SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen
Käyttäessään hämmästyttävää kykyään tehdä ovelia, pohjattoman syviä suunnitelmia, jollaisen ominaisuuden hän vilpittömästi uskoi omistavansa (kuten ei olekaan harvinaista läpinäkyvän yksinkertaisissa ihmisissä), kapteeni Cuttle olisi mennyt Dombeyn taloon mainittuna kohtalokkaana sunnuntaina. Pitkin matkaa hän oli vilkuttanut silmäänsä ilmaistakseen jollakin lailla ylenmääräistä viisauttaan ja sitten ilmestynyt täydessä loistossaan puolisaappaineen Towlinsonin näkyviin. Kun kapteeni häneltä suureksi mielipahakseen kuuli talossa uhkaavasta suuresta onnettomuudesta, lähti hän pois hämmästyneenä, jätettyään kukkavihkonsa pienenä huomaavaisuuden osoituksena. Samalla hän oli pyytänyt lausumaan kunnioittavan tervehdyksensä koko perheelle ja lisännyt sen toivomuksen, että he näissä oloissa kääntäisivät päänsä suoraan tuulta vastaan. Lopuksi hän oli ystävällisesti vihjaissut aikovansa huomenna tulla taas kuulustamaan, kuinka täällä jaksettiin.
Kapteenin terveisistä ei mainittu sanaakaan kenellekään, ja kukkavihko, joka lojui eteisessä kaiken yötä, lakaistiin seuraavana aamuna törkylaatikkoon. Hänen suunnitelmansa, jotka sotkeutuivat suurempien toiveitten ja ylväämpien aikeitten luhistumiseen, haihtuivat tyhjiin, samoin kuin lumivyöryn kaataessa vuoren rinteellä kasvavan metsän myös oksat ja pensaat joutuvat tuhoon puiden mukana ja kaikki hukkuu yhdessä.
Palatessaan kotiin sunnuntai-iltana pitkältä kävelyltään, joka oli päättynyt niin muistorikkaasti, Walter oli aluksi niin kokonaan kiintynyt kerrottaviin uutisiin ja niiden tunteiden järkyttämä, jotka luonnollisesti heräsivät hänen sydämessään äskeisen kohtauksen jälkeen, että häneltä jäi kokonaan huomaamatta, ettei eno ilmeisestikään ollut kuullut mitään siitä uutisesta, jonka kapteeni oli luvannut hänelle kertoa. Sitäkään hän ei huomannut, että kapteeni teki koukullaan merkkejä varoittaakseen häntä kajoomasta koko asiaan. Eipä muuten voinut väittää, että kapteenin merkit olisivat olleet kovin käsitettäviä, vaikka niitä olisi tarkkaavastikin katsellut, sillä samoin kuin kimalaiset tietäjät, joiden sanotaan neuvotteluissaan kirjoittavan ilmaan muutamia oppisanoja, joita on mahdoton lausua, teki kapteeni sellaisia koukkuja ja kiemuroita, joita ei olisi voinut ymmärtää paitsi jos olisi etukäteen tietänyt hänen salaisuutensa.
Mutta kun kapteeni Cuttle sai tietää, mitä oli tapahtunut, luopui hän näistä yrityksistä huomatessaan, kuinka pieni mahdollisuus hänellä nyt oli päästä rauhallisesti juttelemaan Dombeyn kanssa ennen Walterin lähtöä. Samalla hän myönsi mielessään pettyneen ja masentuneen näköisenä, että Sol Gillsille oli kerrottava asiasta ja että Walterin oli lähdettävä, ottaen asian siltä kannalta, jolla se nyt oli, kun ei saanut sitä valaistuksi tai parannelluksi ystävän kädellä. Kapteeni tunsi sittenkin yhä heikkenemätöntä luottamusta siihen, että juuri hän, Ned Cuttle, oli oikea mies Dombeyn kanssa neuvottelemaan ja ettei tarvittu muuta Walterin asioiden korjaamiseksi kuin että he molemmat joutuisivat vastatusten. Sillä hän ei voinut unohtaa, kuinka hyvin hän ja Dombey olivat tulleet keskenään toimeen Brightonissa — kuinka taitavasti kumpikin oli virkkanut sanan tarpeen vaatiessa — kuinka tarkoin kumpikin oli ymmärtänyt toinen toisensa aikeet — ja kuinka Ned Cuttle oli neuvonut tämän keinon ensimmäisessä pulassa ja johtanut keskustelun toivottuun tulokseen. Kaikkiin näihin perusteisiin nojaten kapteeni rauhoitti mieltään ajattelemalla, että vaikka Ned Cuttlen oli asianhaarain pakotuksesta nyt vetelehdittävä melkein hyödyttömänä, saisi hän aikanaan hoidettavakseen uuden purjeen ja saavuttaisi suunnattoman menestyksen.
Tämän herttainen itsepetos vei kapteenin niin pitkälle, että hän katsellessaan Walteria ja kuunnellessaan kyynel paidankauluksella hänen kertomustaan hautoi mielessään, eikö olisi samalla kohteliasta ja valtioviisasta, jos sattuisi kohtaamaan Dombeyn, suullisesti kutsua hänet jonakin päivänä, jolloin hänelle sopisi, syömään vaatimaton ateria Brig-aukion varrella ja ottaa Walterin tulevaisuus puheeksi tuttavallisen viinilasi ääressä. Mutta rouva MacStingerin epäluotettava luonne ja se mahdollisuus, että hän tuon kestityksen aikana asettuisi paikalleen käytävään ja pitäisi siinä epäkohteliaan saaman, järkyttivät kapteenin vieraanvaraisia ajatuksia ja estivät hänet niitä kehittelemästä.
Yksi asia oli kapteenista ainakin varma hänen katsellessaan, kuinka Walter mietteisiinsä vaipuneena istui lautasensa vieressä koskemattakaan ruokaansa ja ajatuksissaan kertasi äsken tapahtuneita asioita, nimittäin se, että vaikka Walteria itseään vaatimattomuus esti sitä huomaamasta, hän oli tavallaan Dombeyn perheen jäsen. Hän oli henkilökohtaisesti ollut mukana siinä tapahtumassa, jota hän kuvaili niin liikuttavasti, hänet oli nimeltä mainittu ja suljettu Dombeyn suosioon läheisessä yhteydessä tuon tapauksen kanssa, ja hänen kohtalonsa täytyi nyt herättää erikoista harrastusta hänen esimiehessään. Jos kapteenilla olikin jokin salainen epäluulo omia johtopäätöksiään kohtaan, ei hän vähääkään pelännyt, etteivät ne olisi omiaan rauhoittamaan Solomon Gillsin mieltä. Siksi hän käytti hyväkseen sopivaa hetkeä ilmaistakseen Länsi-Intiaa koskevan uutisen vanhalle ystävälleen erikoisena ylennyksen merkkinä ja lisäsi, että hän omasta puolestaan mielellään luovuttaisi satatuhatta puntaa (jos hänellä olisi) Walterin haltuun pitkäksi ajaksi eikä ollenkaan epäilisi sitä, että moinen sijoitus tuottaisi sievoisen voiton.
Aluksi Solomon Gills huumaantui tästä uutisesta, joka putosi kuin salama pieneen takahuoneeseen ja julmasti repi kotilieden. Mutta kapteeni maalaili niin kultaisia näkyjä hänen hämärien silmiensä eteen, viittaili niin salaperäisesti Whittingtonin saavutuksiin, kertasi niin painokkaasti, mitä Walter juuri oli kertonut heille, ja vetosi siihen niin selvänä vahvistuksena ennustuksilleen ja suurena askeleena "Viehättävän Pegin" tarinan toteutumista kohti, että Sol-ukko joutui ihan ymmälle. Walter puolestaan oli olevinaan niin toivehikas ja innostunut ja varma pikaisesta kotimaahan paluustaan ja auttoi kapteenia niin ilmeikkäillä päänpudistuksilla ja kämmenten hieromisilla, että Solomon, joka katseli ensin häntä ja sitten kapteeni Cuttlea, alkoi luulla olevansa velvollinen tuntemaan samanlaista iloa.
"Mutta minä olen, nähkääs, jäänyt jäljelle ajastani", huomautti hän puolustuksekseen, sivellen kädellään hermostuneesti takkinsa kirkasta nappiriviä edestakaisin, ikäänkuin se olisi rukousnauha ja hän lukisi sen kahteen kertaan, "ja minä pitäisin mieluummin rakkaan poikani täällä. Tiedän kyllä, että on vanhanaikuista niin ajatella. Hän on aina pitänyt merestä. Hän" — eno katsoi tutkivasti Walteriin — "hän on iloinen saadessaan lähteä".
"No, no!" huudahti Walter nopeasti, "jos sanot niin, en lähde ollenkaan. En, kapteeni Cuttle, minä en lähde. Jos eno luulee, että minä voin olla iloinen matkustaessani pois hänen luotaan, niin pysyn täällä, vaikkapa minulla olisi mahdollisuus päästä kaikkien Länsi-Intian saarien maaherraksi!"
"Walter poikaseni", sanoi kapteeni. "Hiljaa! Sol Gills, katsoppas sisarenpoikaasi."
Seuraten silmillään kapteenin koukun majesteettista viittausta ukko katsahti Walteriin.
"Tuossa on alus lähdössä matkalle", virkkoi kapteeni, elävästi tuntien käyttämänsä vertauskuvan oivallisuuden. "Mikä nimi on häviämättömästi kirjoitettu tuohon alukseen? Onko se Gay?" kysyi kapteeni korottaen ääntään kuin olisi tahtonut erikoisesti panna sanoilleen painoa. "Vai onko se Gills?"
"Ned", sanoi Sol-ukko vetäen Walterin viereensä ja pannen hänen käsivartensa hellästi omalle käsivarrelleen, "kyllä tiedän, tiedän. Luonnollisesti olen selvillä siitä, että Walter aina ajattelee minua enemmän kuin itseään. Siitä olen varma. Kun sanon, että hän on iloinen saadessaan lähteä, tarkoitan, että toivoisin hänen olevan. Näes, Ned, ja myöskin sinä, Wally poikani, tämä on minulle ihan uutta ja odottamatonta, ja luullakseni on pääaiheena koko levottomuuteeni se, että olen jäänyt jäljelle ajastani. Onko hänelle tosiaankin onneksi päästä sinne, vai kuinka?" kysyi hän katsellen huolestuneena toisesta toiseen. "Oikein vilpittömästi sanoen onneksi? Voin mukaantua melkein kaikkeen, mikä on hyödyksi Walterille, mutta minä en tahdo, että Walter uhrautuu pelastaakseen minut jostakin ikävyydestä tai varjellakseen minua. Kuuleppas, Ned Cuttle", lisäsi Sol Gills kääntyen yksinomaan kapteenin puoleen, mikä sai valtioviisaan miehen perinpohjin ymmälle, "menetteletkö nyt rehellisesti vanhaa ystävääsi kohtaan? Puhu suoraan, Ned Cuttle. Onko jotakin salamyhkäistä tässä asiassa? Onko hänelle eduksi lähteä? Kuinka sinä olet saanut sen tietää ensiksi, minkävuoksi?"
Koska tässä oli kilpailu rakkauden ja itsekieltäymyksen välillä, tuli Walter kapteenille avuksi hyvin tehokkaasti. Yhteisvoimin he saivat Sol Gillsin pitkillä selityksillään joltisestikin mukaantumaan uuteen suunnitelmaan tai paremminkin sanoen niin ymmälle, ettei mikään, ei edes eron tuska, tuntunut selvänä hänen mielessään.
Hänellä ei ollutkaan paljon aikaa harkita asiaa, sillä jo seuraavana päivänä Walter sai johtaja Carkerilta välttämättömät paperit matkaansa ja varustuksiaan varten ja tiedon siitä, että Poika ja Perillinen lähtisi noin parin viikon päästä purjehtimaan Länsi-Intiaan. Valmistuskiireissä, joita Walter vielä koetti lisätä mahdollisimman paljon, Sol Gills menetti vähäisenkin malttinsa. Niin läheni lähtöpäivä nopeasti.
Kapteeni, joka tahtoi välttämättä ottaa selkoa kaikista hommista kyselemällä Walterilta, huomasi ajan yhä kuluvan saamatta tai voimatta edes toivoakaan tilaisuutta päästä keskustelemaan Dombeyn kanssa Walterin asioista. Kauan mietittyään tätä seikkaa ja ihmeteltyään hankalaa tilannetta hän sai äkkiä loistavan aatoksen. Mitäpä jos kävisi Carkerin luona ja koettaisi saada häneltä selville, miltä suunnalta tuuli oikein puhalsi!
Tämä ajatus miellytti suuresti kapteeni Cuttlea. Se pälkähti hänen päähänsä innoituksen hetkellä, kun hän poltteli piippuaan varhain eräänä aamuna heti eineen jälkeen, ja se ansaitsikin tupakan. Tuo vierailu rauhoittaisi hänen omaatuntoaan, joka oli hyvin vilpitön ja oli käynyt vähän levottomaksi Walterin uskoman salaisuuden ja Sol Gillsin sanojen jälkeen, ja sitäpaitsi se olisi tehoisa ja viisas ystävyyden teko. Hän tutkisi huolellisesti Carkeria ja puhuisi paljon tai vähän, mikäli tuon herran luonne näyttäisi vaativan, päästyään ensin selville siitä, sopisivatko he yhteen vai ei.
Kapteenin ei nyt tarvinnut pelätä Walteria, joka oli kotona järjestelemässä matkatavaroitaan, vaan hän sai vapaasti vetää jalkaansa puolisaappaat, kiinnittää rintaansa hautajaisneulansa ja lähteä toiselle retkelle. Hän ei tällä kertaa ostanut kukkavihkoa suostuttelutarkoituksessa, koska oli menossa liikekonttoriin, mutta napinreikäänsä hän pisti pienen päivännoudon antaakseen olemukselleen miellyttävän maalaisvivahduksen. Niin hän lähti kuhmuinen keppi kädessä ja vahakangashattu päässä Dombey ja Pojan konttoriin.
Juotuaan lasillisen lämmintä totia eräässä läheisessä kapakassa kootakseen ajatuksiaan kapteeni syöksyi pihan poikki, jotteivät sen hyvät vaikutukset haihtuisi, ja ilmestyi äkkiä Perchin näkyviin.
"Toveri", virkkoi kapteeni suostuttelevasti, "erään esimiehenne nimihän on Carker?"
Perch myönsi sen, mutta antoi virkavelvollisuutensa mukaisesti ymmärtää, että kaikilla hänen esimiehillään oli kiire ja että sitä kiirettä riittäisi hyvin kauan.
"Kuulkaapas, toveri", kuiskasi kapteeni hänen korvaansa, "minun nimeni on kapteeni Cuttle".
Kapteeni olisi mielellään tarttunut koukullaan hiljaa Perchiin, mutta Perch väisti hyökkäyksen, ei niinkään tahallaan kuin sen ajatuksen äkkiä johtuessa hänen mieleensä, että jos tuollainen ase odottamatta ilmestyisi rouva Perchin näkyviin hänen nykyisessä tilassaan, saattaisi se tuhota hänen toiveensa.
"Jos tahdotte olla hyvä ja ilmoittaa kapteeni Cuttlen, kun tilaisuus sattuu, niin odotan täällä", sanoi kapteeni.
Samassa kapteeni istuutui Perchin jakkaralle, veti esiin nenäliinan vahakankaisen hattunsa kuvusta, jota hän puristi polviensa välissä (vahingoittamatta sen muotoa, sillä mikään inhimillinen voima ei kyennyt sitä taivuttamaan), pyyhki päänsä yltyleensä ja näytti virkistyneeltä. Sitten hän järjesti tukkansa koukullaan, katseli ympärilleen ja tarkasteli konttoristeja vakavan ja kunnioittavan näköisenä.
Kapteenin tyyneys oli niin järkkymätön, ja hän oli ylimalkaankin niin salaperäinen, että Perch oli suorastaan säikähtynyt.
"Minkä nimen taas mainitsittekaan?" kysyi Perch kumartuen hänen puoleensa korkealta istuimeltaan.
"Kapteeni", kuului vastaukseksi käheä kuiskaus.
"Niin", sanoi Perch nyökäyttäen samalla päätään.
"Cuttle."
"Juuri niin!" ähkäisi Perch, johon oli itsetiedottomasti tarttunut kapteenin äänenpaino, sillä kapteenin viisas menettely oli niin tehoisa. "Minä menen katsomaan, onko hän tällä hetkellä vapaa. En tiedä sitä nyt. Ehkä häneltä liikenee aikaa minuutin verran."
"Hyvä, hyvä, nuorukainen, minä en pidätä häntä sen kauemmin", virkkoi kapteeni nyökäyttäen päätään niin arvokkaasti kuin tunsi tärkeytensä vaativan. Perch palasi pian ja kysyi: "Suvaitseeko kapteeni Cuttle tulla tämän kautta?"
Konttoripäällikkö Carker seisoi matolla tyhjän tulisijan edessä ja tarkasti sisään tulevaa kapteenia jokseenkin vähän rohkaisevin katsein.
"Herra Carker?" kysyi kapteeni Cuttle.
"Luullakseni", myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.
Kapteenista tuntui miellyttävältä, että Carker hymyili vastatessaan. "Kuulkaapas", aloitti kapteeni siirtäen katseensa hitaasti esineestä toiseen ja tarkastellen siten huonetta niin paljon kuin hänen paidankauluksensa salli, "minä olen merimies, herra Carker. Walter, joka on täällä kirjoissanne, on melkein poikani."
"Walter Gay, niinkö?" virkkoi Carker paljastaen taas kaikki hampaansa.
"Tarkoitan juuri Walter Gayta", vastasi kapteeni. Hänen äänenpainonsa ilmaisi, että hän hyväksyi lämpimästi Carkerin nopean käsityskyvyn. "Minä olen hänen ja hänen enonsa läheinen ystävä. Ehkä", lisäsi kapteeni, "olette kuullut esimiehenne mainitsevan nimeni kapteeni Cuttle?"
"En", sanoi Carker paljastaen hampaansa entistä enemmän.
"No niin", jatkoi kapteeni, "minulla on ilo tuntea hänet. Kävin kerran tervehtimässä häntä Sussexin rannikolla nuoren ystäväni Walterin kanssa. Silloin lyhyesti sanoen — pyydettiin häneltä pientä avustusta." Kapteeni nyökäytti päätään tavalla, joka oli samalla hauska, luonteva ja paljon puhuva. "Muistatte kai sen?"
"Luullakseni oli minulla kunnia järjestää se asia", myönsi Carker.
"Tosiaankin!" vahvisti kapteeni. "Taas oikein! Niin se olikin. Nyt olin kyllin rohkea tullakseni tänne —"
"Ettekö suvaitse istuutua?" kysyi Carker hymyillen.
"Kiitoksia", vastasi kapteeni ja käytti hyväkseen tarjousta. "Ehkä pääsee pitemmälle juttelussa istuessaan. Ettekö tekin ota tuolia?"
"En, kiitos", virkkoi toinen, joka ehkä talvitapansa mukaan seisoi selin tulisijaan ja katseli kapteenia sennäköisenä kuin hänen joka hampaassaan ja ikenessään olisi silmä. "Aioitte sanoa olleenne kyllin rohkea — vaikka eihän siitä ole puhettakaan —"
"Kiitoksia paljon, nuori mies", vastasi kapteeni. "Tulin tänne ystäväni Walterin vuoksi. Hänen enonsa Sol Gills on tietorikas mies ja omalla alallaan aika mestari, mutta hän ei ole, kuten täsmällisesti sanoisin, taitava merimies — ei käytännön mies. Walter on niin reilu poika kuin suinkin, mutta yhdessä suhteessa häntä voi moittia. Hän on liian kaino. Nyt haluaisin kysyä teiltä", lisäsi kapteeni alentaen ääntään ja puhuen tuttavallisesti muristen, "kaikessa ystävyydessä ja yksinomaan — meidän kesken ja vain yksityistä tarvettani varten, kunnes esimiehenne on vähän toipunut ja minä voin mennä hänen puheilleen: onko täällä kaikki kunnossa ja reilassa ja aloittaako Walter matkansa hyvän tuulen puhaltaessa?"
"Mitä nyt ajattelettekaan, kapteeni Cuttle?" vastasi Carker nostaen takkinsa liepeet ylös. "Te olette käytännön mies. Mitä te arvelette?"
Kapteenin katseen terävyyttä ja merkitystä hänen vilkuttaessaan silmäänsä vastaukseksi eivät mitkään sanat voi ilmaista lukuunottamatta aikaisemmin mainittuja kiinalaisia sanoja, joita on mahdoton lausua.
"Kuulkaapas!" virkkoi kapteeni äkkiä tavattomasti rohkaistuneena, "mitä te sanotte? Olenko oikeassa vai väärässä?"
Niin paljon oli kapteeni ilmaissut silmällään Carkerin hymyn ja kohteliaisuuden kiihoittamana ja rohkaisemana, että hän tunsi voivansa tehdä tämän kysymyksen yhtä hyvin kuin jos hän olisi tuonut tunteensa esiin kaikkein kaunopuheisimmin sanoin.
"Oikeassa", myönsi Carker. "Sitä en epäilekään."
"Siis nostanut purjeensa hyvällä säällä!" huudahti kapteeni Cuttle.
Carker hymyili hyväksyen.
"Voimakas myötätuuli", jatkoi kapteeni.
Carker hymyili taas myöntävästi.
"Jaha, jaha!" sanoi kapteeni hyvin huojentuneena ja mielissään.
"Minähän tiesin koko hyvin, kuinka asiat olivat, ja sanoinkin sen
Walterille. Kiitos, kiitos."
"Gaylla on loistavat mahdollisuudet", huomautti Carker levittäen suunsa yhä suuremmaksi, "koko maailma edessään".
"Koko maailma ja oma vaimonsa, niinkuin sanotaan", lisäsi kapteeni iloisena.
Lausuessaan sanan "vaimonsa" (tarkoittamatta sillä silloin mitään) kapteeni äkkiä vaikeni, vilkutti taas silmäänsä, pani vahakankaisen hattunsa kuhmuisen keppinsä päähän, pyöräytti sitä ja katsahti syrjästä lakkaamatta hymyilevään ystäväänsä.
"Lyön vetoa neljännespullon vanhaa Jamaikan rommia, että tiedän, mille hymyilette", virkkoi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti.
Carker hymyili yhä enemmän.
"Pitemmälle asia ei mene?" kysyi kapteeni koputtaen kuhmuisella kepillään oveen ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se oli suljettu.
"Ei tuumaakaan", vastasi Carker.
"Te ehkä ajattelette suurta F-kirjainta?" kysyi kapteeni.
Carker ei kieltänyt sitä.
"Tai jotakin L:ään tai O:hon päin?" jatkoi kapteeni.
Carker hymyili yhä.
"Olenko taas oikeassa?" kysyi kapteeni kuiskaten, samalla kun hänen otsaansa kiertävä tulipunainen juova paisui hänen ilonsa lisääntyessä.
Kun Carker yhä hymyili vastaukseksi ja nyökäytti päätään hyväksyen, nousi kapteeni Cuttle seisomaan ja tarttui hänen käteensä vakuuttaen hänelle lämpimästi, että he purjehtivat samaa reittiä ja että mitä häneen (Cuttleen) tuli, oli hän koko ajan ohjannut alustaan siihen suuntaan. "Walter tutustui häneen ensin", selitti kapteeni niin salaperäisesti ja vakavasti kuin asia vaati, "harvinaisella tavalla. Te varmasti muistatte, kuinka Walter löysi hänet kadulta silloin, kun hän oli vielä ihan pikku tyttö, ja he ovat rakastaneet toisiaan siitä lähtien niin paljon kuin tuollaiset lapset osaavat! Me olemme aina sanoneet, Sol Gills ja minä, että heidät on luotu toinen toistaan varten."
Kissa tai apina tai hyeena tai ruumiinkallo ei olisi voinut näyttää kapteenille enemmän hampaita yhdellä kertaa kuin Carker paljasti keskustelun tässä kohdassa.
"Siihen suuntaan käy voimakas virta", huomautti onnellinen kapteeni. "Tuuli ja virta käyvät nähkääs kumpikin siihen suuntaan. Ajatelkaapas vain sitä, että Walter oli saapuvilla tuona päivänä!"
"Tavattoman edullista hänen toiveilleen", huomautti Carker.
"Ajatelkaahan vain, kuinka ihanalta hänestä tuntuu kellua sen päivän vanavedessä!" jatkoi kapteeni. "Mikä voisikaan enää saada häntä tuuliajolle!"
"Ei mikään", vastasi Carker.
"Olette taas oikeassa", virkkoi kapteeni puristaen uudelleen hänen kättään. "Ei mikään! Siis selvä on! Poika on menetetty, sievä pikku olento. Eikö niin?"
"Niin, poika on menetetty", myönsi taipuvainen Carker.
"Sana vain, ja toinen on valmiina", jatkoi kapteeni. "Oppineen enon sisarenpoika! Sol Gillsin sisarenpoika! Walter! Walter, joka jo on liikkeessänne. Ja", lisäsi kapteeni kohoten vähitellen sellaista vertauskuvaa kohti, jota hän tarkoitti käyttää loppupontena, "joka tulee joka päivä Sol Gillsin luota liikkeeseenne ja teidän povellenne!"
Kapteenin itsetyytyväisyyttä, kun hän ystävällisesti tyrkkäsi Carkeria kyynärpäällään päättäessään kummankin yllä olevista pikku lauseista, ei saattanut voittaa mikään muu kuin se riemu, joka loisti hänen olemuksestaan hänen vaipuessaan takaisin paikalleen ja tarkastellessaan Carkeria, kun oli lopettanut tämän loistavan näytteen kaunopuheisuudestaan ja viisaudestaan. Hänen suuret siniset liivinsä kohoilivat tuon mestarituotteen syntyessä, ja hänen nenänsä oli samasta syystä kovin tulehtunut.
"Olenko oikeassa?" kysyi kapteeni.
"Kapteeni Cuttle", sanoi Carker notkistaen hetkiseksi vähän polviaan omituisella tavalla, ikäänkuin olisi halunnut syleillä itseään, "teidän arvelunne Walter Gayn tulevaisuudesta ovat perinpohjin täsmälliset. Edellytän, että asia ei mene meitä edemmäksi."
"Kunniasanani", vakuutti kapteeni. "Ei tavuakaan muiden korviin."
"Ei hänen eikä kenenkään muun?" jatkoi johtaja.
Kapteeni Cuttle rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.
"Mutta vain teidän omaksi tyydytykseksenne ja ohjeeksenne — tietysti ohjeeksenne", toisti Carker, "tulevia toimenpiteitänne varten".
"Olen tosiaankin sydämestäni kiitollinen", sanoi kapteeni kuunnellen hyvin tarkkaavaisena.
"En epäröi laisinkaan sanoessani, että niin on asian laita. Olette oivallisesti tajunnut sen, mikä on todennäköistä."
"Ja mitä esimieheenne tulee", huomautti kapteeni, "on parasta, että ryhdyn hänen kanssaan puheisiin vasta sitten, kun itsestään tarjoutuu tilaisuus. Aikaa on kyllin."
Carker, jonka suu nyt ulottui korvasta toiseen, kertasi: "Aikaa on kyllin." Hän ei tosin lausunut noita sanoja ääneen, vaan taivutti päätään kohteliaasti ja tapaili niitä kielellään ja huulillaan.
"Ja koska nyt tiedän — olen aina sanonut niin — että Walter kulkee onneaan kohti —" virkkoi kapteeni.
"Kulkee onneaan kohti", toisti Carker samanlaisella mykällä tavalla.
"Ja koska Walterin matka on, niin sanoakseni, osa hänen päivätyöstään ja osa siitä, mikä häntä täällä odottaa" lisäsi kapteeni.
"Siitä, mikä häntä täällä odottaa", myönsi Carker yhtä mykästi kuin ennenkin.
"No niin, mikäli ymmärrän", jatkoi kapteeni, "ei ole mitään kiirettä, ja minä olen rauhallinen".
Kun Carker vieläkin myönsi kaikki äänettömään tapaansa, varmistui kapteeni Cuttle siinä käsityksessä, että Carker oli kaikkein miellyttävimpiä miehiä, mitä hän oli koskaan tavannut, ja että Dombeykin saisi ottaa esimerkkiä tuollaisesta henkilöstä. Kapteeni ojensi siis vielä kerran hyvin sydämellisesti suunnattoman kätensä (joka muistutti vanhaa värillistä pölkkyä) ja puristi Carkerin kättä niin, että sen pehmeään lihaan jäi jäljennös niistä juovista ja halkeamista, jotka runsaslukuisina koristivat kapteenin kämmentä.
"Hyvästi!" sanoi kapteeni. "Minä en ole monisanainen mies, mutta minusta tuntuu kovin ystävälliseltä, kun olette niin kohtelias ja avomielinen. Suonettehan anteeksi minulle, jos olen ollut tunkeileva?" sanoi kapteeni.
"Siitä ei ole puhettakaan", vastasi toinen.
"Kiitos. Minun majani ei ole kovin tilava", sanoi kapteeni kääntyen vielä takaisin, "mutta se on jotakuinkin mukava. Jos te sattuisitte Brig-aukiolle numero yhdeksän tienoille milloin tahansa suvaitsetteko merkitä sen muistiin? — ja tulisitte luokseni välittämättä siitä, mitä ovella oleva henkilö sanoo, olisin ylpeä nähdessäni teidät."
Esitettyään tämän vieraanvaraisen pyynnön kapteeni hyvästeli jälleen ja lähti ulos, sulkien oven ja jättäen Carkerin yhä nojaamaan tulisijaa vasten. Konttoripäällikön viekkaassa katseessa ja valppaassa käytöksessä, hänen vilpillisessä suussaan, joka oli vetäytynyt leveälle kuitenkaan nauramatta, hänen tahrattomassa kaulaliinassaan ja poskiparrassaan, vieläpä siinä äänettömässä tavassa, kuinka hän siveli valkeaa paidanrintaansa ja sileitä kasvojaan pehmeällä kädellään, oli jotakin tavattoman kissamaista.
Mitään aavistamaton kapteeni poistui mieli tulvillaan ihastusta itseään kohtaan, mikä antoi avaralle siniselle puvulle uuden ryhdin. "Hyvä, Ned!" sanoi kapteeni itsekseen. "Tänään olet tehnyt pikku palveluksen nuorille, poikaseni!"
Riemunsa ja nykyisen ja odotettavissa olevan lähemmän tuttavuutensa vuoksi liikkeen kanssa kapteeni ei malttanut ulompaan konttoriin tultuaan olla vähän kiusoittelematta Perchiä ja kysymättä, luuliko hän kaikkien esimiestensä vieläkin olevan työssä. Mutta jottei loukkaisi miestä, joka oli täyttänyt velvollisuutensa, kapteeni kuiskasi hänen korvaansa, että jos häntä haluttaisi juoda lasi totia hänen seurassaan, olisi perin mieluista tarjota hänelle.
Ennen lähtöään liikkeestä kapteeni konttoristien hämmästykseksi katseli ympärilleen sopivalta kohdalta ja loi yleissilmäyksen huoneistoon, koska se oli tärkeänä osana siinä tulevaisuuden suunnitelmassa, joka oli laadittu hänen nuorta ystäväänsä varten. Etenkin kassaholvi herätti hänen ihastustaan, mutta jottei näyttäisi liian tungettelevalta, hän tyytyi luomaan vain hyväksyvän silmäyksen ja tervehtimään kohteliaasti ja suosiollisesti yhteisesti kaikkia konttoristeja ja lähti sitten ulos pihalle. Pian yhtyi häneen Perch, jonka hän vei kapakkaan, täyttäen siellä lupauksensa — kiireesti, sillä Perchin aika oli täpärällä.
"Ehdotan, että joisimme Walterin maljan", sanoi kapteeni.
"Kenen?" huomautti Perch.
"Walterin", toisti kapteeni hyrisevällä äänellä.
Perch, joka näytti muistavan kuulleensa lapsuudessaan, että kerran oli elänyt senniminen runoilija, ei tehnyt mitään vastaväitteitä, mutta kummasteli kovin, että kapteeni oli tullut Cityyn juomaan runoilijan maljan. Niin, vaikka kapteeni olisi ehdottanut jonkin runoilijan — esimerkiksi Shakespearen muistopatsaan pystyttämistä jollekin Cityn suurelle pääkadulle, olisi hän tuskin ällistyttänyt Perchiä enemmän. Sanalla sanoen, hän oli niin salaperäinen ja käsittämätön luonne, että Perch päätti olla mainitsematta häntä laisinkaan rouva Perchille, jottei tulisi mitään epämieluisia seurauksia.
Salaperäisenä ja käsittämättömänä pysyi kapteeni lähimmille ystävilleenkin koko tämän päivän, kun hänen sydämensä täytti selvä tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt pikku palveluksen nuorille. Ja jollei Walter olisi luullut hänen viittauksiensa, hymyilyjensä ja muiden sellaisten eleittensä johtuvan siitä tyydytyksen tunteesta, että he olivat saaneet onnellisesti petetyksi vanhan Sol Gillsin, olisi hän varmasti ilmaissut itsensä ennen iltaa. Mutta näin ollen hän säilytti oman salaisuutensa ja lähti kotiin myöhään Sol Gillsin asunnosta vahakankainen hattu niin toiselle korvalliselle painettuna ja silmät niin säteilevinä, että rouva MacStinger (joka olisi saattanut olla kasvatettu tohtori Blimberin laitoksessa, kun oli niin roomalainen sävyltään) varustautui, luotuaan vain yhden katseen häneen, avoimen ulko-oven taakse ja kieltäytyi tulemasta sieltä lapsikultiensa luo, kunnes kapteeni oli turvallisesti asettunut huoneeseensa.