Mitä tuo on?"

Sitten astuu surupukuisen palvelijajoukon ja itkevien naisten välitse Dombey eteisen läpi häntä odottaviin vaunuihin. Katselijain mielestä hän ei ole surun ja mielenmasennuksen murtama. Hän käy suorana, ja hänen ryhtinsä on yhtä jäykkä kuin koskaan ennen. Hän ei peitä kasvojaan nenäliinalla, vaan katselee suoraan eteensä. Muuten on hänen kasvoillaan entinen ilmeensä paitsi että ne ovat jonkin verran painuneet ja kangistuneet. Hän asettuu paikalleen ajoneuvoihin, ja kolme muuta herraa seuraa häntä. Sitten lähtee upea hautajaissaatto hitaasti liikkeelle pitkin katua. Sulkatöyhdöt heilahtelevat kaukana, kun temppujentekijä pyörittää lautasta kepin päässä saman joukon ihaillessa, joka äsken katseli hautajaissaattoa. Mutta hänen vaimonsa on nyt vähemmän innokas kuin tavallisesti rahoja kerätessään, sillä lapsen hautajaiset ovat johtaneet hänen mieleensä, että hänen nukkavieruun hartiahuiviinsa kääritty poika ei ehkä kasvakaan mieheksi, joka saisi pitää taivaansinistä otsanauhaa ja lohenpunaisia trikoohousuja ja tehdä temppuja katukurassa.

Töyhdöt heilahtelevat synkällä tavallaan katua eteenpäin ja joutuvat kirkonkellojen äänen ulottuville. Samassa kirkossa sai sievä poika kaiken sen, mikä hänestä pian on yksin jäljellä maan päällä — nimensä. Kaiken sen, mikä hänessä on kuollutta, he laskevat sinne lähelle hänen äitinsä tomumajaa. Niin onkin hyvä. Heidän tuhkansa lepäävät siellä, missä Florence voi kävelyretkillään — voi, kuinka yksinäisiä ne nyt ovatkaan! — päästä niiden lähelle, milloin vain haluaa.

Hautajaismenojen päätyttyä ja papin poistuttua Dombey katsahtaa ympärilleen ja kysyy matalalla äänellä, onko saapuvilla se henkilö, jota on pyydetty tulemaan saadakseen määräykset hautakivestä.

Joku tulee hänen luokseen ja vastaa: "Kyllä."

Dombey ilmoittaa hänelle, mihin se on asetettava, ja näyttää hänelle kädellään seinää vasten, minkä näköinen ja kokoinen siitä on tehtävä ja kuinka se on liitettävä äidin hautakiveen. Sitten hän kirjoittaa lyijykynällä omistuskirjoituksen ja ojentaa sen miehelle lisäten: "Tahtoisin saada sen pian valmiiksi."

"Se tehdään heti, arvoisa herra."

"Mitään muuta ei, nähkääs, kaiverreta kiveen kuin nimi ja ikä."

Mies kumartaa paperiin katsahtaen, mutta näyttää epäröivän. Dombey ei huomaa sitä, vaan kääntyy poispäin ja aikoo mennä ovesta ulos.

"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", muistuttaa mies koskettaen hiljaa hänen surutakkinsa hihaa, "mutta koska haluatte sen viipymättä valmistettavaksi ja se voidaan panna tekeille heti, kun ehdin täältä —"

"Mitä sitten?"

"Tahdotteko olla hyvä ja lukea paperinne vielä kerran? Luullakseni siinä on erehdys."

"Missä?"

Kivenveistäjä antaa hänelle takaisin paperin ja näyttää taskuviivoittimellaan sanoja "rakastettu ja ainoa lapsi".

"Siinä kai pitäisi olla 'poika', arvoisa herra?"

"Olette oikeassa. Tietysti. Korjatkaa."

Dombey lähtee askeliaan jouduttaen ajoneuvoihin. Kun kolme muuta, jotka seuraavat hänen kintereillään, ovat istuutuneet, peittää hän ensimmäisen kerran kasvonsa — viitallaan. Koko päivänä eivät toiset niitä enää näekään. Hän astuu ensimmäisenä maahan vaunuista ja menee suoraa päätä omaan huoneeseensa. Toiset saattovieraat (nimittäin Chick ja kaksi lääkäriä, sillä muita ei ole) menevät yläkerran vierashuoneeseen, jossa heidät ottavat vastaan rouva Chick ja neiti Tox. Kukaan ei saa tietää, millaiset kasvot on alakerran huoneeseen sulkeutuneella olennolla tai mitä siellä ajatellaan, millainen kamppailu ja millainen kärsimys siellä täyttää sydämen.

Pääasia, josta huomautetaan alhaalla keittiössä, on se, että "tuntuu sunnuntailta". He voivat tuskin uskoa muuta kuin että on jotakin sopimatonta, jollei suorastaan jumalatonta toisten ihmisten käytöksessä, jotka hoitelevat tavallisia tehtäviään, yllään jokapäiväiset vaatteensa. Suorastaan hämmästyttävää on nähdä uutimet vedettyinä ylös ja akkunaluukut auki. Palvelijat viihdyttävät synkkää mielialaansa viinipullojen ääressä, joita avataan runsaasti kuin kemuissa. He ovat hyvin halukkaita moralisoimaan. Towlinson sanoo viinilasiaan; kehottaessaan huoahtaen: "Meidän kaikkien parannukseksi!" Ja siihen keittäjätär myöskin huoahtaen lisää: "Taivas tietää, että sitä kyllä tarvitaan."

Illalla rouva Chick ja neiti Tox ottavat taas esille ompelutyönsä, ja samaan aikaan Towlinson lähtee ulos saamaan raitista ilmaa yhdessä sisäkön kanssa, joka ei vielä ole koettanut suruhattuaan. He ovat hyvin helliä toisilleen hämärissä kadunnurkissa, ja Towlinson haaveilee toisenlaisesta ja nuhteettomasta elämästä vakavana vihanneskauppiaana Oxford-torin varrella.

Sinä yönä nukutaan Dombeyn talossa sikeämmin ja levätään paremmin kuin monina edellisinä öinä. Aamuaurinko herättää vanhan talouden, joka alkaa taas luistaa entiseen tapaansa. Vastapäätä asuvat punaposkiset lapset juoksevat kadulla vanteineen. Kirkossa on komeat vihkiäiset. Ilveilijän vaimo ravistelee rahalaatikkoa toisessa kaupunginosassa. Kivenhakkaaja laulaa ja viheltelee kaivertaessaan edessään olevaan marmorilevyyn kirjaimia P-A-U-L.

Onko mahdollista, että niin täysinäisessä ja toimeliaassa maailmassa yhden ainoan heikon olennon menettäminen jättää tyhjän sijan yhteenkään sydämeen, vieläpä niin laajan ja syvän aukon, ettei mikään muu kuin rannattoman iäisyyden laajuus ja syvyys voi sitä täyttää! Florence olisi viattomassa surussaan voinut vastata: "Oi, veljeni, oi hellästi rakastettu ja rakastava veljeni! Yksinäisen lapsuuteni ainoa ystävä ja toveri! Saattaisiko mikään vähäisempi ajatus levittää sitä valoa, joka jo alkaa syttyä varhaiselle haudallesi, tai herättää sitä lievitettyä surua, joka tulvii näkyviin tämän kyynelvirran keralla!"

"Lapsi kulta", sanoi rouva Chick, joka piti velvollisuutenaan käyttää tilaisuutta hyväkseen, "kun sinä olet yhtä vanha kuin minä —"

"Siis parhaimmassa kukoistuksessasi", huomautti neiti Tox.

"Silloin tajuat", jatkoi rouva Chick puristaen hiljaa neiti Toxin kättä kiitokseksi hänen ystävällisestä huomautuksestaan, "että kaikki suru on hyödytöntä ja että meidän velvollisuutemme on alistua".

"Minä koetan, täti rakas. Minä koetan", vastasi Florence nyyhkyttäen.

"Olen iloinen kuullessani sen", sanoi rouva Chick, "sillä, kultaseni, niinkuin meidän rakas neiti Toximme — jonka terveestä älystä ja erinomaisesta arvostelykyvystä ei voi olla muuta kuin yksi käsitys —"

"Louisa rakas, minä tulen tosiaankin pian ylpeäksi", keskeytti hänet neiti Tox.

"— sanoo sinulle ja vahvistaa omalla kokemuksellaan", jatkoi rouva Chick, "on meidän velvollisuutemme kaikissa tilanteissa ponnistaa parhaamme mukaan. Meiltä vaaditaan sitä. Jos jokin — rakkaani", sanoi hän neiti Toxiin päin kääntyen, "minulta puuttuu sopiva sana. Epä — epä —"

"Epäkohta?" ehdotti neiti Tox.

"Ei, ei, ei", sanoi rouva Chick. "Kuinka voitte niin sanoa?"

"Voi hyväinen aika, se pyörii ihan kielelläni. Epä —"

"Epäoikeutettu kiintymys?" ehdotti neiti Tox arasti.

"Voi, laupias taivas, Lucretia!" huudahti rouva Chick. "Kuinka kauheaa! Epäsuhtainen ihminen — siinä se sana, jota tapailin. Millainen ajatus! Epäoikeutettu kiintymys! Sen sanon, että jos joku epäsuhtainen esittäisi minun läsnäollessani kysymyksen: 'Miksi olemme syntyneet?' niin vastaisin: 'Ponnistellaksemme'."

"Erinomainen ajatus", sanoi neiti Tox, johon tämän lausunnon omintakeisuus teki syvän vaikutuksen. "Suurenmoinen."

"Valitettavasti olemme omin silmin nähneet varoittavan esimerkin", jatkoi rouva Chick. "Meillä on liiaksikin syytä, lapsikulta, olettaa, että jos tässä perheessä aikanaan olisi tehty ponnistus, niin kokonainen sarja surullisia ja onnettomia tapauksia olisi saatu ehkäistyksi. Mikään ei saa konsanaan minua luopumaan siitä käsityksestä", lisäsi kelpo rouva päättävän näköisenä, "että jos rakas Fanny-parka olisi tehnyt ponnistuksen, niin rakas pieni Paul-raukkamme olisi ainakin saanut voimakkaamman ruumiinrakenteen".

Rouva Chick antautui tunteittensa valtaan silmänräpäykseksi, mutta valaistakseen oppiaan käytännössäkin hän voitti pian itsensä keskellä nyyhkytystään ja jatkoi taas:

"Anna siis meidän huomata, Florence, että sinulla on mielenlujuutta, äläkä itsekkäästi lisää sitä surua, johon onneton isäsi on vaipunut."

"Rakas täti!" sanoi Florence polvistuen nopeasti hänen eteensä voidakseen paremmin nähdä hänen kasvonsa. "Kerro minulle enemmän isästä. Ole hyvä ja kerro minulle hänestä! Onko hän kovin murtunut?"

Neiti Tox oli lämminsydäminen, ja tässä pyynnössä oli jotakin, mikä liikutti häntä kovasti. Joko hän näki laiminlyödyn lapsen taholla jatkoa siihen hellään huolenpitoon, jota hänen velivainajansa oli niin usein ilmaissut — tai rakkautta koettamassa kiertyä sen sydämen ympäri, joka oli rakastanut Paulia, ja etsimässä myötätuntoa tällaisessa surussa ja tuskassa — tai huomasi siinä vain vakavaa ja altista nöyryyttä, joka hyljättynä ja torjuttunakin hehkui uskollista yksipuolista hellyyttä ja suuren surunsa yksinäisyydessä toivoi isän etsivän siitä lohdutusta, tahtoen sitä antaakin — kuinka tahansa neiti Tox sen käsitti — kaikissa tapauksissa se liikutti häntä. Hetkiseksi hän unohti rouva Chickin mahtavuuden ja taputtaen äkkiä Florencen poskea kääntyi sivulle ja antoi kyyneltensä valua silmistään odottamatta viisaan rouvan esimerkkiä.

Rouva Chick menetti myös hetkiseksi malttinsa, josta hän niin ylpeili, ja istui vaiti katsellen kauniita kasvoja, jotka olivat niin kauan, niin hievahtamatta ja kärsivällisesti olleet kääntyneinä pikku vuoteeseen päin. Mutta pian hän taas jaksoi hallita ääntään — mikä oikeastaan merkitsi hänelle samaa kuin malttaa jälleen mielensä — ja sitten hän vastasi arvokkaasti:

"Florence, rakas lapsi, sinun isäsi on toisinaan omituinen, ja kun minulta kysytään hänestä, on se samaa kuin jos minulta kysyttäisiin jotakin asiaa, johon en osaa vastata mitään varmaa. Luullakseni on minulla suurempi vaikutusvalta isääsi kuin ehkä kenelläkään toisella. Mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän on puhunut minulle hyvin vähän ja etten ole nähnyt häntä useammin kuin kerran pari hetkisen ajan, ja tuskin olen silloinkaan nähnyt häntä, sillä hänen huoneensa on ollut pimeä. Olen sanonut isällesi: 'Paul!' — juuri näin olen sanonut — 'Paul, miksi et nauti jotakin vahvistavaa?' Isäsi on aina vastannut: 'Louisa, ole hyvä ja jätä minut- En tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni.' Jos minun pitäisi huomenna vannoa se oikeudessa, Lucretia", lisäsi rouva Chick, "niin en epäilisikään vahvistaa valallani juuri näitä sanoja".

Neiti Tox ilmaisi ihailunsa sanomalla: "Minun Louisani on aina täsmällinen!"

"Lyhyesti sanoen, Florence", jatkoi hänen tätinsä, "tähän päivään asti ei ole kirjaimellisesti tapahtunut mitään isäsi ja minun välilläni. Mutta tänään mainitsin hänelle, että sir Barnet ja lady Skettles ovat kirjoittaneet erittäin ystävällisiä kirjeitä — voi meidän suloista Pauliamme, lady Skettles rakasti häntä kuin — missä on- nenäliinani?"

Neiti Tox ojensi hänelle nenäliinan.

"Niin, erittäin ystävällisiä kirjeitä ja ehdottaneet, että sinä lähtisit heidän luokseen vierailemaan saadaksesi vaihtelua. Mainitessani isällesi, että minun mielestäni neiti Tox ja minä voisimme nyt lähteä kotiin (mistä hän oli yhtä mieltä kansaani), kysyin häneltä, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että sinä suostuisit tuohon ystävälliseen kutsuun. Hän sanoi: 'Ei, Louisa, ei vähintäkään!'."

Florence kohotti kyyneleiset silmänsä.

"Mutta jos sinä, Florence, mieluummin jäisit tänne kuin lähtisit sinne vierailulle tai haluaisit tulla minun luokseni —"

"Jäisin mieluummin kotiin", kuului ujo huomautus.

"No niin, lapsi", sanoi rouva Chick, "sinä saat jäädä. Mutta se minun on sanottava, että se on kummallinen valinta. Sinä oletkin aina ollut kummallinen. Kuka toinen sinun ikäisesi tahansa olisi luullakseni mielellään lähtenyt pois kaiken senjälkeen, mitä on tapahtunut — rakas neiti Tox, nyt olen taas kadottanut nenäliinani."

"Minusta tuntuisi ikävältä nähdä, että tätä taloa vältettäisiin", sanoi Florence. "Minä en tahtoisi ajatella, että hänen huoneensa yläkerrassa olisivat ihan tyhjät ja autiot, täti. Mieluummin jäisin nyt tänne. Voi, voi veljeäni!"

Se oli luonnollinen tunteenpurkaus, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet tunkeutuivat hänen sormiensa välitse hänen peittäessään kasvonsa käsillään. Täpötäyden ja tulvehtivan sydämen täytyi välillä saada purkautua, sillä muuten se olisi haavoitettuna ja yksinäisenä vaipunut maahan kuin siipirikko lintu.

"Lapseni", virkkoi rouva Chick lyhyen äänettömyyden jälkeen, "minä en tahtoisi millään ehdolla sanoa sinulle mitään epäystävällistä, ja siitä olen varma, että sen tiedätkin. Jää siis tänne ja tee niinkuin itse haluat. Kukaan ei sekaannu siihen, Florence, tai haluakaan sekaantua siihen, se on varmaa."

Florence pudisti päätään surullisesti myönnytykseksi.

"Tuskin olin ennättänyt neuvoa isällesi, että hänen todellakin pitäisi etsiä vaihtelua ja virkistystä paikan muutoksesta", sanoi rouva Chick, "kun hän kertoi minulle jo päättäneensä lähteä maalle vähäksi aikaa. Toivoisinpa tosiaankin hänen pian lähtevän. Hän ei voi lähteä liian pian. Mutta minun luullakseni hänen täytyy jonkin verran järjestellä yksityispapereitaan sen surun vuoksi, joka on kohdannut meitä kaikkia niin ankarana — en ymmärrä minne nenäliinani on joutunut, Lucretia, lainaa minulle omasi, rakas ystävä — ja ne pidättävät häntä vielä parisen iltaa huoneessaan. Sinun isäsi on Dombey, lapsi jos kukaan", jatkoi rouva Chick kuivaten molemmat silmänsä samalla kertaa hyvin huolellisesti neiti Toxin nenäliinan vastakkaisilla nurkilla. "Hän kyllä ponnistelee. Hänen tähtensä ei ole syytä pelätä."

"Eikö ole, täti, mitään", sanoi Florence vavisten, "mitä voisin tehdä —"

"Laupias taivas, lapsikulta", keskeytti hänet rouva Chick kiireesti, "mistä sinä puhut? Jos isäsi sanoi minulle — olenhan kertonut hänen omat sanansa: 'Louisa, minä en tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni' — niin mitä luulisit hänen sanovan sinulle? Älä näytä itseäsi hänelle, lapsi. Älä haaveilekaan sellaista."

"Täti", sanoi Florence, "minä menen nukkumaan vuoteeseeni".

Rouva Chick hyväksyi tämän päätöksen ja antoi hänen mennä suudeltuaan häntä. Mutta neiti Tox oli hakevinaan kadotettua nenäliinaa ja meni hänen jäljessään yläkertaan. Siellä hän koetti salavihkaa lohduttaa häntä muutaman minuutin ajan välittämättä Susan Nipperin epäsuopeista katseista. Sillä neiti Nipper nimitti neiti Toxia hehkuvassa innossaan krokotiiliksi, mutta hänen myötätuntonsa näytti vilpittömältä ja oli ainakin epäitsekästä, sillä hän ei saattanut toivoa voittavansa mitään sen nojalla.

Eikö Florencella ollut ainoaakaan lähempää ja rakkaampaa kuin Susan, joka oli vahvistanut hänen värisevää sydäntään sen tuskassa? Eikö ollut ainoaakaan toista kaulaa, johon hän olisi voinut tarttua, yksiäkään kasvoja, joiden puoleen olisi voinut kääntyä, ketään muuta, joka olisi voinut virkkaa hänelle lohdutuksen sanan niin syvässä surussa? Oliko Florence niin yksin kolkossa maailmassa, ettei mitään muuta ollut hänelle jäänyt? Ei mitään. Jouduttuaan samalla äidittömäksi ja veljettömäksi — sillä menetettyään pikku Paulin hän vasta tunsi oikein raskaana ensimmäisen ja suurimman menetyksensä hän sai pitää Susania ainoana tukenaan. Oi, kuka voi sanoa, kuinka paljon hän alussa tarvitsi apua!

Ensin, kun elämä alkoi talossa sujua entiseen tapaansa, ja kaikki muut olivat lähteneet pois paitsi palvelijat ja Dombey sulkeutui omiin huoneisiinsa, Florence ei voinut tehdä muuta kuin itkeä ja kuljeskella edestakaisin ja välillä paeta omaan huoneeseensa, kun yksinäisyyden muistaminen tunkeutui hänen mieleensä äkillisenä kipuna. Silloin hän väänteli käsiään, painoi kasvonsa vuoteelleen ja oli tyyten lohduton. Kaikki muu hävisi silloin hänen tietoisuudestaan paitsi tuskan katkeruus ja julmuus. Näin kävi tavallisesti silloin, kun hän näki jonkin paikan tai esineen, joka oli ollut Paulille rakas, ja se teki synkän talon alussa oikeaksi tuskien tyyssijaksi.

Mutta puhtaan rakkauden olemukseen ei kuulu palaa kauan niin rajusti ja kiivaasti. Tuollainen liekki voi karkeammassa ja maallisemmassa muodossaan jäytää armottomana sitä rintaa, johon se on päässyt majailemaan, mutta taivaan pyhä tuli on niin lempeä sydämelle kuin levätessään kerran kahdentoista koolla olleen päiden yläpuolella ja näyttäessään kullekin toinen toisessaan veljen, mutta kirkastuneena ja vahingoittumattomana. Kun Florence näki sen kuvan hengessään, palasi hänen kasvoilleen pian rauha ja lempeä ilme, ja tyyni turvallisuus täytti mielen. Ja vaikka hän vielä itkikin, valuivat kyyneleet rauhallisemmin eikä äskeisten kokemusten muisto enää kirvellyt hänen sydämessään.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän saattoi tyynenä katsella määräaikana seinällä väreilevää kultaista vettä, joka vähitellen häipyi näkymättömiin. Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän taas voi istua samassa huoneessa yksin yhtä kärsivällisenä ja lempeänä kuin valvoessaan Paulin pikku vuoteen ääressä. Jos hänen mieleensä äkkiä koski kipeästi tyhjyys, saattoi hän polvistua vuoteen viereen ja rukoilla Jumalalta kaikesta sydämestään, että jokin enkeli saisi häntä rakastaa ja muistaa.

Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hämärähetkinä synkässä ja avarassa talossa hänen hiljainen äänensä hitaasti ja välillä vaieten hyräili samaa säveltä, jota Paul oli niin usein kuunnellut nojaten väsynyttä päätänsä hänen käsivarteensa. Kun sitten oli tullut pimeä, väreili huoneessa heikko sävel, niin hiljaa soitettu ja laulettu, että se tuntui paremminkin alakuloiselta muistelemiselta, mitä hän oli tehnyt Paulin pyynnöstä viimeisenä iltana, kuin todelliselta laululta. Mutta se toistui hyvin usein pimeässä yksinäisyydessä, ja katkonaisia säveliä kajahteli vielä koskettimilta senjälkeenkin, kun suloinen ääni oli jo tukehtunut kyyneliin.

Niin hän sai vähitellen rohkeutta katsahtaa siihen työhön, jossa hänen hyppysensä olivat ahkeroineet Paulin istuessa hänen vieressään merenrannalla. Eikä sitten kestänytkään kovin kauan, ennenkuin hän taas ryhtyi siihen, tuntien suorastaan rakkauttakin sitä kohtaan, ikäänkuin se olisi elävä olento ja Paulin tuttava. Sillä lailla hänellä oli tapana istua tuntikausia mietteisiinsä vaipuneena akkunakomerossa lähellä äitinsä muotokuvaa käyttämättömässä huoneessa, joka oli niin kauan ollut hyljättynä.

Miksi kääntyivät tytön tummat silmät niin usein työstä sinne, missä punaposkiset lapset asuivat? He eivät muistuttaneet hänelle välittömästi äskeistä menetystä, sillä he olivat kaikki tyttöjä, neljä pientä sisarusta. Mutta he olivat äidittömiä samoin kuin hän — ja heillä oli isä.

Helppoa oli huomata, milloin heidän isänsä oli lähtenyt ulos ja milloin häntä odotettiin kotiin, sillä vanhin lapsi seisoi silloin aina odottamassa vierashuoneen akkunassa tai parvekkeella. Kun isä ilmestyi, levisi lapsen odottaville kasvoille ilon loiste, samalla kun toiset, jotka niinikään olivat odottaneet yläkerran akkunassa, taputtivat käsiään, rummuttivat niillä akkunalautaa ja huusivat hänelle. Vanhin lapsi tuli usein alas eteiseen, pani kätensä isän käteen ja talutti hänet yläkertaan. Monta kertaa Florence sitten näki tytön istuvan isän vieressä tai polvella tai riippuvan leperrellen hänen kaulassaan. Ja vaikka heillä oli aina hauskaa yhdessä, katseli isä usein lapsen kasvoja sennäköisenä kuin olisi ajatellut hänen muistuttavan äitivainajaa. Toisinaan tapahtui, ettei Florence enää katsellut heitä, vaan purskahti itkemään akkunaverhojen takana kuin olisi pelännyt tai riensi pois akkunan luota. Mutta hän ei voinut olla palaamatta, ja pian putosi hänen käsityönsä taas huomaamatta helmaan.

Tuo talo oli ollut tyhjänä pitkän aikaa, monta vuotta. Vihdoin, hänen ollessaan kotoa poissa, oli sinne muuttanut väkeä. Talo oli korjattu ja uudelleen maalattu, ja akkunoiden kohdalla oli lintuja ja kukkia, joten se näytti toisenlaiselta kuin ennen. Mutta Florence ei koskaan ajatellut taloa. Lapset ja heidän isänsä olivat kaikki kaikessa.

Kun perheen isä oli syönyt päivällistä, näki Florence avonaisten ikkunoitten läpi heidän menevän alas puutarhaan kotiopettajattaren tai lapsenhoitajan kanssa ja asettuvan pöydän ympärille. Tyynessä kesäilmassa kaikui lapsellisia ääniä ja heleätä naurua kadun poikki sen huoneen alakuloiseen ilmakehään, jossa Florence istui. Sitten lapset kiipesivät ja hyppelivät isän kanssa yläkertaan ja melusivat hänen ympärillään sohvassa tai ryhmittyivät hänen polvilleen oikeana ruusuisena kukkavihkona punaisine poskineen, isän kertoessa heille jotakin satua. Välillä he juoksivat taas ulos parvekkeelle, ja silloin Florence kätkeytyi nopeasti, jottei hänen näkemisensä yksin ja surupukuisena häiritsisi lasten iloa.

Vanhin tyttö jäi isänsä luokse toisten lähdettyä pois ja valmisti hänelle teetä — kuinka onnelliseksi hän silloin tunsikaan itsensä pikku emäntänä! — ja istuutui juttelemaan isänsä kanssa toisinaan akkunan luo, toisinaan huoneen perälle, kunnes tuotiin kynttilöitä. Isä piti tyttöä seuralaisenaan, vaikka tämä oli joitakin vuosia Florencea nuorempi, ja lapsi osasikin olla yhtä tyyni ja rakastettava kuin täysi nainen istuessaan siinä mukanaan kirjansa tai käsityövasunsa. Sittenkun heidän huoneeseensa oli sytytetty kynttilöitä, ei Florence pelännyt taas katsella heitä pimeästä kamaristaan. Mutta kun tuli se aika, jolloin lapsen piti sanoa: 'Hyvää yötä, isä' ja mennä nukkumaan, nyyhkytti ja vapisi Florence eikä voinut enää katsella, kun tyttö kohotti kasvonsa isää kohti.

Ja kuitenkin hän keskeytti ennen nukkumaan menoaan tuon tuostakin sen yksinkertaisen säveleen, jolla oli aikoja sitten niin usein tuudittanut Paulin uneen, katsellakseen taas vastapäistä taloa. Mutta hän säilytti omassa nuoressa rinnassaan salaisuutena, että koskaan sitä ajatteli tai katseli.

Mutta pitikö Florence — niin avomielinen ja vilpitön, niin täysin sen rakkauden arvoinen, jota Paul oli tuntenut häntä kohtaan ja ilmaissut vielä viimeisessä heikossa kuiskauksessaankin — rehellisen sydämen kuvastuessa kasvojen kauneudessa ja huokuessa hänen suloisen äänensä joka värähdyksessä — pitikö hän rinnassaan mitään muuta salaisuutta? Kyllä, hänellä oli vielä yksi lisää.

Kun ei kukaan muu talon väestä enää liikkunut ja kaikki valot oli sammutettu, lähti hän hiljaa omasta huoneestaan ja sipsutti äänettömin askelin portaita myöten alakertaan isänsä ovelle. Sitä vasten hän tuskin hengittäen painoi kasvonsa ja päänsä ja huulensa rakkautensa kaihossa. Joka ilta hän kyyristyi sen edessä kylmälle kivilattialle kuunnellakseen edes isänsä hengitystä. Koko sydämestään hän toivoi voivansa osoittaa isälleen rakkauttaan, lohduttaa häntä, saada hänet sietämään yksinäisen lapsensa hellyyttä. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän polvistunut hänen jalkojensa juureen rukoilemaan sitä nöyrästi.

Kukaan ei sitä tiennyt tai ajatellut. Ovi oli aina lukossa, Dombey sulkeutuneena sen taakse. Kerran pari hän lähti sieltä ulos, ja talonväki sanoi hänen hyvin pian matkustavan maalle, mutta hän asui yhä yksin huoneessaan, ollenkaan tapaamatta tai kyselemättä Florencea. Ehkä hän ei edes tiennyt tyttärensä olevankaan samassa talossa.

Eräänä päivänä noin viikkoa hautajaisten jälkeen Florence istui käsityönsä ääressä, kun Susan ilmestyi puolittain itkevän, puolittain nauravan näköisenä ilmoittamaan, että oli tullut vieras.

"Vierasko! Minuako tapaamaan, Susan!" huudahti Florence hämmästyneenä.

"Niin, se on ihmeellistä, eikö olekin Floy-neiti?" sanoi Susan, "mutta toivoisin tosiaankin, että teillä kävisi paljon vieraita, sillä se olisi vain hyväksi teille, ja minun käsitykseni on, että mitä pikemmin te ja minä lähdemme vaikka vanhojen Skettlesien luo, sitä parempi se on meille kummallekin. Minä en tahdo elää suuressa väkijoukossa, Floy-neiti, mutta enhän kuitenkaan ole mikään osteri."

Totuudenmukaisesti on tunnustettava, että neiti Nipper puhui enemmän nuoren emäntänsä kuin itsensä puolesta. Se kuvastui hänen kasvoistaankin.

"Mutta se vieras, Susan", sanoi Florence.

Susan vastasi hysteerisellä puuskalla, joka oli yhtä hyvin nyyhkytystä kuin naurua: "Herra Toots!"

Hymy, joka ilmestyi Florencen kasvoille, hävisi samassa, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta se oli joka tapauksessa hymyä ja tuotti neiti Nipperille suurta tyydytystä.

"Tuollaiselta minustakin tuntuu, Floy-neiti", virkkoi Susan painellen esiliinallaan silmiään ja pudistaen päätään. "Kohta kun näin tuon hölmön eteisessä, Floy-neiti, purskahdin ensin nauramaan ja sitten minun täytyi ruveta nyyhkyttämään."

Vaistomaisesti Susan Nipper teki nyt samoin. Sillä välin Toots, joka oli tullut hänen jäljessään yläkertaan tietämättömänä herättämästään vaikutuksesta, ilmoitti saapumisensa koputtamalla ovelle ja astui ripeästi sisään.

"Hyvää päivää, neiti Dombey", virkkoi hän. "Kuinka jaksatte — minä itse voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"

Toots, jota hyväluontoisempia olentoja maailmassa on vain vähän, vaikka mahdollisesti joku älykkäämpi, oli työläästi keksinyt tämän pitkän puheen, toivoen siten keventävänsä Florencen ja omaakin mieltään. Mutta huomattuaan tuhlanneensa koko varastonsa ajattelemattomalla tavalla, ennenkuin oli istuutunutkaan tai Florence virkkanut sanaakaan, vieläpä ennenkuin oli kunnolleen päässyt sisään ovestakaan, hän piti sopivana aloittaa uudelleen.

"Hyvää päivää, neiti Dombey. Minä voin oikein hyvin, kiitos. Mitä teille kuuluu?"

Florence ojensi hänelle kätensä ja sanoi voivansa hyvin.

"Minulle kuuluu oikein hyvää", jatkoi Toots istuutuen. "Tosiaankin oikein hyvää. En muista koskaan voineeni niin hyvin kuin nyt, kiitos", lisäsi hän mietittyään vähän aikaa.

"Olitte hyvin ystävällinen kun tulitte", huomautti Florence ottaen taas esille käsityönsä. "Minusta on kovin hauskaa nähdä — teitä."

Toots nauraa hihitti vastaukseksi. Ajatellen sitten, että se ehkä tuntuisi liian iloiselta, hän korjasi asian huokauksella. Sitten hänen mieleensä tuli, että se ehkä tuntuisi liian surumieliseltä, ja niin hän taas paransi esiintymistään hihityksellä. Mutta kumpainenkaan vastaustapa ei täydelleen tyydyttänyt häntä, joten hän vihdoin hengähti syvään.

"Olitte kovin ystävällinen rakkaalle veljelleni", sanoi Florence noudattaen omaa luontaista vaistoaan auttaakseen toista pulasta. "Hän puhui minulle usein teistä."

"No, sehän ei merkitse mitään", sanoi Toots nopeasti. "Nyt on lämmin, eikö ole?"

"Oikein kaunis ilma", vastasi Florence.

"Se miellyttää minua kovasti", huomautti Toots. "En luule koskaan olleeni paremmassa voinnissa kuin nyt, kiitoksia hyvin paljon."

Tuotuaan julki tämän kummallisen ja odottamattoman asian Toots upposi syvään äänettömyyden kaivoon.

"Olette luullakseni jo poissa tohtori Blimberin laitoksesta?" sanoi
Florence koettaen auttaa häntä pälkähästä.

"Toivoakseni", vastasi Toots ja suistui samaan kaivoon.

Hän näytti pysyvän sen pohjalla ainakin kymmenen minuuttia. Sitten hän äkkiä nousi pinnalle ja sanoi:

"Niin, hyvästi, neiti Dombey."

"Aiotteko lähteä?" kysyi Florence nousten seisomaan.

"En oikein tiedä. Ei, en juuri vielä", sanoi Toots, istuutuen taas.
"Asia on niin — tarkoitan, neiti Dombey!"

"Älkää pelätkö puhua minulle", virkkoi Florence rauhallisesti hymyillen. "Olisin hyvin iloinen, jos tahtoisitte puhua kanssani veljestäni."

"Tosiaanko!" tokaisi Toots, jonka muuten ilmeettömissä kasvoissa joka huokonen kuvasti myötätuntoa. "Dombey-parka! En olisi tosiaankaan koskaan uskonut, että Burgess ja Kumpp. — hienoja räätäleitä (mutta hyvin kalliita), joista meillä oli tapana puhella — tekisi tämän puvun sellaiseen tarkoitukseen." Toots oli näet surupuvussa. "Dombey-parka! Tosiaankin, neiti Dombey!" nyyhkytti Toots.

"Niin", sanoi Florence.

"Yhdestä ystävästä hän piti hyvin paljon viime aikoina. Ajattelin, että te ehkä haluaisitte saada sen jonkinlaiseksi muistolahjaksi. Muistattehan hänen pitäneen Diogeneesta?"

"Kyllä, kyllä!" myönsi Florence.

"Dombey-parka! Niin minäkin", sanoi Toots.

Tootsin, joka näki Florencen silmissä kyyneleitä, oli hyvin vaikea päästä pitemmälle, ja hän oli vähällä pudota takaisin äskeiseen kaivoon. Mutta hihityksen puuska tuli hänelle avuksi.

"Neiti Dombey", jatkoi hän, "minä olisin voinut toimittaa sen siepatuksi kymmenestä shillingistä, jolleivät he olisi antaneet sitä minulle, ja niin aloinkin tehdä, mutta he olivat luullakseni iloiset päästessään siitä eroon. Jos haluatte saada sen, niin se on ovella. Minä toin sen teitä varten; tosin se ei ole naisten koira", lisäsi Toots, "mutta ettehän te siitä välitä, eikö niin?"

Kun he sitten varmuuden vuoksi katsoivat alas kadulle, tuijotti Diogenes tosiaankin vuokravaunujen akkunasta. Se oli houkuteltu ajoneuvoihin sillä tekosyyllä, että olkien seassa oli rottia, ja sitten kuljetettu määräpaikkaan. Totta puhuen se oli niin vähän naisten koiran näköinen kuin suinkin, ja jurossa innossaan päästä pois se näytti hyvin vähän lupaavalta haukahdellessaan lyhyesti toisella suupielellään ja tupsahtaessaan alas olkiin joka kerta kun yritti päästä tasapainoon. Sitten se taas hypähti läähättäen ylös ja työnsi kielensä näkyviin kuin olisi tullut varta vasten hoitolaan tutkituttamaan terveyttään.

Mutta vaikka Diogenes oli niin hullunkurinen koira kuin suinkin voi tavata kesäisenä päivänä, kömpelö, ruma ja isopäinen, jota alinomaa vaivasi se harhakuvitelma, että jossakin lähellä oli vihollinen, jolle piti haukkua, ja vaikka se oli äreä ja kaikkea muuta kuin älykäs ja vaikka sen silmät olivat kokonaan karvan peitossa, kuono hullunkurisen näköinen, häntä ihan muodoton ja ääni karhea, oli se Florencelle rakkaampi kuin kaikkein arvokkain ja kaunein koira, koska se oli muistona Paulista, joka oli pyytänyt pitämään siitä huolta. Niin rakas tämä ruma Diogenes tosiaankin oli hänestä ja niin tervetullut, että hän tarttui Tootsin jalokivillä koristettuun käteen ja suuteli sitä kiitollisena. Ja kun Diogenes vapaaksi päästyään syöksyi ylös portaita ja ryntäsi sisään (kuinka vaikeata ensin olikaan saada se ulos vaunuista!), pujahtaen kaikkien huonekalujen alle ja kiertäen kaulassaan riippuvan pitkän ketjun tuolien ja pöytien jalkojen ympärille ja sitten tempoen sitä, kunnes sen silmät tulivat luonnottoman selvästi näkyviin, melkein pullistuessaan ulos kuopistaan, ja kun se murisi Tootsille, joka teeskenteli olevansa sen hyvä tuttu, ja syöksyi silmittömänä Towlinsonin kimppuun, vilpittömän vannana siitä, että tuossa oli se vihollinen, jota hän oli haukkunut koko ikänsä nurkan takaa koskaan häntä näkemättä, oli Florence siihen niin tyytyväinen kuin se olisi ollut oikea viisauden ihme.

Toots oli niin ylenmäärin iloissaan lahjansa suosiollisesta vastaanotosta ja niin onnellinen nähdessään Florencen kumartuvan Diogeneen puoleen silittämään sen karheaa selkää hienolla pikku kädellään — Diogenes salli sen heidän tuttavuutensa ensimmäisestä hetkestä lähtien — että hänestä tuntui vaikealta lausua jäähyväisiä. Epäilemättä häneltä olisikin mennyt paljon pitempi aika tämän päätöksen tekemiseen, jollei Diogenes olisi auttanut häntä saamalla äkkiä päähänsä ruveta haukkumaan Tootsia ja hypähdellä häntä vastaan suu auki. Keksimättä sopivaa tapaa tämän mielenosoituksen lopettamiseksi ja tajuten sen panevan vaaraan Burgess ja Kumppanin taidokkaasti valmistamat housut Toots pujahti nauraa hihittäen ulos ovesta. Kurkistettuaan siitä vielä sisään pari kolme kertaa ihan aiheettomasti, jolloin Diogenes joka kerta otti hänet uudella hyökkäyksellä vastaan, hän lopulta lähti pois.

"Tuleppas tänne, Di! Rakas Di! Rupea ystäväksi uuden emäntäsi kanssa. Rakastakaamme toinen toistamme, Di!" sanoi Florence hyväillen koiran pörröistä päätä. Ja Di, tyly ja töykeä, pani kuononsa hänen poskeaan vasten vannoen uskollisuutta, ikäänkuin sen sydän olisi sulanut kyynelestä, joka oli tipahtanut sen turkille.

Mies Diogenes ei puhunut selvemmin Aleksanteri Suurelle kuin koira Diogenes Florencelle. Se otti pikku emäntänsä tarjouksen iloisesti vastaan ja antautui hänen palvelukseensa. Erääseen nurkkaan valmistettiin sille heti juhla-ateria, ja kun se oli syönyt ja juonut kyllikseen, tuli se akkunan luo, jonka ääressä Florence istui katselemassa, nousi takajaloilleen, pani kömpelöt etujalkansa Florencen olkapäille, nuoli hänen kasvojaan ja käsiään, painoi ison päänsä hänen rintaansa vastaan ja heilutti häntäänsä, kunnes väsyi. Vihdoin Diogenes paneutui kiemuralle Florencen jalkoihin ja nukahti.

Vaikka neiti Nipper pelkäsi koiria ja piti välttämättömänä huoneeseen tullessaan koota hameensa helmat tiukasti ympärilleen kuin hiippaillessaan puron poikki porrasta myöten, päästää pikku huudahduksia ja nousta tuoleille seisomaan, kun Diogenes ojenteli, oli hän omalla tavallaan liikutettu Tootsin ystävällisyydestä ja nähdessään Florencen iloitsevan pikku Paulin pörröisen ystävän kiintymyksestä ja seurasta lausui siitä joitakin huomautuksia, jotka saivat kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä. Dombey liittyi varmaankin jollakin lailla hänen mietteissään tämän koiran herättämiin ajatuksiin, sillä tarkastettuaan kaiken iltaa Diogenesta ja sen emäntää ja suopeasti valmistettuaan Diogeneelle vuoteen eteiseen Florencen oven taakse hän sanoi kiireesti ennenkuin toivotti hyvää yötä.

"Teidän isänne lähtee matkalle huomisaamuna, Floy-neiti."
"Huomisaamuna, Susan?"

"Niin, neiti. Sillä lailla on päätetty. Varhain."

"Tiedätkö, Susan, minne isä lähtee?" kysyi Florence katsomatta häneen.

"En oikein, neiti. Hän lähtee ensin tapaamaan oivallista majuria, ja minun täytyy sanoa, että jos minä olisin tuttu jonkin majurin kanssa (mistä taivas varjelkoon), ei se ainakaan saisi olla sininen!"

"Hiljaa, Susan!" pyysi Florence lempeästi.

"Niin, Floy-neiti", vastasi neiti Nipper, jonka sydän oli tulvillaan leimuavaa kiukkua ja joka välitti pysähdyksistä tavallistakin vähemmän. "Minä en voi sille mitään, että hän on sininen, ja niin kauan kuin olen kristitty, joskin vain alhainen ihminen, haluaisin ystävikseni vain luonnollisen värisiä ihmisiä tai en sitten ketään."

Siitä, mitä hän lisäsi ja oli kuullut alakerrassa, kävi ilmi, että rouva Chick oli ehdottanut majuria Dombeyn matkatoveriksi ja että Dombey jonkin verran epäröityään oli kutsunut hänet.

"Tuoko nyt tosiaankin tuottaisi vaihtelua!" huomautti neiti Nipper itsekseen rajattoman halveksivasti. "Jos hän on vaihtelua, niin silloin minä kaipaisin yksitoikkoisuutta."

"Hyvää yötä, Susan", sanoi Florence.

"Hyvää yötä, kiltti Floy-neiti."

Hänen säälivä äänensävynsä kosketti sitä kieltä, jota niin usein oli kovakouraisesti kosketeltu, mutta jonka värähdystä ei kukaan ollut kuullut. Yksin jäätyään Florence painoi päänsä kättään vasten ja pannen toisen kätensä kiihkeästi kohoilevalle povelleen päästi surunsa valloilleen.

Ilta oli kostea, ja alakuloinen sade pieksi yksitoikkoisesti kohisten akkunoita. Hidas tuuli puhalsi ja kiersi valittaen taloa kuin tuntien tuskaa tai surua. Kimeä ääni vaikerteli puissa. Hänen istuessaan siinä itkemässä tuli myöhä ja kirkontornista kuului juhlallinen ja kaamea keskiyön soitto.

Florence oli tuskin sivuuttanut lapsuusvuotensa — hän ei vielä ollut täyttänyt neljäätoista — ja sellaisen hetken yksinäisyys ja synkkyys talossa, jossa kuolema oli hiljattain tehnyt hirveää hävitystä, olisi voinut täyttää vanhemmankin mielikuvituksen epämääräisellä kauhulla. Mutta Florencen viaton mieli oli niin tulvillaan yhtä tunnetta, ettei sinne päässyt mitään muuta. Hänen sydämessään ei liikkunut muuta kuin rakkautta — tosin harhailevaa ja hyljättyä — mutta se kääntyi joka hetki hänen isäänsä kohti.

Sateen kohinassa, tuulen ulvonnassa, puiden heilumisessa ja juhlallisten kellojen äänessä ei ollut mitään, mikä olisi voinut työntää syrjään tätä ajatusta tai vähentää sen vaikutusta. Kun hän muisteli rakasta vainajaa, oikeastaan hetkeksikään' lakkaamatta Paulia ajattelemasta, liittyi se tähän samaan asiaan. Voi, olla niin eristetty ja niin yksinäinen, hän kun ei ollut kertaakaan tuon hetken jälkeen saanut katsahtaa isänsä kasvoihin tai koskettaa häntä!

Hän ei voinut, lapsiparka, mennä eikä ollut tuosta illasta lähtien kertaakaan mennyt nukkumaan tekemättä yöllistä pyhiinvaellusretkeään isänsä ovelle. Outoa ja surullista olisi ollut nähdä hänen nyt hiipivän kevyesti alas portaita sakean pimeyden lävitse ja pysähtyvän isän oven taakse läpättävin sydämin, silmät täynnä kyyneleitä, tukan riippuessa irtonaisena alas hartioille hänen itsensä tietämättä siitä mitään. Hän painoi kosteaa poskeaan ovea vasten, mutta yö peitti kaikki, joten kukaan ei tiennyt siitä mitään.

Kun Florence tänä yönä kosketti oveen, huomasi hän sen olevan lukitsematta. Ensimmäisen kerran se oli nyt auki, tosin vain pikkusen raollaan, ja sisällä oli valoa. Aran lapsen ensimmäinen ajatus oli vetäytyä nopeasti pois — ja hän tekikin niin. Mutta samassa häntä alkoi haluttaa mennä takaisin ja sisään, ja tämä toinen mieliteko viivytti häntä epätietoisena portailla.

Kun ovi oli auki, vaikka ainoastaan niinkin vähän, tuntui siinä olevan toivoa. Hänestä oli rohkaisevaa nähdä sisältä valonsäde, joka pujahti ulos raosta pimeään ja levisi kultaisena juovana marmorilattialle. Hän kääntyi takaisin tuskin tietäen mitä teki, mutta häntä veti sinne sydämessä asuva rakkaus ja koettelemus, joka oli kohdannut heitä kumpaakin, mutta josta he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet. Ja niin hän astui sisään vapisevat kädet vähän kohotettuina.

Hänen isänsä istui vanhan pöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hän oli järjestellyt joitakin papereita ja hävittänyt niistä muutamia, jotka lojuivat revittyinä hänen edessään lattialla. Sade huuhteli rankasti ulomman huoneen lasiseiniä, jossa Dombey oli niin usein katsellut Paul-parkaa pikku lapsena, ja ulkoa kuului tuulen hiljainen valitus.

Mutta Dombey ei sitä kuullut. Hän istui silmät pöytään luotuina ja niin ajatuksiinsa vaipuneena, että paljon raskaammatkaan askeleet kuin hänen lapsensa keveiden jalkain polkemat eivät olisi voineet herättää hänen huomiotaan. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet Florenceen päin. Lampun kalpeassa valossa ja näin myöhäisenä hetkenä ne näyttivät riutuneilta ja alakuloisilta. Tässä autiossa yksinäisyydessä, joka ympäröi häntä, Florence tunsi vihlovaa vetoomusta.

"Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!"

Dombey säpsähti kuullessaan tyttärensä äänen ja hypähti seisomaan. Florence seisoi hänen edessään käsivarret ojennettuina, mutta isä perääntyi.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän yrmeästi. "Miksi sinä tulet tänne? Mikä on pelästyttänyt sinua?"

Jos jokin peloitti tyttöä, niin juuri nuo kasvot, jotka olivat häneen suunnattuina. Nuoren tytön rinnassa palava rakkaus hyytyi jääksi tuollaisen katseen edessä, ja niin hän seisoi tuijottaen isäänsä kuin kivettyneenä.

Dombeyn kasvoissa ei ilmennyt hellyyden tai säälin värähdystäkään. Niistä ei heijastunut myötätuntoa, isällistä mieltymystä tai mielialan huojennusta. Niissä tapahtui muutos, mutta ei siihen suuntaan. Aikaisempi kylmäkiskoisuus ja jäykkyys olivat väistyneet jonkin uuden tunteen tieltä. Mikä tämä uusi oli, sitä ei Florence ajatellut eikä olisi uskaltanutkaan ajatella, ja kuitenkin hän tunsi sen koko voiman ja oli siitä selvillä, vaikkei kuvitellutkaan sen nimeä. Se tuntui heittävän varjon hänen päähänsä silloin, kun Dombey katseli häntä.

Näkikö isä edessään poikansa onnellisen kilpailijan täynnä terveyttä ja elämää? Katseliko hän omaa onnellista kilpailijaansa, joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden? Tai myrkyttivätkö mieletön kateus ja murskattu ylpeys ne suloiset muistot, joiden olisi pitänyt tehdä Florence hänelle entistä rakkaammaksi? Saattoiko hänestä tuntua katkeralta nähdä tyttö niin kauniina ja lupaavana, kun hän samalla ajatteli pientä poika-vainajaansa?

Florencen mieleen ei juolahtanut näin kysellä. Mutta rakkaus on herkkä tuntemaan, milloin se sysätään toivottomasti pois. Ja toivo kuoli hänessä hänen seisoessaan siinä tuijottaen isän kasvoihin.

"Minä kysyn sinulta, Florence, pelkäätkö? Onko tapahtunut jotakin, koska sinä tulet tänne?"

"Minä tulin, isä —"

"Vastoin toivomustani. Miksi?"

Florence tajusi isän tietävän syyn. Se oli selvästi kirjoitettu hänen kasvoihinsa. Tyttö painoi pään käsiinsä päästäen hiljaisen valituksen.

Muistakoon Dombey sen myöhempinä aikoina. Se häipyi kuuluvista, ennenkuin Dombey katkaisi hiljaisuuden. Luulkoon hän sen häviävän mielestään yhtä nopeasti, mutta se pysyy siellä. Muistakoon hän sen tuossa huoneessa vuosien kuluttua!

Hän tarttui Florencen käsivarteen. Hänen kätensä oli kylmä ja kosketti vain höllästi.

"Sinä olet kaiketi väsynyt", virkkoi hän ottaen kynttilän käteensä ja taluttaen tytön ovelle. "Mene nyt lepäämään. Me tarvitsemme kaikki lepoa. Mene, Florence. Sinä olet nähnyt unta."

Se uni, jonka hän oli nähnyt, oli loppunut. Jumala häntä auttakoon! Ja hän tunsi, ettei se voisi koskaan enää palata.

"Minä seison tässä valaisemassa tietäsi ylös portaita. Talon koko yläkerta kuuluu sinulle", sanoi hänen isänsä hitaasti. "Sinä olet nyt sen emäntä. Hyvää yötä!"

Peittäen yhä kasvonsa Florence nyyhkytti ja vastasi: "Hyvää yötä, isä kulta", ja nousi äänettömästi yläkertaan. Kerran hän katsahti taakseen kuin olisi halunnut palata isänsä luo uskaltamatta sitä kuitenkaan. Se oli vain hetkellinen ajatus, liian toivoton pysyäkseen vireillä. Ja hänen isänsä seisoi paikallaan kynttilä kädessä — kovana, itseensäsulkeutuneena, liikkumattomana — kunnes hänen suloisen lapsensa liehuva puku oli kadonnut pimeyteen.

Muistelkoon Dombey sitä tuossa huoneessa tulevina aikoina. Sade, joka valuu katolle, tuuli, joka ulvoo oven ulkopuolella, voivat surumielisyydessään olla sen ennustajia.

Kun Dombey oli viimeksi katsellut, kuinka Florence oli kiertänyt ylös noita samoja portaita, oli tytöllä ollut pikku veli sylissään. Se ei nyt lähentänyt hänen sydäntään tyttären puoleen, vaan kovetti sen. Hän meni huoneeseensa, lukitsi oven, istui tuolilleen ja itki menetettyä poikaansa.

Diogenes oli hereillään tavallisella paikallaan ja odotti pikku emäntäänsä.

"Oi, Di! Oi, rakas Di! Rakasta minua hänen vuokseen!"

Diogenes rakasti häntä jo hänen itsensä vuoksi eikä koettanutkaan sitä salata. Niinpä se tekikin itsensä tavattoman naurettavaksi suorittamalla erilaisia kömpelöitä hyppyjä eteishuoneessa. Kun Florence-parka vihdoin oli vaipunut uneen ja alkanut uneksia vastapäätä asuvista ruusuisista lapsista, avasi Diogenes raappimalla hänen huoneensa oven, kietoi makuuvaatteensa jonkinlaiseksi pielukseksi, oikaisi itsensä paljaalle lattialle niin pitkälle kuin kaulaketju myönsi, pää Florenceen päin, ja tuijotti häneen raukean näköisenä, kunnes silmien räpytellessä yhä nopeammin se itsekin nukahti ja äreästi haukahdellen näki unta vihollisestaan.